Murhan tutkintaa norjalaiseen tapaan

Kjell Ola Dahl: Murha näyteikkunassa. Like. 2006. Norjankielinen alkuteos Mannen i vinduet (2001). Suomentanut  Outi Menna. 414 sivua. 

Norjassa yksitoista kirjaa julkaisseelta Kjell Ola Dahlilta on tähän mennessä suomennettu kuusi dekkaria. Niistä viimeisin (Ystävyyden muisto) ilmestyi tämän vuoden alussa. Murha näyteikkunassa on järjestyksessään toinen Dahlin suomennetuista dekkareista. Kaikki kirjat ovat ilmestyneet Liken Rikos kannattaa -sarjassa.

Murha näyteikkunassa keskittyy kahdeksankymppisen Reinar Folke Jespersenin murhan tutkimiseen. Tämän oslolaisen antiikkikauppiaan ruumis löytyy yhtenä aamuna alastomana antiikkiliikkeen näyteikkunasta. Murhaa ryhtyvät selvittelemään varsin omalaatuinen apulaispoliisipäällikkö Gunnarstrada ja tämän kollega Frans Frølich (samaiset poliisit seikkailevat muissakin Dahlin suomennetuissa dekkareissa).

Gunnarstrada joutuu murhaa tutkiessaan sukeltamaan menneisyyteen ja selvittämään, miten sota-ajan tapahtumat liittyvät Jesperseniin ja hänen kuolemaansa. Vuorollaan epäilyksen alaisina ovat Jespersenin poika Karsten, nuori leski Ingrid ja tämän rakastaja, Jespersenille työskennellyt mies, salaperäinen taksikuski sekä Jespersenin veljet Emmanuel ja Arvid.  

Kirjan juoni on punottu hyvin eikä lukijalle tarjota mitään ennalta-arvattavaa loppuratkaisua. Kirjan edetessä ratkeaa paitsi murha, niin myös nuorta naista esittävän valokuvan  arvoitus ja se, mitä vainajan otsaan kirjoitettu numerosarja oikein merkitsee.

Kirjan vahvuuksia on kiinnostavan juonen kehittelyn lisäksi onnistunut ja uskottava henkilökuvaus. Pidin siitä, että Dahl, kuten monet muutkin pohjoismaiset dekkarikirjailijat, rakentaa poliiseistaan uskottavat ja elävät henkilöhahmot, joiden yksityiselämän kiemuroihinkin kirjassa useaan otteeseen kurkistetaan.

Minulla oli jostakin syystä aika pitkä tauko dekkareiden lukemisessa. Huomasin nauttivani aika lailla tällaisen hyvän dekkarin lukemisesta ja kirjan monimutkaisista juonen käänteistä.  Kaikin puolin kelpo dekkari.

Tähtiä: ★ ★ ★ ★-

Koskettava ja vahva kirja kotiinpaluusta

Marilynne Robinson: Kotiin. Bazar. 2010. Alkuteos Home (2008). Suomentanut Laura Jänisniemi. 381 sivua. Kansi:  Elina Warsta.

Kaupunki tuntui erilaiselta nyt kun Glory oli palannut sinne asumaan. Gilead oli hänelle läpikotaisin tuttu nostalgisten muistojen aiheena ja tapahtumapaikkana. Miten mielellään kaikki veljet ja siskot Jackia lukuun ottamatta olivat tulleet kotiin, ja miten alttiisti he olivatkaan taas lähteneet. Miten rakkaita tuo vanha paikka ja nuo vanhat tarinat heille olivat, ja miten kauas he olivatkaan hajaantuneet. Menneisyys oli oikein hyvä asia omalla paikallaan. Mutta tämä kotiinpaluu, takaisin muuttaminen, niin kuin isä oli sanonut, oli antanut muistoille pahaenteisen kaiun. Päästä menneisyys tällä tavalla ylittämään rajansa ja muuttumaan nykyisyydeksi ja mahdollisesti myös tulevaisuudeksi – he kaikki tiesivät, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Ajatus toisten säälistä kaiveli Glorya.

Gileadin pikkukaupunki Iowassa 1950-luvulla. 38-vuotias Glory Boughton on muuttanut lapsuuskotiinsa pitämään huolta iäkkäästä isästään, eläkkeellä olevasta papista. Elämä lapsuuskodissa on hiljaista, jopa piinallisen rauhallista.

Isän hoidon, kotiaskareiden ja puutarhatöiden lomassa Glorylla on aikaa muistella lapsuuttaan, vanhempiaan ja veljeään Jackia, joka on nuoruusvuosinaan aiheuttanut monenlaista harmia isälleen ja muulle perheelleen. Pian isälle saapuukin kirje Jackilta, joka lupaa tulla kotiin kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Alkaa kuumeinen odotus ja lopulta odotettu tuhlaajapoika saapuu kotiin.

Kolmen toisistaan vieraantuneen perheenjäsenen yhteiselämä ei ole helppoa. Kaikki kyllä yrittävät parhaansa, mutta vaikeiden asioiden välttely ja vaikenemisen kulttuuri tekee yhdessäolon tukalaksi ja vaivaantuneeksi etenkin illallispöydässä.  Niin isä kuin Glorykin vaikenevat Jackin menneisyydestä eikä Jack itse halua puhua pitkän poissaolonsa syistä.

Alussa Glory tuntee Jackia kohtaan vihaa ja suuttumusta, mutta vähitellen sisarusten välit lämpenevät, ja he uskoutuvat toisilleen. Molemmilla on takanaan rankkoja elämänkokemuksia ja he ovat joutuneet omista syistään jättämään taakseen rakastamansa ihmisen. Myös isän ja Jackin välille syntyy hiljalleen keskusteluyhteys ja yhden tapahtumarikkaan yön jälkeen miehet selvittelevät välejään.

Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat siis Glory ja Jack sekä heidän isänsä, joiden välisiä suhteita Robinson kuvaa hienosti ja tarkkasilmäisesti. Teoksessa ovat mukana myös Robinsonin aiemmasta Gilead-romaanista tutuiksi tulleet pastori Ames ja tämän perhe. Amesin on vaikea antaa anteeksi Jackille hänen nuoruudentekojaan, mikä taas aiheuttaa eripuraa vanhojen pappisystävien isä Boughtonin ja Amesin välille.

Kirjan kantavia teemoja ovat anteeksianto, armo ja rakastaminen. Robinson kuvaa hienosti, millaisia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita armon ja anteeksiannon sanomaa saarnaava pappi joutuu käymään läpi silloin, kun hän yrittää antaa anteeksi omalle pojalleen.   

Kirjasta tulee mieleen raamatun kertomus tuhlaajapojasta, jossa isä on erittäin anteeksiantavainen. Mietin lukiessani, miten paljon ihminen loppujen lopuksi ja ihan oikeasti voi antaa anteeksi? Isä Boughton ainakin uuvuttaa itsensä murehtiessaan poikansa elämää ja yrittäessään ymmärtää tämän tekoja.

”(..) Viime yö oli pahimpia mitä olen tämä maan päällä viettänyt. Ja koko ajan minä mietin ja kyselin Herralta: Miksi minun täytyy välittää niin paljon? Tuntuu kiroukselta ja kärsimykseltä, että rakastan omaa poikaani. Kuinka se on mahdollista? Olen miettinyt sitä monet kerrat.”

Jack sanoi: ”Olen pahoillani. Olen suunnattoman pahoillani. Mutta nyt te ainakin tiedätte, miksi viivyin niin kauan poissa. Minulla ei ollut oikeutta tulla kotiin. Minun ei pitäisi olla täällä nytkään.”

”Ei ollut oikeutta tulla kotiin!” isä sanoi, ja hänen äänensä murtui. ”Jos olisin joutunut kuolemaan näkemättä enää sinun kasvojasi, olisin epäillyt Herran hyvyyttä.” Hän katsoi Jackia. "Sitä minä pelkäsin. Ja siksi olin jonkin aikaa hyvin onnellinen.”

Kotiin on koskettava, vahva ja syvällinen kirja. Pidin siitä todella paljon, vaikka lukeminen olikin paikoin aika haastavaa. Koska kirjan uskonnollinen ympäristö on itselle vieras (Boughtonit ovat presbyteerejä), niin joitakin asioita en ymmärtänyt (mutta eihän se ole kirjan, vaan lukijan vika). Samoin jotkin kirjan teologiset pohdinnat menivät minulta iloisesti ohi.

Yksi asia, josta on kyllä pakko valittaa, liittyy kirjan kanteen. Siinä missä rinnakkaisteoksen Gileadin suomenkielisen laitoksen kansi on kaunis ja jotenkin runollinen, niin Kotiin on valitettavasti saanut synkän ja tunkkaisen näköisen kannen – mikä ero tuohon ylempänä olevaan Little Brownin kustamaman Home-kirjan kanteen! 

Kirjaa on blogiastaniassa kuvannut aiemmin Kirjasieppo.

Tähdet: ★ ★ ★ ★ ½

Sukkien neulontaa ja muita neulesuunnitelmia

Sukkaneuleeni on edennyt mukavasti iltaisin telkkaria katsellessa. Kunhan vielä teen toisen sukan kantapään ja kärkiosan sekä viimeistelyt, niin sitten saan jalkaani pirteät ja lämpöiset lukusukat. Lankana käytän Novitan Nallea (oranssi, beesi) ja Woolia (pinkki).

Eikä neulominen tietenkään tähän lopu. Seuraavaksi aion tehdä tunikan niinikään Novitan langoista, tarkemmin Puron Luumupuu-sävyisestä langasta. Ohje löytyy Novitan syksyn 2009 lehdestä.

Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea. Tammi. 2010. Englanninkielinen alkuteos Too Much Happiness (2009). Suomentanut Kristiina Rikman. 366 sivua. Kansi: Markko Taina.

Luettuani aiemmin tänä vuonna Alice Munron Kerjäläistytön, päätin tutustua tarkemmin tämän kanadalaisen kirjailijan tuotantoon. Pääasiassa novelleja kirjoittavan Munron tuotanto käsittää yksitoista novellikokoelmaa ja yhden romaanin. Hänen tuotannostaan on suomennettu yhteensä kahdeksan teosta.

Liian paljon onnea koostuu kymmenestä novellista. Yhteistä novelleille on se, että niissä käsitellään koko elämän muuttaneita hetkiä. Henkilöhahmot ovat kohdanneet tai kohtaavat elämässään jonkin pienemmän tai suuremman tragedian tai ovat olleet todistamassa rikosta tai onnettomuutta. Munro ei keskity juurikaan itse tapahtumaan, vaan sen seurauksiin ja siitä selviytymiseen.

Munro tarkastelee muun muassa, miten murhattujen lasten äiti jatkaa elämäänsä murhenäytelmän jälkeen tai miten yksin asuva, sairas nainen pelastautuu uhkaavasta tilanteesta oman neuvokkuutensa ansiosta. Munro käsittelee myös äidin kipeitä tunteita ongelmaisen lapsensa kanssa, mutta myös lasten ja aikuisten julmuutta ja kavaluutta. Kaiken kaikkiaan Munro pohtii novelleissaan oivaltavasti kysymyksiä syyllisyydestä, katkeruudesta, unohtamisesta ja anteeksiannosta.  

Novelleista kiinnostavin aiheeltaan on kirjan päättävä niminovelli. Siinä tarkastellaan 1800-luvulla eläneen tiedenaisen, Sofia Kovalevskajan matkaa rakastajansa luota Ranskasta Tukholmaan, jossa tämä työskentelee matematiikan professorina. Novellin tekee mielenkiintoiseksi ennen kaikkea se, että siinä kuvataan poikkeuksellisen lahjakkaan naisen elämää aikana, jolloin naiselle ei juurikaan ollut tilaa tiedemaailmassa.

Munron novellit ovat mielestäni koskettavia ja puhuttelevia. Hänen tapaansa kirjoittaa on sanottu eleettömäksi ja hänen kertomuksiaan oivaltaviksi. Munro kuvaakin henkilöhahmojensa ajatuksia ja tunteita välillä hyvinkin säästeliäästi. Pidän siitä, ettei Munro kerro liikaa, vaan upottaa kertomuksiinsa pieniä ja hienovaraisia johtolankoja, joiden avulla lukija saa itse päätellä tapahtumien kulun.  Tai sitten hän aloittaa kertomuksensa näennäisesti tavallisesta, arkisesta tilanteesta ja vasta kertomuksen edetessä keskeiset, joskus hyvinkin traagiset, tapahtumat ja henkilöhahmojen tuntemukset vähitellen kiertyvät auki.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna, Susa, Kuutar ja Kirjapeto.

Tähdet: ★ ★ ★ ★ 

Runohaaste

Lahojen lehtien tuoksu

hiljaisuuden humina

Siriuksen silta mustassa vedessä

lämmin valaistu huone ja hellyys

ja öinen avaruus ja linnunrata

Huimaavan hetken omistamme kaiken

Kyllikki Villa. Kokoelmassa Ei eilistä ei huomista.

Runoja vuosilta 1964-2004.

Ks. Jennin runohaaste

Kirjoja ja neulomisen kaipuuta

Olen viime aikoina ollut aika laiska blogisti. Muutama kirja odottaa taas arvioimista, mutta ennen arvioiden kirjoittamista laitan hiukan raporttia kirjaostoista ja -lainoista sekä käsityörintamalta.
 

Sain eilen mukavan kirjapaketin Adlibriksestä. Paketti sisälsi Irvingin uusimman, yhden Murakamin ja pari Montgomeryn novellikokoelmaa. Montgomeryn kirjojen ostamiseen sain kipinän Sinisen linnan kirjastosta. Kiitos Maria! Vielä en ole ehtinyt Avonlea-novelleja lukemaan, mutta kokoelmat vaikuttavat kiinnostavilta. Luulen, että perheen toinenkin Montgomeryn ihailija (tyttäremme) innostuu noita kirjoja lukemaan.

Vaikka olen viime aikoina jonkin verran ostanut kirjoja, niin en suinkaan unohda kirjastoa. Löysin eilen kirjastomme uutuuksista sekä Carita Forsgrenin Jänistanssin että Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjon. Marisha Rasi-Koskisen Katariinan olin varannut ja sainkin sen tosi nopeasti luettavakseni. Kaikki nämä kirjat ovat tuttuja blogikirjoituksista.

Lainasin myös pari käsityökirjaa (Suloiset sukat, Neulekirja), joista etsin inspiraatiota sukkaneuleeseen, mutta joita muutenkin kovin mielelläni selailen.

Syksyn saapumisen tunnistan itsessäni ainakin siitä, että innostun taas käsitöiden tekemisestä. Ostin jo aiemmin tällä viikolla ihanaa oranssia Novitan Nalle-lankaa, josta aion tehdä itselleni lämpöiset lukusukat.

Muffinssillinen tunnustuksia

Sain ihanalta Lumikolta Meijerielämää -blogista tunnustuksena herkullisen muffinsin. Kiitän!

Ideana on tunnustaa tai kertoa itsestään kolme asiaa: lempiväri, lempiruoka ja paikka, jonne haluaisi matkustaa.

1. Lempiväri. Oranssi on ehdoton lempivärini. Yritän kuitenkin käyttää sitä ainakin vaatetuksessa säästeliäästi, koska se on vahva väri. Pidän myös punaisen- tai ruosteenruskeasta, violetista ja punaisesta. Sisustuksessa käytössä on lisäksi tummanvihreä ja ruskea.

2. Lempiruoka. Niitä on on monia, esimerkiksi kukkakaaligratiini, tyttären tekemä kanakasvispähkinä-wokki, itsetehty pizza ja lasagne, kanapastasalaatti ja näin kesällä uusista perunoista tehty kevyehkö perunasalaatti (kastikkeena yrteillä maustettu öljy, ei missään nimessä majoneesi).

3. Matkakohde. Haluaisin matkustaa erittäin moneen paikkaan. Kaupunkilomakohteista kiinnostavimmat ovat Pariisi,  Budapest (jossa olen jo käynyt kahdesti), Praha, Krakova, Barcelona ja New York. Maista kiinnostavat erityisesti Britannia, Kreikka, Portugali, Kiina ja Kanada (se Prinssi Edwardin saari!). Myös Islannin haluaisin kokea uudelleen.

Tämä tunnustus on kiertänyt jo tosi monissa blogeissa, mutta ojennan nyt tunnustuksen Mari A:lle ja Tessalle. Olkaatten hyvät!

Ole luonani aina kirjana ja elokuvana

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi. 2005. Alkuteos: Never Let Me Go. Suomentanut: Helene Bützow. 394 s. Kansi: Timo Mänttäri.

Ole luonani aina. Never Let Me Go (2010). Ohjaaja: Mark Romanek. Pääosissa: Carey Mulligan (Kathy), Keira Knightley (Ruth) ja Andrew Garfield (Tommy).

Luin muutama viikko sitten Kazuo Ishiguron kirjan Ole luonani aina. Heti kirjan luettuani katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. 

Kirjan ja elokuvan tapahtumat sijoittuvat näennäisesti 1990-luvun lopun Englantiin. Näennäisesti siksi, että teoksessa on kyse reaalimaailmaamme muistuttuvasta rinnakkaistodellisuudesta, tässä tapauksessa dystopiasta. (Wikipedian mukaan dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa.)

 

Niin kirjan kuin elokuvankin alussa 31-vuotias Kathy H. ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa ja myöhempää elämäänsä ensin Mökeissä ja sitten valvojana. Kathy on muiden päähenkilöiden, Ruthin ja Tommyn, tavoin ollut oppilaana Hailshamin ulkomaailmalta suojatussa sisäoppilaitoksessa. Siellä lapsista, heidän terveydestään ja muustakin hyvinvoinnistaan pidetään erityisen hyvää huolta. Vähitellen tarinan edetessä lukijalle ja katsojalle selviää miksi. Samoin pienten vihjeiden avulla kerrotaan ja näytetään, mitä valvojat tekevät, mikä on luovuttajien rooli ja mitä tapahtuu toipumiskeskuksissa.

Ole luonani aina on koskettava ja rankka tarina. Sen kuva maailmasta, jossa vielä nyt parantumattomat sairaudet pystytään kyseenalaisin keinoin parantamaan, on hyvin outo ja pelottava. Joidenkin ihmisten kohtalona on vain syntyä toisia ja omaa synkkää tulevaisuuttaan varten. Lukija ja katsoja laitetaan pohtimaan, mihin asti lääketiede voi ja saa mennä sairauksien parantamisessa ja millaisia eettisiä kysymyksiä lääketieteen kehittymiseen ylipäätään liittyy.

Ishiguron kirjasta on sanottu, että vaikka se on poliittinen romaani ja futuristinen thrilleri, niin se on samalla perustarina ihmisistä. Kirjassa, kuten myös elokuvassa, kuvataankin hyvin ja vahvasti rakkautta, ystävyyttä, petosta ja anteeksiantoa. Synkkyydestään huolimatta tarinan keskiössä on ajatus siitä, että jokaisen elämä on, etukäteen päätetystä kohtalosta huolimatta, arvokasta ja merkityksellistä.

Mieleeni jäi kirjan loppu, jossa on kuvattu piikkilangoissa ja oksissa roikkuvia muoviroskia (en enää ihan varmasti muista, missä ne roskat elokuvassa roikkuivat). Aavistelen, että roskilla on jokin syvempi merkitys ja niissä jotenkin kiteytyy kirjan teema ja sanoma. En kuitenkaan oikein saa ajatuksesta kiinni tai ainakaan osaa sitä sanallistaa. Annetaan kirjan puhua puolestaan:

Seisoin siinä ja katsoin näitä kummallisia roskia, tuuli puhalsi vastaani autioilta pelloilta, ja se oli ainoa kerta kun annoin mielikuvitukselleni hiukan periksi, sillä olinhan Norfolkissa ja olin menettänyt Tommyn vasta pari viikkoa aikaisemmin. Ajattelin niitä roskia, oksissa lepattavaa muovia, aitaan tarttuneen rojun rantaviivaa, painoin silmäni puoliksi kiinni ja kuvittelin, että kaikki minkä olin menettänyt lapsuudestani lähtien oli huuhtoutunut tänne ja että seisoin nyt sen edessä, ja että jos odottaisin tarpeeksi kauan, taivaanrantaan pellon taakse ilmestyisi pieni hahmo, joka kasvaisi vähitellen isommaksi, kunnes tunnistaisin hänet Tommyksi, ja hän vilkuttaisi minulle, ehkä huutaisikin. 

Elokuva seurailee aika uskollisesti kirjan tapahtumia, mutta kaikkia kirjassa kuvattuja asioita ei luonnollisestikaan ole pystytty kertomaan elokuvallisin keinoin. Kerrankin minulle kävi niin, että pidin elokuvaa parempana kuin kirjaa. Mielestäni elokuva vetosi kirjaa vahvemmin tunteisiini.  Elokuvassa oli joitakin vahvoja ja vaikuttavia kohtauksia, jotka jäivät pidemmäksi ajaksi mieleeni.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että kun kirjan luettuani tunsin tarinan, pystyin elokuvaa katsoessani keskittymään tavallista paremmin miljööseen samoin kuin henkilöhahmojen ilmeisiin, eleisiin ja keskinäisiin katseisiin. Ehkä kykenin olemaan jotenkin vahvemmin mukana kuin silloin, jos tarina olisi katsoessa ihan uusi. Pitkä miinus elokuvalle on kyllä annettava yhdestä näyttelijävalinnasta. Keira Knightley ei nimittäin mielestäni istunut Ruthin rooliin. Carey Mulligan Kathyna vastaavasti oli loistava.

Viime aikoina on keskusteltu ainakin Katja/Lumiomena -blogissa siitä, miten omat blogiarvioinnit ja pisteytykset voivat muuttua ajan mittaan. Sitäkin on pohdittu, miten kirjan lukemisen ja arvion kirjoittamisen välinen aika vaikuttaa siihen, miten ja mitä kirjasta kirjoittaa. Huomasin itse ainakin tämän kirjan kohdalla, että aika teki hyvää lukukokemukselle. Lukemisesta on tosiaan kulunut jo viikkokausia ja osasin tätä arviota kirjoittaessani arvostaa kirjaa enemmän kuin silloin, kun sitä luin. Silmäillessäni nyt kirjaa, ihastuin kieleen aivan eri tavalla kuin muutama viikko sitten ja huomasin, miten kauniisti Ishiguro tämänkin - teemaltaan ajatteluttavan, pelottavan ja synkän - kirjan on kirjoittanut. Kovasti odotan seuraavaa Ishiguroani!

Ole luonani aina arvoitu ainakin seuraavissa blogeissa: Luettua, Vinttikamarissa, Satun luetut, Humisevalla harjulla ja Kujerruksia.

Tähdet

Kirja: ★ ★ ★ ★

Elokuva: ★ ★ ★ ★ +

Valkopukuinen nainen

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen. WSOY 2003. SAPO-sarja. Englanninkielinen alkuteos The Woman in White (1860; ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1908). Suomentanut Hannes Korpi-Anttila. 528 sivua.

Olen jo pitkään halunnut lukea Valkopukuisen naisen. Törmäsin kirjaan ensimmäisen kerran lukiessani  muutama vuosi sitten Diane Setterfieldin kirjaa The Thirteenth Tale  (Kolmastoista kertomus). Taannoin löysin Saran Kirjat -blogista sellaisen mielenkiintoisen tiedon, että Sarah Waters on lainannut tämän kirjan ideaa Silmänkääntäjään, jota kyllä en vielä ole lukenut (ks. Saran kirjoitus Valkopukuisesta naisesta täältä).

Valkopukuinen nainen on kirjoitettu jo vuonna 1860. Sen kirjoittajaa Wilkie Collinsia pidetään Englannin ensimmäisenä salapoliisikirjailijana ja modernin rikosromaanien edelläkävijänä.  

Valkopukuinen nainen on vanhanaikainen luku- ja viihderomaani, mutta sen kerronnalliset ratkaisut ovat ihmeen tuoreita ja moderneja. Kirjan arvoituksellisia, monimutkaisia ja dramaattisia tapahtumia valotetaan useamman kertojan näkökulmasta ja välillä todistuksensa antaa jopa hautakivi.

Kirjan keskeisin kertoja on Walter Hartright, joka sekä aloittaa että päättää kertomuksen. Kertomus alkaa, kun Hartright pestataan Limmeridke Houseen piirustuksenopettajaksi. Matkallaan kartanoon Hartright tapaa salaperäisen valkopukuisen naisen, jonka surullinen kohtalo kietoutuu monin tavoin kirjan muiden henkilöiden elämään.

Walter Hartrightin työhön kartanossa kuuluu ensijaisesti opettaa piirtämistä maalaiskartanon perijättärelle, viehättävälle neiti Laura Fairlielle, johon Hartright (tietenkin) rakastuu. Piirustuksenopettajan tehtäviin kuuluu myös korjailla Lauran sedän, herra Fairlien taideteoksia. Huoneeseensa sulkeutunut, luulosairas ja äärimmäisen itsekäs herra Fairlie on yksi kirjan epämiellyttävimmistä hahmoista, mutta eipä Lauran kihlattu ja sittemmin aviomies sir Percival Glydekaan mikään kovin rakastettava hahmo ole.

Limmeridge Housessa asuvat neiti ja herra Fairlien lisäksi myös rouva Vesley ja Lauran sisarpuoli Marian Halcombe, jonka päiväkirjamerkinnät vievät omalta osaltaan kertomusta eteenpäin. Marian on, päinvastoin kuin sisarpuolensa Laura, vahva, määrätietoinen ja neuvokas nuori nainen. Näiden henkilöiden lisäksi kirjan keskeisiä henkilöitä ovat Lauran täti madame Fosco ja tämän mies kreivi Fosco, jotka ovat hyvää pataa sir Percival Glyden kanssa syistä, jotka kirjan edetessä vähitellen selviävät.

Valkopukuisessa naisessa on paljon salaisuuksia, petoksia ja juonittelua, mutta myös rakkautta ja ystävyyttä. Kirjan juoni on hyvin punottu ja yllätyksellinen enkä nyt halua paljastaa siitä yhtään tämän enempää.  

Vaikka kirja on varsinainen tiiliskivi, niin mielestäni kertomus veti hyvin ja piti vahvasti otteessaan. Toki kieli oli välillä aika kiemuraista, muttei se minua juurikaan haitannut. Oikeastaan ihan yllätyin siitä, miten vahva ja hyvä teos Valkopukuinen nainen on. Melkein Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin veroinen. Siksi ihmettelekin, ettei kirja tietääkseni ole - ainakaan Suomessa - esillä silloin, kun kun puhutaan klassisista rikosromaaneista tai englantilaisen kirjallisuuden klassikoista. Vai olenko ihan väärässä? Onko minulla vain (ollut) suuri aukko sivistyksessä?

Tähdet: ★ ★ ★ ★-

Maantieteellis-kirjallisia ympäristöjäni ulkomailta

Reilu kuukausi sitten Meijerielämää-blogin Lumikko heitti haasteen, jossa hän toivoi  kirjabloggaajien ja himolukijoiden esittelevän niitä maantieteellis-kirjallisia ympäristöjä, joissa itse kukin parhaiten viihtyy.  Tähän mainioon haasteeseen ovat toistaiseksi vastanneet ainakin Luovaa puuhastelua -blogin Clarissa, Sinisen linnan kirjaston Maria, Jaana Täällä toisen tähden alla -blogista,Vinttikamarissa-blogin Ahmu ja Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista.

Olen elämäni aikana lukenut luultavasti ihan yhtä paljon kotimaista kuin ulkomaistakin kirjallisuutta, mutta viimeisten vuosien aikana ulkomainen kirjallisuus on kyllä painottunut. Esimerkiksi tämän vuoden aikana olen tähän mennessä lukenut lähes 40 kirjaa, joista suomalaisia on vain kahdeksan. Keskitynkin nyt ulkomaisiin kirjoihin ja ehkä joskus  myöhemmin mietin, millaisiin suomalaisiin ympäristöihin ja maisemiin kirjoissa mielelläni sukellan.

Vaikka en yleensä valitsekaan luettavia kirjoja kirjailijan kotimaan tai kirjan tapahtumapaikan perusteella, niin kuitenkin tiettyjen maiden kirjailijat näyttävät painottuvan lukutottumuksissani. Lukumieltymykseni paikantuvat aika selkeästi - ja ehkä vähän tylsästikin - Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan.

Olen jostain syystä ihastunut kanadalaisiin kertojiin, joista minulle ovat tärkeitä muun muassa Carol Shields, Alice Munro ja Margaret Atwood sekä L.M. Montgomery. Löysin Montgomeryn kirjat lapsuusvuosinani ja ne ovat minulle edelleen rakkaita. Haaveilen matkasta Anna- ja Runotyttö-kirjojen tapahtumapaikoille Prinssi Edwardin saarelle. Se onkin ehdottomasti yksi tärkeimmistä kirjallisista maisemistani!

Luen paljon myös yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia. Itse asiassa huomasin tätä haastetta tehdessäni, etten juurikaan ole kiinnittänyt yhdysvaltalaisten kirjojen kohdalla huomiota siihen, mihin osavaltioon tai mille paikkakunnalle ne sijoittuvat. Varmaan se johtuu ainakin osittain siitä, etten ole koskaan Yhdysvalloissa käynyt enkä osaa edes sijoittaa mielessäni eri osavaltioita oikeille paikoilleen (olenkin aika avuton maantieteellisissä asioissa). 

Joyce Carol Oates on yksi viimeisimmistä löydöistäni, mutten kyllä tähän hätään muista enkä löydä tietoa siitä, minne päin häneltä lukemani teokset Haudankaivajan tytär ja Kosto: rakkaustarina sijoittuvat. Putous alkaa Niagaran putouksilta, mutta muita kirjan tapahtumapaikkoja en saa mieleeni. Jayne Anne Phillips, jonka tuotantoon olen myös tutustunut ihan äskettäin, on sijoittanut ainakin pari kirjaansa (Suojelus, Kiuru ja Termiitti) Länsi-Virginiaan. 

Maria jo esitteli omassa postauksessaan New Yorkin yhtenä kirjallisena maisemanaan, ja joudun nyt matkimaan häntä. Yksi suosikkikirjailijoistani Paul Auster on nimittäin sijoittanut monet kirjansa tuohon myös elokuvista ja tv-sarjoista tuttuun kaupunkiin. Austerin kirjoista minulle tärkein on Sattumuksia Brooklynissa. Itse asiasssa on varsin kiinnostavaa, että yksi tämän kesän kirjaelämyksistä, nimittäin Colm Tóibínin Brooklyn, sijoittuu sekin osittain samaiseen kaupunginosaan, mutta myös Irlantiin.

Euroopasta kirjallisesti tärkeimpiä maita minulle ovat Venäjä, Britannia ja Pohjoismaat. Luin venäläistä kirjallisuutta paljon opiskeluaikaan ja pidin aika paljonkin joko Venäjälle tai Neuvostoliittoon sijoittuvasta kirjallisuudesta (tuolloin kirjallisuuden tutkintovaatimuksiin kuului Venäjän ja Neuvostoliiton kirjallisuus). Päättelin tuolloin samaistumisen venäläisyyteen johtuvan jonkinasteisesta slaavilaisuudestani tai itäisen ihmisen geeneistä. Myöhemmin Venäjä on kirjallisena ympäristönä kulkenut mukana etenkin Andreï Makinen myötä.

Olen lukenut ja luen edelleen paljon brittiläistä kirjallisuutta. Pakko myöntää, että olen ihan ihastunut Britanniaan pelkästään kirjojen ja tv-sarjojen perusteella! Mainittakoon tässä lapsuudessa luetut Enid Blytonin kirjat ja aikuisiällä löydetyt P.D. Jamesin, Elizabeth Georgen, Ann Cleevesin ja Agatha Christien dekkarit samoin kuin Jane Austenin ja Brontën sisarusten iki-ihanat klassikot sekä uudempien tuttavuuksien Ian McEwanin ja Kazuo Ishiguron kirjat. Jotenkin vaan brittiläiset maaseutu-, kylä-, kaupunkimiljööt sekä nummet ja merenrannat viehättävät minua suunnattomasti.

Olen itse asiassa lukenut kaikkien Pohjoismaiden kirjallisuutta, mutta eniten kuitenkin ruotsalaisia kirjoja. Ruotsalaisista rakkaimpia ovat öölantilaiset (Johan Theorin), ystadilaiset (Henning Mankell) ja gotlantilaiset (mm. Mari Jungsted) kirjalliset maisemat. Ruotsalaisista kirjailijoista haluan myös mainita ikisuosikkini Majgull Axelssonin ja Göran Tunströmin, jonka kirjojen tapahtumapaikkana on Sunnen kaupunki Värmlannissa. Myös siellä samoin kuin Ystadissa ja Gotlannissa haluaisin käydä.

Norjalaisista minulle tärkeitä kertojia ovat muun muassa Anne B. Radge Trondheimin lähistölle sijoittuvalla Berliininpoppeleista alkavalla trilogiallaan sekä Per Petterson. 

Islanti maana viehättää minua kovasti ja onnekseni pääsin kymmenisen vuotta sitten vierailemaan tuossa monella tavalla (myös kirjallisesti) kiehtovassa maassa. Noihin aikoihin luin aika paljon islantilaista kirjallisuutta, esimerkiksi  Steidunn Sigurdardottiria ja Vidgis Grimsdottiria.  

Luen toki paljon monista muistakin maista kertovaa kirjallisuutta. Olen muun muassa pitänyt Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja  Aasiaan paikantuvista kirjoista. Euroopan maista erityisesti ranskalaiset ja espanjalaiset kirjat kiinnostavat, mutta huomasin yllätyksekseni lukevani aika lailla myös saksalaista kirjallisuutta. Ja kuten tuolla aiemmin jo totesin, en valitse kirjaa sen mukaan minkä maalainen kirjailija sen on kirjoittanut tai mihin maahan kirja sjoittuu, vaan sen mukaan, miten kiinnostavaksi kirjan koen. 

Summa summarum: tämä postaus on vain jäävuoren huippu ja lyhyt katsaus tärkeisiin maantieteellis-kirjallisiin ympäristöihini. Mutta tätä haastetta oli oikein mukava miettiä ja tehdä. Ehkä jatkossa kiinnitän hiukan enemmän huomiota siihen, millaisissa paikoissa ja maisemissa kirjojen henkilöhahmot elelevät.

 

Kirppislöytöjä

Kävin tänään kirpparilla Joensuussa ja löysin täydennystä muutenkin jo varsin täysiin kirjahyllyihimme. Halvimmista kirjoista pulitin 1 € ja kallein maksoi kokonaiset 2,50 €. Yhteensä nämä viisi kirjaa maksoivat 8 €.

Ja tässä vielä kirjat listattuna:
- Kristina Carlson: Maan ääreen. Otava. 1999.
- Mohamed Choukri: Paljas leipä. Like. 1998.
- Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait. Like. 2003.
- Joel Haahtela: Lumipäiväkirja. Otava. 2008.
- Lars Sund: Colorado Avenue. WSOY. 1994.

Yhtään näistä kirjoista en ole aiemmin lukenut, mutta Sund ja Carlson ovat ennestään tuttuja kirjailijoita. Olen lukenut Sundin Colorado Avenuen jatko-osat, mutten tätä mielenkiintoisen kirjasarjan ensimmäistä kirjaa. Haahtela taas on tuttu monista blogeista, joten pitäähän minunkin vihdoin tämän kehutun kirjailijan tuotantoon tutustua.

Mitäs pidätte valikoimastani? Oletteko te lukeneet nämä kirjat?