Blogisynttärit ja pääsiäistoivotukset

Blogini täyttää tänään, lankalauantaina kokonaiset 2 vuotta! Kirjoitin ensimmäisen postaukseni aika tarkalleen kaksi vuotta sitten, keskiviikkoiltana 30.3.2011. Ensiaskelia ottaessani suunnittelin kirjoittavani blogiin kirjoista ja käsitöistäni. Aika pian blogini kuitenkin muuttui selkeästi kirjapäiväkirjaksi, johon listaan kaiken lukemani kaunokirjallisuuden ja johon pyrin kirjoittamaan arviot lukemistani kirjoista. Missään vaiheessa blogihistoriani aikana en kuitenkaan ole ehtinyt kirjoittamaan kaikista luetuista kirjoista (tämän asian olen vähin erin oppinut hyväksymään). 

Vaikka pääpaino blogissani on kirjoilla ja lukukokemuksilla, niin tokihan olen näiden kahden vuoden aikana kertonut myös kirjojen ulkopuolisesta elämästäni, kuten opinnoista ja perheemme lemmikeistä. Samalla linjalla jatkanen tulevaisuudessakin.

Kaikkein parasta bloggaamisessa on blogimaailman sosiaalisuus ja tutustuminen moniin ihastuttaviin, kirjojen parissa viihtyviin blogisteihin. Viime aikoina minulla ei ole oikein ollut aikaa ja energiaa kommentoida toisten postauksia, mutta seuraan silti kirjablogeja ja pysyn siten mukana kirjamaailman tapahtumissa ja keskusteluissa.

Lopuksi hiukan tilastotietoja Vielä yksi rivin blogihistoriasta. Olen näiden kahden vuoden aikana kirjoittanut yhteensä 200 postausta, blogiini on tehty hiukan yli 34 200 vierailua, kommetteja on kertynyt lähes 1800 ja lukijaraadissa on tällä hetkellä 121 lukijaa.

Lämpimät kiitokset kirjablogisteille ja lukijoilleni näistä kahdesta vuodesta sekä hyvää, aurinkoista ja rentouttavaa pääsiäistä!

Pari lyhytarviota alkuvuonna luetuista ynnä muuta höpinää

Olen lukenut vuoden vaihtumisen jälkeen 14 kirjaa, ja ainoastaan kuudesta olen tähän mennessä kirjoittanut blogiini. Nämä kirjat ovat Saara Henrikssonin Linnunpaino, Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuus, Heidi Linden Jo nyt on! ja Carol Shieldsin Pikkuseikkoja sekä Sirpa Kähkösen Neidonkenkä ja Hietakehto. Niistä ei nyt sen enempää. Sen sijaan kirjoitan lyhyet arviot parista tammi-helmikuussa lukemastani kirjasta, jotka mielestäni ansaitsevat edes lyhyen esittelyn ja luonnehdinnan.

                 ********************

Timo Sandberg: Mustamäki. Karisto. 2013. 295 sivua.

Sain kuulla Timo Sandbergista ja hänen uusimmasta romaanistaan Kirsi Hietasen mainiosta Kirsin kirjanurkka -blogista. En ole aiemmin tutustunut Sandbergin tuotantoon, vaikka hän onkin julkaissut lukuisia aikuisten- ja nuortenromaaneja.

Mustamäkeä luonnehditaan jännitysromaaniksi, mutta mielestäni se on ennen kaikkea historiallinen romaani. Romaanissa kyllä tapahtuu pari henkirikosta, mutta niiden selvittely ei ole kirjassa läheskään niin keskeistä eikä kiinnostavaa kuin kuvattu aikakausi. Mustamäen tapahtumapaikkana on Lahti, ja tapahtumat ajoittuvat vuoden 1918 sodan jälkeiseen kahtiajaon ja kieltolain aikaan.

Punaisten ja valkoisten välinen juopa ja sodan haavat näkyvät selvästi lahtelaisten elämässä. Ne heijastuvat myös Metelinmäellä tapahtuneiden kahden ampumistapauksen ratkaisemiseen ja hankaloittavat etsiväkonstaapeli Otso Kekin työtä. Tosin hänen keskittymistään häiritsee myös ihastuminen venäläisnaiseen Veraan, jolla on ollut yhteyksiä molempiin murhattuihin miehiin.

Luin Mustamäkeä ennen kaikkea hyvin toteutettuna ajankuvana. Kansalaissodan jälkeisen ajan kahtiajako ja kieltolain aikaiset pirtutrokarien touhut samoin Tornin perheenjäsenten ja heidän naapuriensa elämä on kirjassa kuvattu elävästi, värikkäästi ja uskottavasti. Mustamäki osoittautuikin sen verran kiinnostavaksi kirjaksi, että varmasti pidän Sandbergin nimen jatkossa mielessäni.

(Sandberg on kolmas uusi kirjailija, johon olen tutustunut Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteen myötä.)

                                                   *************************

Paul Torday: Ventovieras. Atena. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Girl on the Landing. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. 315 sivua.

Myös englantilaisen Paul Tordayn Ventovieras on mielenkiintoinen romaani, jota on luonnehdittu muun muassa psykologiseksi avioliittotrilleriksi. Kuvauksen kohteena on Elizabethin ja Michaelin järkiperustein solmittu avioliitto. Liitto on varsin tylsä, muttei enää yhden viikonloppumatkan jälkeen, kun Michael ilmiselvästi muuttuu. Mutta mitä Michaelille oikein matkalla tapahtuu ja miksi hän yhtäkkiä muuttuu kiinnostavaksi ja rakastettavaksi?

Kirja rakentuu Elizabethin ja Michaelin vuoronperäisen kerronan varaan. Kahden eri henkilön näkökulmaa, ajatuksia ja tunteita valottava ratkaisu on erittäin onnistunut ja luo kirjaan jännitettä. Oma merkittävä osansa tapahtumiin on salaperäisellä vihreämekkoisella Lamialla.

Kirjassa seurataan koukuttavasti sitä, mitä Michaelin elämässä on tapahtunut aiemmin ja tapahtuu kirjan nykyhetkessä, ja lukija saa yllättyä kerran jos toisenkin. Ventovieras on hyvin etenevä ja ja loppua kohden jännittäväksi ja hyytäväksi muuttuva trilleri, jonka lukemisesta nautin.

                                                       ************************

Minun piti arvioida tässä postauksessa myös Sarah Winmanin kirjasta Kani nimeltä jumala (Tammi 2012), joka on ollut  aika paljon esillä kirjablogeissa, ja josta hyvin monet ovat pitäneet kovastikin. Mutta jostain syystä en juuri  nyt osaa sanoa kirjasta mitään fiksua, ja kun huomenna lopultakin aion palauttaa kirjan kirjastoon, niin jääköön arvio kirjoittamatta. Minä kyllä tykkäsin tästä(kin) kirjasta, mutta ei se ollut ihan niin erinomainen kuin olin olettanut ja odottanut. Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen (kannattaa googlettaa ja katsoa muista blogeista, mistä syystä).

Postauksen alussa totesin, että vuoden alkupuolella olen ehtinyt lukea yhteensä 14 kirjaa. Ne, joita en tässä ole vielä maininnut, ja joista en aio enää postata ovat:

- Åke Edwarson: Tapaaminen Esteponassa. Johnny Kniga. 2012.

- Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. Tammi. 2009 [1990]. (Helmikuun lukupiirikirja, josta olen postannut aiemmin, ks. täältä.)

- Anna Jansson: Murhan alkemia. Gummerus. 2012.

- Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava. 2011. (Maaliskuun lukupiirikirja, josta keskustelemme huomenna.)

- Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain. 2010. (Tammikuun lukupiirikirja.)

EDIT: Huomasinpa juuri, että tämä on blogini 200. postaus! 

Vakuuttavaa Kähköstä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä. Otava. 2009. 358 sivua.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava. 2012. 336 sivua.

 

Luin tammikuussa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen romaanin Neidonkenkä, ja helmikuussa jatkoin sarjaa Hietakehdon parissa.

Neidonkenkä on sitä edeltäneen Lakanasiivet-romaanin tapaan yhdenpäivänromaani. Siinä eletään edelleen sota-aikaa, tarkemmin kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Hietakehto taas keskittyy kuvaamaan elokuuta 1943, ja tapahtumapaikkana on tällä kertaa Selma Kelon huvila Kesäkalliossa.

Molemmissa kirjoissa tavataan aiemmista sarjan osista tutut Tuomen perheenjäsenet, Anna ja Hilda sekä Annan ja Lassin kaksoset samoin kuin karjalainen Helvi Martiskainen ja hänen tyttärensä Mari sekä valloittavat lapset Juho ja Charlotta. Kuitenkin henkilögalleria laajenee, kuten jo parissa sarjan aiemmassa kirjassa, Tuomen perheen ja Aleksanterinkadun ulkopuolelle.

Niin Neidonkengässä kuin Hietakehdossakin kuvataan todentuntuisesti naisten kamppailua sota- ja pula-ajan haasteiden keskellä. Molempien kirjojen lapsikuvaus on vahvaa ja ansiokasta, ja etenkin Hietakehdossa tulee koskettavasti esille, miten sodan kauhut tunkeutuvat lasten leikkeihin ja miten sota-ajan lapset ja nuoret joutuivat kasvamaan aikuisiksi aivan liian aikaisin.

Vaikka Kähkösen romaaneissa kuvataan sota-ajan ahdistavuutta ja rumuutta myös kotirintamalla, niin siltikään romaanit eivät maalaa tuosta ajanjaksosta lohdutonta kuvaa. Iloa ja valoa elämään tuovat ystävyys ja rakkaus, kesän lämpö ja kauneus samoin kuin pienet juhlahetket joko ravintola Tatrassa, pihapuiden varjossa tai elokuisen illan hämärässä.

Kuten jo joskus aiemmin olen todennut, kirjoittaa Kähkönen konstailemattomasti ja käyttää savon murretta mainiosti osana kerrontaa. Erityisesti kiitän kirjailijaa hänen taidostaan kuvata ihmisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita muutosten ja poikkeusaikojan myllerryksessä ja sitä, miten hän sijoittaa tavallisten ihmisten tarinat osaksi historiaa. Ajankuva onkin pätevää ja Kähkösen kirjoissa henkilöhahmot ovat eläviä, kokonaisia ja uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavat lukijaa. Näissä kahdessa kirjassa huomioni kiinnittyi myös oivaltavaan luontokuvaukseen ja siihen, miten hyvin Kähkönen liittää toisiinsa kesäisen luonnon ja henkilöiden tunteiden ja ajatusten kuvauksen.

Olen pitänyt todella paljon kaikista Kuopio-sarjan kirjoista ja muutamasta kirjoittanutkin aiemmin (ks. täältä ja täältä), mutta Neidonkenkä ja Hietakehto ovat mielestäni Kähköstä parhaimmillaan. Odotan ja toivon, että Sirpa Kähkönen jatkaisi näiden minulle tutuiksi ja rakkaiksi tulleiden henkilöiden elämän kuvausta ainakin yhden ja miksei useammankin romaanin verran.

Kun naistenpäivä lauantaiksi vaihtui

Tulipa tässä yöllä mieleen yksi runo, joka sopii hyvin naistenpäivään (joka kylläkin meni jo).

Kannattaa suhtautua runoon huumorilla, antaa virneen levitä suupieleen eikä päästää tosikkoutta mieleen.

Enkeliksi taivahasta naista muudan kiittelee
pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee.
En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en,
siinä kiitos, siinä moite: nainen ompi ihminen.

                                                    (Kasimir Leino)

Nyt tämä ihminen lähtee höyhensaarille.