Blogiajan kymmenen kärki

Kaksi blogisiskoa, Katja ja Erja, heittivät minulle haasteen, johon en voi olla vastaamatta. Tämän Top 10 -haasteen ideana on listata kymmenen parasta blogiaikana luettua kirjaa. Minun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen valinnan noin kahden vuoden aikana kertyneestä lukusaaliista. Lisäksi täsmennän tehtävää siten, että listalle voivat päästä vain ne kirjat, joista olen kirjoittanut blogiini. Tästä johtuen ne kirjat, joita olen lukenut silloin kun blogin ulkopuolisessa elämässä on ollut kiireitä, tai olen jostain muusta syystä ollut laiska bloggaaja, eivät pääse mukaan.

Mutta tämän pidemmittä puheitta, tässäpä blogiaikani kymmenen kärki, postauksistani poimituin sitaatein varustettuna:

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Otava, 2011.
Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan. Sanojen kaunis poljento, oivalliset filosofiset pohdinnat, pitkän elämän eläneen kirjoittajan syvä viisaus. Kirjaa piti lukea kuin runoa, hitaasti, rauhallisesti nautiskellen.  Välillä tuntui, etten voinut lukiessani kuin nyökytellä ja ihmetellä, miten joku voikin kirjoittaa näin upeasti ja osuvasti. Carpelan käsittelee  suuria teemoja, elämää, kuolemaa, vanhemista ja rakkautta väkevästi ja lukijaa säästämättä, mutta samalla kuitenkin mykistävän kauniisti.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja-trilogian 1. osa. Tammi, 2002.
Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen. Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen - luulen, että juuri noista elementeistä muodostuu tämän kirjan kauneus ja tenhoavuus.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. WSOY, 2012.
Etten palaisi tuhkaksi vei minulta totaalisesti jalat alta.Vaikka Heivoll kirjoittaa toteavasti ja aika eleettömästi, niin hänen kerrontansa on silti vahvaa ja koskettavaa. Kirja tuoksuu ja tuntuu ihanasti paitsi valoisilta kesäöiltä ja sireeneiltä, niin myös pelolta, bensiiniltä ja savulta. Ja vaikka kirja on hyvin surullinen, niin sen tarina ei kuitenkaan ole synkkä, vaan kertoo myös rakkaudesta, välittämisestä ja toivosta.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja. Tammi, 2011.
En osaa tarkemmin analysoida, miksi pidin niin kovasti tästä kirjasta. Ainakin ihastuin, tai oikeammin rakastuin, Ishiguron tyyliin, kieleen ja kerronnan tapaan. Pidin myös kirjailijan tavasta kertoa kipeistäkin asioista huumorin ja väliin myös farssin keinoin. (..) Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä löytää loppumattomalta tuntuvasta kirjamerestä uusi aarre. Olenkin erittäin iloinen, että löysin Ishiguron!

Katja Kettu: Kätilö. WSOY, 2011.
Kirjan ehdottomia ansioita ovat onnistuneen rakenteen lisäksi elävä, aistivoimainen ja vahva kerronta ja kieli. Ketun kieli on välillä niin väkevää, raadollista, lihallista ja jopa eläimellistä, että lukeminen aiheutti ahdistusta ja jopa inhoa. Siitäkin huolimatta koen, että vahva ilmaisu sopii tähän kirjaan eikä vähempi olisi riittänyt. Vaikka mieleni olikin tätä kirjaa lukiessa välillä aikamoisessa kaaoksessa, niin en voinut olla pitämättä kirjasta.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava, 2012.
Hietakehdossa tulee koskettavasti esille, miten sodan kauhut tunkeutuvat lasten leikkeihin ja miten sota-ajan lapset ja nuoret joutuivat kasvamaan aikuisiksi aivan liian aikaisin. (..) Erityisesti kiitän kirjailijaa hänen taidostaan kuvata ihmisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita muutosten ja poikkeusaikojan myllerryksessä ja sitä, miten hän sijoittaa tavallisten ihmisten tarinat osaksi historiaa. Ajankuva onkin pätevää ja Kähkösen kirjoissa henkilöhahmot ovat eläviä, kokonaisia ja uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavat lukijaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schilds & Söderströms, 2012.
Minulle Jää on kiinnostava ajankuva, joka kertoo sodanjälkeisen ajan omavaraisuudesta sekä ihmisten elinoloista ja pärjäämisestä karuissa olosuhteista, mutta toisaalta tulevaisuudenuskosta ja saariston modernisoitumisesta. Jää vaikutti minuun myös hienona merellisen maiseman, luonnon ja elinympäristön kuvauksena. (..) Kerronnallisesti Jää on hyvällä tavalla perinteinen, kronologisesti etenevä ja turhia kikkailuja kaihtava. Mielestäni kirja on kirjoitettu - ja myös suomennettu - hyvin. Kieli on kaunista, vaikuttavaa ja rauhoittavaa.

Joyce Carol Oates: Sisareni rakkaani. Otava, 2012.
Kumma kyllä, aiheestaan huolimatta Sisareni, rakkaani, ei saanut minua toivottomasti ahdistumaan. Toki ahdistuinkin sekä ennen kaikkea paheksuin ja ihmettelin kovasti Blissin ja Skylerin vanhempia ja heidän toimintatapojaan. Siltikään minulle ei ole Oatesia lukiessa jäänyt sellaista oloa, että raadollisuutta olisi liikaa tai että rumilla asioilla mässäiltäisiin, sillä Oates käyttää hienosti ironiaa ja mustaa huumoria ja on vain kertakaikkisen taitava punomaan lukijan pauloihinsa. (..) Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailijana senkun vahvistui.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like, 2012.
Odotukseni olivat korkealla, sillä vaikutuin muutama vuosi sitten Puhdistuksesta. Ja kyllähän odotukset täyttyivät, sillä Kun kyyhkyset katosivat on vahva ja vaikuttava, erinomaisen hyvin kirjoitettu sekä kerronnallisesti ja rakenteellisesti haastava ja hieno romaani. (..) Suljettuani kirjan kannet, tunsin suurta mielihyvää ja kiitollisuutta hienosta lukukokemuksesta.

Marilynne Robinson: Kotiin. Bazar, 2010.

Kirjan kantavia teemoja ovat anteeksianto, armo ja rakastaminen. Robinson kuvaa hienosti, millaisia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita armon ja anteeksiannon sanomaa saarnaava pappi joutuu käymään läpi silloin, kun hän yrittää antaa anteeksi omalle pojalleen. (..) Kotiin on koskettava, vahva ja syvällinen kirja. Pidin siitä todella paljon, vaikka lukeminen olikin paikoin aika haastavaa.

******************************************************************
Haasteiden ideana on yleensä siirtää haaste eteenpäin, mutta koska tämä nimenomainen haaste on ollut niin paljon esillä kirjablogeissa viime aikoina, en laiskuuttani lähde enää tsekkailemaan, ketkä jo tämän ovat saaneet enkä siis haasta ketään. Toki tämän haasteen saa tästä vapaasti napata, jos haluaa laatia listan omista parhaista lukukokemuksista.

Oikein aurinkoista ja keväisen ihanaa lukuviikon jatkoa!

Ensimmäinen Havasteeni

Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus. 2010. 355 sivua.

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua Paula Havasteen tuotantoon. Innostuin alkuvuodesta lähtemään mukaan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen, ja sen puitteissa  lopulta toteutin aikomukseni ja luin Havasteen muutama vuosi sitten ilmestyneen romaanin Kaksi rakkautta, jolle kirjailija on ehtinyt jo kirjoittaa itsenäiset jatko-osat, romaanit Yhden toivon tie (2012) ja Kolme käskyä (2013).

Kaksi rakkautta sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta. Kirjan alussa kuvataan kirjan päähenkilön, Annan ja hänen puolisonsa Voiton rakkaussuhteen syntymistä, perheen perustamista ja yhteisen talon rakentamista sekä niitä toiveita, joita Annalla oli yhteisen elämän suhteen. Kaikki toiveet eivät kuitenkaan täyty, arki astuu aika pian parisuhteeseen ja etenkin sota murtaa monin tavoin nuoren naisen haaveet.

Voitto joutuu sotaan ja Anna elää kotirintaman arkea kahden tyttärensä kanssa. Anna ei ole missään vaiheessa oikein sopeutunut pieneen kyläyhteisöön, mutta onnekseen hän kuitenkin ystävystyy ensin Ailan ja sittemmin naapurin Signen kanssa. Vaihtelua Annan elämään tuovat ensin sielutieteen opiskeluun liittyvät käynnit Helsingissä ja myöhemmin rakkaussuhde Voiton serkun Tujin kanssa. Kaksi rakkautta keskittyykin ennen kaikkea kuvaamaan tätä kiellettyä rakkaussuhdetta. Havaste kuvaa hienosti rakkauden syntymistä ja suloisuutta, mutta myös rakkaussuhteen repivyyttä ja ristiriitaisuutta.

Tuntemukseni tämän kirjan äärellä ovat ristiriitaiset. Periaatteessa Kaksi rakkautta on hyvä romaani, jossa on hyvin rakennettu koukku, mutta kuitenkin kirjassa oli jotain minua häiritsevää. Ehkä kyse on samasta asiasta, mistä Amma kirjoittaa, niinikään jatkosotaan ajoittuvan Yhden toivon tien arviossa. Amman mukaan kirjan aihepiirit ovat kirjan alkupuolella hämmentävän kepeitä, ja kepeä ote tuo kirjaan viihderomaanimaisen ja epäuskottavankin tunnun. Luulen, että juuri viihteellisyys ja tietty epäuskottavuus häiritsivät minua. Esimerkiksi yksi Voiton teko, joka tulee esille ihan kirjan loppupuolella ei oikein sopinut Voitosta muodostamaani kuvaan ja tuntui jotenkin päälleliimatulta. Vaikka kirjan ajankuva on pääsääntöisesti pätevää ja uskottavaa, niin joitakin epätarkkuuksiakin löysin (esim. pidettiinkö saunaa tosiaan koko ajan lämpimänä sota-aikaan, jolloin lienee ollut pulaa myös polttopuista).

Romaanin ansioihin luen ennen kaikkea sen, että siinä kuvataan elävästi sota-aikaa nuoren, rakkautta ja läheisyttä kaipaavan naisen näkökulmasta ja sitä, miten sota-aika mursi monien nuorten ihmisten ja perheiden toiveet. Kaksi rakkautta kuvaa hyvin myös, miten opinnot tuovat Annalle paitsi vaihtelua niin myös toivoa toisenlaisesta elämästä, jossa hän pystyisi toteuttamaan itseään eri tavoin kuin perinteisessä äidin ja naisen roolissa.

Kaksi rakkautta on kirjoitettu sujuvasti, ja se myös etenee hyvin. Kriitikistäni huolimatta minulle ei missään vaiheessa tullut sellaista tunnetta, että olisin halunnut keskeyttää kirjan lukemisen. Luulenpa, että jossain vaiheessa jatkan Annan ja hänen läheistensä kohtaloiden seuraamista tämän romaanin jatko-osien parissa.