keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lyhytarvio: Kaukosen Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet. WSOY. 2012. 219 sivua.

Päivät kuluivat, eivät he puhuneet asiasta. Yritin päätellä äidin ilmeistä ja äänestä, mitä hän mietti. Olin mahdollisimman helppo lapsi. En huudellut rantaan katsomaan jokaista onkimaani kalaa, autoin kotitöissä, kerroin miten ihana kesä minulla oli ja kuinka hyvältä kaikki maistui, talkkunaviilikin. Äiti katsoi minua ja hymyili, ei se ollut aitoa. Oli samanlainen valheellinen hyvänolontunne kuin ennen ukkosenilmaa. Tiesi, että sellaista lämpöä seuraa rankkasade, kattoa hakkaavat rakeet.  (Novellista Aloitin tinasotilaista.)

Ihastuin viime vuonna Katja Kaukosen rikkaaseen kieleen lukiessani hänen esikoisteostaan Odelma. Tänä syksynä ilmestyneessä novellikokoelmassa Vihkivedet  kirjailijan kieli on edelleen todella hienoa ja kaunista, mutta novellien maailma ei ole yhtä arvoituksellinen ja myyttinen tai kansanrunoudesta vaikutteita ammentava kuin Odelmassa. Silti, tai ehkä juuri siitä syystä, pidin tästä kirjasta vieläkin enemmän kuin Odelmasta.

Vihkivedet koostuu yhteensä 13 novellista, joista etenkin lapsuuteen keskittyvät ja lapsen näkökulmaa avaavat neljä ensimmäistä novellia koskettivat minua syvästi. Toki kirjassa oli paljon muitakin hyviä, elämää viisaasti luotailevia tekstejä, joita lukiessa saatoin vain ihastella kielen notkeutta ja sanojen kaunista rytmiä. Vaikka Vihkivedet on vahva kokoelma, niin etenkin kokoelman loppupuolella oli jonkin verran epätasaisuutta.

Kaikkineen Vihkivedet on kirja, josta pitäisi kirjoittaa pitkästi sen hienoutta ylistäen, mutta ilmeisesti kaamos on kajonnut sanaiseen arkkuuni, enkä oikein osaa nyt kirjoittaa erinomaisistakaan kirjoista pitkiä ja perusteellisia arvioita.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Hykerryttävä Perinnönjakajat

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat. Minerva. 2012. Englanninkielinen alkuteos A Tangled Web (1931). Suomentanut Sisko Ylimartimo. 361 sivua.

"Te kaikki haluatte kuollaksenne tietää, kuka saa kannun". hän sanoi, "mutta ette saa tietää sitä vähään aikaan. Todellakin minulla oli aikomus kertoa teille tänään, kenelle olin sen tarkoittanut, mutta olen keksinyt paremman suunnitelman. Olen päättänyt jättää kannun uskotulle miehelle vuodeksi ensi lokakuun lopusta lukien. Sitten vasta teille selviää, kuka saa sen."

Minulle rakkaiden Anna- ja Runotyttö-sarjojen kirjoittajan Lucy Maud Montgomeryn aiemmin suomentamatonta tuotantoa on muutaman viime vuoden aikana julkaistu kiitettävästi. Tosin en ole ehtinyt vielä lukea läheskään kaikkia näitä Minerava Kustannuksen julkaisemia teoksia, mutta riensin kuitenkin varaamaan uutukaisen heti, kun kuulin sen ilmestymisestä.

Perinnönjakajat on tietoisesti suunnattu aikuislukijoille. Kirjan suomentanut Sisko Ylimartimo mainitseekin kirjoittamissaan jälkisanoissa kirjailijan halunneen tehdä kirjastaan humoristisen kertomuksen aikuisille. Montgomery on  onnistunut mainiosti tavoitteessaan, sillä Perinnönjakajat on paitsi sopivasti ja ihanasti montgomerylainen niin ennen kaikkea hykerryttävän hauska ja tarkkanäköinen kirja kahden sukuhaaran muodostamasta eripuraisesta klaanista.

Romaani alkaa, kun Dark- ja Penhallow-sukujen jäsenet kutsutaan Becky-tädin luokse kuuntelemaan hänen ilmoitustaan siitä, kuka saa hänen kuolemansa jälkeen kaikkien himoitseman perintökannun. Perintöön liittyvän ehdon mukaan kannu luovutetaan sille, joka on vuoden ajan käyttäytynyt tädin toiveiden mukaisesti.

Montgomery kuvaa ilkikurisesti ihmisten heikkouksia sekä halua kilpailla ja päihittää toiset sukulaiset perinnön takia.  Osa suvun jäsenistä yrittää muuttaa kovastikin käytöstään kannun saadakseen. Kiroilemaan tottuneet Hukkunut John ja Titus Clark yrittävät siistiä puheitaan, saamaton Abel Dark ryhtyy pitkästä aikaa maalaamaan taloaan ja Miller Dark alkaa lopultakin tehdä lupaamaansa sukuhistoriaa. Huvittavia ovat etenkin Penny Dark ja Margaret Penhallow, jotka ovat ajautumassa perinnön takia järkiavioliittoon keskenään, vaikka kumpikaan ei oikeastaan edes haluaisi mennä naimisiin.

Perinnönjakajissa on mielestäni turhankin paljon henkilöitä. Joistakin henkilöistä Montgomery on luonut monitahoisia ja syviä hahmoja, joiden elämästä ja ihmissuhteista kerrotaan enemmän ja perusteellisemmin, kun taas jotkin henkilöt toimivat ennemminkin taustana keskeisempien henkilöiden elämälle ja tarinoille, mutta toki tuovat myös väriä tarinaan. Koskettavin on pienen pojan Brian Darkin tarina, jolla onneksi on onnellinen loppu. Myös Oswald Darkin eli Kuu-Ukon hahmo samoin kuin esimerkiksi Pikku ja Ison Samin suhde ovat kiinnostavia.

Kirjaa vievät eteenpäin monet ja väliin aika kiemuraisetkin rakkaustarinat, joista kiehtovin on Joscelynin ja Hughin tarina. Joscelyn ja Hugh ovat menneet naimisiin jo kymmenen vuotta aiemmin, mutta jo hääpäivän iltana heille tulee niin paha välirikko etteivät he asetu asumaan yhdessä ihanaan Treewoodinsa, mutta eivät eroakaan. Sen sijaan Donnan ja Peterin rakkaustarina on mielestäni aika heppoinen, olkoonkin että molemmat hahmot ovat hyvin ja hersyvästi kuvattuja. Nuoren ja kauniin Gay Penhallowin ja sukuun kuulumattomaan Noelin rakkaustarinan kautta Montgomery vastaavasti kuvaa nuorta, onnetonta rakkautta ja sydänsurujen raastavuutta.

Perinnönjakajat on hauska, ihmisten heikkouksia sekä monimutkaisia ihmis- ja sukulaissuhteita oivallisesti kuvaava romaani, jossa on tilaa myös hyvyydelle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Tapahtumia kehystää, kuten Montgomerylla yleensäkin, Prinssi Edwardin saarten kaunis luonto.

Perinnönjakajat on kiehtonut muitakin Montgomeryn ystäviä. Ainakin Leena Lumi, Peikkoneito ja Maria ovat tämän kirjan lukeneet.

torstai 18. lokakuuta 2012

Vakuuttavaa Oksasta: Kun kyyhkyset katosivat


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012. 366 sivua. Kansi: Mika Perkiökangas.

Sofi Oksasen uutuuskirjasta Kun kyyhkyset katosivat käytiin jo ennen sen ilmestymistä todella paljon keskustelua mediassa. Jopa siinä määrin, että osa kirjallisuuden harrastajista näytti ihan kyllästyneen moiseen mediavyörytykseen. Esimerkiksi osa kirjabloggaajista kertoi loppukesästä, etteivät he ihan heti riennä uutuuskirjaa ostamaan tai lainaamaan. Toisaalta monelle oli itsestäänselvää, että he lukevat uusimman Oksasen kirjan - ja vieläpä mahdollisimman pian. (Kirjasta käytiin kiinnostavaa keskustelua Kirsin kirjanurkassa elokuussa ennen kirjan ilmestymistä.)

Ajattelin, että annan pahimman pölyn laskeutua ja luen kirjan hiukan myöhemmin. Varasin kuitenkin kirjan kirjastosta alkusyksystä, koska kuvittelin, että saan jonottaa kirjaa loppuvuoteen, mutta yllättäen sainkin kirjan hyppysiini viime viikolla. Odotukseni olivat korkealla, sillä vaikutuin muutama vuosi sitten Puhdistuksesta. Ja kyllähän odotukset täyttyivät, sillä Kun kyyhkyset katosivat on vahva ja vaikuttava, erinomaisen hyvin kirjoitettu sekä kerronnallisesti ja rakenteellisesti haastava ja hieno romaani.

Takakansitekstin mukaan Kun kyyhkyset katosivat on "kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta". Toki Juuditin ja Edgarin erikoislaatuinen avioliitto on yksi romaanin punaisista langoista, mutta minulle kirja on ennen kaikkea kuvaus siitä, miten ihmiset toimivat äärimmäisissä olosuhteissa. Vaikka romaanin tapahtumat kiertyvätkin pääasiassa Edgarin ja Juuditin ympärille, niin keskeisiä henkilöitä ovat myös Rosalie ja etenkin tämän mies Roland. Hän on Edgarin serkku ja toimii kirjan alussa ja välillä lyhyinä jaksoina muuallakin kirjassa minä-kertojana.

Kun kyyhkyset katosivat tarkastelee näiden keskeisten henkilöhahmojen kautta Viron historiaa kahtena ajanjaksona, 1940- ja 1960-luvuilla, ja tarkemmin niinä vuosina, kun Viro oli ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan ja toistamiseen Neuvostoliiton miehittämä.

Mielestäni Oksanen on onnistunut luomaan kirjaansa hyvän jännitteen tarkastelemalla vuoron perään näitä kahta ajanjaksoa ja keskeisten henkilöiden toimintaa tuolloin. Tarkasteltavat vuosiluvut on merkitty lukujen alussa oleviin postimerkkeihin, joten lukiessa pysyi hyvin kärryillä siitä, mitä aikakautta käsitellään ja mikä valtio tuolloin oli vallassa.

Vaikka kirjan tarina onkin uskomaton, etenkin takinkääntäjä Edgarin osalta, niin silti pidän kirjaa uskottavana poikkeusaikojen kuvauksena. Kun kyyhkyset katosivat tarkastelee, miksi joistakin ihmisistä tulee oman maansa ja läheistensä pettäjiä. Romaani pohtii karmaisevalla tavalla ihmisen laskelmallisuutta, itsekkyyttä ja häikäilemättömyyttä samoin kuin sitä, miten ihminen on poikkeusoloissa valmis vaihtamaan niin aatteitaan kuin henkilöllisyyttäänkin. Toisaalta kirja kuvaa sitä, miten kaikki eivät vain jaksa ja kestä, vaan heidän mielensä järkkyy tai he pakenevat alkoholi- ja lääkehuuruihin.

Kun kyyhkyset katosivat ei ole ihan niin vetävä ja koukuttava kirja kuin Puhdistus. Mielestäni se on myös vaativampi ainakin siinä suhteessa, että sen lukeminen vaati enemmän keskittymistä. Välillä piti kieltämättä pinnistellä, että ymmärsi eri henkilöiden kytkökset eri aikoina ja etenkin sen, missä roolissa Edgar kulloinkin on. Joskus jopa jouduin palaamaan joihinkin aiempiin lukuihin ymmärtääkseni tiettyjä kirjan tapahtumia. Kuitenkin kirjan loppua kohden, kun eri henkilöiden tekemiset ja kohtalot ja heidän kytköksensä alkoivat paljastua, jännite kasvoi ja luin kirjaa aivan yhtä intensiivisesti kuin Puhdistustakin.

Suljettuani kirjan kannet, tunsin suurta mielihyvää ja kiitollisuutta hienosta lukukokemuksesta. Itse asiassa tajusin jossakin vaiheessa kirjaa lukiessani, että suhtauduin kirjaan kirjana. Eli kaikki se häly ja hypetys Sofi Oksasen ja tämän kirjan ympärillä vain jäi taustalle tarinan kuljettaessa minua naapurimaamme Viron menneisyydessä.

Annan vielä lopuksi äänen romaanille. Tämä kohta muistuttaa minua jotenkin suosikkikirjailijastani Makinesta, ja jäi vain kauniina soimaan mieleeni. Eikö kuulostakin hienolta?

Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja kaikki tuo tapahtui ihmisten ilmoilla.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Verevä Sudentalja-trilogian avaus

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi. 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Vargskinnet - Guds barmhärtighet (1999). Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 510 sivua.



Lähtiessään ajamaan kohti Röbäckiä hän oli vasta hiukan yli kahdenkymmenenviiden ikäinen ja salakihloissa erään kanssa joka oli nimeltään Edvard Nolin. Mutta takaisin hän ei enää tullut.

En ole aiemmin lukenut ruotsalaisen Kersin Ekmanin teoksia, huolimatta siitä, että hän on hyvin tuottelias kirjajlija ja yksi Ruotsin rakastetuimpia kirjailijoita. Luulin hänen kirjojaan tylsiksi, mutta erehdyin todella pahasti. Sudentalja-trilogian ensimmäinen kirja Herran armo nimittäin koukutti minut ihan kirjan alkulehdillä ja lumo säilyi viimeisille sivuille asti.

Herran armon kertojana toimii lappilaistyttö Risten, joka on kirjan keskeisimmän henkilöhahmon, Hillevin kasvatti.   Hillevi on muuttanut talvella 1916 Uppsalasta Jämtlannissa sijaitsevaan Svartvattnetin tunturikylään kätilöksi rakastettunsa Edvardin perässä. Olot pohjoisessa ovat paljon rankemmat kuin Hillevi oli konsanaan osannut kuvitella, ja vähitellen myös rakkaustarina morsiantaan välttelevän pappismies Edvardin ja Hillevin välillä kuihtuu. Hillevi jatkaa elämäänsä kätilönä, tutustuu kauppias Trond Halvorseniin ja perustaa tämän kanssa perheen.

Kirjan toisena päähenkilönä voi pitää Elistä, jonka Hillevi tapaa ensimmäisellä työkomennuksellaan. Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, on raskaana ja Hilleviä on pyydetty avustamaan synnytyksessä. Olot ahtaassa ja likaisessa mökissä ovat tyystin erilaiset mihin Hillevi oli Uppsalassa tottunut, mutta Hillevi onnistuu lopulta saattamaan lapsen maailmaan. Lapsen syntymä kuitenkin panee alulle tapahtumaketjun, joka saa Eliksen pakenemaan kotoaan. Taitelijaksi päätyvän Eliksen tarina on monivaiheinen ja vie lopulta hänet 1930-luvun lopun Berliiniin, jossa jo virittäydytään sotaan.

Herran armossa on kuvattu hyvin pohjoisen karuja olosuhteita ja luontoa sekä ihmisiä, jotka ovat tottuneet pärjäämään ja joiden maailmaan kuuluvat yhtä lailla sudet kuin maahisetkin. Kirjassa on paljon kahtiajakoa (mm. vanha-uusi, kristinusko-kansanusko, ruotsalaisuus-lappalaisuus), joka luo kirjaan sopivasti jännitettä. Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen.

Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen - luulen, että juuri noista elementeistä muodostuu tämän kirjan kauneus ja tenhoavuus.

Ulkona oli vielä tiheä hämärä, eikä  niin kylmä kuin hän oli luullut. He lähtisivät ajamaan auringon noustessa, Halvorsen oli sanonut, mutta ei Hillevi tässä laheassa, pilvisessä säässä mitenkään voinut nähdä auringon nousevan. Joenvarren koivuissa oli ripaus keltaista, ja lehvistön kätköissä liikahtelivat varovaiset linnut. Vaikka ne olivatkin näin syksyn lähestyessä vaitonaisia, Hillevi tunsi että niitä oli siellä sisällä monta. Välillä hän erehtyi pitämään jokiveden solinaa kivien välissä lintujen ääntelynä. 

Ilselän Minna on kirjoittanut Herran armosta ihanan omaperäisellä ja kauniilla tavallaan. Osuvasti kirjaa luonnehtii myös Jenni.

PS. Valitettavasti en ehtinyt kirjoittaa kirjasta heti, kun sen luin. Tuntuu nimittäin, että näin hienosta kirjasta olisi pitänyt kirjoittaa perusteellisempi analyysi sekä avata enemmän kirjan moninaista tematiikkaa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Vaikuttava Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos My sister, my love. Suomentanut Kaijamari Sivill. 727 sivua. 

Ihastuin, ellen jopa rakastunut, pari vuotta sitten Jayne Carol Oatesin kirjaan Haudankaivajan tytär (2009), ja jo tuon yhden kirjan perusteella uskaltauduin julistamaan Oatesin yhdeksi lempikirjailijoistani. Sen jälkeen olen lukenut myös Putouksen (2006) ja Kosto: rakkaustarinan (2010). Kaikissa lukemissani Oatesin kirjoissa käsitellään kaunistelematta vaikeita, rankkoja, rumiakin aiheita. Myös tässä  uusimmassa Sisareni, rakkaani -kirjassa, samoin kuin Kosto: rakkaustarinassa lukija katsoo ihmisiin raadollisimmillaan.

Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös "eloonjääneet".
Minä olen kuuluisan amerikkalaisen perheen "eloonjäänyt" lapsi, mutta näiden melkein kymmenen vuoden jälkeen ette luultavasti muista minua: Skyler.

Sisareni, rakkaani on vaikuttava, väkevä, paikoin hyvin puistattava romaani. Nuori, vasta 6-vuotias, lahjakas luistelijatyttö Bliss Rampike löytyy murhattuna kotinsa pannuhuoneesta tammikuussa 1997. Blissin kuolema ei ole jättänyt  rauhaan tämän isoveljeä Skyleria, joka vielä lähes kymmenen vuotta myöhemmin  kuulee päässään siskonsa apua anelevan äänen. Lääke- ja laitoskierteeseen ajautunut Skyler ryhtyy kirjoittamaan siskostaan ja kieroonkasvaneesta perheestään sekä tragediaa edeltävistä ja sitä seuranneista tapahtumista.

Sisareni, rakkaani paljastaa vanhempien omanvoiton tavoittelun paljaimmillaan. Blissin, aiemmin Edna Louisen, ja Skylerin vanhemmat, "mami" Betsey ja Bix Rampike ovat molemmat ahneita ja häikäilemättömiä. Perhe on sairas ja vanhempien parisuhde kieroutunut. Bix pettää vaimoaan ja on lapsilleen välillä etäinen ja poissaoleva, mutta välillä taas hyvinkin hellä ja rakastava, mutta ei kuitenkaan yleensä pidä antamiaan lupauksia. "Mami" vakuuttelee hänkin kovasti rakkautta lapsiinsa, mutta kyllähän Rampiken perheessä vanhempien rakkaus ansaitaan teoilla, esimerkiksi pärjäämällä luistelukisoissa (Bliss) tai voimistelijana (Skyler).

Jos minä kaadun, rakastavatko ihmiset minua silti? 
Rakastatko sinä minua sittenkin jos kaadun?

Kirja osoittaa, mitä voi pahimmillaan tapahtua, kun vanhemmat toteuttavat omia toiveitaan lastensa kautta. Betsey tekee Blissistä selvästi tuotteen, joka on jäällä kaunis, taitava ja karismaattinen luistelijaprinsessa, mutta kotioloissa vielä hyvin pieni ja epävarma tyttö, "tuhma" yökastelija, joka tukeutuu veljeensä Skyleriin.

Blissiä manageroiva "mami" repii tyttärestään irti kaiken minkä saa tämän loistavan tulevaisuuden vuoksi, kun taas Bix muun muassa rahastaa Skylerille tapahtuneella voimisteluonnettomuudella. Blissin hyväksikäyttö ei lopu edes tytön kuolemaan, vaan mediaa taitavasti käyttävä "TV-mami" ryhtyy julkaisemaan kirjoja, joissa yhdistää makaaberilla tavalla tyttärensä menetyksen ja kristinuskon. Betsey myös lanseeraa Taivaan lahja -nimisen tuotemerkin. Betsey onkin uskottellut lapsilleen, että mikä vain on mahdollista kun vain riittävän vahvasti asiaansa uskoo ja ennen kaikkea sitä Jeesukselta rukoilee.

Oates kritisoi kirjassaan erittäin taitavasti median lööppihelvettiä. Osansa kritiikistä saavat myös lapsia ylidiagnoisoivat lääkärit ja psykiatrit samoin kuin lääketeollisuus. Ei olekaan ihme, että Skyler ajautuu lääkekierteeseen, koska häntä lääkitään jo lapsesta asti mitä erilaisempiin sairauksiin ja vaivoihin hurjalla mieliala- ja särkylääkearsenaalilla.

"Poikaseni, meillä on ollut rankka menneisyys. Mutta kenties se - nyt - muuttuu."

Kerronnallisesti Sisareni, rakkaani on erittäin kiinnostava, jossain määrin kokeilevakin. Kerronnan etenemistä rikkovat alaviitteet, joissa kertoja kommentoi omaa kerrontaansa, taustoittaa tapahtumia ja antaa lukijalle lisätietoja. Valitettavasti viitteen kohta on merkitty tekstiin pienellä tähdellä, jota ei lukiessa välttämättä aina edes huomannut. Kirjassa on käytetty paikoin erilaisia fontteja (mm. äidin kirjoittamat kirjeet) ja peitetty mustalla värillä joitakin sanoja. Vaikka Sisareni, rakkaani onkin pääosin Skylerin minämuotoista kerrontaa, niin välillä kertoja käyttää Skylerista kertoessaan kolmatta persoonaa. Laajin tällainen jakso on noin 80-sivuinen Skylerin ensirakkaudesta kertova tarina.

Kumma kyllä, aiheestaan huolimatta Sisareni, rakkaani, ei saanut minua toivottomasti ahdistumaan. Toki ahdistuinkin sekä ennen kaikkea paheksuin ja ihmettelin kovasti Blissin ja Skylerin vanhempia ja heidän toimintatapojaan. Siltikään minulle ei ole Oatesia lukiessa jäänyt sellaista oloa, että raadollisuutta olisi liikaa tai että rumilla asioilla mässäiltäisiin, sillä Oates käyttää hienosti ironiaa ja mustaa huumoria ja on vain kertakaikkisen taitava punomaan lukijan pauloihinsa.

Mutta kuka oikein murhasi Blissin, tuon ihastuttavan luistelijalupauksen? Hänen veljensä Skyler, äitinsä Betsey vai isänsä Bix? Vaiko sittenkin perheen lähistöllä asunut, Blissiä ihaileva pedofiili, joka tunnusti murhan ja tappoi itsensä?

Ottakaa ihmeessä selvää, sillä vaikka kyse on aikamoisesta tiiliskivestä, on kirja otteessaan pitävä, älykäs ja taitavasti kirjoitettu, joskin, kuten sanottua, paikoin todella rankka. Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailija senkun vahvistui.

Sisareni, rakkaani on ollut jo aika paljon esillä kirjablogeissa. Ainakin NorkkuLeena Lumi, Susa,  Minna Jaakkola, Valkoinen kirahvi,  Annika K ja Unni ovat tutustuneet Bliss Rampiken tarinaan.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Syyskuussa luettua & kirjabloggaajien mainio tempaus

Syyskuu oli hyvä lukukuukausi, sillä ehdin lukea yhteensä seitsemän kirjaa. Parhaan kirjan tittelistä kilpailevat tasaväkisesti John Irvingin Oman elämänsä sankari ja viime yönä loppuunsaatettu Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani. Upeita ja väkeviä kirjoja, joihin palaan piakkoin postauksin.

Samoin aion kirjoittaa vielä Anja Snellmanin kirjasta Parvekejumalat, joka oli monella tavalla silmiä avaava, ajan hermolla oleva romaani. Sen sijaan lukupiiriä varten lukemastani Colm Toíbínin Brooklynista en nyt postaa, koska olen siitä jo kirjoittanut aiemmin (ks. reilun vuoden takainen arvio täältä). En ollut yllättynyt, kun myös piiriläiseni pitivät kirjasta. Saimmekin aikaan vilkkaan ja kiinnostavan keskustelun Toíbínin hienon kirjan tiimoilta.

Itse asiassa en lukenut syyskuussa(kaan) yhtään huonoa kirjaa. Jennifer Eganin Aika suuri hämäys yllätti minut positiivisesti, ja toivon, että tämän lahjakkaan kirjailijan muutakin tuotantoa suomennettaisiin. Kahden blogikollegan, Vera Valan Kuolema sypressin varjossa ja  Karoliina Timosen Aika mennyt palaa pitivät molemmat lukijan otteessaan. Uskon vakaasti, että näistä molemmista lupaavista esikoiskirjailijoista  kuullaan vielä tulevinakin vuosina.

Lokakuu on alkanut Chris Cleaven Little Been tarinan merkeissä. Keskustelemme kirjasta keskiviikkona lukupiirissä. Uutuuksista lukuvuoroaan odottelevat Katja Kaukosen Vihkivedet, josta olen itse asiassa jo lukenut pari hienoa novellia, mutta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi ja Paul Austerin Talvipäiväkirja. Hienoja lukuelämyksiä siis luvassa lähitulevaisuudessa.

**********************************************************

Tänään, tai tarkemmin ottaen eilen, kirjabloggaajat tempaisivat plagointia vastaan kirjoittamalla ja julkaisemalla blogeissaan vääristeltyjä kirja-arvioita. Flashmob-tapahtuman tavoitteena oli herättää keskustelua plagioinnista, sillä blogitekstejä plaginoidaan yhä enemmän ja esimerkiksi kirjablogeista etsitään toistuvasti tiettyjen kirjojen juonipaljastuksia (mitä ilmeisemmin) koulutehtäviä varten. Tempauksella haluttiin  nostaa esille myös kysymys nettikirjoitusten luotettavuudesta.

Parikymmentä bloggaajaa osallistui tähän huikeaan tempaukseen ja kirjoitti upeita "juonipaljastuksia" esimerkiksi suomalaisen kirjallisuuden klassikoista. Itse en ollut mukana, mutta ihailen kyllä kovasti kaikkien osallistujien heittäytymistä ja mielikuvituksellisuutta sekä paneutumista tähän tärkeään aiheeseen.

Tempausta on käsitelty monissa blogeissa, muun muassa Morren maailmassa. Sieltä löytyy myös vääristeltyjen kirja-arvioiden lista.