torstai 22. joulukuuta 2011

Taas kaikki kauniit muistot....

... mun tulee mielehen.

Joulu on muistojen aikaa. Siksi haluan jakaa kanssanne joitakin vuosia sitten kirjoittamani, lapsuuteni joulua kuvaavan runon.

Samalla toivotan teille kaikille
Suloista, Rauhallista ja ennen kaikkea Lukuelämyksellistä Joulua!


keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Joulun odotusta

En ole aikoihin ehtinyt kirjoittaa kirjapostauksia, ja monta kirjaa on arvioimatta. No, olkoon toistaiseksi. Eiköhän intoa taas löydy, kun päivät alkavat, huomisesta alkaen, hissun kissun muuttua pidemmiksi.

Joulu tulla jollottaa vauhdilla ja valmistelut ovat - kerrankin - hyvällä mallilla. Kaikki lahjat on ostettu ja melkein paketoitukin. Jouluruokia ollaan tehty ennakkoon pakastimeen. Meillä syödään oikein perinteisesti jouluna, koska perhe niin haluaa. Toki mullekin riisipuuro, laatikot, karjalanpiirakat ja rosolli ovat tärkeitä jouluruokia, kaikista kahvipöydän herkuista puhumattakaan.Sen sijaan kinkutta pärjäisin vallan mainiosti enkä sitä juurikaan syö. Täällä Pohjois-Karjalassa (ainakin meidän suvun ja perheen piirissä) joulupyötään pitää tehdä myös karjalanpaisti. Olen tuota tapaa ihmetellyt koko aikuisikäni ja joinakin vuosina jättänyt paistin tekemättä, mutta ainakin nuoriso sitä kaipaa.

Suurin osa siivoushommista jää nyt tyttären hartioille, koska olen seuraavat kolme päivää töissä (tosin teen perjantaina tavallista lyhyemmän päivän). Ehdin kuitenkin tehdä pieniä sipistelyjä iltaisin (kodin koristelemista yms.) ja nehän itse asiassa kaikkein mukavimpia askareita ovatkin. 

Palaan vielä joulutoivotusten merkeissä tuonnempana. Tässä ja nyt toivottelen kuitenkin hyvää jouluviikon jatkoa itse kullekin!


torstai 15. joulukuuta 2011

Haaste: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011


Kuurankukkia viime talven pakkasilla.
     Susa laittoi taannoin liikkeelle tähän loppuvuoteen sopivan mainion haasteen Järjellä ja tunteella -blogissaan.  Haasteessa on tarkoitus vastata erilaisiin kysymyksiin yhdellä vuonna 2011 luetulla kirjalla. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella, vaan riittää kun vastaaja miettii, mikä tänä vuonna luettu kirja vastaa parhaiten kulloisenkiin kysymykseen. Näin ollen sama kirja voi olla vastauksena useammassakin kohdassa.

     Tämä oli kyllä aika haasteellinen ja jopa vaikea haaste. Joissakin kohdissa olisi mieli tehnyt vastata useammallakin kirjalla (yhdessä kohdassa näin teinkin mainiten saman kirjailijan toisiaan täydentävät kirjat). Tässäpä vastaukseni:

      1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Itse asiassa toivosin löytäväni useammankin tänä vuonna lukemani kirjan pukinkontista (suurimman osan luetuista kirjoista olen lainannut kirjastosta). Muun muassa Pascal Mercierien upean kirjan Yöjuna Lissaboniin haluaisin itselleni.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Bo Carpelanin koskettava ja kaunis Lehtiä syksyn arkistosta.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Muun muassa Roy Jacobsenin Ihmelapset.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Valitettavasti se oli Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Tämä on haasteen ehdottomasti vaikein kysymys enkä meinannut millään keksiä vastausta. Mutta kyllähän Kazuo Ishiguron kirjassa Pitkän päivän ilta on aineksia kirjaksi, jonka voisi lukea useampaankin kertaan, ja siitä löytyisi aina jotain uutta.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Marilynne Robinsonin syvällinen, koskettava ja vahva kirja Kotiin.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Sirpa Kähkösen upean 1930-luvun tapahtumia valottavan Mustat morsiamet sekä sen sisarteoksen Vihan ja rakkauden liekit.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Daphne Kalotayn kirjasta  Bolšoin perhonen tulisi taatusti hieno elokuva.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Joyce Carol Oates rankka, vahva ja vaikuttava Kosto: rakkaustarina.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Colm Tóibínin Brooklyn.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Amos Oz: Älä kysy yöltä.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Aika montaakin, mutta ainakin Wilkie Collinsin kirjaa Valkopukuinen nainen.  On mielestäni klassikko, joka ainakin jokaisen salapoliisiromaaneja lukevan pitäisi tuntea.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Ihan tavallisena päivänä


Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä. Schildts. 2011. Englanninkielinen alkuteos Case Histories (2004). Suomentanut Kaisa Kattelus. 294 sivua.


Ihastuin kymmenisen vuotta sitten todella paljon englantilaisen Kate Atkinsonin kirjoihin Museon kulisseissa (1997) ja Ihmiskrokettia (1998). Olen harmitellut, kun tämän lahjakkaan kirjailijan teoksia ei ole aikoihin suomennettu. Niinpä ilahduinkin keväällä kuultuani, että Atkinsonilta on vihdoin ilmestymässä uusi suomennos.

Ihan tavallisena päivänä -teoksen julkaisseen Schildtsin kotisivuilla kerrotaan, että edellä mainittujen kirjojen ja muutaman muun kirjallisen työn jälkeen Kate Atkinson alkoi työstää kirjaa henkilöistä, joiden historiaan liittyi selvittämätön rikos, joka ei jätä näitä ihmisiä rauhaan. Kirjailija tajusi, että rikosten selvittämiseen tarvittiin henkilö ja näin hän tuli luoneeksi yksityisetsivä Jackson Brodien, joka  on entinen sotilas ja entinen poliisi. Atkinson on kertonut, ettei hän itse pidä kirjojaan dekkareina, eikä hänen aikomuksenaan todellakaan ollut kirjoittaa dekkarisarjaa.  

Ihan tavallisena päivänä  sijoittuu Cambridgeen, ja siinä Jackson Brodie selvittelee kolmea eri aikana tapahtunutta rikosta. Kirja aloittaa dekkarisarjan, josta on tähän mennessä ilmestynyt jo neljä osaa. Schildts tulee julkaisemaan kaikkien näiden teosten suomennokset. Sarjasta on muuten tehty Case Histories -niminen kuusiosainen TV-sarja, jonka ensi-ilta oli Isossa-Britanniassa aiemmin tänä vuonna.

Kaikille tämän kirjan rikoksille on yhteistä se, että ne ovat tapahtuneet ihan tavallisena päivänä.  Yksityisetsivä Brodien selvitettäväksi tulleet tapaukset sijoittuvat ajallisesti 1970-luvulta nykypäivään. Keski-ikäiset Amelia ja Julie haluavat isänsä kuoltua vihdoin saada selvää siitä, mitä tapahtui heidän siskolleen Olivialle, joka katosi jo kolmekymmentä vuotta sitten. Theo taas pyytää Brodieta tutkimaan rakkaan tyttärensä Lauran murhaa. Kirjan kolmas rikostapaus liittyy murhaan, jonka on tehnyt nuori perheenäiti Michelle. 

Vaikka teos täyttääkin dekkarikirjallisuuden tunnusmerkistön, niin se on paljon muutakin. Itse asiassa rikosten ratkeaminen ei ole teoksessa keskeisintä, vaan tärkeämmiksi nousevat kirjan henkilöhahmojen ajatukset ja tunteet, heidän tekojensa syyt ja seuraukset samoin kuin perheenjäsenten suhteet ja niiden kuvaus. 

Mielestäni Atkinson on kirjoittanut eri aikoina tapahtuneet, ja ainakin kirjan alussa hyvinkin erillisiltä tuntuvat rikokset hyvin osaksi samaa tarinaa, olkoonkin ettei hän käsittele tapauksia ihan tasapuolisesti. Rikoksia kirjan nykyhetkessä sitoo tietenkin yhteen se, että Jackson Brodie työskentelee niiden parissa, mutta kirjan edetessä löytyy muitakin tapauksia yhdistäviä seikkoja.

Vaikka Ihan tavallisena päivänä on saanut kiitosta niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin, on minun pakko myöntää, että olin hiukan pettynyt. Lähinnä minua häiritsivät jotkin kirjan ratkaisut, joiden merkitystä en oikein ymmärtänyt. Esimerkiksi Brodien henkeä uhkaavat tapahtumat tuntuivat jotenkin epäuskottavilta ja päälleliimatuilta.

Vaikka en tästä kirjasta haltioitunutkaan, niin toki Ihan tavallisena päivänä oli hyvä lukukokemus. Kirjan rakenne on onnistunut, Atkinson kirjoittaa edelleen erittäin hyvin ja juonen kehittely on pääsääntöisesti taitavaa. Luulen, että omat lievät pettymyksen tunteet johtuvat ennen kaikkea siitä, että odotukseni olivat ihan liian korkealla, olivathan Atkinsonin aiemmat teokset  aikoinaan hyvin vaikuttavia lukuelämyksiä. Osaan kuitenkin suhtautua seuraavaan Atkinsonin kirjaan eri tavalla ja jään kiinnostuneena odottamaan, millaisia rikoksia Jackson Brodie sarjan jatko-osissa selvittelee. 

Tähdet: ★ ★ ★ -

torstai 8. joulukuuta 2011

Copycat-kirjankansi

Amma julkisti noin viikko sitten aivan mahdottoman upean ja inspiroivan Copycat-kirjankansi -kilpailun. Innostuin heti ja pengoin niin kirjahyllyjä kuin muistini sopukoitakin löytääkseni kannen, josta voisin lähteä omaa copycat-kuvaani rakentelemaan.

Useampikin kirjankansi pyöri mielessä, mutta päädyin lopulta Elina Hirvosen kirjaan Että hän muistaisi saman. Kirja kun on mielestäni hieno sekä sisällöltään että ulkoasultaan.

Yksi ilta tässä meni ja kokeneemman kuvankäsittelijänkin apua kaivattiin (kiitos tyttärelle!) ennen kuin sain tuotokseni siihen kuntoon, että sen tohtii esitellä muillekin.


torstai 1. joulukuuta 2011

Marraskuun kuulumisia ja luettuja


Olen ollut marraskuussa todella saamaton bloggaaja ja jaksanut kirjoittaa vain muutaman postauksen. Olen ollut välillä todella väsynyt ja aloitekyvytön, mutta ainakin mieliala on nyt huomattavasti parempi kuin muutama viikko sitten. Olen niin iloinen, kun marraskuu vihdoin vaihtui joulukuuksi ja tätä pimenevää kestää enää muutaman viikon. Sitten mennäänkin taas vauhdilla kohti kevättä.

Täällä meillä on satanut jo lunta pariin otteeseen. Nyt lunta on maassa jonkin verran, mutta pahoin pelkään, että ne vielä sulavat pois. Välillä on tuntunut jo ihan jouluiselta, kiitos lumen ja ulos viritettyjen jouluvalojen.

Kaiken tämän kaamoksen keskellä olen saanut kuulla ilahduttavia uutisia. Yksi niistä koski työasioita. Sain nimittäin Olvi-säätiöltä apurahan itäsuomalaista lapsuutta käsittelevän tietokirjani kirjoittamiseen. Tuon rahan ansiosta kevään työkuviot ovat nyt selvät. Teen jatkossakin kirjastotöitä parina päivänä viikossa, mutta muina päivinä voin keskittyä aineistojen penkomiseen ja kirjoittamiseen. Tosin kirjasto- eli informaatiotutkimuksen opintojakin jatkan vielä, mutta eivätköhän ne etene entisellä painollaan.

Vaikka postaustahti oli tämän kuukauden aikana huono, olen kuitenkin lukenut suurin piirtein samaan tahtiin kuin muulloinkin. Kuten joskus aiemmin jo totesin, en aio lisätä postaamista lukemisen kustannuksella, koska lukeminen on kuitenkin tärkeintä. Toki mielelläni myös jaan kanssanne lukukokemuksiani, mutta aina vain ei ole riittävästi aikaa ja energiaa postausten kirjoittamiseen.

Mutta nyt niihin luettuihin kirjoihin. Luin marraskuussa nämä viisi kirjaa:

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä. Schildts. 2011. 
Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus. 2011.
De Timothée Fombelle: Tobi Lolness. Tammi. 2010.
Haruki Murakami: Sputnik – rakastettuni. 2003. Tammi.
Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai. Tammi. 2010.

Yksikään lukemistani kirjoista ei ollut huono, mutta Illan tullen oli ehdottomasti paras. Tosin en syttynyt sille ihan samalla tavalla kuin muutamat kanssabloggaajat.  Murakamia käsittelin jo eilen lyhyessä postauksessa. Myös Atkinsonin ja Cunninghamin kirjoihin sekä lasten fantasiakirjaan, Tobi Lolnessiin, palaan vielä.

Emma ja Uno. Rakkautta tottakai oli meillä marraskuu lukupiirikirjana. Kirja herätti aika lailla keskustelua. Etenkin Unoa ihmeteltiin, mutta samalla mietittiin sitä, antoiko kirjailija hänestä yksipuolisen kuvan. Kirjaa pidettiin erittäin mielenkiintoisena ajankuvana. Piirissä pohdittiin jonkin verran sitä, miksi kirjasta on tehty romaani, tai miksi se luokiteltu romaaniksi. Siinähän on sekä romaanimaisia että tietokirjamaisia elementtejä ja ainakin minua häiritsi se, ettei se selkeästi ollut oikein kumpaakaan. Mutta ihan hyvä lukukokemus kuitenkin.

Talvisia terveisiä teille kaikille Sarah Bareillesin ja Ingrid Michaelssonin ihanan Wintersongin myötä!

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Lyhyesti Murakamista



Haruki Murakami: Sputnik – rakastettuni. 2003. Tammi. Japaninkielinen alkuteos Supuutoniku no koibito (1999). Englanninnoksesta Sputnik Sweetheart suomentanut Ilkka Malinen. 252 sivua.


Sain vinkin Haruki Murakamista täältä blogistaniasta (en kyllä muista keneltä). Päätin aloittaa tutustumisen tämän kiinnostavan ja kehutun japanilaisen nykykirjailijan tuotantoon hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Sputnik – rakastettuni.

Kirjan minäkertoja, nuori tokiolainen opettaja K on rakastunut opiskelukaveriinsa Sumireen. Kirjailijaksi haluava Sumire ei tunne samoin, vaan pitää K:ta ystävänään ja uskottunaan. Sen sijaan Sumire rakastuu itseään selvästi vanhempaan, Miu-nimiseen naiseen ja lupautuu tämän sihteeriksi. Naiset matkustavat Eurooppaan, missä Sumire katoaa. Myös K matkustaa Kreikan rannikolle ja ryhtyy etsimään salaperäisesti kadonnutta Sumirea. K löytää Sumiren matkatavaroista hänen kirjoittamiaan tekstejä, joiden avulla hän yrittää saada selville, mitä Sumirelle oikein on tapahtunut. 

Sputnik – rakastettuni on erikoinen, arvoituksellinen, syvällinen ja filosofinen tarina rakkaudesta ja kaipuusta. Siinä on myös surrealistisia ja maagisia piirteitä. Vaikka pidin kirjailijan tyylistä ja kielestä, ja vaikka kirja on periaatteessa hyvä, niin se ei kuitenkaan ollut minulle mikään elämää suurempi lukukokemus. Tosin on myönnettävä, ettei lukuajankohta ollut paras mahdollinen, sillä tämä kirja olisi vaatinut ehdottomasti rauhallisen ja pysähtelevän lukutahdin. Sen verran kiinnostavalta kirjoittajalta Murakami edelleen vaikuttaa, että aion jatkaa hänen kirjojensa parissa. Murakamin ensimmäinen suomennettu teos Suuri lammasseikkailu odottaakin jo kirjahyllyssäni lukijaansa.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin KuutarMargit ja Olina. 

Tähtiä: ★ ★ ★ ½

tiistai 29. marraskuuta 2011

Satuhaaste: Onnentupa ja Porsas Urhea


 

Esittelen Katjan hienon satuhaasteen tiimoilta kaksi suomalaista satua, jotka molemmat ovat ilmestyneet Kultainen koti -kirjasarjassa. Sarjan saduista valtaosan on kirjoittanut kansanrunoudentutkija Martti Haavio, joka on tullut runoilijana tunnetuksi P. Mustapään nimellä. Esittelemäni sadut, Onnentupa ja Porsas Urhea, ovat Haavion käsialaa ja ne ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran vuonna 1943.

Kirjahyllystämme löytyy Kultainen koti -sarjan saduista tehty yhteisnide Onnentupa, mutta myös Haavion loruista ja pienistä saduista koostuva, vuonna 1984 ilmestynyt Iloinen lorukirja sekä eläinsaduista koostettu Iloinen eläinkirja, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1946. Näiden viimeksi mainittujen teosten yhteydessä mainitaan Haavion kehittäneen oman kerrontatapansa kansan kerronnan pohjalta. Osa saduista ja runoista onkin hänen kirjoittamiaan, kun taas osa on suomennoksia ja osa peräisin kansanrunousaarteistosta. En nyt mistään löytänyt tietoa siitä, ovatko Kultainen koti -sarjan sadut Haavion itsensä kirjoittamia, mutta uskoisin, että hän on ne kirjoittanut käyttäen pohjana suomalaisia ja kansainvälisiä satuaihelmia.

Molemmat esittelemäni sadut ovat eläinaiheisia. Onnentuvassa Sika Sippurahäntä pakenee kuninkaan kartanon sikolätistä Onnensaarelle, jonne alkaa rakentaa yksinurkkaista tupaa. Vähin erin rakennusporukka kasvaa, kun Pässi Päkäpää, Jänis Vemmelsääri, Kissa Kirnauskis ja Kukko Kultakannus tulevat vuorollaan auttamaan Sika Sippurahäntää tuvan rakentamisessa. Kun Onnentupa on valmis, Susi Hukkanen saapuu häiritsemään sen asukkaiden rauhaa, mutta yhteistoimin susi saadaan hätistettyä pois samaan tapaan kuin Bremenin soittoniekoissa:

Siellä oli Susi Hukkanen viiden poikansa kanssa, ja ne ovat kovin nälkäisiä. Susi Hukkanen aukaisi Onnentuvan oven, mutta silloin Sika Sippurahäntä iski sitä kärsällänsä vatsaan, Pässi Päkäpää puski sarvillansa otsaan, Kissa Kirnauskis kynsi sen silmät aivan sokeiksi, Jänis Vemmelsääri juoksenteli edestakaisin nurkasta nurkkaan ja Kukko Kultakannus laulaa helähytti uunilta: ”Kukkokiekaa.” Kylläpä suden tuli hätä, ja se juoksi niin kauas kuin pääsi, ja kaikki penikat perässä.

Myös Porsas Urheassa rakennetaan taloa. Nyt asialla ovat Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta. Kun niiden talo on valmis, sinne saapuu pieni ja laiha, mutta mitään pelkäämätön Porsas Urhea. Syötyään itsensä todella lihavaksi, se ajaa tiehensä kukkoa ja kissaa pelottelemaan tulleet Karhu Mesikämmenen ja Susi Hukkasen.

Molempien satujen viehätys perustuu elävään kerrontaan, hauskoihin nimiin ja toistoon. Esimerkiksi Onnentuvassa jokainen uusi tuvan rakentaja kysyy vuorollaan Sika Sippurahännältä samoin sanoin, mitä tämä rakentaa. Vastaus ja muu keskustelu jatkuu aina samalla tavalla.   

Tulee Jänis Vemmelsääri katsomaan, sanoo ”Veliseni, veikkoseni, mitä täällä nikertelette ja nakertelette?” ”Onnentupaa rakennamme asunnoksi itsellemme”, sanovat Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää. ”Eihän kaksinurkkaisesta tuvasta tule mitään”, sanoo Jänis Vemmelsääri, ”ottakaa minut toveriksenne, tehdään kolminurkkainen tupa, kun meitä on kolme miestä”. ”Tule pois”, sanoo Sika Sippurahäntä, ja sitten he alkavat rakentaa kolminurkkaista tupaa Onnensaarelle. Hakkaavat, hakkaavat hirsiä, nikertelevät, nakertelevat.

Kun itse olin lapsi, pidin tavattomasti Porsas Urheasta, ja Karhu Mesikämmenen ja Susi Hukkasen pelottelukohtaus oli minusta hauska ja mieleenpainuva.  Omien lastemme ollessa pieniä, kuului Onnen tupa -kokoelma vakiolukemistoomme. Etenkin nämä kaksi satua olivat suosittuja ja minusta oli mukava lukea näitä satuja lapsillemme. Poikamme käytti jossain vaiheessa Onnentuvan ilmaisuja leikeissään (hän esimerkiksi nikerteli ja nakerteli). Minä taas muistin tuolloin samaisen sadun ulkoa ja esitin sen ainakin kerran nukketeatterina lapsille heidän pehmoleluillaan. 


keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Marraskuussa

Olen jo aiemmin kertonut, ettei marraskuu ole minun kuukauteni. Tähän mennessä tämä kuukausi on kuitenkin mennyt ihmeen hyvin ja mielialani on pysynyt aika hyvänä. Olen toki ollut aika väsynyt ja vapaapäivät tahtoo mennä yleiseen oleiluun. Onneksi olen jaksanut tehdä vaadittavat tehtävät informaatiotutkimuksen opintoihin ja lukenutkin olen varsin ahkerasti; sen sijaan blogiani olen laiminlyönyt. Muiden blogeja luen kyllä nytkin päivittäin, mutta vuorovaikutus on ollut aika vähäistä. Ja silloin harvoin, kun kommentin kirjoitan, kadottaa blogger sen taivaan tuuliin (argh!).

Tänään on aika raskas olo enkä tunnu saavan otetta mistään. Siitäkin huolimatta, että maata peittää hyvin ohut, hento lumipeite. Mutta ehkä nyt on vain oltava, hiljennyttävä, käperryttävä ja hiukan myös mietittävä syntyjä syviä. Ja onneksi marraskuu on jo nyt puolessa välissä ja sitä seuraa joulukuu kaikkine mukavine joulutouhuineen. Sitten onkin jo vuoden vaihde ja sitten taas kuljemme kohti valoisampia aikoja!

Tässäpä pari runoa syksystä. Ensimmäinen on aika synkkä ja lohduton, mutta puhutteleva. Toinen vastaavasti on omaa tuotantoani ja hiukan valoisampi.

Kuolen joka vuosi marraskuussa

Joka vuosi kuolen marraskuussa.
Sini, kelta kaikki harmentuu, tuli kylmenee,
myrkyks muuttuu leipä suussa;
joka siemenkota tyhjä on,
joka linnunpesä tyhjä on,
ruohon, lehtien vainajat viruu teillä.
Kuolen marraskuussa,
      joka vuosi kuolen marraskuussa.

[....]

Kanssa lehtien, kanssa ruohojen mätänen,
tyhjä siemenkota pääni on,
jota tuuli häilyttää,
huoli niinkuin huurre kasvaa vain,
niinkuin maruna, varsi nokkosen kuolen marraskuussa.
Runo synny ei vain villi kiljahdus,
niinkuin mullan jäätyvän huuto kumea,
musta juuripilli suussa,
niinkuin käärme, nokkonen kuolen marraskuussa.

Helvi Hämäläinen (kokoelmassa Voikukkapyhimykset 1947)

* * * * * * * * * *

Vastasatanut
puhtaanvalkea lumi,
                      oranssinpunaiset
                      pihlajanmarjat

Talven yllättämät koivut,
                      sinnikkäät,
hohtavat vielä keltaisina,
seassa häivähdys vihreää

Juhlava olo,
uusi puhdas alku
Ja samalla varovainen toive:
                      jäisikö tänä vuonna
                      synkkä syksy
                      mieleni murhe
                      lyhyemmäksi?

Ja lokakuun aurinko
paistaa matalalta.

Anna Elina (lokakuu 2005)

tiistai 8. marraskuuta 2011

Näin on hyvä - hyvä ja mainio sellaisenaan


Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava. 2011. Englanninkielinen alkuteos Fine Just the Way It Is. Suomentanut Juhani Lindholm. 290 sivua.


Minulla on (ollut) ambivalentti suhde Annie Proulxiin. Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui romaanin  Vaarallinen harmonikka (1999) äärellä. Sen jätin kesken, sillä se ei lukuhetkellä sytyttänyt minua. Tosin en enää muista, mikä kirjassa harasi vastaan. Sen sijaan yllätyin hyvinkin positiivisesti muutama vuosi sitten kirjasta Ässä hihassa (2004). Lisäksi Proulxin romaanin pohjalta tehty, Lasse Hällströmin ohjaama elokuva Laivauutisia on yksi ehdottomista elokuvasuosikeistani (kirjaa en vielä ole lukenut). Myös Proulxin novelliin pohjautuva, Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain on hieno elokuva.  Näistä lähtökohdista ryhdyin lukemaan Proulxin uusinta novellikokoelmaa Näin on hyvä

Näin on hyvä koostuu yhdeksästä novellista, joiden tapahtumapaikkana on kahta Helvettiin sijoittuvaa tarinaa lukuunottamatta Wyoming. Kokoelman ensimmäisessä novellissa, Suku on rakkain, vanhainkodissa asuva Ray paljastaa lapsenlapselleen Bethille mieltään vuosikymmeniä vaivanneen suvun synkän salaisuuden. Beth ei kuitenkaan pysty ukkinsa surua ymmärtämään.

Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho vie lukijan ajassa peräti 2500 vuotta taaksepäin. Tarinassa intiaanit pyydystävät kekseliäästi biisoneita. Vanhoja cowboylauluja sijoittuu 1800-luvulle, uudisraivaajien aikaan. Novellissa kuvataan vahvoin vedoin nuorenparin Archien ja Rosien elämän vaikeutta ja rankkuutta armottoman luonnon keskellä. Elämän armottomuudesta ja arvaamattomuudesta taas kertoo pohjavireeltään surullinen Maha pystyssä ojassa, jossa kuvataan aviottamana lapsena syntyneen sisukkaan Dakotan elämää.

Marunalapsi on mielestäni kokoelman kiinnostavin novelli. Sen tapahtumat ajoittuvat Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tämän maagista realismia edustavan tarinan keskiössä on postivaunulinjan  varrella sijaitseva marunapensas, jonka lähistöllä tapahtuu selittämättömiä katoamisia. Pensas, joka ”näytti taivasta kohti kurkottavalta lapselta, joka säälittävästi anoi, että se nostettaisiin irti maasta”, on lapsettoman postivaunuaseman hoitajan vaimon lemmikki, kuin oma lapsi, jota hän hemmottelee monin tavoin.

Helvetti-novelleista ensimmäinen (Olen aina pitänyt tästä paikasta) ei minulle oikein auennut; sen sijaan Kiusantekoa Rämeellä oli mainio ja hauska. Siinä Paholainen huvittelee lukemalla ihmisten sähköposteja ja toimimalla niin kuin ne olisi lähetetty hänelle itselleen.  Näin hän saa levitettyä tuhoa ja samalla tehtyä kiusaa ihmisille.

Kirjan takakansitekstin mukaan Proulx ”kertoo hillittömiä tarinoita preerian omalaatuisista ihmisistä ja heidän elämän murjomista kohtaloistaan”.  En kyllä kutsuisi Wyoming-tarinoita hillittömiksi. Ennemminkin niissä on viisasta, jonkinlaista hiljaista huumoria. Sen sijaan Helvetti-novellit ovat hauskoja.

Jos etsii kieltämättä aika hajanaisen novellikokoelman punaista lankaa, niin se on paitsi elämän rankkuus ja karuus, niin myös ihmisten elämänhalu, sisukkuus ja vahvuus. Wyomingin luonto, yksi teoksen keskeisistä teemoista, on novelleissa mahtava ja armoton, mutta myös kaunis. Luontoa vastaan taisteleminen päättyy välillä voittoon (biisonin metsästyksestä kertova novelli), mutta aika usein raskaaseen häviöön (uudisraivaajatarinan lisäksi myös novellit Aasi todistajana ja Vedenjakaja).

Luettuani nyt yhden Proulxin romaanin ja yhden novellikokoelman, olen vilpittömästi sitä mieltä, että  Proulx on Oatesin, Shieldsin, Munron ja Phillipsin lailla yksi vahvoista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista. Jospa minä nyt yrittäisin lukea myös sen Vaarallisen harmonikan. Ainakin muut Proulxin suomennetut teokset tulen ennen pitkää lukemaan.

Näin on hyvän ovat lukeneet myös Ilse (Minna)Katja, Kirsi ja Erja

Tähtiä: ★ ★ ★ ★

maanantai 31. lokakuuta 2011

Lokakuusta marraskuuhun

Huomenna se alkaa, vuoden ikävin kuukausi. Onneksi sekin kestää vain aikansa ja surumieltään voi helpottaa polttamalla kynttilöitä, juomalla lämpimiä juomia, käpertymällä torkkupeittoon ja kuuntelemalla musiikkia (esim. Miljoonasateen Marraskuuta).  

Luultavasti kaikkein paras konsti marraskuusta selviytymiseen on kuitenkin lukeminen. Itse luen piakkoin syksyisen lohtukirjani Muumilaakson marraskuu. Muitakin hyviä kirjoja, ostettuja, saatuja ja lainattuja, on kertynyt luettavien kirjojen listalle. Kirjastopino on pienentynyt ja olen, kumma kyllä, malttanut aika hyvin olla lainaamatta lisää, vaikka kahtena päivänä viikosta käynkin työskentelemässä kirja-aarteiden äärellä kirjastossa. 

Lokakuu oli minulle aika hyvä lukukuukausi. Luin yhteensä kuusi kirjaa ja seitsemännenkin ehdin luultavasti lopettaa vielä ennen vuorokauden ja kuukauden vaihtumista (Murakamin Sputnik - rakastettuni). Lokakuun luetut ovat:

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa. Otava. 2011.
Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava. 2011.
Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa. Like. 2010. 
Johan Theorin: Verikallio. Tammi. 2011.

Ehdottomasti paras näistä on Carpelanin erinomaisen upea syksyyn ajoittuva kirja. Pidin aika lailla myös Virtasen ja Proulxin kirjoista. Kellokosken prinsessan luin lukupiiriämme varten. Siihen olin hiukan pettynyt kirjana, mutta toki aihe on tärkeä ja tarina koskettava. Dekkareista Theorin peittosi selkeästi Jungstedin. 

Jos vain suinkin ehdin ja jaksan, kirjoittelen myöhemmin lisää lokakuussa lukemistani kirjoista. Jo aiemmin luetuista on muutama vielä arvioimatta, mutta ainakin nyt näyttää, etten jaksa niihin kirjoihin enää palata. Syksy vie aina voimiani enkä halua turhaan ottaa stressiä blogin takia.

perjantai 28. lokakuuta 2011

”Merkillistä on kaikki kauneus”


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Otava. 2011. Suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv. Suomentanut Caj Westerberg. 206 sivua. Kansi: Timo Numminen.

Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt, postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta oli minulle hyvin vahva ja pakahduttava lukukokemus. Ihan ensimmäisillä sivuilla en kyllä saanut kirjasta otetta, mutta heti kun pääsin sisälle Carpelanin kerrontaan ja kieleen, niin ihastuin ja haltioiduin. Välillä kirja tuntui olevan minulle jopa liikaa ja ahdistuin. Kuitenkin jo seuraavaa sivua lukiessani vahvistuin ja sain lohtua.  Olin monta kertaa itkemäisilläni sekä kirjan surumielisyyden että hyvin kauniin ja ihastuttavan kielen ja ilmaisun takia.

Lehtiä syksyn arkistosta -kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan kirja koostuu minäkertoja Tomas Skarfeltin  muistoista ja havainnoista sekä muun muassa kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvistä pohdinnoista. Kehystarinassa Tomas muuttaa maalle, Uddaan, kirjoittamaan muistiinpanoja elämästään. Lyhyitä lukuja sitookin yhteen kertojan lisäksi tämä kertojalle merkityksellinen paikka, mutta toki kirjassa on muitakin punaisia lankoja, jotka pitävät kokonaisuuden hyvin kasassa. Toistuvasti Tomas pohtii suhdettaan elämänsä tärkeisiin naisiin, äitiin, joka kirjan nykyhetkessä on kuolemaan valmistautuva 94-vuotias vanhus, ja Leenaan,  joka hänkin on läsnä niin muistoissa kuin nykyhetkessäkin.

Kirjassa kuljetaan Tomaksen mukana  syyskuusta marraskuuhun kertojan havainnoidessa luonnon valmistautumista talveen.  Carpelanin luontokuvaus on erittäin vahvaa ja taitavaa, ja syksyn eteneminen vertautuu hienosti luopumisen, väsymyksen ja vanhenemisen teemoihin.  

Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodomuutokset, tuo lämpöön kylmyyden. Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina. Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet. Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt. Olen sekä lonely että alone.

Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Hän näkee itsessään sekä pienen pojan että vanhan miehen.  Olen jo aiemmin ihastunut Carpelanin tapaan kirjoittaa lapsuudesta ja antaa tilaa muistoille. Myös tässä kirjassa lapsuus on vahvasti läsnä.   

Kun avaan vanhan vaatekaapin oven, sieltä putoaa ulos kevyt pölypilvi ja vuosia kypsyneiden kesien tuoksu, peltiveturin kolina ja holtiton iso nukke, jolla on porkkananvärinen tukka ja villalla – pumpulilla, valikoiduilla höyhenillä, tilkuilla? – täytetty kangasvartalo; ommelluin silmin hän tuijottaa ajattomuuteen, kovien leikkien jälkeen tajuttomana, ajattelemattomana ajattomien hellyydenosoitusten jäljiltä, kovien lastenkourien paiskomana ja tukahduttamana. Muistanko hänet, Hannan, minäkö se todella olin, joka panin hänet nukkumaan aina yhtä yllättäen saapuvaa ikuista unta. Silti hän on olemassa, hengittää lähes näkymättömästi, on tuskin elossa, muistoista ommeltu, muistoilla täytetty, muistoista pehmeä, elävä kuollut.

Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan. Sanojen kaunis poljento, oivalliset filosofiset pohdinnat, pitkän elämän eläneen kirjoittajan syvä viisaus. Kirjaa piti lukea kuin runoa, hitaasti, rauhallisesti nautiskellen.  Välillä tuntui, etten voinut lukiessani kuin nyökytellä ja ihmetellä, miten joku voikin kirjoittaa näin upeasti ja osuvasti. Carpelan käsittelee  suuria teemoja, elämää, kuolemaa, vanhemista ja rakkautta väkevästi ja lukijaa säästämättä, mutta samalla kuitenkin mykistävän kauniisti. 

Minun on pakko istuutua pelkoni keskelle, tuntea, miten jostain saapuu rauha, joka antaa minulle silmäni takaisin. Tässä on eteinen, tässä keittiö, tässä työpöytäni, tässä tekstini, se on minun tekstini, se sanoo minulle: mene ulos pihalle, hengitä syvään, katso, miten pitkällä marraskuu jo on, onko se astunut sinun sisääsi, eikö sinulla ole mitään omaa vuodenaikaa? Kaikki? Näetkö syksyssä kevään saapumisen? Tunnetko maan tuoksun, tulevan jään tuoksun. Merkillistä on kaikki kauneus.

Tähän kirjaan ovat ihastuneet myös Joana, Katja, Ilse (Minna), Maria ja Arja

Tähtiä:  ★ ★ ★ ★ -

torstai 27. lokakuuta 2011

Vielä yksi rivin emäntä esittäytyy

Viime aikoina blogeissa on ollut jonkin verran bloggaajien ja blogien esittelyjä. Esimerkiksi Sinisen linnan kirjaston Maria ja P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara ovat kirjoittaneet tällä viikolla itsestään mukavat esittelyt. Laadin jo aiemmin blogiini sivun itsestäni, mutta jaan sen pienillä lisäyksillä tässäkin, koska kaikki lukijani eivät välttämättä sitä erillistä sivua tule katsoneeksi.

Olen keski-ikään ehtinyt, elämää ihmettelevä humanistitutkija ja tietokirjailija sekä tällä hetkellä osa-aikainen kirjastovirkailija. Väittelin tohtoriksi vuonna 2010, aiheenani oli muistitietotutkimus. Olen vuosien ja vuosikymmenten saatossa paitsi opiskellut niin myös tehnyt pätkätöitä yliopistolla, perinnearkistossa ja kirjastossa. 

Pidän tutkijan työstä, mutta en siihen liittyvästä taloudellisesta epävarmuudesta. Opiskelen parhaillaan informaatiotutkimusta pätevöityäkseni kirjastoalalle ja saadakseni siten (toivottavasti) säännöllisemmän toimeentulon.

Olen kahden nuoren aikuisen äiti ja autonkuljettajan vaimo. Poikamme eli vanhin lapsistamme on jo lentänyt pesästä, nuorempi (tytär) asuu vielä kotona. Asumme maalla parikymmentä vuotta vanhassa puutalossa. Minulle on tärkeää, että luonto ja metsä on lähellä.

Olen erittäin eläinrakas. Perheeseemme kuuluu karkeakarvainen mäyräkoira (Santeri), kaksi suomenlapinkoiraa (Huli ja Pessi), kolme kissaa (Maija, Riku ja Misti) ja yksi Pilli-niminen kani (jonka Pulla-sisko kuoli vuoden 2011 alussa).

Opin lukemaan 5-vuotiaana ja olen aina rakastanut kirjoja. Kotonani on kirjoja yli kaksikymmentä hyllymetriä  - ja lisää näkyy kertyvän koko ajan. Lisäksi olen aina käyttänyt aika ahkerasti kirjastoa. Luen paljon, enimmäkseen suomalaista ja ulkomaista suhteellisen uutta kaunokirjallisuutta - klassikoita ja lastenkirjoja unohtamatta. Olen keväästä lähtien vetänyt oman kotikuntani kirjastossa lukupiiriä.

Tämän blogin kirjoittamisen aloitin reilut puoli vuotta sitten, maaliskuun lopussa. Tärkeimpänä pontimena aloittamiselle tuolloin oli kirjapäiväkirjan pitäminen. Halusin myös kokeilla, miltä tuntuu kirjoittaa kaunokirjallisuudesta. Blogistanian vuorovaikutteisuus yllätti positiivisesti enkä osaa enää ajatella elämää ilman pääasiassa kirjojen ympärille kehkeytyviä blogikeskusteluja. 

Suurin osa täällä blogissa arvioimistani kirjoista on lainattu kirjastosta. Ostan kyllä jonkin verran kirjoja kirpparilta tai kirjaston poistomyynnistä, harvemmin kirjakaupasta. Tähän mennessä en ole arvioinut blogissani yhtään kustantajalta saatua teosta. Jos joskus löydän jostain lisää aikaa tälle innostavalle harrastukselle, niin ehkä sitten rohkaistun pyytämään arvioitavia kirjoja kustantajilta.

Lukemisen lisäksi myös kirjoittaminen on minulle tärkeää. Olen kirjoittanut monentyyppisiä tekstejä, mutta pääasiallisesti olen tietokirjoittaja. Runoja kirjoittelen kausiluontoisesti. Haaveilen romaanin tai novellikokoelman kirjoittamisesta, mutta pelkään, etten ole tarpeeksi kurinalainen siihen hommaan. Toivon pääseväni joskus talveksi etelämpään, vaikkapa johonkin Välimeren maahan, viettämään (tieto)kirjailijaelämää. Yleensä ottaen matkustaminen kiinnostaa, ja haluaisin matkustella paljon enemmän kuin toistaiseksi on ollut mahdollista.

Värkkään vaihtelevalla intensiteetillä käsitöitä. Lasten ollessa pieniä ompelin paljon. Nykyisin virkkaan ja neulon samalla kun katselen televisiosta tai dvd:ltä brittiläisiä tai pohjoismaisia dekkarisarjoja, Beck-elokuvia, Greyn anatomiaa tai Frendejä.

Harrastan myös yksinlaulua, lähinnä omaksi ilokseni. Käyn laulutunneilla ja ehkä joskus liityn johonkin kuoroon. Periaatteessa haluaisin esiintyä myös laulaen, mutta toisaalta heittäytyminen katsojien armoille hermostuttaa ja jännittää. Puhujana ja luennoitsijana olen kuitenkin aika kokenut. Kuuntelen jonkin verran klassista musiikkia, mutta tykkään myös rockista (en hevi-sellaisesta) ja Suomi-popista. Vanhat iskelmätkin ovat ihan mukavia, mutta uudemmat eivät minua puhuttele.

Välillä innostun puuhastelemaan kotona. Pidän leipomisesta ja ruuanlaitosta. Siivoamisen ja silittämisen voisin sen sijaan huoletta jättää jonkun toisen tehtäväksi. Nuorempana olin oikea kodinhengetär, mutta nykyisin käytän aikani mieluummin lukemiseen, kirjoittamiseen, käsitöiden tekemiseen tai rauhalliseen oleiluun.


Tuleva blogisti jokunen vuosikymmen sitten.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Väkevä ja runollinen kuvaus karjalaisten naisten elämästä


Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi. 2011. 267 sivua. Kansi: Mika Kettunen.

Marja Leena Virtasen toinen romaani Kirjeitä kiven alle kuvaa karjalaisen perheen naisten elämää eri sukupolvien näkökulmasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaa edeltävään ja sota-aikaan Karjalassa  sekä siirtokarjalaisuuden aikaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Kirjassa vuorottelevat eri aikakausien lisäksi kertojien äänet. Näin tapahtumat ristivalottuvat ja saavat selityksensä vähitellen tarinan edetessä. Keskeiset henkilöt ja kertojat, joiden mukaan kirjat luvut on nimetty, ovat Marjatta, tämän äiti Siviä ja hänen äitinsä Mar. 

Kertojana toimiva Marjatta tosin on jo kuollut vauvana. Perheensä vaiheita seuraavan kuolleen Marjatan hahmo tuokin kirjaan annoksen maagisen realismin henkeä.  Myöhemmin syntyneelle pikkusiskolle annetaan myös nimeksi Marjatta; häntä tosin kutsutaan kirjassa Toiseksi. Nuorempi Marjatta purkaa sydäntään kuolleelle siskolleen kiven alle piilottamissaan kirjeissä.

Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivat pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje vaan ei kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka.


Vanhinta sukupolvea kirjassa edustaa Marin äiti Työ, joka ei itse pääse ääneen kertojana, mutta on kuitenkin yksi kirjan keskeisistä naishenkilöistä, jonka perintö siirtyy sukupolvelta toiselle. Nimellä Työ on kirjassa kaksoismerkitys. Se korostaa Marin äidin yli kaiken arvostamaa ahkeruutta ja työteliäisyyttä, mutta on myös äidin puhuttelumuoto.

Olen aina kutsunut äitiäni vain Työksi.

-Voi mahoto mite vaikiaa, näyttäkää Työ. Jos Työ kerran sanotta. Luppaatteks Työ varmast? Kerkiittäks Työ kahtomaa, mie osasin! Kiitoksii, Työ ootta kovast hyvä.
Et etsinyt mainetta kunniaa, sun suuruutes oli työ.

Työ on kirjoittanut lauseen lapulle, laittanut talteen haperien Raamatunlehtien väliin. Näyttää sitä vähän väliä, jotta sen iäti muistaisimme. Muistaisimme kun hän on kaatunut jaloiltaan, tehnyt työtä niin paljon kuin yhden ihmisen vaellukseen mahtuu. Joutoaikaa ja huvia siihen ei kuulu mahtua. Huvia oli esimerkiksi kirjoittamaan opettelu.


Ankaruuden, kylmyyden, rakkaudettomuudenkin perintö siirtyy kirjassa sukupolvelta toiselle. Kirjan äidit ovat kovia tyttäriään kohtaan. Esimerkiksi poikiaan ja miestään arvostava ja rakastava Siviä on hyvin ankara tyttärilleen, erityisesti Toiselle, jota hän pitää omituisena ja laiskana. 

Kertomalla tarinaa eri näkökulmista Virtanen paljastaa lukijalle ne tytärten ja äitien salaisimmatkin ajatukset ja tunteet, joista kirjan muut henkilöhahmot eivät mitään tiedä. Näkökulmia vaihtamalla Virtanen myös osoittaa, etteivät äidit ole pohjimmiltaan pahoja, vaan heillä ei ole omista lähtökohdistaan johtuen kykyä tai taitoa toimia toisin. Koin - tai niin ainakin haluan ajatella - että kyllähän kirjan äidit tuntevat myös rakkautta tyttäriään kohtaan, mutteivät he pysty sitä näyttämään.
 
Kirjeitä kiven alle on rakenteeltaan erittäin onnistunut ja kielellisesti runollisen kaunis. Vaikka olenkin pohjoiskarjalainen ja joskus jopa kuullut karjalan kieltä, oli murteelliseen dialogiin tottuminen alussa hiukan hankalaa, mutta sen käyttäminen sopi hyvin tähän kirjaan.  

Ennen kuin sain käsiini tämän kirjan, ehdin lukea siitä useamman kiittävän arvion. Odotukset olivat aika korkealla ja kyllähän ne pääosin täyttyivätkin. En kuitenkaan haltioinut kirjasta ihan samalla lailla kuin Sara, Sanna ja Leena Lumi. Silti - ja painotan tätä - kyseessä on hyvä, erittäin hienosti rakennettu ja kauniisti kirjoitettu naisten elämän ehtoja ja realiteetteja valottava kirja. Erityiskiitoksen haluan antaa kirjan kauniille kannelle.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet edellä mainittujen lisäksi ainakin Erja, Karoliina, Maija  ja Jum-Jum.

Tähdet:   ★ ★ ★ ★ +