sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulua!


Jouluilta hämärtyy,
tuuli pois jo etääntyy.
Joka kuusen latvahan
tarttuu tähti taivahan.

(Oiva Paloheimon runosta Metsän joulu)

Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille blogin lukijoille!




keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kaamostauko

En ole aikoihin jaksanut/ehtinyt kirjoittaa kirjapostauksia ja ajattelin nyt pitää tästä hommasta pienen tauon. Olen aina kaamosaikaan väsynyt, toimintoni hidastuvat selvästi ja joinakin syksyinä olen sen lisäksi ollut alamaissa. Nyt olen vain väsynyt, mutta siitä huolimatta olen tehnyt jonkin verran kirjoitustöitä, vetänyt lukupiiriä ja muistelupiirejä sekä opiskellut.

Itse asiassa tekemistä on kertynyt aivan liikaa, mutta nyt on pakko vain jaksaa, jotta saan kirjoitettua lupaamani tekstit ja ennen kaikkea saan päätökseen informaatiotutkimuksen opinnot. Koulutuksemme (Itä-Suomen kirjastohenkilöstön pätevöittämiskoulutus) nimittäin loppuu virallisesti tämän vuoden lopussa. Tiukkaa tekee, mutta taidan sittenkin saada kasaan kaikki kurssit aikataulussa.

Lukemiselle ei ole oikein ollut aikaa yhtä paljon kuin normaalisti, mutta on mulla koko ajan jokin kirja kesken (lukemani kirjat listaan tauonkin aikana Luettua 2012 -sivulle). Sen sijaan energiaa kirjoista kirjoittamiselle ei nyt ole, mikä tietysti harmittaa kovasti. Olen kyllä käynyt silloin tällöin lukemassa kanssabloggaajien tekstejä, joten ihan totaalisesti en ota etäisyyttä kirjablogimaailmaan. Luotan siihen, että tilanne kohenee kunhan pahimmat kiireet hellittävät ja lähdemme taas kulkemaan kevättä kohti.

Oikein hyvää ja tunnelmallista alkutalvea itse kullekin!




keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lyhytarvio: Kaukosen Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet. WSOY. 2012. 219 sivua.

Päivät kuluivat, eivät he puhuneet asiasta. Yritin päätellä äidin ilmeistä ja äänestä, mitä hän mietti. Olin mahdollisimman helppo lapsi. En huudellut rantaan katsomaan jokaista onkimaani kalaa, autoin kotitöissä, kerroin miten ihana kesä minulla oli ja kuinka hyvältä kaikki maistui, talkkunaviilikin. Äiti katsoi minua ja hymyili, ei se ollut aitoa. Oli samanlainen valheellinen hyvänolontunne kuin ennen ukkosenilmaa. Tiesi, että sellaista lämpöä seuraa rankkasade, kattoa hakkaavat rakeet.  (Novellista Aloitin tinasotilaista.)

Ihastuin viime vuonna Katja Kaukosen rikkaaseen kieleen lukiessani hänen esikoisteostaan Odelma. Tänä syksynä ilmestyneessä novellikokoelmassa Vihkivedet  kirjailijan kieli on edelleen todella hienoa ja kaunista, mutta novellien maailma ei ole yhtä arvoituksellinen ja myyttinen tai kansanrunoudesta vaikutteita ammentava kuin Odelmassa. Silti, tai ehkä juuri siitä syystä, pidin tästä kirjasta vieläkin enemmän kuin Odelmasta.

Vihkivedet koostuu yhteensä 13 novellista, joista etenkin lapsuuteen keskittyvät ja lapsen näkökulmaa avaavat neljä ensimmäistä novellia koskettivat minua syvästi. Toki kirjassa oli paljon muitakin hyviä, elämää viisaasti luotailevia tekstejä, joita lukiessa saatoin vain ihastella kielen notkeutta ja sanojen kaunista rytmiä. Vaikka Vihkivedet on vahva kokoelma, niin etenkin kokoelman loppupuolella oli jonkin verran epätasaisuutta.

Kaikkineen Vihkivedet on kirja, josta pitäisi kirjoittaa pitkästi sen hienoutta ylistäen, mutta ilmeisesti kaamos on kajonnut sanaiseen arkkuuni, enkä oikein osaa nyt kirjoittaa erinomaisistakaan kirjoista pitkiä ja perusteellisia arvioita.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Hykerryttävä Perinnönjakajat

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat. Minerva. 2012. Englanninkielinen alkuteos A Tangled Web (1931). Suomentanut Sisko Ylimartimo. 361 sivua.

"Te kaikki haluatte kuollaksenne tietää, kuka saa kannun". hän sanoi, "mutta ette saa tietää sitä vähään aikaan. Todellakin minulla oli aikomus kertoa teille tänään, kenelle olin sen tarkoittanut, mutta olen keksinyt paremman suunnitelman. Olen päättänyt jättää kannun uskotulle miehelle vuodeksi ensi lokakuun lopusta lukien. Sitten vasta teille selviää, kuka saa sen."

Minulle rakkaiden Anna- ja Runotyttö-sarjojen kirjoittajan Lucy Maud Montgomeryn aiemmin suomentamatonta tuotantoa on muutaman viime vuoden aikana julkaistu kiitettävästi. Tosin en ole ehtinyt vielä lukea läheskään kaikkia näitä Minerava Kustannuksen julkaisemia teoksia, mutta riensin kuitenkin varaamaan uutukaisen heti, kun kuulin sen ilmestymisestä.

Perinnönjakajat on tietoisesti suunnattu aikuislukijoille. Kirjan suomentanut Sisko Ylimartimo mainitseekin kirjoittamissaan jälkisanoissa kirjailijan halunneen tehdä kirjastaan humoristisen kertomuksen aikuisille. Montgomery on  onnistunut mainiosti tavoitteessaan, sillä Perinnönjakajat on paitsi sopivasti ja ihanasti montgomerylainen niin ennen kaikkea hykerryttävän hauska ja tarkkanäköinen kirja kahden sukuhaaran muodostamasta eripuraisesta klaanista.

Romaani alkaa, kun Dark- ja Penhallow-sukujen jäsenet kutsutaan Becky-tädin luokse kuuntelemaan hänen ilmoitustaan siitä, kuka saa hänen kuolemansa jälkeen kaikkien himoitseman perintökannun. Perintöön liittyvän ehdon mukaan kannu luovutetaan sille, joka on vuoden ajan käyttäytynyt tädin toiveiden mukaisesti.

Montgomery kuvaa ilkikurisesti ihmisten heikkouksia sekä halua kilpailla ja päihittää toiset sukulaiset perinnön takia.  Osa suvun jäsenistä yrittää muuttaa kovastikin käytöstään kannun saadakseen. Kiroilemaan tottuneet Hukkunut John ja Titus Clark yrittävät siistiä puheitaan, saamaton Abel Dark ryhtyy pitkästä aikaa maalaamaan taloaan ja Miller Dark alkaa lopultakin tehdä lupaamaansa sukuhistoriaa. Huvittavia ovat etenkin Penny Dark ja Margaret Penhallow, jotka ovat ajautumassa perinnön takia järkiavioliittoon keskenään, vaikka kumpikaan ei oikeastaan edes haluaisi mennä naimisiin.

Perinnönjakajissa on mielestäni turhankin paljon henkilöitä. Joistakin henkilöistä Montgomery on luonut monitahoisia ja syviä hahmoja, joiden elämästä ja ihmissuhteista kerrotaan enemmän ja perusteellisemmin, kun taas jotkin henkilöt toimivat ennemminkin taustana keskeisempien henkilöiden elämälle ja tarinoille, mutta toki tuovat myös väriä tarinaan. Koskettavin on pienen pojan Brian Darkin tarina, jolla onneksi on onnellinen loppu. Myös Oswald Darkin eli Kuu-Ukon hahmo samoin kuin esimerkiksi Pikku ja Ison Samin suhde ovat kiinnostavia.

Kirjaa vievät eteenpäin monet ja väliin aika kiemuraisetkin rakkaustarinat, joista kiehtovin on Joscelynin ja Hughin tarina. Joscelyn ja Hugh ovat menneet naimisiin jo kymmenen vuotta aiemmin, mutta jo hääpäivän iltana heille tulee niin paha välirikko etteivät he asetu asumaan yhdessä ihanaan Treewoodinsa, mutta eivät eroakaan. Sen sijaan Donnan ja Peterin rakkaustarina on mielestäni aika heppoinen, olkoonkin että molemmat hahmot ovat hyvin ja hersyvästi kuvattuja. Nuoren ja kauniin Gay Penhallowin ja sukuun kuulumattomaan Noelin rakkaustarinan kautta Montgomery vastaavasti kuvaa nuorta, onnetonta rakkautta ja sydänsurujen raastavuutta.

Perinnönjakajat on hauska, ihmisten heikkouksia sekä monimutkaisia ihmis- ja sukulaissuhteita oivallisesti kuvaava romaani, jossa on tilaa myös hyvyydelle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Tapahtumia kehystää, kuten Montgomerylla yleensäkin, Prinssi Edwardin saarten kaunis luonto.

Perinnönjakajat on kiehtonut muitakin Montgomeryn ystäviä. Ainakin Leena Lumi, Peikkoneito ja Maria ovat tämän kirjan lukeneet.

torstai 18. lokakuuta 2012

Vakuuttavaa Oksasta: Kun kyyhkyset katosivat


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012. 366 sivua. Kansi: Mika Perkiökangas.

Sofi Oksasen uutuuskirjasta Kun kyyhkyset katosivat käytiin jo ennen sen ilmestymistä todella paljon keskustelua mediassa. Jopa siinä määrin, että osa kirjallisuuden harrastajista näytti ihan kyllästyneen moiseen mediavyörytykseen. Esimerkiksi osa kirjabloggaajista kertoi loppukesästä, etteivät he ihan heti riennä uutuuskirjaa ostamaan tai lainaamaan. Toisaalta monelle oli itsestäänselvää, että he lukevat uusimman Oksasen kirjan - ja vieläpä mahdollisimman pian. (Kirjasta käytiin kiinnostavaa keskustelua Kirsin kirjanurkassa elokuussa ennen kirjan ilmestymistä.)

Ajattelin, että annan pahimman pölyn laskeutua ja luen kirjan hiukan myöhemmin. Varasin kuitenkin kirjan kirjastosta alkusyksystä, koska kuvittelin, että saan jonottaa kirjaa loppuvuoteen, mutta yllättäen sainkin kirjan hyppysiini viime viikolla. Odotukseni olivat korkealla, sillä vaikutuin muutama vuosi sitten Puhdistuksesta. Ja kyllähän odotukset täyttyivät, sillä Kun kyyhkyset katosivat on vahva ja vaikuttava, erinomaisen hyvin kirjoitettu sekä kerronnallisesti ja rakenteellisesti haastava ja hieno romaani.

Takakansitekstin mukaan Kun kyyhkyset katosivat on "kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta". Toki Juuditin ja Edgarin erikoislaatuinen avioliitto on yksi romaanin punaisista langoista, mutta minulle kirja on ennen kaikkea kuvaus siitä, miten ihmiset toimivat äärimmäisissä olosuhteissa. Vaikka romaanin tapahtumat kiertyvätkin pääasiassa Edgarin ja Juuditin ympärille, niin keskeisiä henkilöitä ovat myös Rosalie ja etenkin tämän mies Roland. Hän on Edgarin serkku ja toimii kirjan alussa ja välillä lyhyinä jaksoina muuallakin kirjassa minä-kertojana.

Kun kyyhkyset katosivat tarkastelee näiden keskeisten henkilöhahmojen kautta Viron historiaa kahtena ajanjaksona, 1940- ja 1960-luvuilla, ja tarkemmin niinä vuosina, kun Viro oli ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan ja toistamiseen Neuvostoliiton miehittämä.

Mielestäni Oksanen on onnistunut luomaan kirjaansa hyvän jännitteen tarkastelemalla vuoron perään näitä kahta ajanjaksoa ja keskeisten henkilöiden toimintaa tuolloin. Tarkasteltavat vuosiluvut on merkitty lukujen alussa oleviin postimerkkeihin, joten lukiessa pysyi hyvin kärryillä siitä, mitä aikakautta käsitellään ja mikä valtio tuolloin oli vallassa.

Vaikka kirjan tarina onkin uskomaton, etenkin takinkääntäjä Edgarin osalta, niin silti pidän kirjaa uskottavana poikkeusaikojen kuvauksena. Kun kyyhkyset katosivat tarkastelee, miksi joistakin ihmisistä tulee oman maansa ja läheistensä pettäjiä. Romaani pohtii karmaisevalla tavalla ihmisen laskelmallisuutta, itsekkyyttä ja häikäilemättömyyttä samoin kuin sitä, miten ihminen on poikkeusoloissa valmis vaihtamaan niin aatteitaan kuin henkilöllisyyttäänkin. Toisaalta kirja kuvaa sitä, miten kaikki eivät vain jaksa ja kestä, vaan heidän mielensä järkkyy tai he pakenevat alkoholi- ja lääkehuuruihin.

Kun kyyhkyset katosivat ei ole ihan niin vetävä ja koukuttava kirja kuin Puhdistus. Mielestäni se on myös vaativampi ainakin siinä suhteessa, että sen lukeminen vaati enemmän keskittymistä. Välillä piti kieltämättä pinnistellä, että ymmärsi eri henkilöiden kytkökset eri aikoina ja etenkin sen, missä roolissa Edgar kulloinkin on. Joskus jopa jouduin palaamaan joihinkin aiempiin lukuihin ymmärtääkseni tiettyjä kirjan tapahtumia. Kuitenkin kirjan loppua kohden, kun eri henkilöiden tekemiset ja kohtalot ja heidän kytköksensä alkoivat paljastua, jännite kasvoi ja luin kirjaa aivan yhtä intensiivisesti kuin Puhdistustakin.

Suljettuani kirjan kannet, tunsin suurta mielihyvää ja kiitollisuutta hienosta lukukokemuksesta. Itse asiassa tajusin jossakin vaiheessa kirjaa lukiessani, että suhtauduin kirjaan kirjana. Eli kaikki se häly ja hypetys Sofi Oksasen ja tämän kirjan ympärillä vain jäi taustalle tarinan kuljettaessa minua naapurimaamme Viron menneisyydessä.

Annan vielä lopuksi äänen romaanille. Tämä kohta muistuttaa minua jotenkin suosikkikirjailijastani Makinesta, ja jäi vain kauniina soimaan mieleeni. Eikö kuulostakin hienolta?

Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja kaikki tuo tapahtui ihmisten ilmoilla.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Verevä Sudentalja-trilogian avaus

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi. 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Vargskinnet - Guds barmhärtighet (1999). Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 510 sivua.



Lähtiessään ajamaan kohti Röbäckiä hän oli vasta hiukan yli kahdenkymmenenviiden ikäinen ja salakihloissa erään kanssa joka oli nimeltään Edvard Nolin. Mutta takaisin hän ei enää tullut.

En ole aiemmin lukenut ruotsalaisen Kersin Ekmanin teoksia, huolimatta siitä, että hän on hyvin tuottelias kirjajlija ja yksi Ruotsin rakastetuimpia kirjailijoita. Luulin hänen kirjojaan tylsiksi, mutta erehdyin todella pahasti. Sudentalja-trilogian ensimmäinen kirja Herran armo nimittäin koukutti minut ihan kirjan alkulehdillä ja lumo säilyi viimeisille sivuille asti.

Herran armon kertojana toimii lappilaistyttö Risten, joka on kirjan keskeisimmän henkilöhahmon, Hillevin kasvatti.   Hillevi on muuttanut talvella 1916 Uppsalasta Jämtlannissa sijaitsevaan Svartvattnetin tunturikylään kätilöksi rakastettunsa Edvardin perässä. Olot pohjoisessa ovat paljon rankemmat kuin Hillevi oli konsanaan osannut kuvitella, ja vähitellen myös rakkaustarina morsiantaan välttelevän pappismies Edvardin ja Hillevin välillä kuihtuu. Hillevi jatkaa elämäänsä kätilönä, tutustuu kauppias Trond Halvorseniin ja perustaa tämän kanssa perheen.

Kirjan toisena päähenkilönä voi pitää Elistä, jonka Hillevi tapaa ensimmäisellä työkomennuksellaan. Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, on raskaana ja Hilleviä on pyydetty avustamaan synnytyksessä. Olot ahtaassa ja likaisessa mökissä ovat tyystin erilaiset mihin Hillevi oli Uppsalassa tottunut, mutta Hillevi onnistuu lopulta saattamaan lapsen maailmaan. Lapsen syntymä kuitenkin panee alulle tapahtumaketjun, joka saa Eliksen pakenemaan kotoaan. Taitelijaksi päätyvän Eliksen tarina on monivaiheinen ja vie lopulta hänet 1930-luvun lopun Berliiniin, jossa jo virittäydytään sotaan.

Herran armossa on kuvattu hyvin pohjoisen karuja olosuhteita ja luontoa sekä ihmisiä, jotka ovat tottuneet pärjäämään ja joiden maailmaan kuuluvat yhtä lailla sudet kuin maahisetkin. Kirjassa on paljon kahtiajakoa (mm. vanha-uusi, kristinusko-kansanusko, ruotsalaisuus-lappalaisuus), joka luo kirjaan sopivasti jännitettä. Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen.

Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen - luulen, että juuri noista elementeistä muodostuu tämän kirjan kauneus ja tenhoavuus.

Ulkona oli vielä tiheä hämärä, eikä  niin kylmä kuin hän oli luullut. He lähtisivät ajamaan auringon noustessa, Halvorsen oli sanonut, mutta ei Hillevi tässä laheassa, pilvisessä säässä mitenkään voinut nähdä auringon nousevan. Joenvarren koivuissa oli ripaus keltaista, ja lehvistön kätköissä liikahtelivat varovaiset linnut. Vaikka ne olivatkin näin syksyn lähestyessä vaitonaisia, Hillevi tunsi että niitä oli siellä sisällä monta. Välillä hän erehtyi pitämään jokiveden solinaa kivien välissä lintujen ääntelynä. 

Ilselän Minna on kirjoittanut Herran armosta ihanan omaperäisellä ja kauniilla tavallaan. Osuvasti kirjaa luonnehtii myös Jenni.

PS. Valitettavasti en ehtinyt kirjoittaa kirjasta heti, kun sen luin. Tuntuu nimittäin, että näin hienosta kirjasta olisi pitänyt kirjoittaa perusteellisempi analyysi sekä avata enemmän kirjan moninaista tematiikkaa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Vaikuttava Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos My sister, my love. Suomentanut Kaijamari Sivill. 727 sivua. 

Ihastuin, ellen jopa rakastunut, pari vuotta sitten Jayne Carol Oatesin kirjaan Haudankaivajan tytär (2009), ja jo tuon yhden kirjan perusteella uskaltauduin julistamaan Oatesin yhdeksi lempikirjailijoistani. Sen jälkeen olen lukenut myös Putouksen (2006) ja Kosto: rakkaustarinan (2010). Kaikissa lukemissani Oatesin kirjoissa käsitellään kaunistelematta vaikeita, rankkoja, rumiakin aiheita. Myös tässä  uusimmassa Sisareni, rakkaani -kirjassa, samoin kuin Kosto: rakkaustarinassa lukija katsoo ihmisiin raadollisimmillaan.

Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös "eloonjääneet".
Minä olen kuuluisan amerikkalaisen perheen "eloonjäänyt" lapsi, mutta näiden melkein kymmenen vuoden jälkeen ette luultavasti muista minua: Skyler.

Sisareni, rakkaani on vaikuttava, väkevä, paikoin hyvin puistattava romaani. Nuori, vasta 6-vuotias, lahjakas luistelijatyttö Bliss Rampike löytyy murhattuna kotinsa pannuhuoneesta tammikuussa 1997. Blissin kuolema ei ole jättänyt  rauhaan tämän isoveljeä Skyleria, joka vielä lähes kymmenen vuotta myöhemmin  kuulee päässään siskonsa apua anelevan äänen. Lääke- ja laitoskierteeseen ajautunut Skyler ryhtyy kirjoittamaan siskostaan ja kieroonkasvaneesta perheestään sekä tragediaa edeltävistä ja sitä seuranneista tapahtumista.

Sisareni, rakkaani paljastaa vanhempien omanvoiton tavoittelun paljaimmillaan. Blissin, aiemmin Edna Louisen, ja Skylerin vanhemmat, "mami" Betsey ja Bix Rampike ovat molemmat ahneita ja häikäilemättömiä. Perhe on sairas ja vanhempien parisuhde kieroutunut. Bix pettää vaimoaan ja on lapsilleen välillä etäinen ja poissaoleva, mutta välillä taas hyvinkin hellä ja rakastava, mutta ei kuitenkaan yleensä pidä antamiaan lupauksia. "Mami" vakuuttelee hänkin kovasti rakkautta lapsiinsa, mutta kyllähän Rampiken perheessä vanhempien rakkaus ansaitaan teoilla, esimerkiksi pärjäämällä luistelukisoissa (Bliss) tai voimistelijana (Skyler).

Jos minä kaadun, rakastavatko ihmiset minua silti? 
Rakastatko sinä minua sittenkin jos kaadun?

Kirja osoittaa, mitä voi pahimmillaan tapahtua, kun vanhemmat toteuttavat omia toiveitaan lastensa kautta. Betsey tekee Blissistä selvästi tuotteen, joka on jäällä kaunis, taitava ja karismaattinen luistelijaprinsessa, mutta kotioloissa vielä hyvin pieni ja epävarma tyttö, "tuhma" yökastelija, joka tukeutuu veljeensä Skyleriin.

Blissiä manageroiva "mami" repii tyttärestään irti kaiken minkä saa tämän loistavan tulevaisuuden vuoksi, kun taas Bix muun muassa rahastaa Skylerille tapahtuneella voimisteluonnettomuudella. Blissin hyväksikäyttö ei lopu edes tytön kuolemaan, vaan mediaa taitavasti käyttävä "TV-mami" ryhtyy julkaisemaan kirjoja, joissa yhdistää makaaberilla tavalla tyttärensä menetyksen ja kristinuskon. Betsey myös lanseeraa Taivaan lahja -nimisen tuotemerkin. Betsey onkin uskottellut lapsilleen, että mikä vain on mahdollista kun vain riittävän vahvasti asiaansa uskoo ja ennen kaikkea sitä Jeesukselta rukoilee.

Oates kritisoi kirjassaan erittäin taitavasti median lööppihelvettiä. Osansa kritiikistä saavat myös lapsia ylidiagnoisoivat lääkärit ja psykiatrit samoin kuin lääketeollisuus. Ei olekaan ihme, että Skyler ajautuu lääkekierteeseen, koska häntä lääkitään jo lapsesta asti mitä erilaisempiin sairauksiin ja vaivoihin hurjalla mieliala- ja särkylääkearsenaalilla.

"Poikaseni, meillä on ollut rankka menneisyys. Mutta kenties se - nyt - muuttuu."

Kerronnallisesti Sisareni, rakkaani on erittäin kiinnostava, jossain määrin kokeilevakin. Kerronnan etenemistä rikkovat alaviitteet, joissa kertoja kommentoi omaa kerrontaansa, taustoittaa tapahtumia ja antaa lukijalle lisätietoja. Valitettavasti viitteen kohta on merkitty tekstiin pienellä tähdellä, jota ei lukiessa välttämättä aina edes huomannut. Kirjassa on käytetty paikoin erilaisia fontteja (mm. äidin kirjoittamat kirjeet) ja peitetty mustalla värillä joitakin sanoja. Vaikka Sisareni, rakkaani onkin pääosin Skylerin minämuotoista kerrontaa, niin välillä kertoja käyttää Skylerista kertoessaan kolmatta persoonaa. Laajin tällainen jakso on noin 80-sivuinen Skylerin ensirakkaudesta kertova tarina.

Kumma kyllä, aiheestaan huolimatta Sisareni, rakkaani, ei saanut minua toivottomasti ahdistumaan. Toki ahdistuinkin sekä ennen kaikkea paheksuin ja ihmettelin kovasti Blissin ja Skylerin vanhempia ja heidän toimintatapojaan. Siltikään minulle ei ole Oatesia lukiessa jäänyt sellaista oloa, että raadollisuutta olisi liikaa tai että rumilla asioilla mässäiltäisiin, sillä Oates käyttää hienosti ironiaa ja mustaa huumoria ja on vain kertakaikkisen taitava punomaan lukijan pauloihinsa.

Mutta kuka oikein murhasi Blissin, tuon ihastuttavan luistelijalupauksen? Hänen veljensä Skyler, äitinsä Betsey vai isänsä Bix? Vaiko sittenkin perheen lähistöllä asunut, Blissiä ihaileva pedofiili, joka tunnusti murhan ja tappoi itsensä?

Ottakaa ihmeessä selvää, sillä vaikka kyse on aikamoisesta tiiliskivestä, on kirja otteessaan pitävä, älykäs ja taitavasti kirjoitettu, joskin, kuten sanottua, paikoin todella rankka. Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailija senkun vahvistui.

Sisareni, rakkaani on ollut jo aika paljon esillä kirjablogeissa. Ainakin NorkkuLeena Lumi, Susa,  Minna Jaakkola, Valkoinen kirahvi,  Annika K ja Unni ovat tutustuneet Bliss Rampiken tarinaan.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Syyskuussa luettua & kirjabloggaajien mainio tempaus

Syyskuu oli hyvä lukukuukausi, sillä ehdin lukea yhteensä seitsemän kirjaa. Parhaan kirjan tittelistä kilpailevat tasaväkisesti John Irvingin Oman elämänsä sankari ja viime yönä loppuunsaatettu Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani. Upeita ja väkeviä kirjoja, joihin palaan piakkoin postauksin.

Samoin aion kirjoittaa vielä Anja Snellmanin kirjasta Parvekejumalat, joka oli monella tavalla silmiä avaava, ajan hermolla oleva romaani. Sen sijaan lukupiiriä varten lukemastani Colm Toíbínin Brooklynista en nyt postaa, koska olen siitä jo kirjoittanut aiemmin (ks. reilun vuoden takainen arvio täältä). En ollut yllättynyt, kun myös piiriläiseni pitivät kirjasta. Saimmekin aikaan vilkkaan ja kiinnostavan keskustelun Toíbínin hienon kirjan tiimoilta.

Itse asiassa en lukenut syyskuussa(kaan) yhtään huonoa kirjaa. Jennifer Eganin Aika suuri hämäys yllätti minut positiivisesti, ja toivon, että tämän lahjakkaan kirjailijan muutakin tuotantoa suomennettaisiin. Kahden blogikollegan, Vera Valan Kuolema sypressin varjossa ja  Karoliina Timosen Aika mennyt palaa pitivät molemmat lukijan otteessaan. Uskon vakaasti, että näistä molemmista lupaavista esikoiskirjailijoista  kuullaan vielä tulevinakin vuosina.

Lokakuu on alkanut Chris Cleaven Little Been tarinan merkeissä. Keskustelemme kirjasta keskiviikkona lukupiirissä. Uutuuksista lukuvuoroaan odottelevat Katja Kaukosen Vihkivedet, josta olen itse asiassa jo lukenut pari hienoa novellia, mutta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi ja Paul Austerin Talvipäiväkirja. Hienoja lukuelämyksiä siis luvassa lähitulevaisuudessa.

**********************************************************

Tänään, tai tarkemmin ottaen eilen, kirjabloggaajat tempaisivat plagointia vastaan kirjoittamalla ja julkaisemalla blogeissaan vääristeltyjä kirja-arvioita. Flashmob-tapahtuman tavoitteena oli herättää keskustelua plagioinnista, sillä blogitekstejä plaginoidaan yhä enemmän ja esimerkiksi kirjablogeista etsitään toistuvasti tiettyjen kirjojen juonipaljastuksia (mitä ilmeisemmin) koulutehtäviä varten. Tempauksella haluttiin  nostaa esille myös kysymys nettikirjoitusten luotettavuudesta.

Parikymmentä bloggaajaa osallistui tähän huikeaan tempaukseen ja kirjoitti upeita "juonipaljastuksia" esimerkiksi suomalaisen kirjallisuuden klassikoista. Itse en ollut mukana, mutta ihailen kyllä kovasti kaikkien osallistujien heittäytymistä ja mielikuvituksellisuutta sekä paneutumista tähän tärkeään aiheeseen.

Tempausta on käsitelty monissa blogeissa, muun muassa Morren maailmassa. Sieltä löytyy myös vääristeltyjen kirja-arvioiden lista.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi. 2012. 282 sivua. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Ennen kuin ryhdyin lukemaan Karoliina Timosen esikoiskirjaa Aika mennyt palaa, olin monestakin syystä odottavalla kannalla. Olen seurannut Karoliinan Kirjava kammari -blogia puolisentoista vuotta ja jossain määrin häneen tutustunutkin blogistanian ansiosta. Minulle oli selvää, että luen jossain vaiheessa Karoliinan kirjan, vaikka en yleensä tämän lajityypin kirjoja luekaan. Mietin ennen lukemista, miten suhtaudun kirjaan, jonka tekijän tunnen. Voinko lukea sitä ajattelematta, että tekstin takana on Karoliina ja tulkitsenko kirjaa eri tavalla kuin tuntemattoman kirjoittajan teosta?

Itse asiassa moni muukin Karoliinan tunteva kirjabloggaaja näyttää pyöritelleen mielessään ihan näitä samoja ajatuksia. Minulle kävi, kuten monelle muullekin, että kirjan alussa olin hyvin tietoinen siitä, kenen kirjaa luen. Samoin löysin yhteneväisyyksiä kirjailijan ja kirjan toisen päähenkilön Klarissan välillä. Kuitenkin kirjan edetessä tämä ongelma katosi, kun tarina vei mukanaan.

Aika mennyt palaa on asetelmaltaan kiinnostava, siitäkin huolimatta, etten lämmennyt kirjan keskeiselle maailmankuvalliselle idealle (niin kai sitä "asiaa", jota en voi enkä halua paljastaa, voisi nimittää). Itse asiassa jossain vaiheessa tuo asia häiritsi tai hämmensi minua paljonkin, mutta luettuani kirjan kokonaan, hämmennys katosi, ja pidin tuota ideaa/asiaa oivaltavana ja onnistuneena, uudenlaisena kerronnallisena ratkaisuna.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä ja kaksi aikatasoa, jotka vuorottelevat ja luovat jännitteen tarinalle. Yhtäällä on perheensä kanssa Bostoniin muuttavan Klarissan nykyhetkeen sijoittuva tarina ja toisaalla Klarissan unien kautta avautuva Corinnen tarina, jossa eletään toisen maailmansodan aikaisessa Pariisissa ja sodanjälkeisen ajan Amerikassa.

Suomessa uraa luonut Klarissa on siis muuttanut miehensä työn takia Yhdysvaltoihin. Elämä kotiäitinä ei vastaa Klarissan haaveita, huolimatta siitä, että perhe löytää Bostonista unelmiensa taloon. Lisähämmenystä ja enenevää huolta aiheuttavat jo lapsuudesta asti tutut unet, joita Klarissa alkaa nähdä yhä useammin. Nämä Corinnesta kertovat unet muuttuvat koko ajan täsmällisemmiksi ja todentuntuisemmiksi, ja Klarissa alkaa epäillä omaa mielenterveyttään.

Kirjassa on ajoittain liikaakin avaamista ja etenkin arjen kuvaus on välillä liiankin pikkutarkkaa minun makuuni. Lisäksi tietyt Klarissan lapsiin liittyvät asiat kirjan loppupuolella, tietyn arvoituksen ratkettua olivat mielestäni epäuskottavia. (Sori tämä salaperäisyys, mutta kun en halua tehdä juonipaljastuksia; kirjan lukeneet tiennevät, mitä tarkoitan.) Mutta toisaalta pidin kovasti siitä, miten kirjassa pureuduttiin äitiyteen ja naisen asemaan. Klarissan kautta pienten lasten äitinä olemisen ilot ja surut palautuivat elävästi mieleeni. Vaikka omat lapsemme ovat jo aikuisia, niin tunnistin Klarissan tarinasta ajoittaiset turhautumisen ja syyllisyyden tunteet sekä sisäiset kamppailut, joita itsekin kävin äitiyden ja omien toiveideni yhteensovittamisessa.

Etenkin äitinä ja naisena olemiseen liittyvien kysymysten tarkasteleminen kahden eri aikoina eläneen naisen näkökulmasta tuo tarinaan paitsi uskottavuutta niin myös syvyyttä. Siitä huolimatta, että koin Klarissan ajatukset läheisiksi ja tutuiksi, pidin enemmän Corinnea koskevista osuuksista. Itse asiassa olisin toivonut, että Corinnen elämästä Pariisissa ja paosta Amerikkaan olisi kerrottu enemmänkin, mutta ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta Amerikkaan paikantuvat Corinnen elämäntapahtumat ovat keskeisempiä ja tärkeämpiä.

Karoliina Timonen kirjoittaa selkeästi ja loppua kohden hyvin mukaansatempaavasti. En kirjan alussa päässyt   sisään kirjaan, mutta jossain vaiheessa tarina imaisi mukaansa. Ja raastavissa kohtauksissa kirjan loppupuolella minä liikutuin, ihan oikeasti ja kunnolla. Sitä ei todellakaan tapahdu kovin usein lukiessa, vaikka herkkä olenkin!

Siitä huolimatta, että olen tässä ojentanut kirjalle muutaman risun, niin pidän sitä onnistuneena ja nautittavana romaanina. Hyvän tarinan, onnistuneen juonenkehittelyn ja loppuosan koukuttavuuden perusteella uskon vahvasti siihen, että Karoliinalla on vielä paljonkin annettavaa kirjojen ystäville - eikä todellakaan vain blogistaniassa, vaan myös (ja etenkin) kirjailijana.

Kannattaa käydä kurkkaamassa Karoliinan blogista kirjalle luotua sivua. Sieltä nimittäin löytyy lista niin lehti- kuin blogiarvioistakin.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Aika mielenkiintoinen Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi. 2012. 412 sivua. Englanninkielinen alkuteos A Visit from the Goon Squad. Suomentanut Heikki Karjalainen. Kansi: Jussi Kaakinen.

Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin ensimmäistä suomennettua teosta Aika suuri hämäys on kutsuttu muun muassa amerikkalaisen kaunokirjallisuuden uudeksi klassikoksi. Aika paljon sanottu, mutta ainakin palkintoja kirjalle on sadellut Pulizerista lähtien. Eikä suotta.

Aika suuri hämäys on episodeista koostuva romaani, jossa ei ole varsinaisesti yhtenäistä juonta, vaan eri kerrontatyyleillä ja eri kertojien äänillä kerrottuja, toisiaan sivuavia tarinoita. Kyse ei kuitenkaan ole tarina- tai kertomuskokoelmasta, sillä laajasta henkilögalleriasta huolimatta kaikki kirjan tapahtumat kiertyvät joko suoraan tai epäsuorasti kahden henkilön, levy-yhtiön johtajan Bennie Salazarin ja hänen assistenttinsa Sashan ympärille. Yhdistävänä tekijänä on myös Bennien nuoruudenaikainen punk-bändi, mutta yhtä lailla rock-musiikki ja populaarikulttuuri ylipäätään.

Ajallisesti Aika suuri hämäys liikkuu 1970-luvulta 2020-luvulle asti. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjassa käydään myös Afrikan safarilla ja Napolissa sekä epämääräiseksi jäävässä Kenraali B:n hirmuhallinnon alaisessa maassa.

Kirjan kansiliepeen ja joidenkin, ilmeisesti sivusilmällä lukemieni arvioiden (en nimittäin ollut tajunnut, että tämä on ollut paljonkin esillä blogeissa) perusteella odotin kokeellista ja kerronnaltaan tai rakenteeltaan erikoista teosta. Kansiliepeessä nimittäin luvataan kirjan rikkovan iloisesti lajityyppejä ja sen rakenteen olevan kehämäinen ja voivan siksi muistuttaa Facebookia. Myönnän kyllä, että on kokeellista kirjoittaa yksi luku powerpointin ja toinen lehtijutun muotoon, mutta se, että romaani on sirpalemainen ja episodimainen, tai että romaanin eri lukujen henkilöt ja tapahtumat liittyvät vain löyhästi toisiinsa, ei ole nykykirjallisuudessa mitään uutta.

Mutta vaikka kirja ei ollutkaan niin vallankumouksellisen erilainen tai kokeellinen kuin olin kuvitellut, niin se oli oikein hyvä ja nautittava sellaisenaan. (Enkä totta puhuen edes kauheasti innostu ns. kokeellisista kirjoista.) Tosin  voihan kokeellisuus olla myös siinä, että kirja, kuten Arto Virtanen Parnassossa toteaa, haastaa  lukijan "pikemminkin prosessiin kuin houkuttelee lukukokemukseen" (mitä se sitten tarkoittaakin, valekriitt. huom.).

Minut Aika suuri hämäys kyllä houkutteli ihan aidosti myös lukukokemukseen, sillä kirja on todella hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu ja otteessaan vankasti pitävä eikä episodimaisuudestaan huolimatta ollenkaan sekava. Se on myös hauska ja sopivasti syvällinen, onhan se pohjimmiltaan tutkielma ajasta ja sen vääjäämättömästä kulumisesta. Lisää Egania kiitos!

Luetut, lukemattomat -blogista löytyy linkkejä muihin blogiarvioihin.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Tsemppausta

Sain jonkin aikaa sitten parilta ihanalta blogikollegalta tällaisen tunnustuksen:


Kiitos Valkoinen kirahvi ja Mari A! Te molemmat olette minulle tärkeitä blogiystäviä ja ilahdutatte käymällä vierailulla blogissani. Eli voisin ihan hyvin lähettää tämän saman tunnustuksen teille takaisin!

Vaikka tämä tunnustus onkin jo kiertänyt aika lailla blogistaniassa, ja monet tämän tunnustuksen ansaitsevat, niin päätin nyt muistaa niitä, jotka vierailevat uskollisesti blogissani. Olkaa siis hyvät Elma Ilona, Katja, Jaana ja Helmi-Maaria!

Tsemppausta olen kyllä viime päivinä tarvinnutkin. Olen nimittäin tuskaillut yhden informaatiotutkimuksen esseen kanssa ja saanut hartiani ja niskani ihan jumiin. Onneksi sain tänään tuotokseni lopultakin viimeisteltyä.

Aion pitää pari päivää taukoa opinnoista ja rentoudun sukkaneuleen ja/tai kirjan parissa. Tämä ilta/yö menee vielä Irvingin Oman elämänsä sankarin parissa, mutta sitten luen joko Kaukosen Vihkivedet tai Oatesin Sisareni, rakkaani. Hienoja lukuhetkiä siis edessä!

perjantai 14. syyskuuta 2012

Kesä ilman miehiä ei vakuuttanut

Siri Hustvedt. Kesä ilman miehiä. Englanninkielinen alkuteos The Summer without Men. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava. 2011. 232 sivua. Kannen kuva Marjo Tynkkynen, kannen suunnittelu Katja Kaskela.

Onkohan minussa jokin perustavanlaatuinen vika, kun en kaikista toiveistani ja yrityksistäni huolimatta lämpene Siri Hustvedtin kirjoille? Tiedän kyllä, että Hustvedtia pidetään yhtenä Amerikan lahjakkaimmista kirjailijoista ja esimerkiksi tätä kuluneelle kesälle säästämääni Kesä ilman miehiä -kirjaa on kutsuttu muun muassa älykkääksi ja eloisaksi romaaniksi. Aiemmin lukemani Kaikki mitä rakastin ja Lumous ovat kyllä  ihan kelpo kirjoja, mutta en minä niitäkään laske lempikirjojeni joukkoon.

Vaikka miehet ovat Kesässä ilman miehiä, kirjan nimen mukaisesti, sivuosassa ja tapahtumien taustalla, niin silti heidän tekemisensä ovat merkittäviä ja he aiheuttavat monenlaista mielipahaa kirjan naishahmoille. Päähenkilö Mian mies on ilmoittanut haluavansa pitää taukoa avioliitostaan, nuoremman naisen takia, kuinkas muuten. Mia romahtaa, sekoaa ja joutuu sairaalaan, mutta hiukan toivuttuaan muuttaa lapsuutensa kotikaupunkiin.

Kirjan keskiössä on siis minäkertoja Mia, jonka kautta kuvataan miehensä jättämän naisen surun ja raivon tunteita sekä niitä uusia toiveikkaitakin näköaloja, joita tälle alkaa kesän edetessä mieleen muodostua. Kuvaus naisen elämän ehdoista ja realititeeteista laajenee keski-ikäistä petettyä naista laajemmalle, kun Hustvedt pohtii Mian äidin ja tämän ystävien kautta koskettavasti vanhenevien naisten elämää ja näiden halua elää loppuun asti mahdollisimman täysillä. Kirjailija on luonut näistä naisista hienoja hahmoja ja etenkin taiteellisia kujeita harrastava Abigail on todella mainio. Vastaavasti Mian vetämän kirjoittajaryhmän kautta kuvataan teini-ikäisiä tyttöjä, heidän herkkyyttään, mutta toisaalta myös tyttöryhmässä pinnan alla kytevää juonittelua ja salaisuuksia. Nuoren, väkivaltaisessa liitossa elävän äidin näkökulmaa taas valotetaan Mian kesänaapurissa asuvan perheen kautta.

Perusidea kirjassa on kyllä ihan hyvä ja pidin kovasti siitä, miten Hustvedt käsittelee kirjassaan eri-ikäisten naisten elämää. Siitä siis ehdottomasti pisteet kirjailijalle. Se mistä en tässä kirjassa pitänyt, on hajanaisuus ja etenkin se, miten paljon kirjailija oli tunkenut mukaan intertekstuaalisia viittauksia. Sinällään ja lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään niitä vastaan, mutta en voi sille mitään, että tätä romaania lukiessa tuli sellainen olo, että Hustvedt haluaa alleviivata omaa lukeneisuuttaan. Itse asiassa samaa pohti myös Salla elokuisessa arviossaan kirjasta Kaikki mitä rakastin.

Tästä kirjasta kirjoitettiin aika paljon blogeissa heti kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta on kyllä senkin jälkeen kirjoitettu. Kannattaa käydä kurkistamassa Hustvedtista pitävän Leena Lumen arviota, jossa käsitellään hienosti ja tätä minun mutuhuttuani perusteellisemmin tätä nimenomaista kirjaa. Leenalta löytyy myös aika kattavasti linkkejä muihin tätä kirjaa käsitteleviin teksteihin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Viihdyttävä Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 2012. 359 sivua. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

Italiansuomalaisen Vera Valan kirjoittama Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä, vahvasti Italialta tuoksuva, maistuva ja tuntuva dekkari, jossa ratkotaan nuoren amerikkalaisnaisen murhaa.

Suomalaisjuuret omaava Arianna de Bellis on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen perustanut pikkuserkkunsa Ermeksen kanssa etsivätoimiston, jonka toimeksiannot koskevat enimmäkseen aviorikoksia. Kun Tolfan pikkukaupungissa murhataan hotellisukuun naitu, kaunis, monien vihaama Lily Montgomery, ovat  Ariannan etsiväntaidot tarpeen. Paikallisia karabinieereja tapaus ei näytä kiinnostavan, mistä johtuen Lilyn lanko Luciano pyytää Ariannaa tutkimaan rikosta. Epäiltynä Lilyn murhaan ovat vuorollaan niin Realen hotellisuvun jäsenet kuin paikkakunnan silmäätekevätkin, ja ennen kuin tapaus ratkeaa, on Ariannakin hengenvaarassa.

Vaikka Kuolema sypressin varjossa on dekkari, ei murhamysteeri nouse kovinkaan vahvasti esille, sillä kirjassa käsitellään enimmäkseen monimutkaisia ihmissuhdekiemuroita, ja onpa mukana myös romantiikkaa, kun Arianna pähkäilee tuntemuksiaan niin komean Lucianon kuin edesmenneen miehensä ystävän Bartolomeonkin seurassa. Kuitenkin minusta oli vaihteeksi mukava lukea dekkaria, jossa ei  mässäillä väkivallalla tai murhan brutaaleilla yksityiskohdilla.

Sen sijaan harmistuin siitä, etten ymmärtänyt kaikkia kirjassa käytettyjä italialaisia sanoja ja termejä samoin kuin siitä, että joitakin asioita, kuten sukeltamista tai etruskien kulttuuria selitettiin liiankin perusteellisesti. Toisaalta se kyllä kertoo siitä, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Mutta vastapainoksi  minua ilahduttivat kovasti ruuanlaittoon liittyvät kuvaukset, jotka saivat veden kielelle.

Olen seurannut aiemmin, monen muun kirjabloggaajan tavoin, Veran Valan blogia ja luonnollisesti halusin lukea hänen kirjoittamansa dekkarin mahdollisimman tuoreeltaan. Itse asiassa luulen, että jos kyse olisi ihan tuntemattomasta kirjailijasta, en olisi kirjaan välttämättä edes tarttunut, sillä luen yleensä erityyppisiä dekkareita. Onneksi ylitin mukavuusalueeni ja luin kirjan, sillä viihdyin sen parissa.

Tosin on rehellisesti myönnettävä, että alussa oli vaikea päästä sisälle kirjaan, mutta vähitellen tämä ongelma ratkesi ja tarina imi mukaansa. Mietin, että olikohan kerronta alkupuolella jotenkin maalailevampaa tai kevyempää kuin myöhemmin vai totuinko vain siihen. Välillä olin italiaisten sanojen ohella sekaisin runsaan henkilögallerian kanssa, mutta ennen pitkää vain annoin hyvin kerrotun tarinan viedä minua pirskahdellen eteenpäin.

Vaikka dekkarin keskiössä onkin Lilyn murha ja sen selvittäminen, niin pidin siitä, miten kirjailija viitauksen- ja välähdyksenomaisesti tuo esille Ariannan salaperäistä menneisyyttä. Vera Vala  rakentaakin näin hienosti sarjansa keskeistä hahmoa, saa lukijan koukuttumaan ja odottamaan jatkoa Ariannan tarinalle.

Kuolema sypressin varjossa on ollut jo esillä useammassa blogissa. Kannattaa käydä kurkistamassa kirjailijan sivuilta, mitä muut ovat dekkarista kirjoittaneet.


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Lyhytarvio Grémillonin kirjasta Uskottuni


Hélène Grémillon: Uskottuni. Otava. 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Confident. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 268 sivua. 

Ranskalaisen Hélène Grémillonin kotimaassaan kiitosta saaneessa ja kansainvälistäkin kiinnostusta herättäneessä esikoisromaanissa Uskottuni on kyse vuosikymmenten takaisesta salaisuudesta, joka lopulta paljastuu.

Romaani lähtee liikkeelle vuodesta 1975, jolloin juuri äitinsä menettänyt kustannustoimittaja Camille alkaa saada salaperäisiä kirjeitä Louis-nimiseltä mieheltä. Kirjeistä keriytyy vähitellen auki monivaiheinen tarina nuoresta Anniesta, jota Louis on rakastanut. Nuori nainen on joutunut kohtalokkain ja kauaskantoisin seurauksin lapsettoman M:n pariskunnan vaikutuspiiriin toisen maailmansodan aikana.

Camille luulee saaneensa kirjeet erehdyksessä, mutta lopulta hän kuitenkin vakuuttuu siitä, että kirjeet liittyvät jotenkin hänen perheeseensä ja siten myös häneen itseensä.

Uskottuni on mielestäni hyvin kirjoitettu ja myös hyvin etenevä romaani, jonka jännite säilyy loppuun eli salaisuuden paljastumiseen asti. Olenkin aika yllättynyt siitä, miten nopeasti kirjan unohdin, vaikka todella nautin sen lukemisesta joitakin viikkoja sitten.

Erjan lukupäiväkirjasta löytyy varsin kattava lista tätä kirjaa käsittelevistä pidemmistä ja perusteellisemmista blogiarvioista.

PS. Minun on nyt pakko kuitata aika monta lukemaani kirjaa lyhytarviolla, sillä rästissä on aikamoinen pino arvioimattomia kirjoja enkä valitettavasti ehdi tällä hetkellä mitenkään paneutua kaikkiin lukemiini kirjoihin perusteellisesti.

perjantai 31. elokuuta 2012

Syksy saapuu & elokuun luetut



Elokuu hurahti sukkelasti ja syksy alkaa toden teolla saapua. Syksy näkyy omassa elämässäni muun muassa siinä, että olen kaivanut esille sukkapuikot ja neulonut muutamat sukat ja tossut sekä käynyt ilmoittautumassa kansalaisopiston laulutunneille. Ensi viikolla jatkuvat informaatiotutkimuksen opinnot, kun aineopintojen vihonviimeiset kurssit käynnistyvät.

Syksyn myötä käynnistyvät myös kirjaston lukupiiri ja muistelupiirit kolmessa eri laitoksessa. Ja ettei tekeminen loppuisi, on työn alla muutama eri julkaisuihin tuleva lyhyt artikkeli. Mahdollisesti otan syksyn aikana vastuulleni yhden ihan uuden kirjoitushomman, mutta sen suhteen asiat ovat vasta hahmottumassa, joten ei siitä nyt sen enempää.

Heinäkuu oli minulle todella tuottelias lukukuukausi eikä elokuu paljon sille hävinnyt. Ehdin lukea seuraavat seitsemän kirjaa:

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi. 2002.
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - kauniina kuolleet. Otava. 2003.
Helen Grémillon: Uskottuni. Otava. 2012.
Camilla Läckberg: Majakanvartija. Gummerus. 2012.
Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä. Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry. 2012.
David Nicholls: Kaikki peliin. Otava. 2012.
Amy Tan: Sata salattua aistia. WSOY. 1996.

Kuukauden parhaan kirjan tittelin annan Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäiselle osalle. Olin kuvitellut Ekmanin kirjoja ihan erilaisiksi, jotenkin tylsiksi. Olin täysin väärässä. Viihdyin sen verran hyvin pääasiassa pohjoisen rajaseuduille sijoittuvan kirjan parissa, että trilogian toinen osa on jo lainattu kirjastosta.

Olen tähän mennessä ehtinyt kirjoittaa arviot vasta kahdesta, Käsi kädessä -antologiasta ja Eugenidesin kirjasta. Muista elokuun luetuista (Läckbergiä lukuunottamatta) yritän kirjoittaa tulevien viikkojen aikana vähintään lyhytarviot. Läckbergin dekkarista en kirjoita arviota, koska kirja palautui jo aikoja sitten kirjastoon. Kirja oli periaatteessa ihan hyvä, muttei se täyttänyt Läckbergin edellisen dekkarin Merenneidon jälkeen virittyneitä odotuksia.


Oikein hyvää viikonloppua sekä omenankirpeää ja värikästä syyskuuta!

maanantai 27. elokuuta 2012

Erikoislaatuinen Kafka rannalla


Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi. 2009. 639 sivua. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka (2002). Englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore (2005) suomentanut Juhani Lindholm. 

Japanilaisen, kansainvälisestikin suositun Haruki Murakamin teokset ovat olleet taajaan esillä kirjablogeissa. Luultavasti en olisi löytänyt tämän kirjailijan teoksia ilman blogistaniaa. Luin Murakamilta viime vuonna kirjan Sputnik - rakastettuni, joka oli periaatteessa ihan hyvä, muttei kuitenkaan mikään huikea lukukokemus. Kafka rannalla on ollut jo pitkään lukulistallani ja heinäkuussa vihdoin sukelsin  Murakamin kolmannen suomennetun romaanin erikoislaatuiseen maailmaan.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on ihan rehellisesti sanoen aika outo ja määrittelyjä pakeneva, mutta samalla upea kirja. Kirjan lopetettuani olin jotensakin hämmentynyt, mutta myös vaikuttunut. Vaikka kirjan lukemisesta on nyt aikaa jo useampi viikko, niin olen edelleen epävarma siitä, pääsinkö ollenkaan selville, mistä tämä kirja loppujen lopuksi kertoo. Yritän nyt kuitenkin sanallistaa kirjan herättämät ajatukseni.

Kafka rannalla rakentuu kahden päähenkilön, 15-vuotiaan Kafka Tamuran ja  60-vuotiaan Nakatan toisiinsa nivoutuvista tarinoista. Molemmat päähenkilöt matkustavat Shikokun saarelle Takamatsuun. Kotoaan karannut Kafka, joka silloin tällöin keskustelee kuvitteellisen Poika nimeltä Varis -nimisen hahmon  kanssa, päätyy Takamatsussa kierrellessään yksityiseen Komuran muistokirjastoon ja ryhtyy viettämään siellä aikaansa tutustuen kirjastonjohtajaan neiti Saekiin ja kirjastossa työskentelevään Oshimaan. Myöhemmin kirjastosta, mutta myös Oshiman mökistä tulee Kafkan turvapaikka.

Nakata taas oli lapsuudessaan 1940-luvulla osallisena omituisessa ja salaperäisessä Riisikukkokukkulan tapauksessa, jonka jälkeen hän menetti täysin muistinsa. Kuvernöörin aburahalla (heh!) elävä Nakata on omasta mielestään tyhmä ja hän kertookin, että "Nakata on ainoa koko perheestä, joka ei ole viisas." Mutta Nakatalla on erikoinen taito, sillä hän osaa keskustella kissojen kanssa. Hän hankkii lisätienestejä etsimällä karanneita kissoja ja etsiessään jälleen yhtä kissaa päätyy Kafkan isän kotiin ja lopulta joutuu pakenemaan Tokiosta.

Kun näiden henkilöiden tarinaan lisätään vielä Oidipus-myytti, pelottava kissojen sieluista huilua rakentava Johnnie Walker, eversti Sandlerin hahmon ottanut käsite, salaperäinen maalaus ja siihen liittyvä rakkaustarina, taivaalta satavia iilimatoja ja kaloja, puhumattakaan muista epätodellisista elementeistä, on lukijalla käsissään aikamoinen keitos, joka kyllä pitää otteessaan, mutta jota lukiessa ei aina tiedä, missä mennään ja mistä on kysymys.

Kafka rannalla on rumia, jopa makaabereja, mutta toisaalta myös hyvin kauniita kohtauksia sisältävä, monikerroksinen ja mukaansatempaava romaani, jossa luontevasti kurkotetaan todellisuuden tuolle puolelle. Luen mieluiten reaalimaailmaa kuvaavia kirjoja ja olin aika yllättynyt siitä, miten paljon loppujen lopuksi pidin kirjasta, jossa on näin paljon maagista realismia.

Kafka rannalla sisältää  paljon myytteihin, filosofiaan ja populaarikulttuurin elementteihin liittyvää tematiikkaa, jota haluaisin avata enemmänkin, mutta en siihen yhden lukukerran perusteella pysty. Tämä onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi ehdottomasti lukea toisen kerran. Tuntuu, että sain nyt vain jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten hieno tai syvä kirja Kafka rannalla loppujen lopuksi on.

Monet ovat lukeneet Kafkaa rannalla. Katja kertoo tämän kirjan olleen hänelle yksi viime vuoden parhaimmista lukukokemuksista ja Ilse (Minna) vastaavasti pitää kirjaa moninkertaisesti ihanana. Lisää linkkejä arvioihin löytyy Marian tekstistä Sinisen linnan kirjaston sivuilta.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Tunnustus

Sain tänään kahdelta blogisiskolta nimittäin Valkoiselta kirahvilta ja Suketukselta Post it -tunnustuksen. Kaunis kiitos teille molemmille! Omaääniset ja upeat bloginne kuuluvat suosikkeihini.

Pidän myös kovasti seuraavista hienoista ja kiinnostavista blogeista, joihin nyt ojennan tunnustuksen lämpimin ajatuksin ja arvostaen:

Liisa / Luetut, lukemattomat
Katja / Lumiomena
Mari A:n kirjablogi
Helmi-Maaria Pisara / Pisara
Norkku / Nenä kirjassa

Ja tässä vielä tunnustuksen säännöt:
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Kirjasta on tehty elokuva,
jonka on ohjannut Sofia Coppola
http://www.imdb.com/title/tt0159097/
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - kauniina kuolleet (1993). Otava. 2003. 287 sivua. Englanninkielinen alkuteos The Virgin Suicides. Suomentanut Juhani Lindholm.

Virgin Suicides - kauniina kuolleet on toinen Eugenidesilta lukemani kirja. Kiinnostus kirjailijan tuotantoon heräsi luettuani toukokuussa Eugenidesin uusimman romaanin Naimapuuhia.

Eugenidesin esikoisromaani on 1970-luvulle sijoittuva, väkevä romaani teini-ikäisistä Lisbonin sisaruksista, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan (tohdin kertoa tämän, sillä siskosten itsemurhista kerrotaan heti kirjan ensimmäisessä virkkeessä).

Tarinaa kerrotaan naapurin poikien näkökulmasta. Kauniiden sisarusten maailma on pojille vieras ja salaperäinen kaikkine tyttöihin liittyvine esineineen, joita pojat ovat keränneet todistuskappaleiksi.   Yhteisössään oudoksi leimautuneiden Cecilian, Luxin, Bonnien, Maryn ja Theresen kohtalo ja näiden päätyminen synkkään ratkaisuun askarruttaa entisiä naapuruston poikia vielä aikuisenankin:

Ei lopultakaan ollut niin väliä minkä ikäisiä tytöt olivat olleet ja että he olivat olleet tyttöjä, vain sillä on merkitystä, että me olimme rakastaneet heitä eivätkä he olleet kuulleet meidän kutsujamme, eivätkä kuulleet nytkään, kun me jo kaljamahaisina ja kaljuuntuvina kutsumme heitä täältä puumajastamme ja pyydämme heitä tulemaan pois huoneista, joihin he astuvat saadakseen ikuisesti olla yksin, yksin itsemurhassa, kuolemaakin syvemmässä paikassa josta me emme ikinä löydä palasia kootaksemme heidät uudestaan.

Vaikka Virgin Suicides on  hyvä kirja, niin se ei mielestäni yllä Naimapuuhien tasolle. Se ei ole yhtä monitasoinen eikä kerronnallisestikaan aivan yhtä kunnianhimoinen. Aiheensa puolesta Virgin Suicides kuitenkin on tärkeä kirja ja pidin siitä, ettei siinä sorruta helppoihin selityksiin itsemurhien syistä.

Kirja on omalla erityisellä tavallaan kaunis, aistillinen ja sensuelli, tytöiltä ja naiseudelta, mutta myös kesältä tuoksuva. Pidin siitä, miten Eugenides ylipäätään kuvaa nuoruutta, mutta mielestäni hän onnistuu erinomaisesti kuvatessaan hämmentyneiden teinipoikien tunteita ja ajatuksia sekä kertoessaan sisarusten yhteenkuuluvuudesta. Kirjailija myös kertoo  uskottavasti Lisbonien vinoutuneesta ja omituisesta perhedynamiikasta.

Lisbonin sisarusten tarinaan ovat blogistaniassa perehtyneet ainakin Sanna ja Jenni

torstai 23. elokuuta 2012

Blogi myös facebookissa & satanen täyteen



Pitkään harkittuani tein eilen illalla blogilleni sivut facebookiin. Moni lukijoistani onkin näköjään jo käynyt siellä tykkäilemässä sivustani. Kiitos!

Tänään olen myös ilahtunut lukijaraadin lukemista, lukupäiväkirjallani kun on nyt sata lukijaa. Aikamoinen määrä! Yhteisöllisyys on tämän homman suola. On suuri ilo olla kirjapainotteisen ja vilkkaasti keskustelevan blogiyhteisön jäsen.

Tervetuloa kaikille uusille lukijoille! 
Lämpimät kiitokset jo aiemmin liittyneille samoin kuin myös teille, jotka muutoin kuin lukijaraadin kautta seuraatte kirjoitteluani! 
Tästä on hyvä jatkaa kirjallisia seikkailuja.




keskiviikko 15. elokuuta 2012

Jään ja tulen kevät - mikrohistoriaa parhaimmillaan

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät. Otava. 2004. 382 sivua.


Hän nousi jakkaralle, otti kapteenin karvahatun käteensä ja ojensi sen. Kapteeni sanoi:
- Leikkiikös ne Kuopion pojat sotaleikkejä?
- Leikkii, herra kapteeni! Juho huudahti.
- Ahah, ahah, kapteeni myhäili. - No mikäs se on tämän pojan homma siinä sodassa?
Juho vaikeni hetkeksi ja katsoi jalkoihinsa. Sitten hän sanoi nopeasti:
- Hujasen Arvi on Sursilli ja yks muu meijän pihan poika on Staalini. Mutta Hupi-Pirtin vahtimestarin poika on Hitler ja ne mättää meijän pihhaan lumikokkareita ja talakkari suuttuu.
Kapteeni naurahti.
- Mutta mitäs sinä teet? se tivasi edelleen.
- Ei ne minnuu ota mukkaan, Juho sanoi. - Mutta minä leikin, että minä oon Kenraali Siä.
- Kenraali Sää, toisti kapteeni, tarttui häntä leukaan ja katsoi tarkkaan. - Mistäs sinä sen keksit?
- Yhen kerran tuumasin, Juho sanoi punastuen. - Että Kenraali Siä se joukkoja lopulta johtaa ja maaliman kansojen kohtalot ratkasoo. Kerta ei suurinkaan eikä vahvinkaan voi säitä muutella.

Jään ja tulen kevät valikoitui noin kuukausi sitten luettavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että halusin palata Kuopio-sarjaan ennen kuin lähdin  tutustumaan bloggaajakavereiden kanssa Kähkösen kirjojen tapahtumapaikkoihin. Toisena syynä oli se, että haluan ehtiä lukemaan Kuopio-sarjan tähänastiset kirjat ennen kuin paneudun syksyllä ilmestyvään sarjan uusimpaan Hietakehto-romaaniin.

Aloitin Kuopio-sarjan lukemisen viime syksynä. Sarjan ensimmäinen romaani Mustat morsiamet vakuutti minut ja pidin kirjasta kovasti. Totesin tuolloin Kähkösen kirjoittavan laadukasta proosaa  (ks. postaus täältä). Pidin myös vuoden alussa lukemastani kirjasta Rautayöt (2002), mutta en aivan yhtä paljon kuin sarjan avauksesta. Ja mikä harmillista, en ehtinyt tuolloin kirjasta tänne blogiini kirjoittaa.

Jään ja tulen keväässä eletään vuoden 1941 talvea ja kevättä. On välirauhan aika, mutta pelko uuden sodan syttymisestä kalvaa ihmisten mieliä. Kaikesta on puutetta ja Aleksanterinkadun puutalokorttelin asukkaat yrittävät pärjätä parhaansa mukaan.

Tapahtumien keskiössä on aiempien kirjojen tapaan Tuomen perhe. Hilda ottaa rohkean askeleen, ostaa mankelituvan ja muuttaa pois lapsuuskodistaan. Anna saa työpaikan ravintola Tatrasta, kun taas vankeuden ja sodan kauhut kokenut Lassi alkaa lopultakin saada otetta elämästä.

Kirjan henkilögalleria on laajempi kuin sarjan kahdessa aiemmassa teoksessa, ja naapurustoa  kuvataan nyt huomattavasti enemmän. Niin Hyvösen pariskunta  kuin pihan lapsetkin tulevat tutuiksi. Kirjassa seurataan etenkin viinaanmenevän ukkinsa kanssa asuvan Juho Tiihosen elämää. Lisäväriä tarinaan tuovat toimittaja Lehtivaara ja varsinkin hänen rouvansa, joka päättää antaa kodin Juholle, sekä englantilainen sotilas Mulligan, joka savolaisittain vääntyy Mullikaksi. Lukija tapaa kirjassa myös Rautayöt-teoksesta tutun Karjalan-siirtolaisen Helvi Martiskaisen ja hänen tyttärensä Marin.

Ihailen Kähkösen tapaa kirjoittaa tavallisten ihmisten kohtalot osaksi suuria historiallisia tapahtumia ja käänteitä. Kuopio-sarjasta huomaa, että kirjailija tuntee aiheensa ja tehnyt runsaasti taustatyötä kirjojaan varten. Jään ja tulen keväässä, kuten myös aiemmissa sarjan kirjoissa, Kähkönen kirjoittaa luotettavaa ajankuvaa. Historia elää ja hengittää, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Pidin tämän kirjan kohdalla eritoten elävästä ja värikkäästä lapsikuvauksesta.

Kuten jo Mustien morsiamien arviossa totesin, kirjoittaa Kähkönen kotoisasti ja konstailemattomasti. Pidän todella paljon Kähkösen kertojanäänesta ja hänen tavastaan kuljettaa tarinaa. Arvostan ja kiitän häntä myös luontevasta murteellisten sanojen ja ilmaisujen käytöstä niin dialogeissa kuin suorasanaisessa kerronnassakin.

Jään ja tulen keväästä, kuten koko Kuopio-sarjasta on viime aikoina kirjoitettu todella paljon kirjablogeissa. Ainakin Morre, Amma, Jaana, Maija, Salla ja Booksy ovat lukeneet tämän erinomaisen  kirjan.

Onneksi pääsen pian (ehkä jo tänä iltana) jatkamaan sarjan lukemista Lakanasiipien parissa.

maanantai 13. elokuuta 2012

Käsi kädessä -antologia

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä. Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry. 2012. Kannen maalaus: Esko Matilainen. Kannen suunnittelu: Petri Nevalainen.


Käsi kädessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kirjoittajapiirin toinen omakustanneantologia.  Antologian toimittajan, kirjallisuudenopiskelija Hanna Matilaisen mukaan Suomessa ei oikein ole ymmärretty, että meilläkin on sotaorpoja. Esimerkiksi koulussa puhutaan sota-ajan yhteydessä veteraaneista ja lotista ja siirtokarjalaisista, muttei sotaorvoista. Näyttääkin siltä, että suomalaisten sotaorpojen asia ja ongelmat on huomattu vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana, jolloin eri puolille maata on perustettu useita sotaorpojen yhdistyksiä (tietoa näistä yhdistyksistä löytyy täältä).

Käsi kädessä -teoksen kustantanut Pääkaupunkiseudun Sotaorvot perustettiin vuonna 2001, ja yhdistyksen kirjoittajaryhmä kokoontui ensimmäisen kerran tammikuussa 2002. Kolmen vuoden päästä ilmestyi ryhmän ensimmäinen julkaisu, novelliantologia Kaikki vain tapahtui. Kirjoittajapiiri, joka alussa pyöri naisvoimin, oli aiemmin nimeltään Orvokit, mutta kun mukaan tuli myös miehiä, sai ryhmä nimekseen OrvoKit, Orvot Kirjoittajat.

Antologia on jaettu teemallisiin kokonaisuuksiin, ja se sisältää yli kolmekymmentä tekstiä yhteensä 13 kirjoittajalta. Suurin osa teksteistä on novelleja, mutta on antologiassa muutama runokin. Vaikka kirjoittajia yhdistää sotaorpouden kokeminen, niin aihetta käsitellään suoraan vain muutamassa kirjoituksessa. Kirjan aihepiirien kirjo on laaja, ja mukana on niin faktaa kuin fiktiotakin. Yhtenä selkeänä teemana antologiassa on sota-aika, mutta paljon käsitellään myös elämänkulkua, vanhuutta, luopumista ja menetyksiä. Oman osionsa ovat saaneet ulkomaanmatkoihin liittyvät tekstit, mutta myös kypsä rakkaus, arjen ilot ja surut sekä perhe-elämä ja äitiys saavat antologiassa tulkintansa.

Ajallisesti kirjoituksissa liikutaan sota-ajasta nykyaikaan.  Sota-aikaan ajoittuvissa teksteissä käsitellään sotaorpouden lisäksi muun muassa evakkoon lähteneiden kokemuksia. Sota-aika on kuitenkin mukana muistoina monissa teksteissä. Sota on haavoittanut monella tapaa, kuten Helmi Annikki Ihalaisen novellissa Sielussa sirpaleita koskettavasti tulee esille:

Pentti oli joutunut 18-vuotiaana sotaan. Niitä tapahtumia hän ei ole pystynyt unohtamaan, ne ovat ahdistaneet häntä koko elämän ajan. Nyt hän itse poistaa sirpaleita sielustaan. Eivät lääkärit poistaneet samalla, kun poistivat sirpaleen selästä. 

Sotaorvon kokemuksista ja tunteista kertovat hyvin kaksi Anneli Matilaisen novellia. Tekstissä Terve faija! tytär kirjoittaa kirjettä sodassa menehtyneelle isälleen, jonka kirjoittamat kirjeet hän on vuosikymmenten jälkeen saanut käsiinsä. Hyötykappale, jota pidän yhtenä koko antologian parhaista teksteistä,  taas taustoittaa Toivo Vanha-Pärjälän sotaorvon siskonpojan Pentin kohtaloa. Tosin sotaorpouden osoittaminen oli tässä tapauksessa vaikeaa, sillä pojan vanhemmat eivät olleet naimisissa eikä isän kohtalosta oikein ollut täyttä varmuutta.

Kyllä niillä oli aikomus ihan vihille mennä, vaikka vanhukset olivat vastaan. Helmi minulle sitä kirjettä näyttikin, mutta kun se sinne kentälle jäi, tai joutui sotavangiksi. Ja aikoivat kylällä puhua että loikkasi vihollisen puolelle. 

Mielestäni kirjan kaikkein kiinnostavinta antia ovat juuri sotaorpouteen liityvät tekstit, koska minulla on äitini kautta aiheeseen henkilökohtaista tarttumapintaa. Äidinisä kuoli jatkosodan alkuvaiheessa, jolloin äiti oli muutaman vuoden ikäinen ja mummomme odotti toista lastaan. Tosin mummo meni aika pian naimisiin ukkini veljen kanssa ja äidille syntyi  vielä kolme sisarusta. Olen lapsesta asti tiennyt, ettei Antti-ukki ollut meidän oikea ukki, vaan äidin isäpuoli.  Asiaa  ei muutenkaan ole suvussamme peitelty. En kuitenkaan lapsena tai nuoruusiässä koskaan ajatellut, että äitini olisi sotaorpo. Itse asiassa vasta siinä vaiheessa, kun sotaorpoudesta alettiin keskustella laajemmin, tämä asia valkeni minulle kunnolla.

Käsi kädessä on sisällöltään kiinnostava ja elämänmakuinen antologia, jossa on hyvin erilaisia ja eritasoisiakin tekstejä. Selkeänä puutteena on se, ettei kirjan alussa olevassa sisällysluettelossa mainita kirjoittajien nimiä eikä siinä myöskään näy kirjan jaottelu eri teemoihin.

maanantai 6. elokuuta 2012

Copycat-kilpailuun osallistuu hän

Mietittyäni pääni lähes puhki, mitä tällä kertaa oikein kehittelisin Amman ideoimaan mahtavaan, jo toiseen copycat-kirjankansikilpailuun, satuin ikään kuin vahingossa löytämään kirjahyllystäni yhden Ernest Hemingwayn kirjan, jonka kansikuvasta sain inspiraation (kirjaa en ole koskaan jaksanut ehtinyt lukemaan kokonaan, mutta olen kyllä aloittanut sen). 

Kun aikani askaroin (=alkuyön) ja välillä kysyin neuvoa nuorison edustajalta, sain valmiiksi tämänkertaisen tuotokseni. Mutta siinä vaiheessa, kun kuva oli valmis ja latasin kannen kuvan Antikvariaatin sivuilta huomasin, etteivät sävyt todellakaan ole kohdillaan. Mulla on siis kirja itselläni ja arvioin värisävyt siitä, ja ladatussa kuvassa ne olivatkin vähän erilaiset (otin itsekin muutaman kuvan kirjasta, mutta eiväthän ne yöllä keinovalossa otetut kuvat onnistuneet).

Mutta onneksi tässä kisassa idea on tärkein, eivätkä värisävyjen vastaavuudet. Kysehän on leikkimielisestä kisasta. Ja hauskaa minulla ainakin oli - kuten kuvasta näkyy! (Mitähän tuossa kuvassa niin vakavamielinen Ernest oikein mahtaisi ajatella nauravasta bloggaasta?!)



Hemingwayn teoksen Ensimmäiset 49 kertomusta  kannen on suunnitellut Ilkka Kärkkäinen.  Kirja on ilmestynyt Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa vuonna 1991. Teoksen englanninkielinen alkuteos The First Forty-nine Stories ilmestyi Yhdysvalloissa 1939.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Ulkoasu-uudistaja yllätti jälleen

Olenkohan minä jotenkin nopeasti asioihin kyllästyvä ja uudistushakuinen, vai lähestyvästä syksystäkö johtuu, mutta yllätin taas itseni värkkäilemästä uutta banneria blogiini. Samalla sitten myös innostuin säätämään fontteja, värejä ja kaikkea mahdollista. Yritin tehdä ulkoasusta aiempaa selkeämmän ja luettavamman, ja toivottavasti siinä onnistuin.

Voihan toki olla mahdollista, että tarvitsin verryttelyä ja  kuvankäsittelytaitojen hiomista Amman copycat-kirjankansikilpailua varten.  Aion siis osallistua kisaan tälläkin kertaa. Toivotaan, että mahdollisimman moni innostuisi, sillä ainakin minusta copycat-kuvaa oli ensimmäistä kisaa varten todella hauska tehdä.

En ole kuvavärkkäilyiltäni ehtinyt kirjoittamaan kirjapostauksia, mutta kyllä niitäkin on tulossa jossain vaiheessa.


perjantai 3. elokuuta 2012

Kesäisiä Instagram-kuvia


Minäkin olen kovasti innostunut Instagramista, kuten kuvista näkyy. 
Näiden kuvien myötä toivottelen:

 Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua sekä suloista elokuun alkua!


tiistai 31. heinäkuuta 2012

Heinäkuun runsas lukusaalis

Tänään on ollut täällä meillä päin kesän helteisin päivä (epävirallinen "sääasemamme" näytti alkuiltapäivästä 34 asteen lukemaa). Muutenhan tämä heinäkuu on täällä, kuten muuallakin päin Suomea ollut erittäin sateinen.

Sateesta vai mistä lie johtunut, mutta ehdin tässä kuussa lukemaan ennätyksellisen monta kirjaa (yhdeksän!) muiden puuhastelujen ohessa. Ja millaisia kirjoja! Kuukauden parhaimman kirjan tittelin saa Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, mutta paljon sille eivät häviä Makine, Lahiri, Kähkönen ja Tikkanen.  Ikuisen rakkauden kosketuksia oli taattua Makine-laatua, ja pidin kovasti myös Jhumpa Lahirin kirjasta Tämä siunattu koti, josta on tulossa arvio piakkoin. Erinomaisten kirjojen kategoriaan kuuluvat myös Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät (siitäkin kirjoitan vielä) ja Märta Tikkasen Yksityisalue, johon tartuin Tikkas-teemaviikonlopun tiimoilta.

Noiden sykähdyttävien kirjojen lisäksi ehdin heinäkuussa lukemaan vihdoinkin myös Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla, josta vaikutuin kyllä kovasti, mutta jota minun pitää vielä jonkin aikaa sulatella ennen kuin osaan sanoa, onko kirja erinomainen vaiko hyvä. Eikä missään nimessä huono ollut Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Palaan molempiin kirjoihin vielä erillisen postauksen muodossa.

Itse asiassa en kokenut heinäkuussa yhtään kirjallista pettymystä, sillä Nesserin Kokonaan toinen juttu ja Denise Minan Yksin yössä olivat molemmat hyviä dekkarigenren edustajia, olkoonkin että pidin Nesseristä enemmän. Yksin yössä palautui jo kirjastoon, joten siitä en enää kirjoita arviota, mutta uskon jatkossankin lukevani Denise Minaa dekkarinälän yllättäessä.

                                 *************************************

Osallistuin kuukauden alkupuolella muutaman muun kirjabloggarin kanssa Kuopio-tapaamiseen. Oli oikein mukava tavata ihanat kirjaihmiset nimien ja nimimerkkien takana, tutustua kirjalliseen Kuopioon ja kävellä Kähkösen kirjojen tapahtumapaikoilla. Tapaamisestamme raportoi tuoreeltaan mainio paikallisoppaamme Amma sekä kirjoitti Kähkös-hengessä Minna.

Elokuussa sitten taas uudet kirjalliset seikkailut. Mitähän luettuja ja lukemattomia kirjoja tuostakin  yöpöydälläni olevasta pinosta löytyy?



maanantai 30. heinäkuuta 2012

Upeaa ja koskettavaa Makinea

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY. 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Livre des brèves amours éternelles. 158 sivua. Kansi: Martti Ruokonen.


Blogini lukijoille ei taatusti ole jäänyt epäselväksi, että Andreï Makine on yksi suosikkikirjailijoistani. Vuonna 1995 ilmestynyt Ranskalainen testamentti lukeutuu kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusteni joukkoon, ja vaikka myöhemmin ilmestyneet Makinet eivät ole minun mielestäni ihan yltäneet sen tasolle, niin olen kyllä pitänyt jokaisesta Makinen teoksesta.

Ikuisen rakkauden kosketuksia on kahdeksasta toisiinsa löyhästi liittyvästä kertomuksesta koostuva teos, jossa tarinoi kirjailijan alter egoa muistuttava minäkertoja. Joissakin kertomuksissa kertoja palaa lapsuuteensa orpokodissa ja muistelee aikaa, jolloin uskoi ihannevaltioon ja koki  hypnoottista yhteenkuuluvuutta ihmismassan kanssa marssiessaan punaisten lippujen häikäisevässä vyöryssä tovereidensa kanssa. 

Mutta toisaalla kertoja katsoo nuoruuteensa, aikaan, jolloin alkoi nähdä kulissien ja oppijärjestelmän taakse. Hän kokee vierautta ja tyhjyyyttä, kun menettää kaiken, mitä on toivonut ja mihin on uskonut. Ja lopulta äänessä on se aikuinen, joka kokee järjestelmän sortumisen ja etsii paikkaansa totalitarismin jälkeisessä maailmassa.

Maailma... Muistan teräshäkit, joissa olin lapsena rimpuillut puhujakorokkeen alla. Ja synkeät mahtimiehet tervehtimässä kansanjoukkoja. Ja sodat ja vallankumoukset ja maailmanlaajuisen vapauden ja onnen lupaukset, joita pauhattiin idästä länteen. Ajatus saa minut rajattoman tyrmistyksen valtaan: siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä!

Kirja osoittaa, että vaikka järjestelmä saneli  rankat ja vaikeat elämän ehdot Neuvostoliitossa, niin siitä huolimatta (ja miksikäs ei?) ihmiset tavoittelivat onnea, iloa ja rakkautta. Makine kirjoittaakin oivaltavasti, ettei onnella ole muuta mittatikkua kuin kunkin ihmisen oma elämä, on se sitten rikas tai köyhä. Orpokodin lapsille onnea oli kupillinen "kuumaa nestettä, jossa likosi muutama kuivattu hedelmäsiivu".  Onnellinen oli se, joka sai viikunan, hänestä tuli valittu, joka "nautti silmät sirrillään, keskittyi suuhunsa puhkeavaan sanoinkuvaamattomaan makuun".

Kuolemansairaalle, mielipiteidensä takia monet pakkotyörangaistukset kärsineelle Dimitri Ressille rakkaus näyttäytyy keväisessä lumisateisessa hetkessä, valkean tuoksussa ja juuri sytetyssä lampussa matalan harmaan ikkunan takana talossa, jossa hänen kaunis rakastettunsa asuu. Nuori minäkertoja vastaavasti  kokee rakkauden nuoren naisen kanssa kirjan koskettavimmassa kertomuksessa Ikuinen oppijärjestelmä. Siinä ohimenevä, mutta muistoihin tallentuva paratiisi löytyy epämääräiseltä seudulta valtavan ja hirviömäisen teollisuuslaitoksen ja kyläpahasen välistä.  

Jäljellä ovat nyt vain maaliskuun valo, hankien huumaava väreily häikäisevissä säteissä, vanhan puulaiturin lankut, jotka ovat lämmenneet pitkän aurinkoisen päivän aikana. On jäljellä mekon vaalea läikkä hirsimökin portailla. Ja käsi joka lähettää minulle hyvästit. 

Makine ei ole koskaan vältellyt vaikeita aiheita eikä hän tee sitä nytkään. Vaikka maailma hänen kirjoissaan onkin välillä hyvin julma ja ruma, niin hänen tarinansa kuvaavat hienosti elämän hetkittäistä kauneutta. Ja kaiken sitoo yhteen herkkä ja kaunis kieli ja taiturimainen kerronta. 

Tässäkin teoksessa Makine asettaa sanansa niin kauniisti ja väliin pakaduttavan upeasti, etten voinut kuin huokailla ja ihailla hänen kieltään ja kerrontaansa.  Myös kirjan suomentaja Annikki Suni, jolle tämä on jo kahdeksas Makine-suomennos, ansaitsee kiitokset jälleen kerran hienosta työstä.

Olisin halunnut sanoa tästä kirjasta paljon enemmän, mutta sanani eivät juuri nyt riitä enempään. Kannattaakin käydä kurkkaamassa mitä Ikuisen rakkauden kosketuksista  minun laillani hurmaantuneet Leena LumiSusa ja Sara ovat kirjasta kirjoittaneet.