Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin ensimmäistä suomennettua teosta Aika suuri hämäys on kutsuttu muun muassa amerikkalaisen kaunokirjallisuuden uudeksi klassikoksi. Aika paljon sanottu, mutta ainakin palkintoja kirjalle on sadellut Pulizerista lähtien. Eikä suotta.
Aika suuri hämäys on episodeista koostuva romaani, jossa ei ole varsinaisesti yhtenäistä juonta, vaan eri kerrontatyyleillä ja eri kertojien äänillä kerrottuja, toisiaan sivuavia tarinoita. Kyse ei kuitenkaan ole tarina- tai kertomuskokoelmasta, sillä laajasta henkilögalleriasta huolimatta kaikki kirjan tapahtumat kiertyvät joko suoraan tai epäsuorasti kahden henkilön, levy-yhtiön johtajan Bennie Salazarin ja hänen assistenttinsa Sashan ympärille. Yhdistävänä tekijänä on myös Bennien nuoruudenaikainen punk-bändi, mutta yhtä lailla rock-musiikki ja populaarikulttuuri ylipäätään.
Ajallisesti Aika suuri hämäys liikkuu 1970-luvulta 2020-luvulle asti. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjassa käydään myös Afrikan safarilla ja Napolissa sekä epämääräiseksi jäävässä Kenraali B:n hirmuhallinnon alaisessa maassa.
Kirjan kansiliepeen ja joidenkin, ilmeisesti sivusilmällä lukemieni arvioiden (en nimittäin ollut tajunnut, että tämä on ollut paljonkin esillä blogeissa) perusteella odotin kokeellista ja kerronnaltaan tai rakenteeltaan erikoista teosta. Kansiliepeessä nimittäin luvataan kirjan rikkovan iloisesti lajityyppejä ja sen rakenteen olevan kehämäinen ja voivan siksi muistuttaa Facebookia. Myönnän kyllä, että on kokeellista kirjoittaa yksi luku powerpointin ja toinen lehtijutun muotoon, mutta se, että romaani on sirpalemainen ja episodimainen, tai että romaanin eri lukujen henkilöt ja tapahtumat liittyvät vain löyhästi toisiinsa, ei ole nykykirjallisuudessa mitään uutta.
Mutta vaikka kirja ei ollutkaan niin vallankumouksellisen erilainen tai kokeellinen kuin olin kuvitellut, niin se oli oikein hyvä ja nautittava sellaisenaan. (Enkä totta puhuen edes kauheasti innostu ns. kokeellisista kirjoista.) Tosin voihan kokeellisuus olla myös siinä, että kirja, kuten Arto Virtanen Parnassossa toteaa, haastaa lukijan "pikemminkin prosessiin kuin houkuttelee lukukokemukseen" (mitä se sitten tarkoittaakin, valekriitt. huom.).
Minut Aika suuri hämäys kyllä houkutteli ihan aidosti myös lukukokemukseen, sillä kirja on todella hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu ja otteessaan vankasti pitävä eikä episodimaisuudestaan huolimatta ollenkaan sekava. Se on myös hauska ja sopivasti syvällinen, onhan se pohjimmiltaan tutkielma ajasta ja sen vääjäämättömästä kulumisesta. Lisää Egania kiitos!
