Lyhyitä: Shields & Howard, Waters ja Ahava

Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi. Otava. 2015. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season (1991). Suomentanut Hanna Tarkka. 260 sivua.

Carol Shields on yksi suosikkikirjailijoistani, kuten on tullut moneen otteeseen todettua, ja aina kun hänen tuotantoaan suomennetaan, hihkun ilosta - jopa silloinkin, kun kyseessä on kirja, jonka Shields on kirjoittanut vain osittain. Tämän nyt käsillä olleen teoksenhan Shields kirjoitti yhdessä Blanche Howardin kanssa.

Kuivassa kaudessa niin sanotut perinteiset parisuhteen roolit kääntyvät päälaelleen, kun äiti ja vaimo Jock lähtee työn perässä toiseen kaupunkiin, kun taas isä ja aviomies Chas jää kotiin pitämään huolta pariskunnan kahdesta lapsesta ja kodista. Jock kirjoittaa kirjeissään paljon työstään ja urastaan, Chas vastaavasti tunteistaan ja siitä, miten kokee jäävänsä vaille huomiota.

Kuiva kausi tarkastelee kiinnostavasti sitä, mitä tapahtuu, kun suhteellisen hyvässä parisuhteessa elävä pariskunta on kuukausia erillään. Teoksessa tuodaan näkyväksi, mitä vaikeuksia ja riskejä eroon sisältyy (etääntyminen, hellyyden ja seksin kaipuu ja tarve, uusien ihmissuhteiden houkutus) ja toisaalta, mitä mahdollisuuksia itsenäistymiseen, kasvuun ja oman uran luomiseen kuiva kausi tuo.

Mielestäni kirjailijakaksikko on onnistunut kirjeromaanissaan ainakin siinä mielessä. että heidän tyylinsä ja kielensä osuu niin saumattomasti yhteen, ettei tunnu siltä kuin lukisi kahden kirjailijan kirjoittamaa teosta. Jockin ja Chasin toisilleen kirjoittamat kirjeet välittävät heidän mielenliikkeitään, ajatuksiaan ja tunteitaan jotenkin aidonoloisesti ja elämänmakuisesti. Kokonaisuutena Kuiva kausi onkin hyvin rakennettu teos, ja jännite säilyy hyvin kirjan loppuun asti. Vaikka Kuiva kausi ei ylläkään samaan kuin Shieldsin parhaat teokset, niin toki pidin tästäkin kirjasta ja nautin sen lukemisesta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä. Tammi. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Paying Guests (2014). Suomentanut Helene Bützow. 598 sivua.

Minulta olisi jäänyt varmaan ihan huomaamatta tämä Sarah Watersin uusin romaani, ellei kirjablogeja olisi. Kiitos siis jälleen kerran kirjablogiyhteisölle hyvästä kirjavinkistä (en enää edes muista, kenen blogista teoksen tietooni sain ja siksi kiittelen kollektiivisesti)! Kirjailijana Sarah Waters toki on minulle jo ennestään tuttu, ja olen lukenut kaikki hänen aiemmin suomennetut teoksensa (postaukseni teoksesta Vieras kartanossa täällä).

Parempaa väkeä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Lontooseen, tarkemmin vuoteen 1922. Kirjan päähenkilö Frances Wray asuu äitinsä kanssa Champion Hillin hienostoalueella, mutta joutuu edesmenneen isänsä aiheuttaman taloudellisen ahdingon vuoksi ottamaan vuokralaisia kotiinsa. Barberin pariskunnan muutto taloon on aluksi aikamoinen shokki ja vaatii sopeutumista, mutta vähitellen rouva Barber ja Frances ystävystyvät. Mitä tästä kaikesta seuraa, en voi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta.

Alussa kirjan lukeminen oli vähän takkuilevaa, mutta kun pääsin tarinan imuun, niin nautin paljon Watersin kirjoittamasta tiiliskivestä. Parempaa väkeä on paitsi romaani rakkaudesta ja rikoksesta, niin myös mukaansatempaavasti kirjoitettu kuvaus 1920-luvusta. Romaanissa tarkastellaan sääty-yhteiskunnan murrosta ja kuvataan Francesin kautta taitavasti säätynsä asettamien velvotteiden sekä omien intohimojensa, pelkojensa ja toiveidensa ristipaineessa elävää ihmistä.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua.

Toisin kuin Shields ja Waters, on Selja Ahava minulle uusi kirjailijatuttavuus. Ja kiinnostava tuttavuus onkin. Pidin nimittäin todella paljon Ahavan teoskesta Taivaalta tippuvat asiat, jossa neljästä toisiinsa liittyvästä kertomuksesta muodostuva kokonaisuus kuvaa mielenkiintoisesti ihmisten käsittämätöntä epäonnea tai onnea.

Kokonaisuus lienee romaani, vaikka meidän kirjastossa tämä teos onkin luokiteltu novellikokoelmaksi. Itse asiassa ryhdyin lukemaan teosta novellikokoelmana ja olin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että kirjan ensimmäisen ja pisimmän osion "Seinään haudattu tyttö" henkilöt olivat mukana myöhemminkin kirjassa.

Taivaalta tippuvat asiat keskittyy yhtä lukua (vaiko osiota) lukuun ottamatta Saaraan ja hänen perheeseenä: äitiin ja tämän kummalliseen kuolemaan, Pekka-isään ja lottovoittoja saavaan Annu-tätiin, mutta myös perheen elämään rankan suruajan jälkeen. Kirjan toinen luku, jota voi pitää vähän irrallisenakin kirjan juonen, muttei suinkaan tematiikan kannalta, vastaavasti kertoo useita salamaniskuja saavan irlantilaismiehen Hamish MacKayn elämästä.

Pidin todella paljon kirjan lapsinäkökulmasta ja lapsikertoja Saaran kielestä. Saaran pohdinnat, tarinat ja sadut, samoin kuin hänen Hercule Poirot -leikkinsä kuvaavat riemastuttavasti ja ymmärtäen lapsen maailmaa. Yleensäkin ottaen kirjan kieli on notkeaa, oivaltavaa ja paikoin hauskaakin (esim. talojen nimet Sahanpurutalo ja Förstorgård). Ihan varmasti tulen jatkossakin lukemaan Selja Ahavaa, niin hieno lukuelämys Taivaalta tippuvat asiat minulle oli. 

Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna. Yhteisniteen ensimmäinen painos, 2014. Gummerus. Ruotsinkieliset alkuteokset Kungens Anna, Ingens Anna. Suomentanut Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lundholm. 598 sivua.

Jäästä se alkoi. Nimittäin kiinnostukseni Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa kohtaan. Olin jo aiemmin, varsin monta vuotta sitten, lukenut Lundbergin taidokkaan teoksen Sade, mutta kuitenkin vasta Jään myötä löysin kunnolla Lundbergin. Olenkin lukenut viimeisen vuoden aikana kirjat Marsipaanisotilas, Leo ja Suureen maailmaan, ja nyt syyskuussa vuorossa oli Kuninkaan Anna.

Alunperin kahtena erillisenä romaanina julkaistut Kuninkaan Anna (1983) ja Kökärin Anna (1985) kertovat Ahvenanmaan saaristossa, tarkemmin Kökarissa varttuneen Annan tarinan. Annan koti on saaren pienin torppa, jota kuitenkin kutsutaan Kuninkaaksi. Annan Frans-isä kantaa nimeä ylpeydellä ja kunnialla. Fransissa oli "säihkettä ja säpinää, kultarengas tärisi korvassa kun hän nauroi, hampaat hohtivat, sujuvina ja silkoisina solisivat sanat hänen huuliltaan, ukkospilven siniset silmät salamoivat ja säteilivät, heikoinkin valonhäivä kimmelsi hänen hiuksissaan".

Ei ihme, että Anna ihailee ja rakastaa isäänsä Fransia. Mutta niin tekee myös Annan äiti Kristina, joka onkin mustasukkainen jopa tyttärelleen - ja tämä asetelma määrittää oikeastaan äidin ja tyttären suhteen vuosikymmeniksi. Kun Frans kuolee Annan ja tämän sisarusten Edvardin ja Saran ollessa vielä pieniä, alkaa yksi saarelainen piirittää nuorta leskeä, muttei Kristina halua rinnalleen toista miestä, sellaista, joka ei koskaan tule olemaan Kuninkaan veroinen.

Elämä Fransin kuoleman jälkeen on Kuninkaan torpassa ahdistavaa, raskasta ja työntäyteistä. Annan lapsuutta ja nuoruutta värittää surun lisäksi niukkuus ja kova työnteko. Rakkaus saapuu Annan elämään tukholmalaisen taiteilijan, Staffanin muodossa. Rakkautta koettelevat ikäeron lisäksi eroavaisuudet arvoissa ja elämäntavoissa. Anna on juurtunut saaristoon, kun taas Staffan pitää Tukolmastaan ja vapaudestaan. Vaikka Anna pettyy rakkaudessaan, ei hän anna periksi. Hän rakentaa elämästään itselleen sopivan,  mutta muistuttaa suuresti äitiään, jonka elämään mahtui vain yksi mies ja yksi rakkaus.

Kuninkaan Anna kertoo tarinan Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, kun taas Kökarin Anna keskittyy aikuisen ja vanhenevan Annan elämään. En kuitenkaan halua kertoa tämän enempää aikuis-Annan elämästä, sillä tuolloin tulisin paljastaneeksi liikaa kirjojen juonikuvioista.

Sinisen linnan kirjaston Maria toteaa, ettei Kökarin Annassa ole samanlaista eheää kaarta kuin hänen rakastamassaan Kuninkaan Annassa. Itse en tällaista eroa huomannut, koska luin kirjaa yhtenä romaanina. Mutta jos osia pitää verrata toisiinsa, niin kyllä alkuosa on vahvempi ja tiiviimpi. Kökarin Annassa oli ainakin loppupuolella jonkin verran jopa tyhjäkäyntiä (luku Tor Habermanista), mutta kokonaisuutena sekin on hyvin etenevä.

Ulla-Lena Lundberg kuvaa taidokkaasti ja lämmöllä saaristolaisten elämää, heidän elämäntapaansa ja tiiviin yhteisön positiivisia, mutta myös negatiivisia puolia. Etenkin se, miten yhteisö suhtautuu Annaan tämän palattua Tukholmasta, kyseenalaistaa kuvaa toisiaan tukevista kökarilaisista. Annan perheen lisäksi Norrgårdin väki nousee kirjassa keskeiseen asemaan. Itse pidin kovasti monitahoiseksi rakentuvasta Norrgårdin Axelinan hahmosta. Axelina, kylän parantaja, lapsenpäästäjä ja vainajien hautaanpanija, on Annalle tärkeä äitihahmo ja ystävä.

Vaikka nämä Lundbergin varhaisteokset eivät taidokkuudessaan vedäkään vertoja Jäälle, on näissä molemmissa romaaneissa jotain kiehtovaa, tunteisiin vetoavaa, puhuttelevaa. Annan tarina pitikin minua muutaman vuorokauden otteessaan, kun kuljin päähenkilön askelissa itselleni vieraassa saaristossa ja eläydyin Annan surun, toivottomuuden, ilon ja onnen tunteisiin. Mielestäni nämäkin Lundbergin teokset ovat - anteeksi kliseisyyteni - elämänmakuisia. Niissä kuvataan viisaasti ja tarkkanäköisesti elämää ja ihmisen osaa, suruja ja huolia, raadantaa ja muuta arjen raskautta ja harmautta, mutta toisaalta myös elämää ylläpitävää rakkautta ja ystävyyttä sekä hitaasti löytyvää tasapainoa, jonka ansiosta yksilö ymmärtää ja hyväksyy oman elämänkohtalonsa ja itsensä.

Marian lisäksi Kuninkaan Annaan ovat tutustuneet ainakin Ilselän Minna ja Jaana (ks. täältä ja täältä) sekä Kirjakaapin kummitus.

Mykistävän hieno Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014. 644 sivua. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Makaan selälläni ja matkustan taivaan sinistä tietä. Sen molemmin puolin puunlatvat viuhuvat sahalaitana ohi. Jos astuisin siniselle tielle, kestäisikö se vai putoaisinko pohjattomaan avaruuteen?

Anni Kytömäen Kultarinta on kertakaikkisen upea romaani. Se on syvä ja monitasoinen tarina isästä ja tyttärestä, Erikistä ja Mallasta, ja heidän suvustaan. Se on myös kuvaus 1900-luvun alkupuolen historiallisista tapahtumista sekä ihmisen ja luonnon suhteesta ja metsäluonnosta. Kaiken kaikkiaan Kultarinta on hyvin suomalainen kirja.

Kultarinnan yhtenä - ja minua kovastikin kiinnostavana - juonteena on 1900-luvun alkuvuosikymmenten historiallisten tapahtumien ja modernisaation kuvaaminen. Kirja kertoo ajasta, jolloin rautateitä vedettiin keskelle metsiä ja peltoja, jotta koskemattomista metsistä hakattu puutavara saataisiin entistä tehokkaammin kuljetettua sahoille ja tehtaille. Kultarinta kuvaa myös pätevästi 1900-luvun alun polittiista ilmapiiriä ja sitä, miten pitkät varjot oli sisällissodalla ja Suomen jakautumisella valkoisiin ja punaisiin.

Kultarinnassa 1900-luvun alkupuolen historialliset tapahtumat eivät kuitenkaan ole pääasia, vaan ne taustoittavat Stenforsin suvun tarinaa. Sukutarinan punaisena lankana vastaavasti ovat vanhempien ja lasten väliset sunteet sekä ihmisten rikkinäisyys, traumat ja sairaudet.  Romaanin keskiössä ovat varakkaan metsänomistajan poika, luonnontutkija Erik ja hänen tyttärensä Malla. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen sekä hänen ja työläistyttö Lidian rakkaussuhteeseen. Kirjan toisessa osassa taas kuvataan Mallan lapsuutta ja varttumista. Molempien elämä on vaikeaa, mutta keskinäinen kiintymys säilyy ja rakkaus luontoon kantaa vaikeinakin aikoina.

Kultarinnassa minua, kuten monia muitakin lukijoita, ihastuttaa suomalaisen luonnon kuvaus. Kirja kuljettaa lukijaa metsässä ja suolla, kutsuu astumaan pehmeälle sammaleelle, piiloutumaan karhunpesään ja kiipeämään vaaroille ja tuntureille. Vaikka yleensä vieroksun myyttisiä elementtejä kirjallisuudessa, niin tässä kirjassa nekin toimivat. Kytömäki on upottanut kansanperinteen ja -uskon elementit luontevasti ja uskottavasti luontokuvaukseensa, ja hän hyödyntää karhumyyttiä erityisen kiinnostavasti. Kytömäen luontokartoittajan ammatti taas näkyy pätevässä kasvien ja lintujen kuvauksessa.

Vaikka Kultarinta onkin monikerroksinen ja monia tärkeitä aiheita luotaileva teos, niin kirjailija pitää tarinan langat hallitusti käsissään.  Ote ei mielestäni lipsu missään vaiheessa, ja kirja hipoo täydellisyyttä. Tiedän, että tuo on paljon sanottu, mutta enpä voi muutenkaan asiaa ilmaista. Ainakin minulle Kultarinta oli hyvin vaikuttava lukukokemus ja luin kirjaa ahmien, liikuttuneena ja mykistyneenä. Se, että Kultarinta on Kytömäen esikoisromaani, vielä entisestään korostaa kirjan upeutta.

Moni muukin bloggaaja on Kultarinnan lukenut ja siihen ihastunut. Kirjailijan veljen blogissa on ajantasainen lista kirjaa käsittelevistä postauksista. Käykääpä kurkkaamassa sieltä, mitä muut lukijat ovat kirjoittaneet, mutta lukekaa ihmeessä kirjakin jossain vaiheessa. Suosittelen Kultarintaa erittäin lämpimästi!

PS. Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Koskettava ja kauniisti soiva Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013. 281 sivua.

Voisin kuljettaa kehoni rantatielle ja metsäpolulle, voisin istua pelastajamiehen kanssa omenapuun alla ja katsoa sateen kastelemia ja auringossa välkkyviä lohkareita, saisin nukkua hänen käsivartensa alla leveässä sängyssä, jossa yhä oli ruskea satiinipeite ja kermanväriset koristetyynyt, eikä luola veisi minua aamuyön tunteina pois, vaan voisin kääntää kylkeä ja lämmittää häntä vasten toisenkin puolen kehoa, ja kädet ja jalat lomittuisivat uuteen hyvään uneen. Voiko elämältä enempää toivoa?

Tuntuu, että Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ollut viime kesästä lähtien esillä "kaikissa" kirjablogeissa. Kirja myös voitti vuoden 2013 Blogistanian Finlandian, mikä kertoo siitä, että se tosiaan on ollut bloggaajien suosiossa. Halusin itse lukea kirjan vasta nyt, kun kohu - tai miksi sitä nyt sanoisi - on laantunut. Tosin kirja on edelleenkin hyvin suosittu ja sitä lainataan kirjastoista todella paljon. Esimerkiksi täällä meillä päin, Joensuun seutukirjastossa, siitä on vieläkin lähes 300 varausta, ja jossain vaiheessa varauksia oli vielä enemmänkin.

En yhtään ihmettele Taivaslaulun suosiota, sillä kirja on todella hyvä, mutta ei ihan - mutta melkein - sellainen täysiosuma kuin olin odottanut. Nimenomaan odotuksista tässä on taas kerran kyse. Odotukseni ehtivät kasvaa aivan liiankin korkeiksi, koska olin lukenut niin monta kiittävää ja ylistävää arviota. Luulenpa, että jos olisin lukenut kirjan etujoukoissa tai "löytänyt" kirjan itse, niin luultavasti hehkuttaisin kirjaa ihan täysillä. Mutta kyllähän kirja kuuluu ehdottomasti uuden kotimaisen kirjallisuuteen eliittiin, sillä se on paitsi koskettava ja puhutteleva niin myös hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä.

Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin rakkauskertomus, kuvaus lapsiperheen arjesta sekä kertomus yksilön, avioparin ja perheen elämästä osana uskonnollista yhteisöä. Kirja on lisäksi hyvin koskettava kuvaus mielen järkkymisestä, mutta myös selviytymisestä. Rauhala kuvaa uskottavasti ihmisen sairastumista niiden paineiden alla, joita yhteisö ja yhteisössä elävä yksilö itselleen asettaa. Itken harvoin lukiessani, mutta nyt itkin, sillä niin vahvasti Viljan pohjaton tuska ja ahdistus sekä Aleksin avuttomuus vaimonsa sairauden äärellä koskettivat minua.

Pauliina Rauhala kirjoittaa taidokkaasti ja tunteisiin käyvästi. Kirjassa kuvataan Viljan ja Aleksin elämää ja ajatuksia heidän molempien näkökulmasta ja välillä kurkistetaan lasten maailmaan nukkeleikkien kautta. Anonyymit blogikirjoitukset kertovat vanhollislestadiolaisesta liikkeestä ja kyseenalaistavat sen toimintatapoja. Alussa ihmettelin, mikä asema ja merkitys blogikirjoituksilla on, mutta kirjan lopussa tämäkin ratkaisu tuli perustelluksi.

Joissakin keskusteluissa Taivaslaulua on kritisoitu siitä, että sen runollinen ja kaunis kieli hämää ja kätkee alleen paljon negatiivista, kuten uskonnollisen yhteisön vallankäytön ja naisten riistämisen. En itse näe asiaa näin. Rauhala kyllä taatusti tuntee vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja yhteisön ongelmat, se välittyy selvästi hänen tekstistään, mutta hän osaa kuvata hienosti myös sen, mikä on hyvää. Hän ei tuomitse, muttei myöskään puolusta liikaa, vaan ymmärtää ihmisyksilöä, hänen kipujaan ja valintojaan.

Taivaslaulua voi tietenkin lukea, ja onkin paljon luettu, kuvauksena vanhoillislestadiolaisesta uskonnollisuudesta ja elämäntavasta. Kirjan ympärillä vellova keskustelu onkin korosteisesti painottanut tätä näkökulmaa, joskin paljon on myös keskusteltu äitien uupumuksesta. Huolimatta siitä, että Taivaslaulu on paljon muutakin, niin itsekin luin kirjaa osittain uskonnollisen yhteisön kuvauksena. Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista tuntumaa vanhollislestadiolaisuuteen, niin kylläkin muihin lestadiolaisuuden suuntauksiin. Esikoislestadiolaisella liikkeellä on vankka jalansija sekä lapsuusaikaisella että nykyisellä asuinpaikkakunnallani ja suvussammekin on tämän lestadiolaisuuden haaran edustajia. Uusherätykseen taas on kosketuspintaa oman lähisuvun kautta.

Monet kirjassa esiintulevat asiat ovat minulle jossain määrin tuttuja ja myönnän, että suhtaudun liikkeen oppeihin epäillen. Tiedostan kyllä, että tiivis yhteisöllisyys on parhaimmillaan kaunista ja yksilöä tukevaa, mutta toistaalta yhteisöllisyys voi olla myös rajoittavaa ja ahdistavaa. Eniten minä, kuten monet muutkin, kummeksun sitä, ettei lapsilukua saa säännöstellä. Minun ajattelutapaani ei mahdu sellainen Jumala, joka sallii naisen synnyttävän, vaikka tämä on hengenvaarassa tai ei yksinkertaisesti jaksa enää hoitaa jo aiemmin syntyneitä lapsiaan ja uutta vauvaa. Toisaalta en ajattele, että suurissa perheissä lapsia laiminlyötäisiin tai he jäisivät vaille rakkautta. Sisarukset voivat olla ihmiselle suuri voimavara lapsuudessa, mutta myös aikuisuudessa. Suurperheessä on niinikään opittava taitoja, jotka auttavat osaltaan pärjäämään yhteiskunnassa. Paljon tietenkin riippuu siitä, miten vanhemmat jaksavat, ja ehtivätkö he pitää huolta itsestään ja mikä on heidän suhteensa kuhunkin lapsiyksilöön.

Itse asiassa minulle oli hyvin valaisevaa lukea Taivaslaulu, koska sieltä löytyivät herätysliikkeen antamat perustelut ehkäisykiellolle. En edelleenkään perusteluja ymmärrä enkä hyväksy, mutta kirja auttoi minua hiukan paremmin ymmärtämään herätysliikkeeseen kuuluvia ihmisiä ja heidän uskoaan. Taivaslaulu toimi siis minulle silmien avaajana suhteessa lestadiolaiseen herästysliikkeeseen, joka ei ole ollut minulle täysin vieras, mutta jota kohtaan minulla on monenlaisia ennakkoluuloja. Mielestäni yhtenä kirjallisuuden tehtävänä on opettaa suvaitsevaisuutta ja auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä, yhteisöjä ja kulttuureja sekä erilaisia ajattelu- ja elämäntapoja. Tässäkin suhteessa Taivaslaulu puhutteli minua ja uskon, että se puhuttelee myös muitakin lukijoita.

Taivaslaulu on herättänyt paljon keskustelua. (En linkitä tähän blogeja, joissa keskusteluja on käyty ja joissa kirjsata on kirjoitettu. Olen lukenut postauksia ja kommentteja silloin tällöin useamman kuukauden ajan enkä edes muista, missä kaikissa blogissa keskusteluja on käyty.) Suurin osa keskustelusta on käsitellyt ulkokirjallisia asioita, ja on ollut paikoin aika kiivasta. En kuitenkaan pidä tätä merkityksettömänä, sillä parhaimmillaan keskustelu voi edes hiukan lähentää eri osapuolten näkemyksiä (tai sitten olen näin uskoessani vain hyvin sinisilmäinen).

Taivaslaulu pyrkii omalta osaltaan lisäämään ymmärrystä, sillä se on kiihoton ja tärkeä puheenvuoro ja yhteiskunnallisesti merkittävä teos. Samalla se on myös ansiokasta kaunokirjallisuutta. Taivaslaulu soi ja helkkyy korvissani ja mielessäni pitkään ja kauniisti.

Ensimmäinen Havasteeni

Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus. 2010. 355 sivua.

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua Paula Havasteen tuotantoon. Innostuin alkuvuodesta lähtemään mukaan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen, ja sen puitteissa  lopulta toteutin aikomukseni ja luin Havasteen muutama vuosi sitten ilmestyneen romaanin Kaksi rakkautta, jolle kirjailija on ehtinyt jo kirjoittaa itsenäiset jatko-osat, romaanit Yhden toivon tie (2012) ja Kolme käskyä (2013).

Kaksi rakkautta sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta. Kirjan alussa kuvataan kirjan päähenkilön, Annan ja hänen puolisonsa Voiton rakkaussuhteen syntymistä, perheen perustamista ja yhteisen talon rakentamista sekä niitä toiveita, joita Annalla oli yhteisen elämän suhteen. Kaikki toiveet eivät kuitenkaan täyty, arki astuu aika pian parisuhteeseen ja etenkin sota murtaa monin tavoin nuoren naisen haaveet.

Voitto joutuu sotaan ja Anna elää kotirintaman arkea kahden tyttärensä kanssa. Anna ei ole missään vaiheessa oikein sopeutunut pieneen kyläyhteisöön, mutta onnekseen hän kuitenkin ystävystyy ensin Ailan ja sittemmin naapurin Signen kanssa. Vaihtelua Annan elämään tuovat ensin sielutieteen opiskeluun liittyvät käynnit Helsingissä ja myöhemmin rakkaussuhde Voiton serkun Tujin kanssa. Kaksi rakkautta keskittyykin ennen kaikkea kuvaamaan tätä kiellettyä rakkaussuhdetta. Havaste kuvaa hienosti rakkauden syntymistä ja suloisuutta, mutta myös rakkaussuhteen repivyyttä ja ristiriitaisuutta.

Tuntemukseni tämän kirjan äärellä ovat ristiriitaiset. Periaatteessa Kaksi rakkautta on hyvä romaani, jossa on hyvin rakennettu koukku, mutta kuitenkin kirjassa oli jotain minua häiritsevää. Ehkä kyse on samasta asiasta, mistä Amma kirjoittaa, niinikään jatkosotaan ajoittuvan Yhden toivon tien arviossa. Amman mukaan kirjan aihepiirit ovat kirjan alkupuolella hämmentävän kepeitä, ja kepeä ote tuo kirjaan viihderomaanimaisen ja epäuskottavankin tunnun. Luulen, että juuri viihteellisyys ja tietty epäuskottavuus häiritsivät minua. Esimerkiksi yksi Voiton teko, joka tulee esille ihan kirjan loppupuolella ei oikein sopinut Voitosta muodostamaani kuvaan ja tuntui jotenkin päälleliimatulta. Vaikka kirjan ajankuva on pääsääntöisesti pätevää ja uskottavaa, niin joitakin epätarkkuuksiakin löysin (esim. pidettiinkö saunaa tosiaan koko ajan lämpimänä sota-aikaan, jolloin lienee ollut pulaa myös polttopuista).

Romaanin ansioihin luen ennen kaikkea sen, että siinä kuvataan elävästi sota-aikaa nuoren, rakkautta ja läheisyttä kaipaavan naisen näkökulmasta ja sitä, miten sota-aika mursi monien nuorten ihmisten ja perheiden toiveet. Kaksi rakkautta kuvaa hyvin myös, miten opinnot tuovat Annalle paitsi vaihtelua niin myös toivoa toisenlaisesta elämästä, jossa hän pystyisi toteuttamaan itseään eri tavoin kuin perinteisessä äidin ja naisen roolissa.

Kaksi rakkautta on kirjoitettu sujuvasti, ja se myös etenee hyvin. Kriitikistäni huolimatta minulle ei missään vaiheessa tullut sellaista tunnetta, että olisin halunnut keskeyttää kirjan lukemisen. Luulenpa, että jossain vaiheessa jatkan Annan ja hänen läheistensä kohtaloiden seuraamista tämän romaanin jatko-osien parissa.

Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus. Gummerus. 2012. Saksankielinen alkuteos Schweigeminute. Suomentanut Markku Mannila. 176 s.

En saanut silmiäni irti hänen valokuvastaan; koulun orkesterin soittaessa minä tuijotin kuvaa koko ajan, tuntui kuin me olisimme sopineet tapaavamme tällä hetkellä, jotta voisimme kertoa toisillemme jotain, mitä emme vielä tienneet toisistamme. Olin ollut kaksi kertaa kuuntelemassa orkesterimme ja kuoromme harjoituksia, nyt, sinun kuvasi edessä, kantaatti kosketti minua yllättävän rajusti. (..) Miten sinun kasvosi yhtäkkiä hohtivatkaan, Stella, nuo kasvot, joita olin suudellut kaikkialta, otsaa, poskia, suuta. (..) Minä tuijotin hänen kasvojaan, koskaan aikaisemmin en ollut kokenut niin valtavaa menetyksen tuskaa; mutta kumma kyllä, en myöskään ollut koskaan aikaisemmin ollut tietoinen siitä että minulla olisi ollut hallussani jotain mitä menettää.

Arvostetun saksalaiskirjalijan Siegfried Lenzin pienoisromaani Hetken hiljaisuus on pohjoissaksalaiseen rannikkokaupunkiin sijoittuva, 18-vuotiaan Christianin äänellä kerrottu, kaipuun värittämä rakkaustarina.

Kirja alkaa rakkauden kohteen, veneilyonnettomuudessa kuolleen englanninopettajan Stellan muistotilaisuudesta. Christian katsoo surunauhoitettua Stellan kuvaa ja puhuu mielessään hänelle. Vähitellen lukijalle selviää, miten Stella ja Christian ovat tutustuneet toisiinsa ja miten dramaattisesti heidän yhteinen kesänsä on lopulta päättynyt.

Nykyhetken ja menneen tajunnanvirtamainen vuorottelu jatkuu halki kirjan. Oikeastaan pidin tästä ratkaisusta, sillä siirtymät nykyisyydestä menneisyyteen ja päinvastoin on kerrottu taitavasti ja sulavasti. Sen sijaan minua häiritsi aika paljonkin se, että Christian puhutteli rakastettuaan välillä hän- ja välillä sinä-muodossa. Jotain tuollaisella ratkaisulla varmaan ajettiin takaa, mutta minulle se ei selvinnyt.

Olen tämän kirjan kanssa kahden vaiheilla. Kyseessä on kieltämättä hyvin kerrottu ja kirjoitettu kirja, ja etenkin kirjan kaihoisa tunnelma tekee siitä erityisellä tavalla kauniin. Mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan. En vain oikein osaa sanallistaa, mikä tai mitä puuttui.

Hetken hiljaisuus on sekä ihastuttanut että kummastuttanut. Esimerkiksi Keskisuomalaisessa Hannu Waarala toteaa kirjan olevan "elegisyydessään pieni helmi", kun taas Ilselän Minnalle tai Tuulialle kirja ei avautunut. Lumiomenan Katja kuvailee kirjaa kauniiksi, mutta myös "kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi" ja Amma toteaa kirjan olevan ihan hyvä, muttei se kuitenkaan saanut häntä liekkeihin.

Lenz ei ole minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka niin hetken luulinkin. 2000-luvun alussa pitämäni kirjapäiväkirja nimittäin kertoo, että olen lukenut ainakin kirjan Kiusattu (2001), ja vaikuttunut kirjan lapsikuvauksesta. Lenz kiinnostaa edelleen ja todennäköisesti tulen vielä lukemaan muutakin hänen kirjoittamaansa, vaikka Hetken hiljaisuus ei osoittautunutkaan erinomaiseksi lukuelämykseksi.

Viihdyttävä Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 2012. 359 sivua. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

Italiansuomalaisen Vera Valan kirjoittama Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä, vahvasti Italialta tuoksuva, maistuva ja tuntuva dekkari, jossa ratkotaan nuoren amerikkalaisnaisen murhaa.

Suomalaisjuuret omaava Arianna de Bellis on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen perustanut pikkuserkkunsa Ermeksen kanssa etsivätoimiston, jonka toimeksiannot koskevat enimmäkseen aviorikoksia. Kun Tolfan pikkukaupungissa murhataan hotellisukuun naitu, kaunis, monien vihaama Lily Montgomery, ovat  Ariannan etsiväntaidot tarpeen. Paikallisia karabinieereja tapaus ei näytä kiinnostavan, mistä johtuen Lilyn lanko Luciano pyytää Ariannaa tutkimaan rikosta. Epäiltynä Lilyn murhaan ovat vuorollaan niin Realen hotellisuvun jäsenet kuin paikkakunnan silmäätekevätkin, ja ennen kuin tapaus ratkeaa, on Ariannakin hengenvaarassa.

Vaikka Kuolema sypressin varjossa on dekkari, ei murhamysteeri nouse kovinkaan vahvasti esille, sillä kirjassa käsitellään enimmäkseen monimutkaisia ihmissuhdekiemuroita, ja onpa mukana myös romantiikkaa, kun Arianna pähkäilee tuntemuksiaan niin komean Lucianon kuin edesmenneen miehensä ystävän Bartolomeonkin seurassa. Kuitenkin minusta oli vaihteeksi mukava lukea dekkaria, jossa ei  mässäillä väkivallalla tai murhan brutaaleilla yksityiskohdilla.

Sen sijaan harmistuin siitä, etten ymmärtänyt kaikkia kirjassa käytettyjä italialaisia sanoja ja termejä samoin kuin siitä, että joitakin asioita, kuten sukeltamista tai etruskien kulttuuria selitettiin liiankin perusteellisesti. Toisaalta se kyllä kertoo siitä, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Mutta vastapainoksi  minua ilahduttivat kovasti ruuanlaittoon liittyvät kuvaukset, jotka saivat veden kielelle.

Olen seurannut aiemmin, monen muun kirjabloggaajan tavoin, Veran Valan blogia ja luonnollisesti halusin lukea hänen kirjoittamansa dekkarin mahdollisimman tuoreeltaan. Itse asiassa luulen, että jos kyse olisi ihan tuntemattomasta kirjailijasta, en olisi kirjaan välttämättä edes tarttunut, sillä luen yleensä erityyppisiä dekkareita. Onneksi ylitin mukavuusalueeni ja luin kirjan, sillä viihdyin sen parissa.

Tosin on rehellisesti myönnettävä, että alussa oli vaikea päästä sisälle kirjaan, mutta vähitellen tämä ongelma ratkesi ja tarina imi mukaansa. Mietin, että olikohan kerronta alkupuolella jotenkin maalailevampaa tai kevyempää kuin myöhemmin vai totuinko vain siihen. Välillä olin italiaisten sanojen ohella sekaisin runsaan henkilögallerian kanssa, mutta ennen pitkää vain annoin hyvin kerrotun tarinan viedä minua pirskahdellen eteenpäin.

Vaikka dekkarin keskiössä onkin Lilyn murha ja sen selvittäminen, niin pidin siitä, miten kirjailija viitauksen- ja välähdyksenomaisesti tuo esille Ariannan salaperäistä menneisyyttä. Vera Vala  rakentaakin näin hienosti sarjansa keskeistä hahmoa, saa lukijan koukuttumaan ja odottamaan jatkoa Ariannan tarinalle.

Kuolema sypressin varjossa on ollut jo esillä useammassa blogissa. Kannattaa käydä kurkistamassa kirjailijan sivuilta, mitä muut ovat dekkarista kirjoittaneet.

Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus. 2011. Englanninkielinen alkuteos The Other Hand. Suomentanut Irmeli Ruuska. 375 sivua.

Monissa maissa bestselleriksi noussut Little Been tarina päätyi luettavakseni kirjablogien ansiosta. Kirjasta on nimittäin kirjoitettu blogeissa todella paljon viimeisen vuoden aikana, ja kirjoitukset ovat olleet pääasiassa myönteisiä. Lisäksi halusin lukea kirjan kertaalleen läpi ja jättää sen mielen perukoille hautumaan, sillä käsittelemme kirjaa lukupiirissä syksyllä.

Little Been tarina on tarinavetoinen ja hyvin etenevä kirja kahdesta naisesta, Little Beestä ja Sarahista, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Kirja alkaa ulkomaalaisten säilöönottoyksiköstä, joka sijaitsee Kaakkois-Englannissa, Essexissä. Little Bee on viettänyt pari vuotta yksikössä, josta hänet ja muutama muutama muu nainen laittomasti vapautetaan. Little Bee ottaa vapauduttuaan yhteyttä Sarahiin ja tämän mieheen, jotka hän on aiemmin tavannut Nigeriassa dramaattisissa olosuhteissa.

Tavatessaan uudelleen Little Been Sarah ymmärtää, ettei hän enää voi paeta menneisyyttä ja kieltäytyä ajattelemasta sitä, mitä Nigerian matkalla tapahtui. Nigerian tapahtumista muistuttaa Little Been lisäksi katkenneen sormen tynkä ja aviomies Adrew'n surullinen kohtalo. Kirjan edetessä keriytyy auki tarina, jossa lopulta paljastuu se, mitä nigerialaisella rannalla on tapahtunut Little Beelle ja tämän siskolle sekä Sarahille ja hänen miehelleen. Oman panoksensa kirjan tapahtumiin tuovat Batmaniksi pukeutuva Sarahin ja Andrew'n poika Charlie ja Sarahin miesystävä Lawrence.

Chris Cleave osaa kirjoittaa hyvin ja on rakentanut kiinnostavan ja riipaisevan tarinan. Luin kyllä innoissani Little Been tarinan, mutta juuri nyt minulla ei ole kirjasta paljon mitään sanottavaa. Vaikka kirja siis lukuhetkellä olikin nautittava ja koskettava, niin siitä ei yllättäen jäänyt vahvaa jälkimakua. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, etten olisi pitänyt kirjasta.

Hyvän tarinan lisäksi pidän tärkeänä sitä, että Cleave nostaa kirjassaan esille tärkeitä teemoja, kuten maahanmuuttajien ja pakolaisten kohtelun sekä väkivallan vaikutuksen yksittäisten ihmisten elämään. Tämänhetkinen hiukan nihkeä tai laimea olo Little Been tarinan äärellä voi kyllä johtua siitäkin, että olen ehtinyt lukea sen jälkeen kaksi selvästi vaikuttavampaa ja upeampaa kirjaa, nimittäin Märta Tikkasen Yksityisalueen ja Gaute Heivollin kirjan Etten palaisi tuhkaksi.

Kuten alussa totesin, on Little Been tarina ollut runsaasti esillä kirjablogeissa. Sitä on luonnehdittu muun muassa sujuvakieliseksi ja hyväksi lukuromaaniksi (Jenni), huimaksi lukukokemukseksi (Aletheia) ja ajatteluttavaksi lukuromaaniksi, jonka tarina on vahva ja otteessaan pitävä (Katja). Vaikka romaania pääasiassa kiitellään, niin silti on löytynyt myös kritisoitavaa. Hannan mielestä Little Been tarina on vahvaan tarinaan nojaava lukusukkula, muttei tarinan imu kuitenkaan kestä kirjan loppuun asti. Muutamat bloggaajat, muun muassa Tuulia, kiinnittävät huomiota siihen, ettei kirja ollut ihan uskottava. Riina taas kehuu Cleaven kirjoitustapaa ja taitoa rakentaa tarinaa, mutta hänelle kirja ei kuitenkaan muodostunut upeaksi lukukokemukseksi. Monet muutkin ovat blogeissaan Little Been tarinaa käsitelleet, mutta kirjan suosiosta johtuen poimin tähän vain joitakin luonnehdintoja kirjasta. Asiasta kiinnostuneet löytävät googlettamatta lisää blogikirjoituksia Little Been tarinasta.

Runollinen ylistyslaulu ystävyydelle ei ihan vakuuttanut

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus. 2009. Alkuteos Let me sing you gentle songs (2005). Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. 344 sivua. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Ruotsalaisen, nykyisin Uudessa Seelannissa asuvan Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on niittänyt mainetta maailmalla. Kirjassa kaksi eri-ikäistä ja muutenkin hyvin erilaista naista, Astrid ja Veronika, ystävystyvät. Vanha Astrid  elää pienessä ruotsalaisessa kylässä eristäytyneenä, melkein erakkona, kunnes hänen naapuriinsa muuttaa kolmekymppinen kirjailija Veronika. Molemmilla on takanaan todella rankkoja kokemuksia ja menetyksiä, joista he lettujen ja metsämansikkahillon äärellä sekä metsäretkillä toisilleen vähitellen avautuvat.

Tartuin kirjaan kiinnostuneena odottaen hienoa  lukukokemusta. Kyllähän Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on runollinen, traaginen, lohduttava ja hieno ylistyslaulu ystävyydelle, mutta on minun makuuni liiankin kaunis ja siirappinen, jopa laskelmoitu.

Minua kummastutti muun muassa se, miten nopeasti pitkään eristäytyneenä elänyt Astrid ystävystyi Veronikan kanssa. Se ei oikein ollut uskottavaa, mutta ehkä tällaisia ihmeitä tosiaan tapahtuu. Myös symboliikkaa avattiin välillä ihan liikaa ja minulle tuli mieleen, ettei kirjailija luota oikein lukijan omaan käsityskykyyn.  

Enkä minä suinkaan väitä, että Laulaisin sinulle lempeitä lauluja olisi ollut huono. Se vain ei ollut niin hyvä kuin luulin ja odotin. Kirjalla on ansionsa ja loppua kohti se selkeästi parani. Olsson kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja kirjan rakennekin oli onnistunut. Myös idea runositaateista kappaleiden alussa on oivaltava. Ja kirjan nimihän on todella kaunis ja runollinen. Samoin kansi.  

Olen oikeasti pahoillani siitä, etten pitänyt Olssonin esikoisesta enempää. Olisin nimittäin halunnut rakastua tähän kirjaan. Luulen, että jälleen kerran odotukseni kirjan suhteen olivat aivan liian korkealla eikä se tehnyt hyvää lukukokemukselle. Odotin siis jotain järisyttävää ja kun sitä en saanut, olin pettynyt.

Lempeistä lauluista ovat omissa blogeissaan kirjoittaneet ainakin Leena Lumi, Sonja, Kirsi, Sara & Katja.

Tähdet: ★ ★ ★ ½