En saanut silmiäni irti hänen valokuvastaan; koulun orkesterin soittaessa minä tuijotin kuvaa koko ajan, tuntui kuin me olisimme sopineet tapaavamme tällä hetkellä, jotta voisimme kertoa toisillemme jotain, mitä emme vielä tienneet toisistamme. Olin ollut kaksi kertaa kuuntelemassa orkesterimme ja kuoromme harjoituksia, nyt, sinun kuvasi edessä, kantaatti kosketti minua yllättävän rajusti. (..) Miten sinun kasvosi yhtäkkiä hohtivatkaan, Stella, nuo kasvot, joita olin suudellut kaikkialta, otsaa, poskia, suuta. (..) Minä tuijotin hänen kasvojaan, koskaan aikaisemmin en ollut kokenut niin valtavaa menetyksen tuskaa; mutta kumma kyllä, en myöskään ollut koskaan aikaisemmin ollut tietoinen siitä että minulla olisi ollut hallussani jotain mitä menettää.
Arvostetun saksalaiskirjalijan Siegfried Lenzin pienoisromaani Hetken hiljaisuus on pohjoissaksalaiseen rannikkokaupunkiin sijoittuva, 18-vuotiaan Christianin äänellä kerrottu, kaipuun värittämä rakkaustarina.
Kirja alkaa rakkauden kohteen, veneilyonnettomuudessa kuolleen englanninopettajan Stellan muistotilaisuudesta. Christian katsoo surunauhoitettua Stellan kuvaa ja puhuu mielessään hänelle. Vähitellen lukijalle selviää, miten Stella ja Christian ovat tutustuneet toisiinsa ja miten dramaattisesti heidän yhteinen kesänsä on lopulta päättynyt.
Nykyhetken ja menneen tajunnanvirtamainen vuorottelu jatkuu halki kirjan. Oikeastaan pidin tästä ratkaisusta, sillä siirtymät nykyisyydestä menneisyyteen ja päinvastoin on kerrottu taitavasti ja sulavasti. Sen sijaan minua häiritsi aika paljonkin se, että Christian puhutteli rakastettuaan välillä hän- ja välillä sinä-muodossa. Jotain tuollaisella ratkaisulla varmaan ajettiin takaa, mutta minulle se ei selvinnyt.
Olen tämän kirjan kanssa kahden vaiheilla. Kyseessä on kieltämättä hyvin kerrottu ja kirjoitettu kirja, ja etenkin kirjan kaihoisa tunnelma tekee siitä erityisellä tavalla kauniin. Mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan. En vain oikein osaa sanallistaa, mikä tai mitä puuttui.
Hetken hiljaisuus on sekä ihastuttanut että kummastuttanut. Esimerkiksi Keskisuomalaisessa Hannu Waarala toteaa kirjan olevan "elegisyydessään pieni helmi", kun taas Ilselän Minnalle tai Tuulialle kirja ei avautunut. Lumiomenan Katja kuvailee kirjaa kauniiksi, mutta myös "kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi" ja Amma toteaa kirjan olevan ihan hyvä, muttei se kuitenkaan saanut häntä liekkeihin.
Lenz ei ole minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka niin hetken luulinkin. 2000-luvun alussa pitämäni kirjapäiväkirja nimittäin kertoo, että olen lukenut ainakin kirjan Kiusattu (2001), ja vaikuttunut kirjan lapsikuvauksesta. Lenz kiinnostaa edelleen ja todennäköisesti tulen vielä lukemaan muutakin hänen kirjoittamaansa, vaikka Hetken hiljaisuus ei osoittautunutkaan erinomaiseksi lukuelämykseksi.
