perjantai 30. syyskuuta 2011

Puolivuotissynttärit ja syyskuun luetut


Aloitin tämän Vielä yksi rivi.... -blogin puoli vuotta sitten, maaliskuun viimeisenä päivänä. Koska elämä tuntuu olevan jotenkin kiireistä juuri nyt, en ehdi enkä jaksa järjestää merkkipäivän kunniaksi arvontaa. Sen sijaan summaan, mitä olen tehnyt tämän puolivuotistaipaleen aikana ja millaisissa tunnelmissa blogin pitämistä jatkan.
 

Ryhtyessäni bloggaamaan ajattelin pitäväni kirjapäiväkirjaa, mutta kirjoittavani myös käsitöistä ja muistakin itseäni kiinnostavista asioista. Olen kuitenkin pääsääntöisesti keskittynyt kirjoihin, mutta toki esitellyt myös käsitöitäni sekä kirjoittanut eläinperheenjäsenistä ja milloin mistäkin. Tällainen painotus on sopinut minulle, koska lukeminen on kirjoittamisen ohella tärkein harrastukseni, ja kirjoista kirjoittaminen on minulle luontevaa.

Olen blogitaipaleeni aikana lukenut 35 kirjaa ja ehtinyt kirjoittamaan arvion 25 kirjasta. Ei mikään huikea määrä ahkerampiin kirjabloggaajiin verrattuna, mutta itse olen ihan tyytyväinen.  Suurin osa lukemistani kirjoista on ilmestynyt tämän tai viime vuoden aikana; vain neljä kirjaa on julkaistu  ennen 2000-lukua. Kotimainen kaunokirjallisuus on vähemmistönä, sillä vain 20 % kirjoista on suomalaisia. Tämän puolen vuoden lukusaaliiseen mahtuu jopa viisi novellikokoelmaa. Uskon, että puolen vuoden otanta kertoo aika hyvin lukutottumuksistani eli luen aika lailla ulkomaista, suhteellisen uutta kaunokirjallisuutta, joista suurin osa on romaaneja.

Puolen vuoden aikana olen osallistunut erilaisiin haasteisiin. Heti huhtikuussa otin osaa 30 days of book  -haasteeseen (ks. esittely P.S. Rakastan kirjoja -blogin sivuilta).  Olen lisäksi vastannut haasteeseen, jossa pyydettiin esittelemään omia maantieteellis-kirjallisia ympäristöjä sekä listannut kymmenen suosikkikirjaani. Kesällä osallistuin haasteeseen, jossa kerroin mitkä sata mieskirjailijoiden ja vastaavasti mitkä sata naiskirjailijoiden kirjaa ovat minulle tärkeitä. Olen vastannut muihinkin kiinnostaviin ja hienoihin haasteisiin, joita en nyt kuitenkaan luettele (jos kiinnostaa, niin löydät ne tunnisteista asiasanan haasteet alta). Kolme vaativampaa haastetta olen jättänyt kesken (lue selitykset täältä).

Olen kirjoittanut tähän mennessä 91 postausta ja blogissani on vierailtu tämän puolen vuoden aikana yli 7700 kertaa. Vielä yksi rivi... on saanut tähän mennessä 71 rekisteröitynyttä lukijaa. Tietääkseni myös muutama rekisteröimätön lukija seuraa kirjoitteluani. Olen hyvin otettu ja iloinen lukijamäärästä, mutta kyllähän tämä myös tekee nöyräksi.  

Blogin pitäminen on mukavaa ja monin tavoin palkitsevaa. Blogistanian vuorovaikutteisuus ja yhteisöllisyys on yllättänyt minut positiivisesti. Olenkin tavannut täällä todella ihania ja mahtavia ihmisiä, saanut osallistua upeisiin kirjallisiin ja muihin keskusteluihin sekä vastaanottanut paljon rohkaisevia kommentteja. Toivotankin tässä vaiheessa kaikki lukijani kollektiivisesti tervetulleiksi ja kiitän teitä kaikista kommenteista!

Aika näyttää, jatkanko bloggarina näillä samoilla linjoilla vai keksinkö tänne jotain sisällöllisiä muutoksia. Kirjoista haluan ehdottomasti kirjoittaa edelleen, mutta toki voisin pohtia enemmän kirjoittamiseen liittyviä asioita. Ulkoasuun tulee taatusti muutoksi jossain vaiheessa, mutta jatkan ainakin toistaiseksi punasävyisellä layoutilla, koska olen itse tähän varsin tyytyväinen. Olen myös pohtinut, josko perustaisin oman blogin lemmikeillemme, mutta vielä en ole ryhtynyt tuumasta toimeen. Olisiko teillä jotain ideoita blogini kehittämiseksi?
 

Ja sitten vielä ne syyskuun luetut:

Paul Auster: Sunset Park. Tammi. 2011.
Turkka Hautala: Paluu. Gummerus. 2011.
Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Otava. 2000.

Ehdin lukemaan syyskuun aikana vain neljä kirjaa, ja toistaiseksi olen postannut vain yhdestä (Mustat morsiamet). Kaikki nämä kirjat ovat hyviä: Austerin, Kähkösen ja Shieldsin kirjat tasavahvoja neljän tai hiukan yli neljän tähden kirjoja, kun taas Hautalan Paluu ei siihen minun arvioissani ihan yllä. Palailen kirjoihin vielä tarkemmin postauksissa.



torstai 29. syyskuuta 2011

Viisi sanaa minulle ja sinulle


Sain Paulalta Luen ja kirjoitan -blogista sanoihin liittyvän haasteen. Ne, jotka haluavat kauttani osallistua tähän haasteeseen, saavat minulta viisi sanaa. Leena Lumi, jolta Paula tämän haasteen sai, kuvaa haasteen ideaa sen verran osuvasti, että siteeraan häntä:
Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti.

Paula antoi minulle seuraavat sanat, joita ryhdyn nyt parhaani mukaan kommentoimaan - leikkimielisesti ja rohkeasti.
FreeFoto

Kirjasto. Tärkeä paikka, jossa rakkauteni kohteet, kirjat, asuvat. Ensimmäisenä mieleen tulee romaaneista ja elokuvista tuttu vanhanaikainen, runsaasti nahkaselkäisiä kirjoja ja korkeita hyllyjä sisältävä, hiukan hämärä tila, jossa tuoksuu vanhoilta kirjoilta. Kuitenkin myös nykyaikaiset, valoisat, avarat ja selkeälinjaiset kirjastot miellyttävät minua. Kirjasto voi olla myös kotona oleva huone, jossa on kirjojen lisäksi laiskanlinna ja ihana lukulamppu. Kirjasto on minulle nyt myös työpaikka, ja on ollut sitä muutaman kerran aiemminkin. Opiskeluaikoina luin mielelläni kirjastossa tentteihin. Töissä ollessa romanttinen käsitys kirjastosta ja kirjastotyöstä on karissut, mutta siitä huolimatta kirjasto on minulle yksi maailman tärkeimmistä paikoista ja asioista.

Ilmaisu. Omalla kohdallani hyvin vahvasti kielellistä. Työssäni tutkijana ilmaisen itseäni kirjoittamalla ja puhumalla. Olen selkeämmin kirjoittaja kuin puhuja, vaikka molemmat kyllä onnistuvat. Olen kirjoittanut viimeisten noin viidentoista vuoden aikana enimmäkseen tieteellistä tekstiä, mutta se puoli tulee vähenemään, sillä olen irrottautumassa akateemisesta maailmasta. Haaveilen osa-aikaisesta tietokirjailijuudesta (kirjastotyön ohella). Tuolloin saisin ilmaista itseäni hiukan vapaammin kuin tutkijana. Kirjoitan kyllä muutakin, kuten tätä blogia, runoja, novellin aihioita ja välillä myös lehtijuttuja. Ilmaisen itseäni myös musiikillisesti, sillä harrastan yksinlaulua. Tykkään myös piirtää ja maalata, mutta jotenkin siihen vain ei ole löytynyt aikaa. Kaipa myös käsitöiden tekeminen on ilmaisua, etenkin kun teen käsitöitä aika paljon ohjeita soveltaen tai ihan ilman ohjeita.

Eläimet. Onpa mukavaa, että sain tämän sanan, koska suunnittelin tässä yhtenä päivänä, että kirjoittaisin jossain vaiheessa pidemmän postauksen elämäni eläimistä. Olen kotoisin maalaistalosta ja tottunut lapsesta asti lehmiin ja vasikoihin. Meillä sisaruksilla oli aina omat nimikkovasikkamme ja -lehmämme. Lapsuuskodissani oli aina kissa/kissoja ja koira, mutta joskus myös kanoja ja muutama vuohi. Erityisesti kissat olivat sydäntäni lähellä jo silloin. Annoimme siskoni kanssa kissoille erikoisia ja hassuja nimiä (mm. Minna Canth, Tito Colliander, Ruikku Manne Napoleon Bonaparte).  Tällä hetkellä meillä on kokonaista seitsemän lemmikkiä: kolme koiraa (suomenlapinkoirat Pessi ja Huli sekä mäyräkoira Santeri), kolme kissaa (Maija, Riku, Misti) ja yksi kani (Pilli). Ensimmäinen ”lapsemme” (25 vuotta sitten) oli aivan liian nuorena kuollut mäyräkoira Eetu. Tänne maalle muutettuamme parikymmentä vuotta sitten saimme ystävältäni Mortti-nimisen kissan, joka valitettavasti kuoli alle vuoden ikäisenä. Osan lemmikeistä olemme ottaneet pidemmän harkinnan jälkeen ja osa on vain ajautunut meille, kun joku tuttu tai sukulainen on joutunut luopumaan omasta lemmikistään. Suhtaudun eläimiin varmaan aika järkevästi, mutta toki myös tunteita on paljon mukana. Eläimet ovat eläimiä eikä niitä pidä tai tarvitse kohdella kuin ihmisiä, mutta niistä on pidettävä huolta ja annettava niille aikaa. En hyväksy eläinten huonoa kohtelua, on sitten kyse lemmikeistä tai tuotanto- ja villieläimistä. En kuitenkaan hyväksy turkiseläinten vapauttamista, koska ne eivät pärjää luonnossamme. Suurpetoihin suhtaudun ristiriitaisesti: en halua, että karhut ja sudet tulevat lähelle pyörimään, mutta olen toisaalta sitä mieltä, että meidän pitäisi kuitenkin sopeutua niihin ja pyrkiä siihen, että kannat pysyvät hyvänkokoisina.

Syksy. Suhteeni tähän värikkääseen vuodenaikaan on ristiriitainen. Pidän kovasti elokuusta ja vielä syyskuustakin, jolloin on mukava samoilla syksyisessä metsässä ja ihailla luonnon väriloistoa. Mutta sitten toisaalta pimeys ahdistaa ja tekee minut väsyneeksi ja alakuloiseksi.  

Sisarukset (mie vas.) Tatu-koiraa paijaamassa. 
Rakkaus. Elämän kantava voima ja suuri tunne, jota on oikeastaan vaikea selittää. Mielestäni rakkaus on voi olla juhlavaa ja romanttista, mutta myös hyvin arkista, jokapäiväistä ja juurevaa. Rakkauden kanssa käsikädessä  kulkevat ystävyys, välittäminen, kumppanuus ja intohimo. Ehkä olen kyyninen, mutta ”kaiken se kärsii ja kestää” -rakkauteen ihmisten välillä en usko, koska siinä helposti tulee mukaan vallankäyttöä ja toisen osapuolen alistamista. Vaikka rakastankin toista ihmistä, saan myös olla terveellä tavalla itsekäs. Vasta rakastamalla itseäni ja olemalla itselleni armollinen, voin aidosti rakastaa muita. Rakastan puolisoani, lapsiani, vanhempiani, sisaruksiani ja heidän perheenjäseniään, sukulaisiani ja ystäviäni.  Sen lisäksi rakastan ainakin elämää (jos kohta en sitä aina ymmärrä), luontoa, eläimiä, kirjoja, musiikkia ja kirjoittamista.

Tässä ovat minun viisi sanaani ja joidenkin kohdalla niiden aika pitkät selitykset. Pyydä rohkeasti minulta viisi sanaa itsellesi.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Mustat morsiamet: elämää Kuopiossa

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet. Otava. 1998. 288 sivua. 


Aamu oli jylhän kaunis kaupungissa ja sen äänet aivan erilaiset kuin kotona. Anna seisoi Helmin makuukamarin ikkunassa ja kuulosteli tuota kohua ja jymyä kunnoittavasti. Täällä ei yöllisen kulkijankaan tarvitsisi kantaa lyhtyä mukanaan: joka kadunkulmalla oli koukkuniskainen katulamppu. (..) Anna hieroi hietaisen tuntuisia silmiään. Vastapäisessä talossa avattiin ikkuna, ja aurinko leiskahti lasissa väkevän sokaisevana. Tämä se oli kaupunkielämää! Vaaleaksi maalattujen talojen rivejä tuonne ja tänne loppumattomiin, puisia viiritorneja, paraatiovia, joissa kimaltelivat pullonvihreät röpölasit. Hyvä Jumala siunaa minua, jotta minä kykenisin täällä kulkemaan ja asiani hoitamaan.

Näin 1920-luvulla Kuopioon maaseudun köyhistä oloista muuttanut Anna ihmettelee kaupunkielämää Sirpa Kähkösen romaanissa Mustat morsiamet. Helmi-siskon kamarin ikkunan läpi kaikki näyttää maalaistytöstä hienolta ja kiehtovalta, mutta myös jännittävältä.

Jo ensimmäisenä kaupunkipäivänään Anna muuttaa tohtorin Pettersonin ja tämän rouvan kotiin apulaiseksi.Vapaa-aikanaan Anna tutustuu kävellen kaupunkiin. Yhdellä reissullaan hän törmää Lassi Tuomeen, jonka tummat silmät ja muukin olemus jäävät kummittelemaan Annan mieleen. Tuomen perhe tulee Annalle tutuksi myös tohtorinnalle pyykkejä pesevän Hildan kautta. Joutuessaan tammikuisena pakkaspäivänä menemään pyykille Hildan sairastuttua, Anna tapaa Lassin uudelleen. Nuoret ryhtyvät seurustelemaan ja Annan tultua raskaaksi he avioituvat.

Mustat morsiamet  kuvaa sisällissodan jälkeistä aikaa, jolloin valkoisten valta oli vahvimmillaan. Lassi on ollut sisällissodan aikana Tammisaaressa vankilassa, muttei kuitenkaan halua lopettaa toimintaansa työläisten ja kommunismin hyväksi. Viranomaisten erityistarkkailussa oleva mies, jolla ei ole kansalaisluottamusta, joutuukin pian uudelleen Tammisaareen. Myöhemmin myös Anna joutuu nöyryyttävään kuulusteluun.

Lassin vankeus ei ole ainoa suuri vastoinkäyminen, jonka Anna nuorena aviovaimona joutuu kokemaan. Ensimmäisen lapsen menettäminen, naapureiden nuiva suhtautuminen punavangin vaimoon ja raskas työ tehtaalla tekevät Annan elämästä hyvin raskasta. Lohtua vaikeassa elämäntilanteessaan Anna kuitenkin saa Lassin perheeltä ja kirjeystävältään Liljalta, johon Anna tutustuu Tammisaaressa käydessään.

Mustissa morsiamissa on monia kiinnostavia teemoja, joista yksi on kaupunkiin sopeutumisen ja samalla modernisaation kuvaaminen yksilön tasolla. Erityisesti kirjan alkupuolella oleva luku, jossa Anna lähtee käymään kuolevan isänsä luona, on tässä suhteessa kiinnostava. Kaupungissa tohtorilan elämään tottunut Anna näkee nyt aiempaa selvemmin maaseudun elinolosuhteiden ankeuden ja puutteellisuuden. Kuvaus lapsuuskodin hyvästelemisestä on liikuttava ja osuva. Aika moni suomalainen maaltamuuttaja on varmasti kokenut ihan samanlaisia haikeuden, mutta myös helpotuksen tunteita lähtiessään 1900-luvun alussa työn perässä läheiseen kaupunkiin tai suuren muuton aikana etelän kasvukeskuksiin tai Ruotsiin.

Hän laittoi kengät jalkaan. Hyvästi heinikko varpaitten alla, hyvästi maan haju ja pensaston suhu. Hyvästi harmaa mökki ja vinot portaat, hyvästi aitta ja ruumislaudat. Tämä tyttö lähtee kivikatuja tallaamaan. Kapsäkki nousi kevyesti portaalta. Sen enempää ei perintöä ollut kuin kapsäkissä kulki. Polun päästä hän vilkaisi vielä mökkiä, joka peittyi koivun taakse, ja tallia, jonka ovi lenksotti. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan.

Talvisodan syttymiseen päättyvä Mustat morsiamet on uskottava ajankuva työläisnaisen elämästä 1920- ja 1930-luvuilla. Ympäristön kuvaus on ansiokasta, ja Kähkösen luomat henkilöt ovat monitahoisia ja uskottavia. Savon murteella käyty dialogi on ainakin itäsuomalaiselle lukijalle on tuttua, mutta uskon myös muiden sitä ymmärtävän, sillä murretta ei ole käytetty liikaa. Kaiken kaikkiaan kerronta on kotoisen ja tutun tuntuista, positiivisella tavalla yksinkertaista ja konstailematonta.

Kirjan loppu on avoin ja jättää lukijan odottamaan jatkoa. Tämä vuonna 1999 Savonia-palkinnon voittanut romaani onkin Kähkösen Kuopioon sijoittuvista historiallisista romaaneista ensimmäinen. Annan ja Tammen perheen tarina jatkuu romaaneissa Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004). Kuopio-sarjan kahdessa viimeisessä osassa, Lakanasiivet (2007) ja Neidonkenkä (2009), henkilögalleria on laajempi. Olen jo aiemmin lukenut Lakanasiivet, mutta vakaana aikomuksena on lukea tämä sarja kokonaan, sillä sen verran laadukasta kotimaista proosaa Kähkönen kirjoittaa.

Tähdet:  ★ ★ ★ ★ +


keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus

 

Sain P.S. Rakastan kirjoja  -blogista ihanalta Saralta ruusuisen tunnustuksen. Lämpimät kiitokset! 

Tunnustuksissa on tapana kertoa jotain itsestään. Ruusutunnustuksessa kysytään lempiruokaa, -makeista ja -lukemista sekä lempipaikkaa käsitöille ja vielä lempielokuviakin.

Lempiruoka. Pidän monenlaisista ruuista ja yhden lempiruuan nimeäminen on vaikeaa. Kerrotaan sitten useampi lempi- tai herkkuruoka: kukkakaaligratiini, kanapastasalaatti & yleensä erilaiset salaatit, kanapähkinäwokki (tyttären tekemänä), kasvissosekeitto, kotitekoinen pizza, lasagne, itse tehty leipä sekä äidin tekemät karjalanpiirakat ja kukkoset.

Lempimakeinen. Ehdottomasti salmiakki. Erityisesti Fazerin salmiakit (mm. merkkarit, supersalmiakit ja sitten ne pienet salmiakinmuotoiset karkkilaatikkosalmiakit). Suklaasta tumma suklaa, wiener nougat ja after eight (mulla on laktoosi-intoleranssi ja maitosuklaa ei  passaa).

Lempilukeminen. Erittäin vaikea kysymys, johon on hankala antaa lyhyttä vastausta. Varmaan selviää parhaiten blogiani seuraamalla.... Minulle tärkeitä ovat tietyt tyttökirjat (Montgomery, Alcott) ja muumit, mutta luen aika monipuolisesti suhteellisen uutta ulkomaista ja kotimaista kaunokirjallisuutta. Kirjoissa pitää olla älyllistä haastetta enkä kykene lukemaan ihan kevyttä kirjallisuutta. En ole lukenut juurikaan fantasiaa enkä scifiä, mutta blogia pitäessäni olen pyrkinyt laajentamaan mukavuusaluettani lukemisen suhteen.

Lempipaikka käsitöille. Kyllähän se on jompi kumpi noista olohuoneen nojatuoleista tai sitten sohva, joissa virkkaan tai neulon samalla, kun katson telkkaria. Nykyisin en juurikaan ompele, mutta jos ompelen, niin sitten teen sen keittiön ruokapöydän ääressä. Siinä myös teen satunnaiset arkartelut.

Lempielokuva. Kestosuosikkejani ovat Amelie, Laivauutisia, Aamiainen Tiffanylla, Tunnit, Pieni suklaapuoti ja Piano. Viimeksi nähdyistä vaikutuksen ovat tehneet Ole luonani aina ja Revolutionary Road. Suomalaisista elokuvista tärkein on Pölösen Onnenmaa, mutta pidän toki myös Kaurismäen elokuvista.

Lähetän tämän ruusutunnustuksen eteenpäin seuraaviin mainioihin blogeihin: 

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Runohaaste: Aik

Milanolainen puistonäkymä keväällä 2010
Aik

Joskus mää makka liikkumat paikalan
ja koita olla oikke hilja
ete aika huamasis munt
ja ruppeis viuhtoma taas ettippäi
ja vaatima munt ja fölisös murhettuma.

Eilä aamuste see onnistus;
mää kattosi vaam peito ravost
ja oli nii hiljaksis
et aik luul ete mää oll viäl kottinkan tullu
ja munt naurut
ko see ol nii levotoine
komppas mu laatikoi
avo kaapei
polt tupakki
ja koit saar aikkatas kuluma.

Kyl see munt siält sit löys,
ketä nyy jaksa iankaikem paikalaska maat.

Heli Laaksonen
Kokoelmassa Raparperisyrän. Runoja. (Sammakko. 2002.)

Tällä runolla osallistun taas kerran Jennin runohaasteeseen. Pidän aika lailla Laaksosen runoista, vaikken itäisenä ihmisenä välttämättä ihan kaikkea lounaismurteen vivahteita ymmärrä.


PS. Blogger on taas temppuillut. Perjantaina kirjoittamani haasteisiin liittyvä postaus ei näköjään ole päivittynyt lukijoideni sivupalkkeihin.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Haasteluuseri ilmoittautuu

http://www.freedigitalphotos.net
Niinhän siinä sitten käy, kun vauhtisokeus ja yllytyshulluus iskee. Kun tulee luvatuksi liikoja. Kun haalii itselleen aivan liikaa tekemistä. Kun kaikkea lupaamaansa ei ehdi eikä jaksa tehdä. Ei vaikka miten haluaisi. Tarkoitan nyt haasteita. Upeita blogiystävien kirja- ja lukuhaasteita, joihin olen luvannut osallistua, mutta joista joudun nyt vetäytymään.

Kirjavan kammarin Karoliinan Suomalaisen keskiluokan arki -haastetta on kiittäminen siitä, että sain lopultakin luettua Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (arvioni siitä löytyy täältä). Vakaana aikomuksena oli lukea myös neljä muuta kirjaa, mutta aikomukseksi jäi. Vielä huonommin kävi Susan Järjellä ja tunteella -blogin haasteen Nostalgian jäljillä kanssa. Kaikki kolme kirjaa, jotka lupasin lukea, ovat lukematta (tai olenhan ne jo aiemmin lukenut, mutta en nyt tämän haasteen puitteissa).

Kolmas haaste, johon olen lupautunut on P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran virittelemä Kadonnutta aikaa etsimässä. Saran laatiman lukusuunnitelman mukaan syyskuussa oli luettavana Marcel Proustin mammuttisarjan ensimmäinen osa, mutta sen ja koko sarjan lukeminen on nyt pakko jättää toiseen kertaan.

Suokaatten minulle anteeksi Karoliina, Susa ja Sara!

En kuitenkaan aio antaa ihan täysin periksi, vaan jatkan vielä Jennin runohaastetta (K-blogi - Koko lailla kirjallisesti), jonka myötä olen palaamassa nuoruudenrakkauteni, runouden pariin. Aion myös kirjoitella "muistelmia" Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin mari.A:n haasteeseen Kuuden sanan muistelmat. 

Jos jotain olen tästä oppinut, niin olemaan ehkä hiukan varovaisempi lupauksissani (hah, uskokoon ken tahtoo....). Pitkäkestoisemmat haasteet eivät näytä minulle oikein sopivan. Ja kun tänäkin syksynä vedän lukupiiriä, johon pitää tietyt kirjat lukea tiettyyn ajankohtaan mennessä, en halua, että muusta lukemisesta tulee minulle jotenkin pakollista. Eikä kukaan suinkaan ole minua mihinkään pakottanut, sillä itse olen luvannut lähteä mukaan haasteisiin. Joskus vain käy niin, että positiiviseenkiin asiaan liittyvästä lupauksesta voi tulla taakka, jos ei osaa arvioida realistisesti omaa jaksamistaan ja ehtimistään.

Olen muutenkin joutunut keskustelemaan itseni kanssa vakavasti blogin pitämiseen liittyvistä asioista, sillä helposti tämä ihana harrastus vie koko käden. Kirjoista ja muistakin asioista kirjoittaminen samoin kuin keskusteleminen on hauskaa, palkitsevaa ja mukavaa, mutta johonkin on vedettävä raja. Minulle tärkeintä on pitää listaa luetuista kirjoista sekä kirjoittaa kirjoista arviot. Sen lisäksi kirjoittelen välillä muistakin asioista ja ennen kaikkea luen muiden bloggaajien kirjoituksia, mutta aina en valitettavasti ehdi niitä kommentoimaan. Se harmittaa kyllä aika lailla, koska yksi seikka, mikä kannustaa jatkamaan, on nimenomaan vuorovaikutteisuus. Oma ajoittainen passiivisuus voi kostautua siinä, ettei omilla sivuillani keskustella niin ahkerasti kuin niillä sivuilla, joissa bloggaaja on itse aktiivinen keskustelija.  Mutta aina ei voi voittaa. ;-)

Siitä huolimatta: Oikein hyvää viikonloppua!