tiistai 29. tammikuuta 2013

Jo nyt on!

Heidi Linde: Jo nyt on! WSOY. 2012. Norjankielinen alkuteos Nu, jävlar! Suomentanut Katriina Huttunen. 349 sivua. Päällys: Anna Makkonen.

Norjalaisen Heidi Linden Jo nyt on! on romaani elämänpelosta, odotuksista, pettymyksistä ja muutoksesta. Näitä teemoja pohditaan neljän, toisiinsa löyhästi liittyvän henkilön kautta. Kertomalla vuorotellen Teresestä, Lydiasta, Jessicasta ja Kevinistä, Linde kutoo kiinnostavan tarinan elämästä norjalaisessa pikkukaupungissa Kongsveingerissä. Romaani kertoo yhdestä päivästä kunkin päähenkilön elämässä, mutta takaumien avulla kirjailija käsittelee myös heidän aiempia elämäntapahtumiaan.

Keskeishenkilö, johon toisten kirjan päähenkilöiden tarinat liittyvät, on kaunis Jessica. Hän on juuri mennyt naimisiin ja valmistautuu lapsuutensa kotipaikkakunnalla seuraavana päivänä pidettävään häävastaanottoon. Odotellessaan miestään Jessica tutkii entistä huonettaan. Huone, joka on joidenkin aiempien vierailujen aikana muuttumattomana ja entisenlaisena tehnyt hänen olonsa turvalliseksi, saa hänet elämänmuutoksen edessä surulliseksi. Muistot lapsuudesta ja varhain kuolleesta alkoholisti-isästä nousevat pintaan.
Joskus taas, kuten eilen illalla, huoneen näkeminen vetää hänet johonkin pimeään ja raskaaseen. Hän huomasi sen heti huoneen oven avattuaan. Lydia hyöri hänen ympärillään ja Jessica seisoi oviaukossa ja katsoi kaikkea sitä mikä hän oli ollut, kaikkea mikä hän kerran oli, ja tuntui kuin raskasmielisyyden sumu olisi levinnyt hänen päänsä päälle ja ikään kuin vetänyt häntä alaspäin.

Jessican lapsuus- ja nuoruusaikainen ystävä Teresa odottaa kolmatta lastaan ja pinnistelee monenlaisten odotusten ristipaineessa. Teresa on aikonut viettää itsekseen rauhallisen vapaapäivän, jolloin hän voi mennä takaisin nukkumaan, painua sänkyyn peiton alle tai heittäytyä sohvalle ja levittää huovan päälleen, hän voi katsoa elokuvaa, lukea kirjaa, juoda ruokapöydän ääressä kahvit ja lukea lehteä vaikka kokonaisen tunnin. Päivä ei kuitenkaan etene suunnitelmien mukaan.

Jessican äiti Lydia pakenee elämän realiteetteja viinilasillisiin, joita nauttii mielikuvitusystävänsä kuningatar Sonjan kanssa. Lydia on kirjan ohuin ja itse asiassa keskeneräiseksi jäävä hahmo, jota kirjailija olisi voinut kehitellä enemmän. Tosin Jessicaa käsittelevissä osuuksissa myös Lydian hahmo saa lisäväriä.

Huoltoaseman työntekijän Kevinin kuvaamisessa kirjailija vastaavasti on mielestäni onnistunut erinomaisesti. Kevin on nuoruusvuosinaan seurustellut Jessican kanssa. Hän haikailee paitsi nuoruudenrakastettuaan niin myös lupaavaa jalkopallouraansa, joka on katkennut loukkaantumiseen. Kevinin elämään muutos astelee huoltoasemalle piipahtavan nuoren, kiinnostavan naisen hahmossa.

Kirjassa käytetty episodimaisuus ei kerronnallisena ratkaisuna ei ole mitään uutta, mutta toimii hyvin tässä kirjassa, etenkin kun päähenkilöiden tarinat liittyvät toisiinsa. Pidin myös kirjan alussa ja lopussa olevista lyhyistä osuuksista, jotka eivät suoranaisesti kerro kirjan päähenkilöistä, vaan työvuorossa olevasta poliisikomisariosta, mutta jotka sitovat yhteen joitakin teoksen irrallisia langanpäitä. Kaikkea ei kuitenkaan selitetä eikä avata, vaan kaikkien henkilöiden osalta tulevaisuus jää jossain määrin avoimeksi.

Kirjan kansiliepeestä ja Wikipediasta selviää, että Heidi Linde on kotimaassaan rakastettu kirjailija, ja hän on myös tehnyt käsikirjoituksia radioon ja lyhytelokuviin. Linde on aloittanut uransa lastenkirjailijana, mutta on julkaissut myös viisi aikuisille tarkoitettua romaania, joista Jo nyt on! on neljäs. Se on ensimmäinen Lindeltä suomennettu teos, mutta ei toivottavasti viimeinen.

Jo nyt on! oli Karoliinalle viime syksyn positiivinen yllättäjä. Tuulia taas viehättyi kirjan arkisuuteen ja sympaattisuuteen. Elma Ilona piti sekä kirjan kielestä että henkilöistä. Kirjavinkeissä teosta suositellaan kaikille norjalaisuudesta, kimuranteista ja epämääräisistä ihmissuhteista sekä viihdekirjallisuudesta pitäville. Mielestäni Jo nyt on! ei ole puhtaasti viihdekirjallisuutta, sillä vaikka se onkin pinnaltaan kepeä, paikoin jopa hauska, niin se on aika syvällinen ja surullinenkin romaani. Kuten Annika K toteaa, on Linden ote humoristisen kevyt, mutta sanoma painava.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus. Gummerus. 2012. Saksankielinen alkuteos Schweigeminute. Suomentanut Markku Mannila. 176 s.

En saanut silmiäni irti hänen valokuvastaan; koulun orkesterin soittaessa minä tuijotin kuvaa koko ajan, tuntui kuin me olisimme sopineet tapaavamme tällä hetkellä, jotta voisimme kertoa toisillemme jotain, mitä emme vielä tienneet toisistamme. Olin ollut kaksi kertaa kuuntelemassa orkesterimme ja kuoromme harjoituksia, nyt, sinun kuvasi edessä, kantaatti kosketti minua yllättävän rajusti. (..) Miten sinun kasvosi yhtäkkiä hohtivatkaan, Stella, nuo kasvot, joita olin suudellut kaikkialta, otsaa, poskia, suuta. (..) Minä tuijotin hänen kasvojaan, koskaan aikaisemmin en ollut kokenut niin valtavaa menetyksen tuskaa; mutta kumma kyllä, en myöskään ollut koskaan aikaisemmin ollut tietoinen siitä että minulla olisi ollut hallussani jotain mitä menettää.

Arvostetun saksalaiskirjalijan Siegfried Lenzin pienoisromaani Hetken hiljaisuus on pohjoissaksalaiseen rannikkokaupunkiin sijoittuva, 18-vuotiaan Christianin äänellä kerrottu, kaipuun värittämä rakkaustarina.

Kirja alkaa rakkauden kohteen, veneilyonnettomuudessa kuolleen englanninopettajan Stellan muistotilaisuudesta. Christian katsoo surunauhoitettua Stellan kuvaa ja puhuu mielessään hänelle. Vähitellen lukijalle selviää, miten Stella ja Christian ovat tutustuneet toisiinsa ja miten dramaattisesti heidän yhteinen kesänsä on lopulta päättynyt.

Nykyhetken ja menneen tajunnanvirtamainen vuorottelu jatkuu halki kirjan. Oikeastaan pidin tästä ratkaisusta, sillä siirtymät nykyisyydestä menneisyyteen ja päinvastoin on kerrottu taitavasti ja sulavasti. Sen sijaan minua häiritsi aika paljonkin se, että Christian puhutteli rakastettuaan välillä hän- ja välillä sinä-muodossa. Jotain tuollaisella ratkaisulla varmaan ajettiin takaa, mutta minulle se ei selvinnyt.

Olen tämän kirjan kanssa kahden vaiheilla. Kyseessä on kieltämättä hyvin kerrottu ja kirjoitettu kirja, ja etenkin kirjan kaihoisa tunnelma tekee siitä erityisellä tavalla kauniin. Mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan. En vain oikein osaa sanallistaa, mikä tai mitä puuttui.

Hetken hiljaisuus on sekä ihastuttanut että kummastuttanut. Esimerkiksi Keskisuomalaisessa Hannu Waarala toteaa kirjan olevan "elegisyydessään pieni helmi", kun taas Ilselän Minnalle tai Tuulialle kirja ei avautunut. Lumiomenan Katja kuvailee kirjaa kauniiksi, mutta myös "kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi" ja Amma toteaa kirjan olevan ihan hyvä, muttei se kuitenkaan saanut häntä liekkeihin.

Lenz ei ole minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka niin hetken luulinkin. 2000-luvun alussa pitämäni kirjapäiväkirja nimittäin kertoo, että olen lukenut ainakin kirjan Kiusattu (2001), ja vaikuttunut kirjan lapsikuvauksesta. Lenz kiinnostaa edelleen ja todennäköisesti tulen vielä lukemaan muutakin hänen kirjoittamaansa, vaikka Hetken hiljaisuus ei osoittautunutkaan erinomaiseksi lukuelämykseksi.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Taitavasti kerrottu Linnunpaino

Saara Henriksson: Linnunpaino. Into. 2012. 247 sivua. Layout: Elina Salonen.

Saara Henriksson on minulle uusi kirjailijatuttavuus. Jostain syystä en ole missään törmännyt hänen kiiteltyyn esikoisromaaniinsa Moby Doll (2011), vaikka kirja on ollut esillä myös täällä blogistaniassa.

Henrikssonin toinen romaani Linnunpaino on saanut vaikutteita Siniparta-sadusta. Romaanin päähenkilö Lilja on nuori tanssija, jonka tähtäimessä on Judith-vaimon rooli Siniparta-teoksessa. Kirjassa on preesensissä tapahtuvan minäkerronnan lomassa lyhyitä jaksoja, joissa avataan Siniparran ja tämän nuoren vaimon tarinaa. Siniparran tarina tarjoaakin teokselle yhden luontevan lukutavan, ja Sinisen linnan kirjaston Maria kertoo lukeneensa kirjaa nimenomaan Siniparta-sadun valossa.

Kirjan keskeisin teema on Liljan ja lintumies Tommin suhde, joka vertautuu Siniparran ja tämän vaimon tarinaan, mutta jota voisi toki tarkatella myös tanssina. Siihen viitannee kirjan etukannen teksti: "Kun emme muuta osanneet sanoa itsellemme ja toisillemme, jatkoimme tanssimista". Siinä missä Siniparran vaimo haluaa kohtalokkain seuraksin tietää, mitä piilee Siniparran linnassa olevan lukitun oven takana, kohdistuu Liljan uteliaisuus Tommin ja tämän aiemman rakastetun Petrin suhteeseen. Lilja takertuu ja kyselee itsepäisesti, kun taas Tommi haluaa tilaa, vaikenee ja etääntyy.

Vaikka kirja onkin Liljan ja Tommin rakkaustarina, niin paljon kiinnostavammaksi nousee nuoren tanssijan elämän, työn ja työyhteisön kuvaus. Henriksson kuvaa Liljan epävarmuutta omista tanssijan kyvyistään ja asemastaan tanssijaryhmässä samoin kuin sitä, miten koville tanssijan kroppa joutuu. Mutta toisaalta kirjassa kuvataan niitä upeita hetkiä, jolloin tanssiminen sujuu ja Lilja eläytyy esitettävän tarinan maailmaan:
Seuraan hänen liikkeitään, hän ojentaa kätensä, katsoo minua niin vakavana, että hetken rohkeuteni horjuu. Katson häntä silmiin, pala nousee kurkkuun. Tässä me olemme, päähenkilöiden tarina välissämme. 

Pidän Henrikssonkin tavasta kirjoittaa ja kertoa. Hän kuvaa ilmeikkäästi ja taitavasti päähenkilönsä ajatuksia ja tunteita sekä kehollisia ja aistimuksellisia tuntemuksia. Myönnän, että minulla oli tiettyjä ennakkoluuloja sen suhteen, miten kirjailija onnistuu yhdistämään Siniparran tarinan nuoren tanssijan elämään tai miten minä lukijana koen itselleni vieraan aihepiirin. Joissakin kohdissa kirjan loppupuolella kieltämättä tuntui, että Siniparran ja Liljan tarinan yhtymäkohtia selitettiin liikaakin, mutta pääsääntöisesti idea toimi.

Koska en ole koskaan harrastanut tanssia enkä ymmärrä tanssista juuri mitään, olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin pääsin sisään nuoren tanssijan maailmaan ja miten vahvasti Linnupaino imaisi minut mukaansa. Kyllähän minun täytyy (kirjailijan kolmatta teosta odotellessani) lukea myös se esikoisteos.

Kirjailijan omaan blogiin eli Margaret Pennyn muistikirjaan on koottu lista Linnunpainon arvioista.

PS. Blogissani meni äskettäin rikki 30 000 vierailun rajapyykki. Nöyrä kiitos ja kumarrus!

PS2. Osallistun tällä kirjalla Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

torstai 10. tammikuuta 2013

Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haaste

Vaikka mulle tuppaakin käymään huonosti haasteiden kanssa, niin päätin uuden vuoden kunniaksi lähteä mukaan (ainakin) yhteen uuteen haasteeseen. Facebookissa on nimittäin pyörähtänyt käyntiin mielenkiintoinen Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haaste, jonka puitteissa on tarkoitus tutustua kolmeentoista itselle uuteen kotimaiseen kirjailijaan kuluvan vuoden aikana.

http://office.microsoft.com
En aio kirjoittaa etukäteen listaa niistä kirjailijoista ja kirjoista, joihin tutustun. Sen sijaan pidän haasteen mielessäni, kun etsin ja valitsen itselleni luettavaa. Alku näyttää ihan lupaavalta, sillä olen jo saanut luettua yhden haasteeseen liittyvän kirjan ja aloittanut toista.

Luin Seija Vilénin Mangopuun alla (2010) eilen kokoontunutta lukupiiriämme varten enkä aio siitä kirjoittaa erillistä postausta. Kirja ei ihan täyttänyt odotuksiani, sillä on liian rönsyilevä ja sekava, mutta on toki hyvin ansiokas aiheensa takia. Vilén kuvaa kirjassa elämäänsä Hare Krishna -yhteisössä sekä eroaan yhteisöstä. Kirjaa voi mielestäni lukea hyvin myös naisen kasvutarinana. Toinen minulle uusi kirjailija on Saara Henriksson, jonka syksyllä ilmestynyt Linnunpaino vaikuttaa alun perusteella lupaavalta.

Listaan lukemani kirjat facebookissa olevaan asiakirjaan mutta toki välillä kirjoitan tänne blogiinkin uusista suomalaisista kirjailijatuttavuuksista ja heidän kirjoistaan. EDIT: Haasteen etenemistä voi seurata myös  blogissani sivulla 13 kotimaista kirjailijaa.

torstai 3. tammikuuta 2013

Lukuvuoden 2012 tilinpäätös


Vuoden vaihduttua ja kaamostauon vihdoin päätyttyä on paikallaan suunnata katse vielä hetkeksi menneeseen vuoteen ja summata vuoden lukuelämykset ja -kokemukset.

Luin viime vuonna yhteensä 81 kirjaa, mutta postasin 43 kirjasta. Lista kaikista luetuista kirjoista ja linkit arvioihin löytyvät sivulta Luettua 2012. Luettujen kirjojen määrä nousi lähes kahdellakymmenellä edellisestä vuodesta ja kirja-arvioidenkin määrä hiukan yli kymmenellä. Jokohan tänä vuonna ylittäisin sadan luetun kirjan rajapyykin?

Etenkin loppuvuoden aikana bloggaamisintoni oli huono, sillä olin kiireinen opiskelujen ja joidenkin  kirjoitushommien kanssa. Lopulta päädyin jäämään joksikin aikaa tauolle ja suuntasin energiani muualle. Nyt kun olen saanut loppuun informaatiotutkimuksen opinnot (jee!), on taas paremmin aikaa lukea ja kirjoittaa lukukokemuksista.

Luin viime vuonna, kuten aiempinakin vuosina, enimmäkseen suhteellisen uutta käännöskirjallisuutta. Luetuista teoksista kaikkiaan 59 oli käännöskirjallisuutta. Loput 22 nidettä ovat kotimaista alkuperää. Viime vuonna ilmestyneitä kirjoja on peräti 37 niteen verran, suurin osa niistäkin käännöksiä.

Viimevuotisessa kirjavuoden yhteenvedossa (postaus täällä) sijoitin jokaisen lukemani kirjan johonkin kategoriaan, mutta nyt päästän itseni vähemmällä. Listaan nyt vain kaksikymmentä vuoden parasta kirjaa (eivät listassani ole paremmuusjärjestyksessä) ja liitän niihin luonnehdinnan, joka on useimpien kirjojen kohdalla lainaus kirjoittamastani arviosta.

Anna Elinan TOP20 vuonna 2012:

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava. 2011.
"Novellikokoelman teemat maahanmuutosta, kulttuurien kohtaamisesta ja uuteen kotimaahan sopeutumisesta ovat tärkeitä ja kiinnostavia, mutta oli myös todella avartavaa lukea nigerilaisten arjesta Nigeriassa. Ja kaiken lisäksi Adichie kirjoittaa todella hienosti, taitavasti ja elävästi."

Paul Auster: Talvipäiväkirja. Tammi. 2012.
Yhden suosikkikirjailijani omaelämäkerrallinen romaani. Taattua Auster-laatua.

Johan Bargum: Syyspurjehdus. Tammi. 2012.
Ulkoisesti pieni, mutta teemoiltaan suuri kirja. Hieno, syvällinen ja arvoituksellinen.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi. 2012.
" (..) kirja on todella hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu ja otteessaan vankasti pitävä eikä episodimaisuudestaan huolimatta ollenkaan sekava. Se on myös hauska ja sopivasti syvällinen, onhan se pohjimmiltaan tutkielma ajasta ja sen vääjäämättömästä kulumisesta."

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi. 2002.
"Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen - luulen, että juuri noista elementeistä muodostuu tämän kirjan kauneus ja tenhoavuus."

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava. 2012.
"Naimapuuhia on mainio, älykäs ja paikoin hauska, mutta samalla myös koskettava tarina kolmesta nuoresta collegeopiskelijasta ja heidän elämästään opiskeluvuosien jälkeen."

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain. 2011 [2010].
"Tyrskyt kiehtoi ja piti minua vahvasti otteessaan. Juoni on punottu hyvin ja menneisyyden salaisuudet kiertyvät auki vähitellen. Kirjan kieli on vaikuttavaa, kaunista, paikoin runollista. Tästä ei voinut olla pitämättä."

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. 2012.
"Etten palaisi tuhkaksi vei minulta totaalisesti jalat alta.Vaikka Heivoll kirjoittaa toteavasti ja aika eleettömästi, niin hänen kerrontansa on silti vahvaa ja koskettavaa. Kirja tuoksuu ja tuntuu ihanasti paitsi valoisilta kesäöiltä ja sireeneiltä, niin myös pelolta, bensiiniltä ja savulta. Ja vaikka kirja on hyvin surullinen, niin sen tarina ei kuitenkaan ole synkkä, vaan kertoo myös rakkaudesta, välittämisestä ja toivosta."

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi. 2010.
"Sen vahvuutena ovat hyvä tarina, omituinen huumori ja Irvingin tarinankerronnan taito. Oikeastaan ainoa asia, josta haluan kirjailijaa kritisoida, on poukkoileva, välillä jopa sekava tapa kertoa." 

Katja Kaukonen: Vihkivedet. WSOY. 2012.
"Vihkivedet koostuu yhteensä 13 novellista, joista etenkin lapsuuteen keskittyvät ja lapsen näkökulmaa avaavat neljä ensimmäistä novellia koskettivat minua syvästi. Toki kirjassa oli paljon muitakin hyviä, elämää viisaasti luotailevia tekstejä, joita lukiessa saatoin vain ihastella kielen notkeutta ja sanojen kaunista rytmiä."

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. Otava. 2007.
Olisin voinut nostaa listalle minkä tahansa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjoista, mutta viime vuonna luetuista kolmesta sarjan kirjasta yhdenpäivänromaani Lakanasiivet oli mielestäni kaikkein vaikuttavin. Ihailen Kähkösen konstailematonta tapaa kirjoittaa sekä kuvata tavallisten ihmisten kohtaloita historiallisten tapahtumien pyörteissä.

Jhumpa Lahiri: Tuore maa. Tammi. 2012 [2008].
"Tartuin Lahirin novellikokoelmaan innostuneesti, hyvää lukukokemusta odottaen, ja sellaisen myös sain. (..) Tuore maa  oli kokonaisuutena paitsi erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu kokoelma, niin myös kiinnostava katsaus amerikanintialaiseen elämäntapaan."

"Kerronnallisesti Jää on hyvällä tavalla perinteinen, kronologisesti etenevä ja turhia kikkailuja kaihtava. Mielestäni kirja on kirjoitettu - ja myös suomennettu - hyvin. Kieli on kaunista, vaikuttavaa ja rauhoittavaa."

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY. 2012.
"Makine ei ole koskaan vältellyt vaikeita aiheita eikä hän tee sitä nytkään. Vaikka maailma hänen kirjoissaan onkin välillä hyvin julma ja ruma, niin hänen tarinansa kuvaavat hienosti elämän hetkittäistä kauneutta. Ja kaiken sitoo yhteen herkkä ja kaunis kieli ja taiturimainen kerronta." 

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat. Minerva. 2012.
"Perinnönjakajat on hauska, ihmisten heikkouksia sekä monimutkaisia ihmis- ja sukulaissuhteita oivallisesti kuvaava romaani, jossa on tilaa myös hyvyydelle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Tapahtumia kehystää, kuten Montgomerylla yleensäkin, Prinssi Edwardin saarten kaunis luonto."

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani. Tammi. 2009 [1988].
Yksi loppuvuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista. Aiheeltaan rankka, mutta kertakaikkisen upea kirja. Tulen varmasti lukemaan jatkossakin Morrisonia.

Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi. 2009.
"Haruki Murakamin Kafka rannalla on ihan rehellisesti sanoen aika outo ja määrittelyjä pakeneva, mutta samalla upea kirja. Kirjan lopetettuani olin jotensakin hämmentynyt, mutta myös vaikuttunut."

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012.
" (..) otteessaan pitävä, älykäs ja taitavasti kirjoitettu, joskin, kuten sanottua, paikoin todella rankka. Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailija senkun vahvistui."

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012.
"Suljettuani kirjan kannet, tunsin suurta mielihyvää ja kiitollisuutta hienosta lukukokemuksesta. Itse asiassa tajusin jossakin vaiheessa kirjaa lukiessani, että suhtauduin kirjaan kirjana. Eli kaikki se häly ja hypetys Sofi Oksasen ja tämän kirjan ympärillä vain jäi taustalle tarinan kuljettaessa minua naapurimaamme Viron menneisyydessä."

Märta Tikkanen:  Yksityisalue. Tammi. 1996.
"Yksityisalue on upea ja vaikuttava romaani rakkaudesta, sen ihanuudesta ja mutta myös repivyydestä ja kuluttavuudesta. Kirja on intensiivisen, aistivoimaisen ja vahvan kielen lisäksi ansiokas siksi, että siinä rakkaudesta kerrotaan sekä naisen että miehen näkökulmasta."




keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani

Blogistanian Finlandia -kilpailu on alunperin Sallan lukupäiväkirjasta liikkeelle lähtenyt tapahtuma, jonka tarkoituksena on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista.

Vaikka Salla on omassa blogissaan (ks. täällä) selittänyt kilpailun säännöt, niin kerron lyhyesti kilpailun periaatteista. Tämänkertaisessa kilpailussa toisistaan mittaa ottavat vuonna 2012 ilmestyneet suomen-, ruotsin- ja saamenkieliset kaunokirjalliset teokset eli  romaanit, novelli- ja runokokoelmat sekä sarjakuvat.

Kilpailuun voivat ottaa osaa bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista. Kukin bloggaaja saa asettaa ehdolle vähintään yhden ja enintään kolme teosta, joille annetaan 1-3 pistettä. Ehdolle voi asettaa vain sellaisia kirjoja, jotka bloggaaja on lukenut ja joista hän on kirjoittanut blogiinsa arvion.

Blogistanian Finlandia 2012 tulokset julkaistaan 2.1.2013 klo 20.00.

Oma ehdokaslistani lyhyine perusteluineen:

3 pistettä
Ulla-Lena Lundbergin Jää on minulle paitsi paras vuonna 2012 ilmestynyt kotimainen teos, niin se asettuu muutenkin omassa arvosteluasteikoissani viime vuonna lukemieni kirjojen kärkikaartiin. Vaikutuin kirjan kielestä ja kerronnan rauhallisesta temmosta sekä luonnon, saaristolaisyhteisön ja pappisperheen elämän kuvauksesta. Jää on koskettava, syvällinen ja monitahoinen teos - kirjallisuutta parhaimmillaan.

2 pistettä
Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat oli sekin yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksista. Viron historiaa yksilötasolla luotaileva teos oli kieltämättä vaativampi kuin Oksasen aiempi teos Puhdistus, muttei kuitenkaan yhtään huonompi. Kerronnallisesti ja rakenteellisesti uusin romaani on haastava, mutta loppujen lopuksi myös palkitseva.

1 piste
Katja Kaukosen Vihkivedet on vesiteemaa monesta näkökulmasta tutkiskeleva novellikokoelma, josta yllättäen pidin enemmän kuin Kaukosen esikoisteoksesta Odelma.  Erityisesti kirjan lapsuutta kuvaavat ja lapsiaiheiset novellit vaikuttivat minuun vahvasti. Kaukonen kirjoittaa rikasta ja sujuvaa kieltä ja myös tässä, kuten esikoisteoksessaankin, ammentaa vaikutteita kansanrunoudesta.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Upea Jää päätti lukuvuoden 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Is. Käsikirjoituksesta suomentanut Leena Vallisaari. 366 s.

Pappi vaimoineen seisoo hytisten rannalla vielä vähän aikaa sen jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet matkaan, kuulevat heidän huutonsa kaukaa jäältä. Sitten nekin ovat poissa, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljaisuus joka vallitsee, kun meri on jäässä. Muulloin täällä kuuluu aina meren ääni. Koskaan ei ole niin tyyntä etteivät mainingit kuiskailisi ja supisisi, ja tyventäkin kannattelee paahteisten laiskanpäivien alla piilevä ääni. Sitten tuuli nousee ja kohina vahvistuu. Kun kuuluu vihellystä, on oltava varuillaan, mutta sisäluotojen suojaan ja sisälle taloonkin pauhu tunkeutuu, ja myrskyn mentyä ohi se soi siellä vielä kuin viisästyneneenä kaikuna.

Eipä olisi lukuvuosi 2012 voinut päättyä paremmin, sillä viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli Ulla-Lena Lundbergin Jää. Vaikuttava, koskettava ja kaunis Jää vie lukijan sotienjälkeiseen aikaan ja Ahvenanmaan saaristoon, Luodoille, ympäristöön, joka on itselleni vieras, mutta johon lukijana solahdin ihan itsestään.

Jää seuraa saaristolaisseurakuntaan papiksi saapuneen Petter Kummelin ja hänen perheensä tarinaa. Papin nuori perhe otetaan vastaan suurin odotuksin, ja elämä saaristossa näyttäytyy papille ainakin alussa ristiriidattomana ja jopa idyllisenä. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin hyvää ja kaunista kuin miltä alussa näyttää eikä seurakunnan kahtiajako itä- ja länsiluotolaisiin ainakaan helpota seurakunnan toimintoja. Kuitenkin mutkaton Petter, joka messuaa mainiosti ja jolla on aina aikaa saariston väelle, saa ihmiset puolelleen.

Pastori ja hänen hyvin tomera, aikaansaava ja pärjäävä vaimonsa Mona sekä tyttäret Sanna ja Luodoilla syntyvä Lillus ovat kirjan keskeisimmät henkilöt, mutta kirjassa kuvataan elävästi ja ymmärtäen myös kirkkosaaren ulkopuolella asuvan saariston asukkaita. Yksi kiinnostavista henkilöistä on saaristossa kätilönä ja epävirallisena lääkärinä toimiva Irina Gyllen, jonka kanssa pastori ystävystyy. Neuvostoliitosta Suomeen karanneen tohtori Gyllenin elämä ennen saaristoon päätymistä on ollut dramaattinen ja hän on joutunut muun muassa hylkäämään oman lapsensa.

Jää on paljon muutakin kuin tarina pastorista ja hänen perheestään tai saaristolaisyhteistöstä. Minulle Jää on kiinnostava ajankuva, joka kertoo sodanjälkeisen ajan omavaraisuudesta sekä ihmisten elinoloista ja pärjäämisestä karuissa olosuhteista, mutta toisaalta tulevaisuudenuskosta ja saariston modernisoitumisesta. Jää vaikutti minuun myös hienona merellisen maiseman, luonnon ja elinympäristön kuvauksena. 

Mietin kirjaa lukiessani monta kertaa kirjan nimeä. En kirjan alkupuolella ihan ymmärtänyt nimen valintaa, mutta kirjan loppupuolella totesin, ettei kirjalla voisi olla parempaa tai oivaltavampaa nimeä, onhan jäällä kirjassa monia merkityksiä. Se on konkreettista jäätä, joka kestää, kannattelee ja yhdistää erillään asuvat saarelaiset, mutta toisaalta on arvaamatonta, haurasta, särkyvää ja ihmisiä erottavaa. Jää kuvaa myös sydämen kylmettämistä ja sitä, kun tunteet tukahdutetaan eikä niitä jostain syystä uskalleta paljastaa.

Kerronnallisesti Jää on hyvällä tavalla perinteinen, kronologisesti etenevä ja turhia kikkailuja kaihtava. Mielestäni kirja on kirjoitettu - ja myös suomennettu - hyvin. Kieli on kaunista, vaikuttavaa ja rauhoittavaa. Kirjan kerronta etenee preesensissä ja sen katkaisevat paikoin posti-Antonin hienot pohdinnat saariston elämänmuodosta ja meren olemuksesta sekä merellä asuvista hengistä, joiden viestejä Anton tulkitsee enteinä.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on kyllä yksi vaikuttavimmista viime aikoina lukemistani kirjoista. Ehdottomasti Finlandiansa ansainnut.