Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Kirjasta on tehty elokuva,
jonka on ohjannut Sofia Coppola
http://www.imdb.com/title/tt0159097/

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - kauniina kuolleet (1993). Otava. 2003. 287 sivua. Englanninkielinen alkuteos The Virgin Suicides. Suomentanut Juhani Lindholm.

Virgin Suicides - kauniina kuolleet on toinen Eugenidesilta lukemani kirja. Kiinnostus kirjailijan tuotantoon heräsi luettuani toukokuussa Eugenidesin uusimman romaanin Naimapuuhia.

Eugenidesin esikoisromaani on 1970-luvulle sijoittuva, väkevä romaani teini-ikäisistä Lisbonin sisaruksista, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan (tohdin kertoa tämän, sillä siskosten itsemurhista kerrotaan heti kirjan ensimmäisessä virkkeessä).

Tarinaa kerrotaan naapurin poikien näkökulmasta. Kauniiden sisarusten maailma on pojille vieras ja salaperäinen kaikkine tyttöihin liittyvine esineineen, joita pojat ovat keränneet todistuskappaleiksi.   Yhteisössään oudoksi leimautuneiden Cecilian, Luxin, Bonnien, Maryn ja Theresen kohtalo ja näiden päätyminen synkkään ratkaisuun askarruttaa entisiä naapuruston poikia vielä aikuisenankin:

Ei lopultakaan ollut niin väliä minkä ikäisiä tytöt olivat olleet ja että he olivat olleet tyttöjä, vain sillä on merkitystä, että me olimme rakastaneet heitä eivätkä he olleet kuulleet meidän kutsujamme, eivätkä kuulleet nytkään, kun me jo kaljamahaisina ja kaljuuntuvina kutsumme heitä täältä puumajastamme ja pyydämme heitä tulemaan pois huoneista, joihin he astuvat saadakseen ikuisesti olla yksin, yksin itsemurhassa, kuolemaakin syvemmässä paikassa josta me emme ikinä löydä palasia kootaksemme heidät uudestaan.

Vaikka Virgin Suicides on  hyvä kirja, niin se ei mielestäni yllä Naimapuuhien tasolle. Se ei ole yhtä monitasoinen eikä kerronnallisestikaan aivan yhtä kunnianhimoinen. Aiheensa puolesta Virgin Suicides kuitenkin on tärkeä kirja ja pidin siitä, ettei siinä sorruta helppoihin selityksiin itsemurhien syistä.

Kirja on omalla erityisellä tavallaan kaunis, aistillinen ja sensuelli, tytöiltä ja naiseudelta, mutta myös kesältä tuoksuva. Pidin siitä, miten Eugenides ylipäätään kuvaa nuoruutta, mutta mielestäni hän onnistuu erinomaisesti kuvatessaan hämmentyneiden teinipoikien tunteita ja ajatuksia sekä kertoessaan sisarusten yhteenkuuluvuudesta. Kirjailija myös kertoo  uskottavasti Lisbonien vinoutuneesta ja omituisesta perhedynamiikasta.

Lisbonin sisarusten tarinaan ovat blogistaniassa perehtyneet ainakin Sanna ja Jenni. 

Mainio Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Plot. Suomentanut Arto Schroderus. 601 sivua.

Yhdysvaltalainen Jeffrey Eugenides on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus. Innostuin tutustumaan  hänen kolmanteen romaaniinsa Naimapuuhia sen jälkeen, kun olin lukenut siitä muutaman kiinnostavan ja pääosin kiittävän ja ihastuneen blogitekstin (varsin kattava lista kirjan blogiarviosta löytyy Karoliinan Kirjavasta kammarista).

Naimapuuhia on mainio, älykäs ja paikoin hauska, mutta samalla myös koskettava tarina kolmesta nuoresta collegeopiskelijasta ja heidän elämästään opiskeluvuosien jälkeen. Kirjassa seurataan Madeleinea, Leonardia ja Mitchelliä, jotka tapaavat toisensa 1980-luvulla ollessaan Brownin yliopistossa Rhone Islandin Provindencessa.

Aloittaessaan viimeistä lukuvuottaan kirjallisuustieteen ja 1800-luvun avioliittoromaanien tutkimisen parissa Madeleine päättää keskittyä ainoastaan opiskeluun ja unohtaa miehet. Toisin kuitenkin käy, sillä hän tapaa semiotiikan seminaarissa jännittävän Leonardin, johon rakastuu. Nuoret menevät erinäisten vaiheiden jälkeen naimisiin ja muuttavat Pilgrim Lakeen, jossa Leonard aloittaa laboratoriotyöskentelyn biologian stipendiaattina. Samaan aikaan Madeleinea rakastava, uskonnoista ja uskonnollisuudesta kiinnostunut Mitchell matkustelee ystävänsä kanssa Euroopassa ja päätyy lopulta tekemään avustustyötä Intiaan Äiti Teresan sairaalaan.

Kirjan kolmea päähenkilöä ja heidän elämäänsä käsitellään kirjassa aika tasapuolisesti. Eugenides on tehnyt kaikista kolmesta päähenkilöstään kokonaiset ja uskottavat henkilöhahmot, mutta kaikkein vahvimmin minulle jäi mieleen Leonard ja tämän koskettavasti ja väliin hyvinkin riipaisevasti kuvattu kamppailunsa maanis-depressiivisen mielisairauden kanssa. Lahjakkaan ja parhaimmillaan hyvinkin karismaattisen Leonardin kohtalo vaivasi mieltäni kirjan lopettamisen jälkeenkin. Tosin tunsin myös vahvasti sympatiaa sairaan miehen rinnalla elävää nuorta Madeleinea kohtaan.

Kirja vilisee kirjallisia viittauksia 1800-luvun klassikoista semiotiikkoihin ja biologiaan. Madeleinen kirjahyllyssä asustelee muun muassa Whartonia, Austenia, Dickensiä ja "hirmuisia Brontën sisaria". Madeleinen ja Leonardin suhdetta kuvatessa taas viitataan muun muassa Derridaan ja Barthesiin. Osa näistä viittauksista meni iloisesti ohi, vaikka olenkin törmännyt semiotiikan klassikoihin opiskeluaikani.

Vaikka kirjassa olikin turhan paljon viittauksia kirjallisuustieteeseen, mutta ennen kaikkea biologiaan ja hiivatutkimukseen, niin silti Naimapuuhia oli minulle hyvä lukuelämys. Tiivistämisellä ja viittausten karsimisella kirjasta olisi tullut taatusti erinomainen, mutta toki kirjaa voi hyvillä mielin  suositella tiiliskiven, kampusromaanien ja 1800-luvun kirjallisuuden ystäville.