Koontipostaus Tyleristä ja Irvingistä

Olen lukenut loppukevään ja alkukesän aikana vinon pinon kirjoja, mutta jostain syystä kirjapostausten kirjoittaminen tökkii. Yritän nyt aloittaa suman purkamisen kirjoittamalla koontipostauksen parista kirjasta. Jatkoakin seuraa, jahka jossain piileskelevä bloggausinto toivon mukaan löytyy.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Otava. 2012 [1983]. Englanninkielinen alkuteos Dinner at the Homesick Restaurant. Suomentanut Jussi Nousiainen. 335 sivua.

Luin Päivällisen Koti-ikävän ravintolassa 1980-luvulla nuorena ylioppilaana. Samalla kirja oli ensikosketus sittemmin yhdeksi kirjailijasuosikikseni muodostuneen Anne Tylerin tuotantoon.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa on tarkkanäköinen tutkielma perheestä ja perheenjäsenten välisisistä, väliin hyvinkin monimutkaisista ihmissuhteista. Kirjan päähenkilöksi nousee Koti-ikävä-nimisen ravintolan omistaja Ezra Tull. Mutta vaikka Ezra onkin keskiössä, tarkastellaan kirjassa yhtä lailla Ezran äitiä Pearlia sekä sisaruksia Jennyä ja Codya. Kirja alkaa Pearlin kuolinvuoteelta ja päättyy hänen hautajaisiinsa, mutta takaumien avulla kuvataan myös Pearlin ja Beckin lyhyttä avioliittoa, samoin kuin Codyn, Ezran ja Jennyn lapsuusvuosia ja elämää aikuisena.

Pearl on aikoinaan mennyt naimisiin miehen kanssa, joka sen kummemmin selittelemättä jättää perheensä. Ja mikä vielä kummillisempaa, ei Pearl saa aikaiseksi kertoa lapsilleen näiden isän lähdöstä. Vaikeneminen hankalista ja vaikeista asioista onkin yksi koko kirjan läpäisevistä aiheista. Päivällinen koti-ikävän ravintolassa kuvaa hyvin onnettoman, mutta vahvan ja hallitsevan äidin vaikutusta lapsiinsa ja näiden koko elämään.

Ezra ei, siitä huolimatta, että pärjää suhteellisen hyvin omassa työssään ravintolan omistajana, pääse irti äidistään ja tämän hallinnasta. Codysta taas tulee julma ja hankala, ainakin veljelleen, ja Jenny päätyy toistuvasti onnettomiin miessuhteisiin. Pinnan alla kytevät ongelmat ja ristiriidat nousevat esille aina, kun perhe kokoontuu yhteen Ezran ravintolaan eikä yksikään kokoontuminen onnistu tai luo kaivattua yhteenkuuluvuutta perheenjäsenten välille.

Vaikka Päivällinen koti-ikävän ravintolassa onkin traaginen tarina Tullin perheestä, ei se kuitenkaan ole synkkä, vaan "hellän pureva", kuten kirjan takakannessa todetaan. Pidinkin kirjasta kovasti ja suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet perhesuhteista ja niiden oivaltavasta kuvauksesta.

John Irving: Ystäväni Owen Meany. Tammi. 2013 [1989]. Englanninkielinen alkuteos A Prayer for Owen Meany. Suomentanut Kristiina Rikman. 667 sivua.

Minusta on vähin erin tullut John Irving -fani. Tartuin siis innokkasti uusimpaan Irving-ostokseeni Ystäväni Owen Meanyyn noin kuukausi sitten. Tämä kirja, kuten Irvingin kirjat tuppaavat olemaan, on aikamoinen runsaudensarvi. Kirja on laaja ulkoisesti, mutta se on laaja ja syvä myös sisällöllisesti.

Kirjassa käsitellään muun muassa ystävyyttä ja rakkautta, sotaa ja omien aatteiden mukaan elämistä, kuolemaa ja kohtaloonsa kasvamista ja alistumista sekä kristinuskoon ja uskomiseen liittyviä kysymyksiä älykkäästi ja koskettavasti, mutta välillä myös hersyvän hauskasti. Nykyisin aika harvoin nauran ääneen lukiessani, mutta nyt niin tein. Ylipäätään pidän Irvingin tavasta käsitellä vakavia(kin) asioita humoristisesti ja liikaa vakavuutta välttäen.

Kirjan päähenkilö on hyvin vaikuttava ja hellyttäväkin Owen Meany. Minäkertoja John Wheelwright ystävystyy jo lapsuusvuosinaan Owenin kanssa, ja ystävyys jatkuu Owenin kuolemaan asti, tosin ei aina ongelmattomana.

Owen Meany ei ole mikään tavallinen poika ja mies, vaan pienestä varrestaan ja kimeästä äänestään huolimatta karismaattinen ja vahva persoona. Itse hän uskoo olevansa Jumalan oikea käsi. Tästä merkkinä Owenin mielestä on esimerkiksi se, että Johnin äiti kuoli juuri hänen toimintansa seurauksena. Owen näkee omaan kuolemaansa liittyvän enteen eikä suostu uskomaan, että kyse on vain unesta ja elääkin synkkää kohtaloaan toteuttaen.

Ystäväni Owen Meany on hieno kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Kirjan lukemisen alkuvaiheessa olin jopa valmis julistamaan, että juuri tämä kirja on parasta koskaan lukemaani Irvingiä. Lukemisen edetessä mielipiteeni kuitenkin hiukan muuttui, sillä paikoin tämä sinänsä mainio kirja oli pitkästyttävä. Pyörrän siis osittain puheeni, sillä Ystäväni Owen Meany ei mielestäni sittenkään ole IHAN paras Irvingin kirja. Mikä sitten on? Aika vaikea kysymys, sillä olen pitänyt todella paljon sekä Garpin maailmasta että Oman elämänsä sankarista. Näiden lisäksi myös Kaikki isäni hotellit lukeutuu suosikkeihini. Olen kyllä onnekas, kun olen löytänyt Irvingin vasta jokunen vuosi sitten ja minulla on siten vielä monta hänen kirjaansa lukematta!

Juhannusta!

- Ja nyt me laitamme juhannuskokon, sanoi Vilijaana. Hän sammutti lampun ja pisti tulitikut taskuunsa.

Ulkona taivas oli vielä valoisa, ja saattoi erottaa jok'ikisen korren maassa. Kuusenlatvojen takana, minne aurinko oli laskenut hetki sitten, viipyi vielä punainen juova odottamassa seuraavaa päivää.

He kulkivat läpi äänettömän metsän ja tulivat rantaniitylle missä yövalaistus oli voimakkaampi.

- Kylläpä kukat tuoksuvat kummallisilta tänä yönä, sanoi Vilijaana.

(Tove Jansson: Vaarallinen juhannus)

SULOISTA JA IHANAA KESKIKESÄN JUHLAA!


PS. Valokuvat on otettu Ainolan puutarhassa viime viikonloppuna.

Ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset....

Kesän ihanuus, valoisuus ja vehreys. Se ihan pakahduttaa. Kaikki tuo kauneus, kun kukassa ovat samaan aikaan kielot, metsätähdet, omenapuut, aroniat ja monet muut kukat, puut ja pensaat. 

On hellepäivän jälkeinen ilta. Pihlaja tuoksuu ja mieli on levollinen. Juuri siksi haluan jakaa tänään kanssanne otteen hienosta runosta kera muutaman kesäisen kuvan.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

seisoivat kuuset niin tyytyväisiä hiekkatörmällä

ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä

ja katajat niin iloisina päivärinteellä,

ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.

Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,

kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,

ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

Edith Södergran (1929): Levottomia unia. 

(Olen ottanut runon Wikiaineistosta, joka on arkisto teksteille, jotka eivät ole tekijänoikeuksien suojaamia tai niillä on sellainen lisenssi, että julkaiseminen on sallittua.)

Vaikuttava Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita. Tammi. 2013. Italiankielinen alkuteos L'amore e gli stracci del tempo (2009). Suomentanut Helinä Kangas. 328 sivua.

Anilda Ibrahimi jäi mieleeni muutama vuosi sitten, kun luin hänen kirjoittamansa hienon, Albaniaan sijoittuvan romaanin Punainen morsian (2010). Tuolloin lupasin itselleni lukevani tämän taitavan kirjailijan tulevatkin romaanit, jos niitä vain suomennetaan. Tartuinkin yhdellä kirjastoreissulla mielihyvin Ibrahimin uudempaan kirjaan, kun sen uutuuksista silmiini osui.

Ajan riekaleita on rakkauskertomus ja kuvaus sodasta. Romaani käsittelee Balkanin alueen sisällissotaa ja ennen kaikkea sitä, miten sota vaikuttaa kahden nuoren rakastavaisen kohtaloihin. Ajkuna on albaani, kun taas hänen rakkaansa Zlatan on serbi. Etnisestä ja uskonnollisesta erosta huolimatta heidän isänsä ovat ystäviä. Kun Ajkunan isä vangitaan, muuttavat tämän vaimo ja tytär Zlatanin perheeseen. Ajkuna ja Zlatan tutustuvat ja nuoruusikään ehdittyään rakastuvat toisiinsa.

Sodan puhjettua Ajkuna ja Zlatan ja heidän perheensä joutuvat eroon toisistaan, mutta tätä ennen Ajkuna ja Zlatan ovat ehtineet vannoa ikuista rakkautta. Tämä lupaus ei unohdu edes sisällissodan myllerryksissä. Kuitenkin kuluva aika ja sota muuttavat ja kuluttavat sekä Ajkunaa että Zlatania eivätkä he uudelleen kohdatessaan enää suinkaan ole samoja ihmisiä kuin nuorina rakastavaisina.

Kirja pohtii hienosti ajatusta ikuisesta rakkaudesta, kysyen, onko sellainen mahdollista ja miten aika muuttaa rakkautta ja rakastavaisia. Ajkunan ja Zlatanin rakkaus joutuu erityisen haasteen eteen, ovathan heidän taustansa ja juurensa erilaiset.

Ajan riekaleita kuvaa vahvasti ja mieleenpainuvasti sodan mielettömyyttä ja raakuutta, sekä sitä, millaisiin äärimmäisiin tekoihin viha erilaisuutta kohtaan voi ihmisen ajaa. Kirja ei kuitenkaan ole lohduton tai raaka, sillä se kuvaa herkästi ja kauniisti myös elämää ylläpitävää ystävyyttä ja rakkautta.

Pidän kovasti Ibrahimin tyylistä ja kielestä. Sekä Punainen morsian että Ajan riekaleita ovat olleet myös opettavaisia lukukokemuksia, sillä ne ovat kertoneet minulle yksilöiden eli kirjan henkilöiden kautta Balkanista sekä alueen kansanperinteestä ja historiasta. Tämäkin Ibrahimin romaani vaikutti minuun vahvasti ja toivon saavani lukea tulevaisuudessa lisää tämän albanialaissyntyisen kirjailijan tuotantoa.

Ajan riekaleisiin ovat perehtyneet ainakin Aletheia, Leena Lumi ja Krista. 

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Säätämistä ja vähän muutakin

Oikeastaan minun olisi tänään pitänyt kirjoittaa postaus jostain luettujen pinossa olevasta kirjasta (niitä riittää!), mutta sen sijaan ryhdyinkin taas muuttelemaan blogin ulkoasua. Taidan kyllästyä vähän turhan helposti bannereihini, kun taas kerran sen halusin vaihtaa (tai sitten en ole vielä saanut tehtyä tarpeeksi hyvää banneria). Samalla poistin sen tyttökirjamaisen taustan ja päätin vaihteeksi laittaa hennon taustavärin blogille.

Siinäpä kesäinen ilta mukavasti sujuikin, säätämisessä. No, jospa minä tässä taas jonain päivänä/iltana saisin aikaan jonkun kirjapostauksenkin....

Meillä ovat omenapuut ja kielot vihdoin kukassa (tosin vanhemmassa omppupuussamme on vain muutama kukka ja uudessa puussa ei yhtään). Ja kaikki kasvaa niin vauhdilla, ettei tässä oikein tahdo mukana pysyä. Perunatkin, joita laitettiin sekä ämpäriin että kasvulavalle, työntävät lehtiä mullasta, ja yrtit ovat jo aika isoja. Saa nähdä, miten viikonloppuna istutetut tomaatit, kurkut ja paprikat alkavat kasvaa. On tämä kesän alku vain niin ihanaa ja elähdyttävää aikaa!

Mutta nyt lähden lukemaan aivan huippuhyvää kirjaa (Irvingin Ystäväni Owen Meany) - ellen sitten jämähdä telkkarin ääreen.

Oikein suloista kesäkuun alkua! Nautitaan kesästä, sataa tai paistaa.