keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulutoivotus




Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöitten pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

(Mika Waltari, 1928)


Ihanaa, rauhallista ja kirjaisaa joulua!


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenterin 9. luukku


Kuva: Niina, Yöpöydän kirjat.
             
Olemme päässeet perinteisessä kirjabloggaajien joulukalenterissa jo 9. luukkuun. Aiemmissa joulukalenterin postauksissa on perehdytty monipuolisesti ja oivaltavasti jouluisiin ja joulua liippaaviin aiheisiin, mutta hyödynnetty myös joulukuuhun ajoittuvia juhlapäiviä. Eilen Henna kirjoitti Hemulin kirjahylly -blogissaan Sibeliuksen päivään liittyen joulunvietosta Sibeliuksen perheessä. Ja taatusti huomennakin saamme avata kiinnostavan luukun Lukutoukan kulttuuriblogissaJoulukalenterin avanneesta Hyönteisdokumentti-blogista löytyvät listattuna kaikki joulukalenteriin osallistuvat blogit. 

**********************

Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
(Vihtor Rydberg, Tonttu. Suom. Valter Juva.)

Joulutonttu sellaisena kuin me sen tunnemme, syntyi 1800-luvun lopulla. Ennen kuin tontusta tuli lahjoja antava, punapukuinen hahmo, se tunnettiin haltijana. Kodin-, navetan-, tallin-, saunan-, riihen- ja myllynhaltijat huolehtivat ihmisten kanssa maalaistalon pihapiirissä sijaitsevista rakennuksista. Länsi-Suomessa näitä olentoja kutsuttiin tontuiksi.

Kodinhaltija eli tonttu on kuvattu tarinoissa ihmistä lyhyemmäksi, harmaanuttuiseksi, punalakkiseksi mieheksi tai talonpoikaisittain pukeutuneeksi naiseksi. Haltija tai tonttu näyttäytyi harvoin, mutta sen saattoi nähdä silloin, kun taloa tai rakennusta uhkasi jokin vaara tai onnettomuus.

Jenny Nyströmin kuvitusta Rydbergin Tonttu-runoon.

Martta Wendelinin kuvitusta samaan runoon vuodelta 1945.

Useimmiten tonttu oli auttavainen ja hyvää tarkoittava olento, joka auttoi talonväkeä erilaisissa töissä ja askareissa, mutta joskus se saatoi heittäytyä hankalaksi. Näin kävi varsinkin silloin, kun talonväki käyttäytyi holtittomasti eikä tehnyt kunnolla töitään. Tontun ja talon hyvinvointi liittyikin saumattomasti yhteen.

Tonttu esiintyi suomalaisessa kirjallisuudessa ensimmäisen kerran Michael Agricolan Psalttarissa vuonna 1551. Agricola esitteli kirjassaan suomalaisia jumalia ja mainitsi tontun hallinneen huoneen eli kodin järjestystä. Kuitenkin vasta 1700-luvulla tontusta alettiin kirjoittaa enemmän ja esimerkiksi vuonna 1789 ilmestyneessä Cananderin Mythologia Fennicassa tonttua pidettiin vauraudentuottajana. Tonttua pidettiin Cananderin mukaan suuressa kunniassa ja sille syötettiin aamuisin puuroa, jossa oli voisilmä. 



Joulutontun kytköksestä agraariin elinpiiriin kertoo hyvin se että edelleenkin monissa
joulukorteissa joulutonttu on sijoitettu maalaistalon pihapiiriin. Usein tontun seurana on eläin.
Kodinhaltija alkoi muuttua 1800-luvun puolivälissä ulkonäöltään joulutontun näköiseksi. Tuolloin joulutonttu tavattiin ainakin saksalaisissa lastenkirjoissa. Ruotsalainen versio taas esiintyi Kilian Zollin piirtämänä Wilhelm Bäckmanin  satukirjassa Barn-sagor från Småland (1850).

Runsaasti myös jouluaiheisia postikortteja piirtänyt ruotsalainen Jenny Nyström piirsi ensimmäiset tonttunsa kuvittaessaan Viktor Rydbergin sadun Lille Viggs äventyr på Julafton. Satu ilmestyi meillä Juhani Ahon suomennoksena nimellä Pikku-Simon seikkailut jouluiltana (1895).

Jenny Nyströmin tontut ovat ahkeria auttajia, jotka pitävät huolta eläimistä.

Nyströmin tontut voivat myös olla iloisia ja kujeilevia.

Vanhaan talonpoikaisasuun ja punaiseen piippalakkiin pukeutunut tonttuhahmo tuli kuitenkin kunnolla tunnetuksi vasta, kun Jenny Nyström kuvitti Viktor Rydbergin ilmestyneen Tomten-runon 1880-luvun alussa. Suomennettuna runo sai nimen Tonttu. Runon ovat meillä suomentaneet sekä Yrjö Jylhä että Valter Juva. Juvan suomennos, jonka sävelsi Lyyli Wartionvaara-Kallioniemi, on minulle hyvin tärkeä joululaulu, jota kuunnellessa tai laulaessa takuuvarmasti pääsen joulutunnelmaan.

Rydbergin luoma tonttu on lämminhenkinen, elämää pohdiskeleva kotitonttu, joka pitää huolta niin eläimistä, ihmisistä kuin rakennuksistakin. Juuri tästä tonttuhahmosta rakentui satukirjoista ja joululauluista tuttu joulutonttu, josta myöhemmin tuli myös joulupukin apuri. Nyströmin tonttu on myös toiminut esikuvana monille kuvittajille ja joulukorttien tekijöille.

Ruotsalaisia joulutonttuja Lars Carslsonin kuvaamana.

Beskowin luoma tonttuperhe asuu metsässä ja tekee siellä arkisia askareitaan.
Ruotsalaisessa jouluperinteessä tontulla on merkittävä rooli.
Siellä onkin Tonttumaa, missä Tonttu hoitaa samoja tehtäviä
kuin suomalainen joulupukki.

Tontuista on ilmestynyt runsaasti kirjoja, ja tontut ovat olleet myös monien kuvittajien suosiossa. Ruotsissa tontuista ovat Nyströmin tonttujen lisäksi tuttuja muun muassa Elsa Beskowin luomat kärpässienilakkiset tonttulapset ja näiden vanhemmat. Suomalaislapsetkin ovat tutustuneet näihin tonttuihin vuonna 1910 ilmestyneen Tonttulan lapset -kirjan myötä. 

Suomessa tonttuja teki tutuiksi satusetä Topelius, joka loi Turun linnan tonttu-ukon. Satu ilmestyi ruotsinkielisenä teoksessa Läsning för barn (1849). Tonttu-ukko tutustuu sadussa Matti Muuriseen ja kertoo tälle monisatavuotisesta elämästään linnassa. 

Topeliuksen jälkeen tontuista kirjoitti muun muassa Raul Roine, jonka tonttutarinat Rudolf Koivu kuvitti. Koivun tonttuja nähtiin myös monissa joululehdissä. Rudolf Koivu myös kuvitti monia muiden kirjailijoiden tonttusatuja, ja näin hänen tonttukuvastonsa on jäänyt monien suomalaisten mieliin.

Suomalaisista tontuista monille tuttuja ovat myös Aili Somersalon luoma Mestaritonttu sekä Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan (1979) kotitontut. Eikä tontuista puhuttaessa voi tietenkään ohittaa alankomaalaisten Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin tekemää Suurta tonttukirjaa (1976).


Rudolf Koivun piirtämät leikkivät, paketteja jakavat ja eläimistä huolehtivat tontut
ovat olleet pohjana  useiden suomalaisten kuvittajien tonttukuville.

Suomalaisiin tonttuihin ja niihin liittyvään perinteeseen ja historiaan tutustuttaa hyvin myös Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon viehättävä teos Tonttu. Tonttusuvun tarinoita suuresta metsästä (1997). Hjeltin ja Aallon kirja oli myös tärkein lähteeni tätä postausta kirjoittaessani. Käytin lähteenä myös Sinikka Salokorven teosta Joulupukin tarina (1996) sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuotuisjuhlia käsittelevä sivustoa. Kuvituksessa hyödynsin em. kirjojen lisäksi kotoa löytyneitä joulukortteja sekä Rudolf Koivun joulukirjaa (1990) ja Tuula Karjalaisen teosta Ikuinen sunnuntai. Martta Wendelinin kuvien maailma (1997).

Hjeltin ja Aallon luoma Tonttu on vanhaa suomalaista tonttujen sukua.
Sen sukulaisiin lukeutuu myös Korvatunturilla asuva joulutonttu.


torstai 12. marraskuuta 2015

Jälleen pari lyhyttä: Fowler ja Sahlberg

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme. Tammi. 2015. Englanninkielinen alkuteos We Are All Completely Beside Ourselves. Suomentanut Sari Karhulahti. 364 sivua.

Olimme ihan suunniltamme on koskettava, puhutteleva ja riipaiseva perhetarina. Romaanin teemat ovat painavia, käsitteleehän Fowler muun muassa tieteen etiikkaa, mutta yhtä lailla minua alati kiinnostavaa muistelemista ja muistamista sekä vanhempien vastuuta ja perheenjäsenten välisiä suhteita.

Kirjan kertojana toimii Rosemary, joka aloittaa tarinansa keskeltä, vuodesta 1996, jolloin "meidän perhe oli ollut jo kauan juuri niin pieneksi kutistunut kuin se vanha kaitafilmi ennusti, jossa olimme vain minä, äiti ja näkymätön mutta tietenkin kameraa käyttävä isä". Rosemary opiskelee ja tapaa monien sattumusten summana pitkästä aikaa veljensä Lowellin, joka on aikoinaan jättänyt perheen Fern-sisaren kadottua. Kirjan edetessä selviää, mitä Fernille on tapahtunut sekä missä Lowell on liikkunut selvitellessään sisarensa katoamiseen liittyviä asioita.

Fowler on kirjoittanut hienon ja mielenkiintoisen kirjan. Olimme ihan suunniltamme on hyvin kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja mieleenpainuva romaani. Tämäkin helmi olisi jäänyt lukematta, ellen olisi lukenut blogikollegoiden kiittäviä postauksia (googlettamallahan niihin pääsee käsiksi - tää on nyt niin laiska, ettei jaksa linkittää).

Tästä kirjasta kirjoittaminen on varsin haastavaa. On nimittäin pidettävä kieli keskellä suuta, ettei tulisi kertoneeksi liikaa juonesta. Lukekaa kirja itse, niin tiedätte miksi.


Asko Sahlberg: Irinan kuolemat. Like. 2015. 156 sivua.

Olen lukenut joskus Asko Sahlbergia, kirja taisi olla Tammilehto, mutten nyt muista sen tarkemmin, mitä kirjasta pidin. Irinan kuolemat löysin kirjaston uutuuksista ja kiinnostuin siitä takakansitekstin perusteella.

Irinan kuolemat on pienoisromaani Irinasta, joka lähetetään talvella 1944 Ruotsiin sotalapseksi. Ennen saapumistaan Länsi-Ruotsiin Irina matkustaa pitkän matkan, jonka aikana joutuu junaonnettomuuteen ja kohtaa ensimmäisen kuolemansa.

Koti raunioituneessa Helsingissä sekä pommitusten ja ilmahälyytysten äänet vaihtuvat suuren ja ahdistavan sukukartanon hiljaisuuteen. Talossa asuu Irinan ruotsalainen perhe, Äiti-Saskia, Isä-August ja näiden tytär Hedvig. Suomalaisella sotalapsella ei ole tuossa talossa eikä ympäröivässä kylässä mitään arvoa, mistä kertoo kirjan toisen sotalapsen surullinen kohtalo. Myös Irina kokee itsensä näkymättömäksi ja hylätyksi.

Irinan kuolemat on surullinen ja ahdistava kirja lapsesta, joka lähetetään sodan jaloista näennäisesti turvallisempaan, mutta todellisuudessa hyvin ahdistavaan ja hämmentävään maailmaan. Irina kuitekin oppii jollakin tavalla luovimaan tuossa kummallisessa maailmassa, mutta joutuu maksamaan selviytymisestään kovan hinnan. Irinan kuolemissa on kuitenkin, synkkäsävyisyydestään ja rankkuudestaan huolimatta, myös kauneutta ja toivon pilkahduksia.

Alussa minulla oli jonkin verran vaikeuksia tottua Sahlbergin ilmaisuvoimaiseen kieleen, mutta kun totuin siihen, niin lukeminen eteni hyvin. Loppujen lopuksi ihan ihastuin Sahlbergin vahvaan kieleen, jossa hiljaisuus oli paksua, auto oli matkalla eilisiin, pelko oli kivi, jonka Irina oli vahingossa nielaissut tai metsä ryömi yöllä lähemmäksi - muutamia esimerkkejä mainitakseni.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Norma koukutti, muttei kolahtanut


Sofi Oksanen: Norma. Like. 2015. 304 sivua. Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen.

Sofi Oksasen uutuusromaani Norma kertoo Normasta, jonka hiukset kasvavat vauhdilla ja jolla on muitakin erityisominaisuuksia, jotka tekevät hänestä kummajaisen. Kirjan alussa Norman äiti jää metron alle ja Norma lähtee selvittämään, tapettiinko hänet vai tekikö hän itsemurhan, ja jos teki, niin mistä syystä hän tuohon ratkaisuun päätyi. Samalla Norma joutuu mukaan vaaralliseen kuvioon, johon liittyy muun muassa hiusbisnestä ja kohdunvuokrausta. Itse asiassa Norma on tietämättään ollut jo pidempään mukana tuossa kuviossa, johon kytkeytyy ihmisiä äidin ystäväpiiristä ja suvun menneisyydestä.

Normaa voi lukea jännärinä, mutta siinä on mukana myös sadunomaisia ja yliluonnollisia elementtejä. Kirjassa vuorottelevat Normaa käsittelevä kerronta ja äidin äänellä kerrotut päiväkirjamaiset osiot, jotka  äiti on videokuvannut Normaa varten (nämä äidin kuvaamat osiot osoittautuvat lopulta ratkaiseviksi todisteiksi Normalle hänen selvittäessään äitinsä kohtaloa).

Ihan alussa Norman lukeminen tökki, muttei kuitenkaan  niin pahasti, että olisin jättänyt kirjan kesken. Romaani selkeästi parani loppua kohden, ja kun henkilöhahmot ja heidän asemansa tarinassa selvisivät minulle, eteni kirja ihan mukavasti, Lopulta alussa sekaannusta aiheuttaneet kirjan eri elementit ja irrallisilta tuntuneet langanpäät solmittiin ihan nätisti yhteen.

Olin ennen lukemista ihan tietoisesti välttänyt Normaa käsittelevien arvioiden ja postausten lukemista enkä näin ollenoikein tiennyt, mitä kirja käsittelee. Olin kuitenkin lukemaan ryhtyessäni virittäynyt tietylle Oksas-taajuudelle ja kun kirja ei ollutkaan yhtään samanlainen kuin Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat, niin pettymyshän siitä seurasi. Toki, kun kirjan aihepiiriä ajattelee vähänkin tarkemmin, niin kyllähän niitä yhtäläisyyksiäkin löytyy (esim. se, miten miehet käyttävät naisia ja heidän ominaisuuksiaan monin eri tavoin hyväkseen sekä se, miksi naiset suostuvat heitä hyväksikäyttävän koneiston osaksi).

Norma on kieltämättä hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu, mutta valitettavasti se ei nyt ihan riittänyt. Normasta nimittäin puuttuu se voima ja väkevyys, joihin olin ihastunut Viron historiaan liittyvissä Oksasen kirjoissa Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat. Tosin on heti perään sanottava, ettei Oksanen tietenkään voi loputtomiin pyörittää teoksissaan samoja aihepiirejä, vaan aivan uusi aihe ja erilainen käsittelytapa osoittaa hänen muuntautumiskykynsä. Ja se jos mikä kertoo kirjailijan lahjakkuudesta ja rohkeudesta. Vaikka Norma ei minulle ollutkaan täysosuma, vaan jopa hiukan hämmentäväkin lukukokemus, niin varmasti tällekin kirjalle löytyy ihailijansa.

Erityiskiitokset kannen suunnittelijoille Anne Kursulle ja Toni Härköselle. Kansi on tyylikäs ja se vihjaa sopivan hienovaraisesti kirjan teemasta.

Muita ja muunlaisia mielipiteitä kirjasta: esim. Mari A, Tuijata, MarikaOksa, Kirjakaapin kummitus, Kirjapolkuni, Kannesta kanteen, Nenä kirjassa, Savannilla.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Lyhyitä: Shields & Howard, Waters ja Ahava


Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi. Otava. 2015. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season (1991). Suomentanut Hanna Tarkka. 260 sivua.

Carol Shields on yksi suosikkikirjailijoistani, kuten on tullut moneen otteeseen todettua, ja aina kun hänen tuotantoaan suomennetaan, hihkun ilosta - jopa silloinkin, kun kyseessä on kirja, jonka Shields on kirjoittanut vain osittain. Tämän nyt käsillä olleen teoksenhan Shields kirjoitti yhdessä Blanche Howardin kanssa.

Kuivassa kaudessa niin sanotut perinteiset parisuhteen roolit kääntyvät päälaelleen, kun äiti ja vaimo Jock lähtee työn perässä toiseen kaupunkiin, kun taas isä ja aviomies Chas jää kotiin pitämään huolta pariskunnan kahdesta lapsesta ja kodista. Jock kirjoittaa kirjeissään paljon työstään ja urastaan, Chas vastaavasti tunteistaan ja siitä, miten kokee jäävänsä vaille huomiota.

Kuiva kausi tarkastelee kiinnostavasti sitä, mitä tapahtuu, kun suhteellisen hyvässä parisuhteessa elävä pariskunta on kuukausia erillään. Teoksessa tuodaan näkyväksi, mitä vaikeuksia ja riskejä eroon sisältyy (etääntyminen, hellyyden ja seksin kaipuu ja tarve, uusien ihmissuhteiden houkutus) ja toisaalta, mitä mahdollisuuksia itsenäistymiseen, kasvuun ja oman uran luomiseen kuiva kausi tuo.

Mielestäni kirjailijakaksikko on onnistunut kirjeromaanissaan ainakin siinä mielessä. että heidän tyylinsä ja kielensä osuu niin saumattomasti yhteen, ettei tunnu siltä kuin lukisi kahden kirjailijan kirjoittamaa teosta. Jockin ja Chasin toisilleen kirjoittamat kirjeet välittävät heidän mielenliikkeitään, ajatuksiaan ja tunteitaan jotenkin aidonoloisesti ja elämänmakuisesti. Kokonaisuutena Kuiva kausi onkin hyvin rakennettu teos, ja jännite säilyy hyvin kirjan loppuun asti. Vaikka Kuiva kausi ei ylläkään samaan kuin Shieldsin parhaat teokset, niin toki pidin tästäkin kirjasta ja nautin sen lukemisesta.


Sarah Waters: Parempaa väkeä. Tammi. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Paying Guests (2014). Suomentanut Helene Bützow. 598 sivua.

Minulta olisi jäänyt varmaan ihan huomaamatta tämä Sarah Watersin uusin romaani, ellei kirjablogeja olisi. Kiitos siis jälleen kerran kirjablogiyhteisölle hyvästä kirjavinkistä (en enää edes muista, kenen blogista teoksen tietooni sain ja siksi kiittelen kollektiivisesti)! Kirjailijana Sarah Waters toki on minulle jo ennestään tuttu, ja olen lukenut kaikki hänen aiemmin suomennetut teoksensa (postaukseni teoksesta Vieras kartanossa täällä).

Parempaa väkeä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Lontooseen, tarkemmin vuoteen 1922. Kirjan päähenkilö Frances Wray asuu äitinsä kanssa Champion Hillin hienostoalueella, mutta joutuu edesmenneen isänsä aiheuttaman taloudellisen ahdingon vuoksi ottamaan vuokralaisia kotiinsa. Barberin pariskunnan muutto taloon on aluksi aikamoinen shokki ja vaatii sopeutumista, mutta vähitellen rouva Barber ja Frances ystävystyvät. Mitä tästä kaikesta seuraa, en voi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta.

Alussa kirjan lukeminen oli vähän takkuilevaa, mutta kun pääsin tarinan imuun, niin nautin paljon Watersin kirjoittamasta tiiliskivestä. Parempaa väkeä on paitsi romaani rakkaudesta ja rikoksesta, niin myös mukaansatempaavasti kirjoitettu kuvaus 1920-luvusta. Romaanissa tarkastellaan sääty-yhteiskunnan murrosta ja kuvataan Francesin kautta taitavasti säätynsä asettamien velvotteiden sekä omien intohimojensa, pelkojensa ja toiveidensa ristipaineessa elävää ihmistä.


Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua.

Toisin kuin Shields ja Waters, on Selja Ahava minulle uusi kirjailijatuttavuus. Ja kiinnostava tuttavuus onkin. Pidin nimittäin todella paljon Ahavan teoskesta Taivaalta tippuvat asiat, jossa neljästä toisiinsa liittyvästä kertomuksesta muodostuva kokonaisuus kuvaa mielenkiintoisesti ihmisten käsittämätöntä epäonnea tai onnea.

Kokonaisuus lienee romaani, vaikka meidän kirjastossa tämä teos onkin luokiteltu novellikokoelmaksi. Itse asiassa ryhdyin lukemaan teosta novellikokoelmana ja olin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että kirjan ensimmäisen ja pisimmän osion "Seinään haudattu tyttö" henkilöt olivat mukana myöhemminkin kirjassa.

Taivaalta tippuvat asiat keskittyy yhtä lukua (vaiko osiota) lukuun ottamatta Saaraan ja hänen perheeseenä: äitiin ja tämän kummalliseen kuolemaan, Pekka-isään ja lottovoittoja saavaan Annu-tätiin, mutta myös perheen elämään rankan suruajan jälkeen. Kirjan toinen luku, jota voi pitää vähän irrallisenakin kirjan juonen, muttei suinkaan tematiikan kannalta, vastaavasti kertoo useita salamaniskuja saavan irlantilaismiehen Hamish MacKayn elämästä.

Pidin todella paljon kirjan lapsinäkökulmasta ja lapsikertoja Saaran kielestä. Saaran pohdinnat, tarinat ja sadut, samoin kuin hänen Hercule Poirot -leikkinsä kuvaavat riemastuttavasti ja ymmärtäen lapsen maailmaa. Yleensäkin ottaen kirjan kieli on notkeaa, oivaltavaa ja paikoin hauskaakin (esim. talojen nimet Sahanpurutalo ja Förstorgård). Ihan varmasti tulen jatkossakin lukemaan Selja Ahavaa, niin hieno lukuelämys Taivaalta tippuvat asiat minulle oli. 

maanantai 28. syyskuuta 2015

Syksyisiä tunnelmia


Pimeät illat,
sumuiset aamut. 
Kirkkaat päivät, 
jolloin aurinko vielä onneksi 
lämmittää ja piristää.

Syksy kypsyttänyt viimeisetkin puolukat.
ripotellut metsäpolulle värejä:
keltaista, punaista, ruskeaa. 

Kahisevat lehdet kumppareiden alla,
metsässä jo maatumisen tuoksu. 
Ja pellolta kantautuu
haikeana
kurkien muuttohuuto.



Kera säkeideni ja kuvieni 
toivottelen kaikille 
oikein hyvää syksyistä viikkoa täältä meiltä, 
Mustikkakummun maisemista!
(Kirjapostauksiakin tulee taas jossain vaiheessa.)


maanantai 21. syyskuuta 2015

Kun pimeys peittää maan


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan. Atena. 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Medan mörkhet faller. Suomentanut Ulla Lempinen. 332 sivua. ARVOSTELUKAPPALE.

Kun ylittää tietyn moraalisen rajan, saa varautua siihen, että mitä tahansa voi tapahtua. Että omasta itsestäänkin voi tulla epätoivottu.

Ruotsalaisen arkeologin Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys peittää maan on kiinnostava dekkariuutuus. Akateemiseen maailmaan sijoittuva ja vuoteen 1934 ajoittuva tummasävyinen rikostarina alkaa Uppsalan yliopistolta, tarkemmin Anatomian instituutista, jonka ruumisaltaasta löytyy kammottavalla tavalla surmattu prosektori Eklund. Rikosta tutkimaan saapuvat Tukholmasta komisario Carl Hell ja poliisisisar Maria Gustavsson, jonka ottaminen mukaan tutkintaan herättää tuolloin hyvin miesvaltaisella ihmetystä ja kummastelua. Prosektorin murha on kuitenkin vasta alkusoittoa tapahtumasarjassa, joka johtaa rikostutkijat myös yhteiskunnan huipulle.

Ruotsin dekkariakatemia piti tätä rikosromaania niin hyvänä, että valitsi sen viime vuonna Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi. Kun pimeys peittää maan onkin kelpo rikosromaani, jonka juonen kehittely on hyvää ja pätevää eikä syyllinen paljastu liian aikaisin. Kaikkein kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin sen piirtämä ajankuva 1930-luvulta, jolloin rotuhygienian nimiin vannottiin muuallakin kuin natsien hallitsemassa Saksassa.

Dekkarissa kuvataan tarkkanäköisesti aikakautta, jolloin kaiken läpäisevä puhtausajatus vallitsi myös Ruotsissa. Se näkyi konkreettisesti uudessa kaupunkirakentamisessa, mutta myös utopiana puhtaasta yhteiskunnasta, puhtaasta tulevaisuudesta ja puhtaasta ihmisestä. Tämän ajatuksen ilmentymiä oli myös Ruotsin valtiopäivillä hyväksytty pakkosterilisaatiolaki, jota osa kirjan henkilöistä kannattaa ja osa vieroksuu.

Dekkarin ajankuva on mielestäni pätevää ja uskottavaa. Lihammer on perehtynyt hyvin kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliseen ilmapiiriin samoin kuin teoksensa tematiikkaan, johon hänet johdatti Uppsalan yliopiston varastosta löytynyt ihmisjäänteiden kokoelma. Dekkari on mielenkiintoinen ajankuvallisesti myös siinä mielessä, että se pohtii naisen asemaa 1930-luvulla rikosta tutkivan poliisisisaren kautta.

Vaikka kirjan rikokset ovat puistattavia ja raakoja, ja ne on kuvattu yksityiskohtaisesti, niin kirjasta ei siltikään jäänyt sellaista kuvaa, että rikoksilla olisi mässäilty. Tosin ihan ensimmäisen murhan kohdalla pelkäsin, onko kirja itselleni liiankin rankka, muttei se sitä onneksi kuitenkaan ollut.

Kun pimeys peittää maan on ollut esillä muissakin blogeissa. Suketus avaa dekkaria hyvin ja toteaa sen olevan vetävä ja vakuuttava. Myös Kirjasähkökäyrässä kirjaa kehutaan ja pidetään sitä todella mielenkiintoisena. Lauraan dekkari ei tehnyt kovin voimakasta vaikutusta, mutta toki hän piti kirjasta, mutta Annika K. ei päässyt henkilöiden nahkoihin. Takkutukan mielestä kirjailija on onnistunut pusertamaan vastenmielisistä aiheista huolimatta niillä mässäilemättömän kelpo kirjan ja Ullan mielestä kirja oli koukuttava ja erilainen. Kirjavuorenpeikko sen sijaan ei innostunut olleenkaan kirjasta, vaan piti sitä paasaavana.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Tule lahjoittamaan lukutaitoa!



Mitä lukutaito minulle merkitsee? Missä ja mikä olisin, jos minulla ei olisi tätä arvokasta taitoa? Entä mistä hinnasta olisin valmis myymään lukutaitoni? Tätä ajatusleikkiä on mahdotonta jatkaa, koska minä en olisi minä ilman lukutaitoa. En olisi lukija, tietokirjailija, runojen rustaaja enkä pärjäisi tässä yhteiskunnassa ilman lukutaitoa. Lukeminen on identiteettini perusta ja lukutaito yksi tärkeimmistä taidoistani enkä tietenkään pystyisi myymään tätä taitoani mistään hinnasta.

Tänään kansainvälisenä lukutaitopäivänä, kun jo aiemmilta vuosilta tuttu Pakolaisavun lukutaitokampanja käynnistyy, on hyvä miettiä lukutaidon arvoa myös laajemmassa mittakaavassa eikä vain omasta pienestä, yksityisestä näkökulmastani. Lukutaito merkitsee paljon ja se on arvokas taito. Lukutaito avaa portit toimeentuloon, rauhaan, koulutukseen, terveyteen ja tasa-arvoon. Ilman sitä onkin vaikea toimia nyky-yhteiskunnassa ja arjessa. Esimerkiksi äänestäminen, lääkereseptin lukeminen, lasten auttaminen läksyissä, töiden saaminen, tienviittojen ymmärtäminen ja maailmantapahtumien seuraaminen ei onnistu ilman lukutaitoa.

Maailmassa on paljon heitä, joille tätä taitoa ei ole suotu. Luvut ovat käsittämättömän suuria: yli 700 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja 58 miljoonaa lasta, jotka eivät pääse kouluun. 98 % maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa, usein köyhyydessä ja monet heistä vielä sodan haavoittamina. Vetää hiljaiseksi.

Tämänvuotisen lukutaitokampanjan tavoitteena on kerätä rahaa lukutaitokoulutukseen 450 pakolaiselle. Yhden ihmisen koulutus maksaa 52 euroa, joten tavoitteena on kerätä rahaa 23 000 euroa.

Lukutaitokampanja alkaa siis tänään 8.9. ja jatkuu koko syyskuun ajan, Lahjoituksen lukutaitotyöhön voit tehdä täällä. Toivon, että sinä lukijani lähdet mukaan kampanjaan. Itse lahjoitan 3 euroa jokaista tämän kuukauden aikana luettua kirjaa kohti.

Lisätietoa kampanjasta Pakolaisavun sivuilla (ks. täältä). Kampanjalla on myös facebook-sivut. Kampanjan virallinen hashtag on #lahjoitalukutaito
                                   
                                                       

Tänään ja jokaisena muunakin päivänä, kun luen lehteä, tavaan neuleohjetta, surffailen netissä, katson tekstitettyä ohjelmaa televisiosta, perehdyn tutkimusaineistoihin, teen kirjoitustöitä tai uppoudun hyvään kirjaan, yritän muistaa tämän: "Sinulla on jotain arvokasta. Rauha. Ihmisarvoinen elämä. Toimeentulo. Mikään näistä ei ole mahdollista ilman lukutaitoa."

Lukutaitotyötä Sierra Leonessa. Kuvaaja: Ben Malinen.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Kaima: hienon kirjailijan hieno romaani


Jhumpa Lahiri: Kaima. Tammi, Keltainen pokkari. 2014 [2005]. Englanninkielinen alkuteos The Namesake. Suomentanut Kersti Juva. 413 sivua.

Paitsi postilaatikossa olevaa nimeä ja sinne toimitettavaa India Abroad ja Sangbad Bichitra -lehtiä Gangulit eivät satunnaisen tarkkailijan silmissä vaikuta erilaisilta kuin naapurinsa. Heidän autotallissaan on kuten kaikilla muillakin lapioita, leikkuusaksia ja kelkka. He ostavat grillin valmistaakseen kesäisin pihalla tandooria. Jokainen askel, jokainen hankinta, vaikka kuinka pieni, vaatii harkintaa, neuvotteluja bengalilaisten ystävien kanssa. Onko muoviharavan ja rautaharavan välillä eroa? Kumpi olisi parempi, oikea joulukuusi vai muovinen? He oppivat paistamaan kiitospäiväksi kalkkunan vaikka hierovatkin siihen valkosipulia, kuminaa ja caynannepippuria, naulaamaan joulukuussa oveen seppeleen, kietomaan villahuivin lumiukon kaulaan, värjäämään pääsiäisenä keitettyjä munia violetiksi ja vaaleanpunaiseksi ja kätkemään ne eri puolille taloa.

Tutustuin Jhumpa Lahiriin kolmisen vuotta sitten lukemalla hänen novellikokoelmansa Tämä siunattu koti. Kirjoittamassani blogiarviossa kiittelin Lahiria sujuvasta kielestä ja totesin löytäneeni uuden suosikkikirjailijan. Vakuutuin Lahirin taidoista lisää luettuani novellikokoelman Tuore maa, josta arvio jäi valitettavasti kirjoittamatta.

Kaima käsittelee bengalaisperheen elämää Bostonissa. Romaani alkaa kirjan päähenkilön Gogol Gangulin syntymästä vuonna 1968 ja etenee kronologisesti siihen asti, kun Gogol on noin kolmikymppinen. Tosin tuolloin Gogol tunnetaan nimellä Nikhil, mutta perheen kesken hän on edelleen isän arvostaman venäläiskirjailijan mukaan Gogol.

Gogolin isä Ashoke, kirjallisuutta harrastava teknillisen korkeakoulun opettaja, on sopeutunut Yhdysvaltoihin suhteellisen hyvin. Sen sijaan äiti Ashima tuntee vierautta ja muukalaisuutta, vaikka opetteleekin uuden kotimaansa tavat. Samalla hän kuitenkin on perinneuskollinen ja pyrkii säilyttämään myös bengalilaiset tavat ja ruokakulttuurin. Gogol ja hänen siskonsa Sonia kasvavat amerikkalaisuuteen, mutta luonnollisesti bengalilaisuus vaikuttaa monin tavoin myös heidän elämäänsä.

Tämä siunattu koti ja Tuore maa saivat minut ihastumaan Lahirin kielen ja kerronnan lisäksi novellien aihepiiriin (kulttuurien kohtaaminen, amerikanintialaisuus), mutta Kaima syvensi entisestään kokemustani siitä, että Lahiri on todella taitava kirjailija, joka käsittelee mielenkiintoisesti ja tarkkasilmäisesti ihmisiä kahden kulttuurin ja maailman välissä. Kaimassa Lahirin keskeiset teemat syvenevät ja tarkentuvat, olkoonkin, että hänen novellinsakin ovat eheitä kokonaisuuksia eikä niitä lukiessa tunnu, että niiden pitäisi olla sisällöllisesti tai pituudeltaan laajempia.

Lahirin teksti etenee Kaimassa, kuten novellikokoelmissakin, pakottomasti, ja romaanin lukeminen oli nautinnollista. Vaikka Kaiman keksiössä ovat siirtolaisuus. kahden kulttuurin välissä eläminen ja kotoutumisen haasteet, niin samalla siinä kuvataan hienosti ja yleispätevästi perheenjäsenten välisiä ihmissuhteita ja rakkautta. Kaima onkin todella hieno kirja, josta pidin hyvin paljon. Mikä onni, että minulla on edelleen lukematta Lahirin uusin suomennettu teos Tulvaniitty.

tiistai 18. elokuuta 2015

Janssonia ja Mortonia sekä vähän auringonkukkia


Olen lukenut kesäaikaan kirjoja aika lailla normitahtiin, mutta kirjoista kirjoittaminen on jäänyt varsin vähälle - jälleen kerran. Siispä tarjoankin nyt luettavaksi lyhyet luonnehdinnat parista viimeisen kuukauden aikana luetusta kirjasta, joista toinen vei sydämeni ja toinen oli vain muuten hyvä.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär. WSOY, BON-pokkari. 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Bildhuggarens dotter (1968, ensimmäinen suomenkielinen painos 1969). Suomentanut Kristiina Kivivuori. 117 sivua.

Tove Jansson on jo pidemmän aikaa ollut minulle luottokirjailija siinä mielessä, että kun tartun hänen kirjaansa, tiedän saavani kokea hienon lukuelämyksen. Niin kävi tälläkin kertaa. Janssonin lapsuuteen pohjautuvista novelleista koostuva Kuvanveistäjän tytär on nimittäin erittäin ihastuttava kirja, jonka parissa viihdyin erinomaisesti.

Kuvanveistäjän tyttäressä Jansson siis muistelee omaa lapsuuttaan. Kyseessä eivät kuitenkaan ole mitkään tavalliset muistelmat, vaan teos on satumaailmaa ja muistoja sekä lapsen arjen ja elinympäristön kuvausta taitavasti hyödyntävä ja yhdistelevä kokoelma. Teoksen kertomukset sijoittuvat isän ateljeehen ja Janssoneiden kesäpaikkaan Pellinkiin. Päähenkilö Toven lisäksi niissä esiintyvät muun muassa äiti ja isä, mutta myös isovanhemmat, tädit ja muut sukulaiset sekä ateleejessa juhlivat vanhempien taiteilijaystävät. Myös perheen eläinystävillä on kertomuksissa keskeinen rooli.

Tämä kirja, kuten myös kevättalvella lukemani Kesäkirja, on ulkoisesti pieni, mutta sisällöllisesti suuri ja viisas teos, jonka pariin varmasti tulen palaamaan myöhemminkin. Tove Janssonin kirjoissa on jotain sellaista vaikeasti selitettävää lumoa, jonka valtaan ainakin minä mielelläni joudun ja hakeudun. Ja vaikka kirjat lukisi useamminkin, niin niihin ei vain kyllästy.



Kate Morton: Hylätty puutarha. Bazar. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Forgotten Garden (2008). Suomentanut Hilkka Pennanen. 670 sivua.

Kate Morton on minulle uusi tuttavuus - siitäkin huolimatta, että hänen kirjansa ovat olleet taajaan esillä kirjablogeissa. Hylätty puutarha on Mortonin toinen suomennettu romaani. Se sijoittuu Australiaan ja Britanniaan ja liikkuu useammassa aikatasossa.

Kolmen sukulaisnaisen, Eliza Makepeacen, Nell O'Connorin ja Cassandra Ryanin elämään kytkeytyvä tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteesta ja jatkuu aina vuoteen 2005 asti. Romaanin keskiössä on Nellin kohtalo ja kysymys siitä, miten hän aikoinaan päätyi Britanniasta Australiaan matkaavalle laivalle, mutta myös se, miten 21-vuotiaana saatu tieto omasta alkuperästä muutti hänen elämänsä. Lukijaa pitää jännityksessä myös Kirjailijattareen liittyvä mysteeri: miksi tämä ei matkustanutkaan Nellin kanssa Australiaan ja mitä hänelle loppujen lopuksi tapahtui? 

Nell yritti aikoinaan, jo 1970-luvulla selvitellä omia juuriaan ja Kirjailijattaren kohtaloa, mutta vastaukset kysymyksiin saa vasta hänen tyttärentyttärensä Cassandra 2000-luvulla. Cassandra on nimittäin saanut Nelliltä perinnöksi Englannissa sijaitsevan talon ja Englantiin matkattuaan alkaa selvitellä isoäitinsä elämään ja tämän sukuun liittyviä salaisuuksia.

Hylätyssä puutarhassa on riittämiin erilaisia juonenkäänteitä ja aikatasolta toiselle liikutaan rivakasti. Kirja ei kuitenkaan ole sekava, vaan hyvin etenevä ja sopivan viihdyttävä. Vaikka aavistelinkin aika hyvissä ajoin, mistä kaikessa on kyse, niin siltikään ihan kaikki salaisuudet eivät minulle paljastuneet ja jännitettä riitti kirjan loppuun asti.  

Ihan mukava tuttavuus tämä Kate Morton kieltämättä on - ainakin Hylätty puutarha oli sopivaa lukemista kesälomalaiselle.


maanantai 10. elokuuta 2015

Kuvaterveisiä Ruotsista

Vietimme mieheni kanssa kaksi heinäkuun viimeistä viikkoa Ruotsissa. Naapurimaa on meille hyvin tuttu vierailukohde, sillä miehen lähisukulaiset asuvat siellä. Matkat Ruotsiin ovatkin aina koostuneet sukulaisvierailuista, mutta olemme pyrkineet katselemaan myös nähtävyyksiä.

Ensimmäisen viikon vietimme Eskilstunassa. Sieltä teimme vierailun Mariefredissa sijaitsevaan Gripsholmin linnaan. Renesanssilinna, jonka rakentaminen aloitettiin noin 450 vuotta sitten, oli viehättävä ja mielenkiintoinen vierailukohde. Linnassa on esillä muun muassa 1500-luvulta säilyneitä sisustuksia ja ensimmäisten Bernadette-kuninkaiden luomia huoneita sekä Ruotsin valtion muotokuvakokoelma. Pidin kovasti myös linnan ympäristöstä.
















Ensimmäisellä lomaviikolla tutustuimme toki myös Eskilstunan kaupunkiin (seuraavat kolme kuvaa). Toisen matkaviikon vietimme Upplands-Brossa, mistä käsin teimme vierailun Tukholmaan. Siellä kävimme Modeerna Museetissa, hengailimme muuten vain ja välillä pidimme sadetta kahvilassa. Säät olivat vaihtelevat eli aika lailla samanlaiset kuin Suomessakin heinäkuussa. Onneksi välillä oli muutamia hyviä ja kauniitakin päiviä, mutta harmillisesti Tukholman vierailu ajoittui sateiseen päivään, kuten viimeisestä kuvasta näkyy.









perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys




Gabriel García Márquez Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY. 2010 (1971). Espanjankielinen alkuteos Cien anos de soledad (1967). Suomentanut Matti Rossi. 414 sivua.

Kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut luettavien kirjojen listallani suurin piirtein siitä asti, kun Márquez sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982. Vähän turhan pitkään vain kesti ennen kuin sain kirjan luetuksi. Enkä varmaan olisi nytkään kirjaa lukenut ilman kirjabloggaajien mainiota lukuhaastetta "Klassikko, jota en ole häpeäkseni lukenut". (Lisätietoa haasteesta Ompun blogissa.)

Maagisen realismin keskeisiin teoksiin kuuluva romaani herätti mielessäni ristiriitaisia ajatuksia. (Maagisesta realismista lisää täällä.) Pidin kyllä kirjasta, mutta siihen sisään pääseminen oli tuskaista enkä alussa oikein saanut kirjasta otetta. Kirja tuntui sekavalta ja oudolta. Siinä oli aivan liian paljon henkilöhahmoja ja lisäksi tarina rönsyili niin, etten pysynyt mukana. Mutta vähitellen kirjan tapahtumat imaisivat mukaansa niin, että kirjan loputtua tajusin lukeneeni ainutlaatuisen, väkevän ja värikkään, mutta samalla myös hyvin erikoisen ja oudon romaanin.

Sadan vuoden yksinäisyys kertoo Macondon kylän synnystä, kukoistuksesta ja tuhosta. Romaanin keskiössä on omalaatuinen Buendian suku, jonka kohtaloihin kylän tapahtumat liittyvät ja kietoutuvat. Sukukronikka seuraa Buendian suvun omalaatuisia henkilöitä peräti seitsemän sukupolven ajan. 

Vaikka tarina rönsyileekin, niin siinä on useampikin tarinaa vankasti koossa pitävä elementti. Niistä yksi on kirjan keskeisin henkilöhahmo, suvun matriarkka Ursula, jonka huomassa perhe kasvaa ja elää sukupolvesta toiseen. Hänen miehensä José Argadio, suvun patriarkka ja kylän alkuaikojen keskeisin kehittäjä, puolestaan höperöityy eikä nouse Ursulan veroiseksi henkilöhahmoksi, vaikka monen muun kirjan hahmon ohella onkin kiinnostava hahmo.

Suomentaja Matti Rossin mukaan kirjan punaisena lankana toimii sian saparo:  "sen muoto symbolisoi tapahtumien kierrettä johon kirjan päähenkilökunta, Buendian suku, on joutunut". Suvun ja koko kylän kohtaloon olennaisesti liittyvän sian saparon lisäksi myös punaisilla muurahaisilla on tarinassa keskeinen rooli. Ja kun tarinaan on liitetty vielä imperialismin historiaa, sisällisotia, vahvoja persoonallisuuksia, pergamentin ennustuksia, palavaa rakkautta ja maagisia elementtejä, niin lukija on paikoin aika hengästyttävässä kieputuksessa. 

Yleensä kaihdan fantasiaa sisältävää kirjallisuutta, mutta yllättäen ihastuin maagiseen realismiin, ainakin tämän teoksen osalta. Sadan vuoden yksinäisyyden kohdalla hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle siis kannatti. Olen aika varma, että luen jatkossakin Márquezin ja muidenkin tyylilajin edustajien tuotantoa.

Kuten on jo tullut ilmi, on Sadan vuoden yksinäisyys aikamoinen runsaudensarvi. Monitasoisuuden ja runsauden takia sitä onkin vaikea analysoida yhden lukukerran perusteella. Samoin on vaikea sanoa yksiselitteisesti, onko se todella hyvä vaiko "vain" hyvä romaani.  Siitä kuitenkin olen varma, että Sadan vuoden yksinäisyys on niitä kirjoja, joiden arvo nousee mielessäni ajan myötä. Ainakin kirjan tunnelmat ja tapahtumat, samoin kuin Macondon kylä erikoisine henkilöhahmoineen jäivät pitkäksi aikaa mieleeni kummittelemaan. Kyllähän sekin kertoo jotain kirjan voimasta ja merkityksestä. 


Klassikkohaaste



keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrise -blogista.




Olen henkeen ja vereen kirjastoihminen ja pidän kirjastopalveluiden pitämistä nykyisellään hyvin tärkeänä. Mielestäni kirjastojen toimintaedellytyksiä ei saisi ainakaan tällaisena aikana ryhtyä kaventamaan. 

Vaikka kirjastoilla ei ole enää sellaista laajaa kansansivistyksellistä tehtävää kuin sata vuotta sitten, niin kirjastoilla on nykyaikanakin merkitystä sivistyksellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti. Onkin tärkeää, että kuka tahansa, asemasta, taloudellisesta tilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta pääsee jatkossakin kirjastoissa erilaisten aineistojen ja tietolähteiden äärelle.

Tämänhetkisen kirjatolain mukaan kunnilla on velvollisuus järjestää kirjastopalvelut. Kirjasto- ja tietopalveluiden tavoitteena on muun muassa "edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansanvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen". (Sitaatti ja lisätietoja täältä ja täältä.)

Uusi hallituksemme haluaisi nyt kuitenkin antaa kunnille vapaammat kädet kulttuuripalveluiden järjestämisessä ja on säätämässä lakia, jossa kuntien lakisääteinen velvollisuus järjestää kirjastopalvelut loppuisi. Pahimmillaan tämä johtaisi laadukkaiden ja kansainvälisestikin ansiokkaiden kirjastopalveluiden romuttumiseen ja samalla lisäisi eriarvoisuutta. Tätähän emme halua - emmehän?


Otin kuvat Kontiolahden kirjastossa ja kirjaston edessä. Olen ollut tämän kirjaston asiakas 1990-luvun alusta lähtien. Muutimme tuolloin nykyiselle kotipaikkakunnallemme ja tietenkin kirjasto tuli aika pian tutuksi minulle ja lapsillemme. Kirjasto sijaitsi vielä tuolloin koulukeskuksen yhteydessä, mistä se muutti nykyisiin tiloihin vapaa-aikatalolle vuonna 1999.

Kontiolahden kirjasto on kuulunut vuodesta 2007 lähtien Joensuun seutukirjastoon ja viime vuodesta lähtien Vaara-kirjastoihin. Vaara-kirjastot taas on Pohjois-Karjalan yhteinen, vaiheittain syntyvä kirjasto (ks. lisätietoja täältä). Kontiolahden kunnan alueella toimii Kontiolahden kirjaston lisäksi Lehmon kirjasto ja kirjastoauto Runo-Antti III, joka palvelee asiakkaita Kontiolahden lisäksi myös Enossa. 



Kirjastot ovat aina olleet minulle tärkeitä, sillä olen lukenut paljon jo lapsesta lähtien. Kirjasto on ollut minulle myös työpaikka, sillä olin nuorena ylioppilaana ja yliopisto-opiskelijana töissä Enon kirjastossa ja viime vuosina olen tehnyt lyhyitä sijaisuuksia Kontiolahdella. Lisäksi olen muutaman vuoden ajan vetänyt Kontiolahden kirjastolla lukupiiriä. Kontiolahden kirjasto on kompaktin kokoinen, viihtyisä ja siellä on hyvä palvelu. Hyvällä syyllä voinkin kutsua Kontiolahden kirjastoa kotikirjastokseni, jonne on aina mukava mennä.



sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kesäinen illuusioni: jännitystä, arkea ja arvoituksellisuutta



Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY. 2015. 165 sivua. Kansi Anna Makkonen.

Karoliina Timosen julkaisi esikoisteoksensa Aika mennyt palaa kolmisen vuotta sitten. Jo esikoisteos osoitti, että Timonen kirjoittaa hyvin ja selkeästi, osaa kertoa mukaansatempaavasti ja kuljettaa oivallisesti tarinaa eteenpäin. Timosen uutuus, sopivasti alkukesästä ilmestynyt Kesäinen illuusioni on esikoisteosta tiiviimpi ja hallitumpi romaani, jossa viihteelliseltä vaikuttavaan juoneen yhdistyy kihelmöivää jännitystä sekä myyttisiä ja yliluonnollisia elementtejä.

Kirjan päähenkilö, jo Timosen esikoisteoksesta tuttu Klarissa on tullut Saimaan saareen, Piiliniemeen, pohtimaan avioliittonsa tilaa ja tekemään kirjoitustyötä. Läheisellä Variskallio-nimisellä saarella kesäänsä viettää Klarissaa vanhempi mies, Olavi. Klarissan ja Olavin välille kehittyy vähitellen vahva lataus, jonka Klarissa tulkitsee eroottiseksi. Pakkaa sekoittavat myös Olavin poika ja kirjan loppuvaiheessa Klarissan mies Mikael.

Romaanin näyttämönä on suomalainen kesäluonto, joka kätkee sisäänsä paljon arvoituksellista ja salaperäistä: lintujen huudot, elävä ja hengittävä metsä, salaperäinen uhrilähde ja sen läheisyydessä sijaisteva haltijapuu. Lisäksi saaren läheisyydessä liikkuu arvoituksellinen mummo Kaika, joka varoittelee Klarissaa Olavista. Myös toinen salaperäinen naishahmo näyttäytyy muutaman kerran. Toisaalta kirja ankkuroituu vahvasti todellisuuteen, sillä siinä kuvataan hienosti Klarissan arkea saaressa, esimerkiksi hellanlämmitystä tai myöhäisiä aamuja itse tehtyine sämpylöineen ja mutteripannulla keitettyine kahveineen.

Päivät saaressa ovat helteisiä ja yöt kostean kuumia. Klarissa ei saa toiveistaan huolimatta tehtyä töitä eivätkä omaan parisuhteeseen liittyvät ongelmat selkene, kun mielessä pyörivät naapurisaaren miehet. Latautuneet ihmissuhteet ja luonnon sähköistyminen vertautuvat toisiinsa. Lopulta jännitys purkautuu ukkoseen ja ihmissuhteiden osalta johonkin muuhun - johonkin sellaiseen, mikä askarruttaa ja pohdituttaa lukijaa.

Kesäisessä illuusionissa unet, kuvitelmat, toiveet ja yliluonnolliset elementit sekoittuvat todellisuuteen eikä lukija aina tiedä, missä mennään. Tai ei ainakaan tällainen minunlaiseni lukija, joka lukee enimmäkseen realistista kirjallisuutta. Olenkin samoilla linjoilla kuin Erja, jonka mielestä kirjan loppupuolen yliluonnolliset jännityselementit olivat aika turhia, sillä kertomus on kiinnostava ilman niitäkin.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni on mitä mainioin kesäkirja (tosin se sai tällaisena koleahkona kesänä entistä enemmän haaveilemaan helteisistä päivistä ja yöuinneista). Romaani saattaa alkuun vaikuttaa kepeältä ihmissuhderomaanilta, mutta onkin paljon, paljon enemmän. Karoliina Timonen kietoo lukijan pauloihinsa kasvattamalla hyvin ja hienovaraisesti jännitystä sekä pitäen paketin hallitusti kasassa taidokkaalla ja selkeällä kerronnallaan.

Kesäisestä illuusionista on ilmestynyt lukuisia blogiarvioita, joista haluan Erjan arvion lisäksi nostaa esille Marian tekstin, jossa pohditaan hyvin teoksen intertekstuaalisuutta, kerrontatekniikkaa ja kielellisiä vaikutteita.


sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kesää!




Joka ikinen vuosi keskikesä jaksaa ihmetyttää minua. Olen kamerani kanssa kuin lapsi karkkikaupassa. Säntäilen kuvaamassa kukkia ja muita luonnonihmeitä - jopa välittämättä inisevistä itikoista (niinhän hyttysiä täällä meillä kutsutaan). 

Ja onhan noita kuvia taas tullut näpsittyä. Kollaasien kuvat ovat tuota vesistökuvaa lukuun ottamatta kotipihastamme. Lampi taas on aika lähellä kotiamme ja käymme siellä silloin tällöin kävelyllä ja uittamassa Santtu-mäyristä (lapinkoira Huli ei tykkää uimisesta). 

Vaikka tämä kesä ei ole tähän mennessä ollut kovin lämmin, muutamaa päivää lukuun ottamatta, niin silti tuntuu niin kesäiseltä. Ja nämä kesäyöt sitten! Normaalistikin olen yökyöpeli ja kesäaikaan tämä "vaiva" vain pahenee. En millään malttaisi mennä nukkumaan, kun on valoisaa ja ulkona niin kaunista. Yöllä tätäkin kirjoitan, mutta nyt ihan oikeasti lähden (lopultakin) nukkumaan.

Oikein kaunista kesäistä viikonloppua! 

PS. Palaan kirjoihinkin jossain vaiheessa. Ainakin yhdestä tämän kesän hienosta uutuudesta on arvio kehkeytymässä.