sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Laadukas Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone. Otava. 2010. 302 sivua.

Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyt teos Harjunpää ja rautahuone on edeltäjiensä tavoin laadukas rikosromaani. Vaikka teoksessa lähdetäänkin liikkeelle pienen vauvan kuolemasta ja poliisien vierailusta vauvan kotona, niin varsinaisesti kirjassa keskitytään ratkaisemaan omiin vuoteisiinsa tapettujen naisten henkirikoksia.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on itsestään selvästi yksi kirjan päähenkilöistä, kuten kaikissa Joensuun teoksissa, yhtä lukuun ottamatta. Kuten aiemmissakin kirjailijan romaaneissa, on poliisin työn ja työyhteisön kuvaus on vakuuttavaa ja todentuntuista (Joensuu kirjoittikin suurimman osan kirjoistaan poliisin työn ohessa).

Toiseksi keskeiseksi hahmoksi tässä teoksessa nousee Orvo, noin 30-vuotias mies, jolla on monta roolia. Orvo elää alistettuna omituisessa perheessä äitinsä ja despoottisen isoisänsä kanssa. Hän työskentelee hierojana, mutta elää salaista elämää hankkimalla lisätuloja varakkaiden naisten seksiseuralaisena. Tässä viimeisessä roolissaan Orvo tutustuu nuoreen, vammautuneeseen naiseen, johon hän myös rakastuu. Orvon kohdalla onnen hetket ovat kuitenkin ohimeneviä, ja tunsin lukiessani aitoa surua tämän nuoren miehen puolesta.

Matti Yrjänä Joensuuta on pidetty erinomaisena yhteiskunnan ja ihmismielen syvimpien syövereiden kuvaajana. Joensuu ei päästä lukijaansa helpolla, vaan kuvaa tässäkin kirjassa ahdistavin, synkin ja väliin brutaalein sävyin elämän epäreiluutta ja lohduttomuutta sekä väkivallalla alistamista kuten myös seksin ostamiseen ja myymiseen liittyvää raadollisuutta ja rumuutta.

Joensuun taitavat kirjoittajan ja kertojan lahjat takaavat sen, että kirja piti hyvin otteessaan loppuun asti, siitäkin huolimatta, että arvasin murhaajakuvion hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Vaikka kirjan lukemisesta on jo useampi viikko aikaa, on kirjan jälkimaku edelleen mielessäni vahvana.

Joensuulla olisi ollut kyllä paljon annettavaa suomalaiselle rikoskirjallisuudelle, mutta onneksemme hän ehti kirjoittaa yhteensä 12 rikosromaania. Olen nyt lukenut koko Joensuun tuotannon, mutta kun ihan ensimmäisten Harjupää-romaanien lukemisesta on reilut kaksikymmentä vuotta, niin voisin hyvin aloittaa kierroksen alusta. Joensuun kirjojen pariin onkin hyvä palata, sillä edessä on taatusti hyvä lukukokemus.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Ennen päivänlaskua ei voi


Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi. 2000. 268 sivua.

Suomalaista kansanperinnettä ja luonnontiedettä yhdistelevä Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi ei selvästikään ole minun kirjani. Luonnon ja ihmisen, modernin ja myyttisen maailman rajapintoja tarkasteleva teos on kyllä tärkeä teemoiltaan, ja se on myös hyvin taidokkaasti rakennettu kokonaisuus, mutta kirjan lukeminen sai minut pikemminkin hämmentymään kuin innostumaan. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kirja  ilmestymisvuonnaan palkittiin Finlandialla, mutta minuun tämä ei kirja ei kuitenkaan kolahtanut siten, kuin olisin toivonut.

Ennen päivänlaskua ei voi kertoo nuoresta valokuvaajasta Mikaelista, Enkelistä, joka löytää kotipihaltaan peikon ja ottaa tämän asumaan luokseen. Alussa huonokuntoinen peikko tervehtyy vähitellen, kun Mikael saa vaivikaa kysyttyä eläinlääkäritutultaan petojen ruokavaliosta ja lääkinnäistä. Metsältä tuoksuva peikko, jolle Mikael antaa nimen Pessi, valtaa yhä suuremman osan Mikaelin elämästä, tunteista ja ajatuksista varsin katastrofaalisin seurauksin. Tapahtumien vyyhteen sekoittuu myös muutama Mikaelin rakastaja ja pari naapuria.

Sinisalo on rakentanut kirjassaan vaihtoehtoisen maailman, jossa peikot ovat todellisia, joskin piilossa pysyviä olentoja, eivätkä vain kansanperinteen ja myyttisen maailman hahmoja. Kirjan nimessäkin esille tuleva Reino Helismaan Päivänsäde ja menninkäinen -laulu kulkee koko ajan mukana kirjan osien nimissä, ja tuo hyvin esille kahden maailman törmäyksen. Peikot elävät pimeässä, salaperäisessä maailmassa, kun taas päivänsäteeseen vertautuva, vaalea ja enkeliä muistuttava Mikael elää modernissa maailmassa. Vähitellen nämä maailmat sekoittuvat eikä Mikael, toisin kuin laulun päivänsäde, voi enää elää ilman peikkoaan.

Pidin siitä, miten hienosti kirjailija käyttää intertekstuaalisuutta sekä pohtii kirjassaan erilaisia rajoja ja niiden ylityksiä. Edellä mainitun laulun lisäksi kirjailija viittaa myös Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -satuun ja muuhun todelliseen, mutta myös keksittyyyn kirjallisuuteen ja lähdeaineistoihin.

Kirjan selvistä ansioista huolimatta en pystynyt pitämään kirjasta. Kyse lienee ainakin osittain siitä, etten koe fantasia- ja tieteiskirjallisuutta omimmaksi genrekseni, mutta myös siitä, että inhosin todella paljon joitakin kirjojen kohtauksia (mm. kun peikko tappaa sille ruuaksi hankittuja lemmikkieläimiä). Se nyt ei sinällään merkitse sitä, ettenkö voisi kirjasta pitää, koska monessa suosikkikirjassaninkin on inhottavia ja puistattavia kohtauksia. Luulen, että kirjailijan on ollut tarkoituskin havahduttaa lukija ja saada hänet pohtimaan esimerkiksi luontoon ja ympäristönsuojeluun liittyviä kysymyksiä, mutta ehkä luin kirjaa liikaa tunteiden ohjaamana enkä vain saanut itseäni etäännytettyä lukijana riittävästi luotaantyöntävien kohtausten aikana. Harmillista, sillä olisin niin kovasti halunnut pitää tästä ansiokkaasta kirjasta.

PS. Osallistun tällä kirjalla Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Joensuun kirjallisuustapahtumassa pohdittiin Jälkeä


Osallistuin eilen Joensuun kirjallisuustapahtumaan, jonka teemana oli tänä vuonna Jälki. Nyt järjestetty tapahtuma oli järjestyksessään neljästoista. Aiempien vuosien teemoina ovat olleet tosi, vieras, kaunis, nauru, rakas, kuolema, ei, työ, jos, sana, minä, lukija ja tyhjä. Tapahtuma on kolmipäiväinen ja starttaa perjantaina yliopistolla, jossa kunkin vuoden aihepiiriä kartoitetaan tutkimuksen näkökulmasta. Lauantaina ja sunnuntaina yleisö sitten kokoontuu konservatoriolle kuuntelemaan lähinnä kirjailijoista koostuvien esitelmöitsijöiden puheenvuoroja. (Ks. lisätietoja tapahtumasta täältä.)

Tutkijavuosinani otin aktiivisesti osaa tapahtumaan sekä yliopistolla että konservatoriolla, mutta tässä välissä ehti kulua aivan liian monta vuotta, jolloin en jostain syystä päässyt osallistumaan tapahtumaan. 

Tällä kertaa teemana oli siis Jälki. Perjantain osuudessa, johon en osallistunut, oltiin kulttuurihistoriallisen jäljen perässä. Luentoja pitivät mm. Laura Kolbe, Teemu Keskisarja, Anna Kuismin. Ossi Naukkarinen ja Markku Lehtimäki. Eilen viitattiin joihinkin perjantain puheenvuoroihin ja minua jäi kyllä harmittamaan, etten töideni takia pystynyt osallistumaan perjantain osioon, mutta onneksi sentään eilen pääsin mukaan, sillä päivä oli monin tavoin mielenkiintoinen. (Tänään sunnuntaina, jolloin ohjelmassa oli mm. paneelikeskustelu, en enää Joensuuhun lähtenyt, vaan sen sijaan vietin osan päivästä puolukkametsässä.)

Krista kirjoitti eilen blogissaan tapahtumasta hyvän yhteenvedon enkä nyt käy läpi kaikkia esityksiä, vaan keskityn muutamaan itseäni kiinnostavaan teemaan. Myös Karjalaisen nettisivuilta löytyy juttu eilisen päivän osuudesta.

Tapahtumassa esiintyivät kirjailijat Joel Haahtela, Riikka Ala-Harja, Aki Ollikainen ja Katja Kettu sekä skype-yhteydellä kääntäjä Jaana Kapari-Jatta. Puheenjohtajina toimivat kirjailijat Tuula-Liina Varis ja Matti Mäkelä, joista ensimmäinen avasi päivän ja jälkimmäinen summasi yhteen päivän annin.


Tuula-Liina Varis totesi avaussanoissaan, että toisin kuin yleensä todetaan, ei mielikuvitus ole kirjailijan tärkein työkalu. Tärkein työkalu hänen mielestään sen sijaan on muisti. Eli kaikkea sitä, mikä jättää jäljen, kirjailija voi käyttää omassa työssä. Tämä näkökulma kytkeytyy hyvin Joel Haahtelan pohdintoihin, joissa kuului selkeitä kaikuja hänen psykiatrin työstään. Haahtela kertoi lapsuudestaan tuberkuloosiparantolan yhteisössä ja siitä, miten juuri lapsuudesta kumpuaa hänen elämäänsä ja myös kirjailijuuttaan määrittävä juurettomuus. Kuten Haahtelan tuotannon tuntevat, ovat monet kirjaijlijan henkilöhahmot päättymättömällä matkalla. Pidin paljon Haahtelan ajatuksista, kuten siitä, miten niin mennyt, nykyinen kuin tulevakin ovat alituisessa virtaavassa liikkeessä eikä identiteettikään ole valmis vaan täydentyvä.

Riikka Ala-Harjan kohdalla tuli esille kirjailijan etiikka liittyen hänen viime vuonna ilmestyneeseen teokseensa Maihinnousu ja sen aiheuttamaan kohuun. Aiheestahan keskusteltiin paljon myös blogistaniassa. Tuolloin pohdin itsekin sitä, pitäisikö kirjailijalla, kuten tutkijoilla ja tietokirjailijoilla, olla jonkinlainen eettinen ohjeisto. Kun eilen kuuntelin kirjailijoiden puhetta, tajusin, ettei kirjailijoilla voi olla samanlaista ohjeistoa kuin tutkijoilla, koska kaunokirjallisuuden kirjoittamista määrittävät erilaiset lähtökohdat kuin tutkimusta. Ala-Harja totesikin, että kirjailija luo omalakisen maailman, jossa viittaussuhteet todellisuuteen eivät ole suoria. Esimerkiksi hänen tavoitteenaan ei ollut kirjoittaa todellisuuden toisintoa, vaan nimenomaan kaunokirjallinen teos. Tätä esitelmää kuunnellessa tuli mieleen, ettei koskaan olisi pahitteeksi olla kriittinen, kuulla molempien osapuolien näkökulmia eikä uskoa läheskään aina sitä, mitä lehdissä kirjoitetaan.

Odotin oikeastaan kaikkein eniten päivän viimeisintä esiintyjää eli Katja Kettua, mutta toki oli myös mukava kuulla Aki Ollikaisen kertovan Nälkävuosi-teoksensa taustoista. Harmi vaan, etten ole vielä saanut luetuksi kyseistä kirjaa, jota hyvin monet bloggaajatkin ovat kehuneet ja joka voitti vuonna 2012 Blogistanian Finlandian. Kirjailija muuten kertoi olevansa kiitollinen ja otettu tuosta suoraan lukijoilta tulleesta huomionosoituksesta.

Mutta takaisin Kettuun, jonka teos Kätilö on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Kettu kertoi jutustelevaan sävyyn teoksistaan sekä omasta kiinnostuksestaan historiaan. Tätä kiinnostustaan hän onkin käyttänyt hyväkseen kirjoitustyössään, ja hänestä on ollut mukava muun muassa penkoa aineistoja arkistoissa ja kuunnella ihmisten tarinoita. Kätilöstä puhuessaan Kettu pohti historiallisen romaanin kirjoittamisen olevan leuhka valinta, mutta lukijana ehdottomasti kiitän kirjailijaa tuosta valinnasta.

Kuten aiemmatkin Joensuun kirjalllistapahtumat, oli myös tämänvuotinen tapahtuma ainakin lauantain osalta hyvin koostettu kokonaisuus. Päivästä jäi positiivinen jälki ja pidin päivää inspiroivana ja kiinnostavana. Kiitos siis kirjallisuustapahtuman järjestäneelle Pohjois-Karjalan kesäyliopistolle, Itä-Suomen yliopistolle, työryhmälle ja tukijoille sekä tietenkin kaikille hienoille vieraille! Kirjallisuuden harrastaja on onnellinen!


maanantai 2. syyskuuta 2013

Irvingin Minä olen monta ei täyttänyt odotuksia

John Irving: Minä olen monta. Tammi. 2013. Englanninkielinen alkuteos In One Person (2012). Suomentanut Kristiina Rikman. 604 sivua.

Ensimmäinen kontaktini John Irvingiin ajoittuu 1980-luvulle, jolloin kävin katsomassa hänen kirjansa pohjalta tehdyn elokuvan Kaikki isäni hotellit. Elokuva oli mielestäni outo, mutta hyvin vaikuttava ja siitä innostuneena ryhdyin lukemaan Irvingiä, muttei kirjailijan tyyli uponnut tuolloin minuun ollenkaan. Löysinkin Irvingin kunnolla vasta joitakin vuosia sitten, kun innoissani luin peräjälkeen Garpin maailman ja Kaikki isäni hotellit. Sittemmin olen jatkanut Irvingiin tutustumista lukemalla kirjat Oman elämänsä sankari ja Viimeinen yö Twisted Riverillä sekä vasta viime vuonna suomennetun Irvingin esikoisen Vapauttakaa karhut.

Koska olen, karhukirjaa lukuunottamatta, pitänyt kaikista lukemista Irvingin teoksista, odotin innolla hänen uusinta kirjaansa Minä olen monta. Odotukset olivat korkeat siitäkin syystä, että suomalaisen laitoksen takakannessa väitetään Irvingin olevan hurjassa vedossa ja että tämä uusin kirja toisi rohkeudessaan ja riemukkuudessaan mieleen Garpin maailman. Paljon luvattu, sillä eihän Minä olen monta todellakaan yllä Garpin maailman tasolle. Kirjalla on ansionsa eikä se missään nimessä ole huono, mutta hiukan pettynyt sivumaku lukukokemuksesta kyllä jäi, luultavasti kirjaan ladattujen liian suurten odotusten vuoksi. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt...

Minä olen monta kertoo kirjailija Billy Abbotista, joka teoksen alussa elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950-luvulla First Sistersin pikkukaupungissa Uudessa-Englannissa. Billyn perheenjäsenistä äiti ja isäpuoli sekä täti ja isoisä ovat mukana First Sistersin harrastajateatterissa. Äiti hoitaa kuiskaajan hommat, kun taas täti ja naisten vaatteisiin mielellään pukeutuva isoisä kilpailevat naisrooleista, ja isäpuoli vastaavasti saa yleensä komean miehen roolit.

Billyn biologinen isä on pikaisesti käväissyt Billyn äidin ja perheen elämässä. Billyn mielikuvat isästä rakentuvat perheessä kerrottujen tarinoiden varaan, kunnes Billy aikuisvuosinaan tapaa isänsä ja tämän rakastajan.

Jo varhaisessa vaiheessa Billy huomaa olevansa kiinnostunut niin tytöistä kuin pojistakin. Hän ihastuu toistuvasti vääriin ihmisiin, muun muassa isäpuoleensa ja kauniiseen painijapoikaan. Tärkeimmäksi nuoruusvuosien ihastuksista nousee kuitenkin kirjastonhoitajana First Sistersissä toimiva neiti Frost. Billyn ja neiti Frostin suhde on myös merkittävä Billyn lukuharrastuksen ja kirjailijuuden kannalta. Sen sijaan suhde Elaineen ei millään ilveellä kehity rakkaussuhteeksi, vaikka Billy ja Elaine useampaankin otteeseen testaavat suhteen laatua nuoruusvuosina ja myöhemmin.

Nimenomaan homo-, bi- ja transukupuolisuus ovat kirjan kantavia teemoja, ja ainakin minulle lukukokemus oli tässä suhteessa silmiä avaava, vaikka olenkin luullut jotain seksuaalivähemmistöistä  tietäväni. Irving käsittelee myös niitä aikoja, jolloin HIV ja AIDS yhdistettiin nimenomaan (ja lähes pelkästään) homoseksuaaleihin. Billyn muutamien ystävien sairastuminen ja kuihtuminen on kuvattu kirjassa riipaisevasti ja koskettavasti.

Kirjassa käsitellään - välillä liikaakin - erilaisia näytelmiä, joita pikkukaupungin teatteri ja sittemmin Billyn koulun teatteri harjoittelevat ja esittävät. Muitakin intertekstuaalisia viittauksia kirjassa on, ja taatusti ne ja niihin liiittyvät merkitykset olisivat avautuneet paremmin, jos tuntisin Shakespearen näytelmiä ja Dickensin teoksia. Mutta eipä siitä voi kirjailijaa syyttää, jos lukijalla on aukkoja sivistyksessä!

Teemoiltaan Minä olen monta on kiinnostava ja tärkeä, mutta valitettavasti kerronnallisesti sekava ja toisteinen. Se on kuitenkin Irvingin ansioksi luettava, ettei into lukemiseen missään vaiheessa lopahtanut, sillä sen verran vetävästi tarinaa kuljetetaan. Eli vaikken palavasti kirjaan ihastunutkaan, niin toki olen tyytyväinen siihen, että luin kirjan. Eikä tämän kirjan lukemisen suinkaan vähentänyt kiinnostustani John Irvingin tuotantoon.

Irvingin uusin on ollut esillä monissa blogeissa. Kurkkaa vaikka  Katrin blogiin, josta löytyy kirjaa ihaileva postaus sekä linkkejä muihin blogiarvioihin.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tule lukemaan lukutaidon hyväksi!

Miltähän tuntuisi, jos en osaisi lukea? Millainen olisin? Millainen olisi maailmankuvani? Mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi? 
Lukutaito on yksi tärkeimmistä taidoistamme, mutta samalla minulle, kuten monelle muullekin itsenstäänselvyys. Emme välttämättä tule ajatelleeksi, ettei lukutaito todellakaan ole maailman kaikkien ihmisten ulottuvilla. Maailmassa on tällä hetkellä lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmannes maailman lapsista saa käydä koulua. Erityisesti pakolaisille ja paluumuuttajille lukutaito on arvokas taito heidän aloittaessaan uutta elämää.

On luontevaa, että me kirjabloggaajat, jotka elämme kirjojen kautta ja joille lukeminen on erityisen rakas taito, pyrimme omalta osaltamme edistämään lukutaitoa. Reilut kaksikymmentä kirjabloggaajaa osallistuukin Suomen Pakolaisavun Lukutaitokampanjaan lukijoille hyvin luontevalla tavalla - lukemalla. (EDIT: Torstaina 5.9. peräti 32 kirjablogia on ilmoittautunut olevansa mukana kampanjassa.)

Tarkoituksena on lukea 6.9.-13.9. välisenä aikana mahdollisimman paljon ja lahjoittaa jokaisesta luetusta kirjasta yksi euro lukutaitokampanjaan. Samalla haastamme myös blogiemme lukijat ensinnäkin mukaan lukemaan lukutaidon hyväksi ja toiseksi levittämään sanaa Suomen Pakolaisavun tekemästä tärkeästä työstä lukutaidon hyväksi.

Kaikki kampanjan aikana kerätyt varat ohjataan lyhentämättöminä Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Lukutaitokoulutusta järjestetään pakolaisille ja paluumuuttajille tällä hetkellä Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. 
Jokainen euro on lukutaidotyössä tärkeä. Esimerkiksi neljällä eurolla saadaan hankittua koulutarvikkeet yhdelle lukutaito-opiskelijalle, kun taas 52 eurolla Pakolaisapu pystyy järjestämään 9 kuukauden pituisen koulutuksen yhdelle lukutaidottomalle. 
Lisätietoa Suomen Pakolaisavusta löydät muun muassa täältä ja täältä. Kirjabloggaajien keräys- ja lahjoitussivulle puolestaan pääset tästä. (Noilta sivuilta olen myös poiminut postauksen kuvan sekä tiedot Pakolaisavusta ja lukutaitokampanjasta.)

Hyvä blogini lukija, tulethan lukemaan lukutaidon hyväksi!

PS. Luultavasti en kampanjaviikon aikana ehdi lukea kovinkaan montaa kirjaa, ja jos ehdinkin, niin en ainakaan ehdi heti postailla lukemistani kirjoista. Siksipä otin varaslähdön kampanjaan ja tein jo tämän viikonlopun aikana pienen lahjoituksen. Lisäksi lupaan, että jokaisesta tuon kampanjaviikon aikana tekemästäni postauksesta lahjoitan kampanjaan kaksi euroa (tässäpä oikein oiva porkkana laiskahkolle postaajalle...).