Capusin suloinen Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise. Atena. 2012. Saksankielinen alkuteos Léon und Louise. Suomentanut Heli Naski. 309 sivua.

Kun lainasin kirjastostamme itselleni tuntemattoman kirjailijan Alex Capusin kirjan Léon ja Louise, luulin olevani ensimmäinen kirjan löytänyt bloggaaja. Ihan totaalisen väärin luulin, sillä jo siinä vaiheessa kirjasta olivat kirjoittaneet Leena Lumi ja Kirsi. Enkä nyt mainitse tätä siksi, että minun ehdottomasti pitäisi ehtiä ensimmäisenä kirjoittamaan tästä tai mistään muustakaan kirjasta, vaan ennemminkin ihmettelen, missä silmäni oikein ovat olleet,  kun heidän mainiot tekstinsä olivat jääneet minulta huomaamatta. Sittemmin tästä suloisesta kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Susa. 

Léon ja Louise pohjautuu sveitsiläis-ransalaisen Alex Camusin isoisän tarinaan. Kirjassa  kerrotaan 1900-luvun alkuvuosina syntyneiden Léonin ja Louisen sotavuosia ja muita ulkoisia olosuhteita sekä aikaa uhmaava rakkaustarina.

Kirja alkaa Léonin hautajaisista, joihin myös Louise ilmestyy:

Lopulta hän irrottautui vainajasta ja ojentautui jälleen, otti kyynärtaipeestaan käsilaukun, avasi sen ja kahmaisi nyrkinkokoisen, pyöreän, himmeästi hohtavan esineen. Se oli, kuten hetkeä myöhemmin totesimme, vanha, puolipallon muotoinen polkupyörän kello, jonka paikoitellen hilseilevässä kromipinnassa risteili hiussäröjä. Hän sulki käsilaukun ja ripusti sen taas kyynärtaipeeseensa, ja sitten hän rimpautti kelloa kahdesti. Rrr-ring. Rrr-ring. Pirinän vielä kaikuessa kirkossa hän asetti kellon arkkuun, kääntyi meihin päin ja katsoi meitä, yhtä toisensa jälkeen, suoraan silmiin.

Polkupyörän kellolla on tärkeä rooli Léonin ja Louisen ensimmäisen maailmasodan loppuvaiheessa  alkaneessa, Ranskaan sijoittuvassa rakkaustarinassa. Léon toimii tuolloin aseman sähköttäjänä, kun taas Louise työskentelee kuoleman enkelinä eli välittää suruviestejä sodassa kuolleiden perheille. Sota on aluksi vain taustalla, tosiasiana, joka ei kuitenkaan kovin vahvasti kosketa toisiinsa vähitellen rakastuneita  nuoria. Kohtalokkaana helluntaina 1918 sotatapahtumat kuitenkin heittävät nuoret erilleen, sillä Léon haavoittuu pommituksessa ja Louise katoaa.

Louise ja Léon kohtaavat sattumalta uudelleen 1920-luvun lopulla Pariisissa. Léon on tuolloin naimisissa, ja vaikka hän edelleen rakastaa Louisea, ei hän velvollisuudentuntoisena miehenä halua eikä pysty hylkäämään vaimoaan Yvonnea ja pientä poikaansa. Toinen maailmansota heittää kuitenkin Léonin ja Louisen taas erilleen, muttei kuitenkaan lopullisesti.

Vaikka kirjan keskiössä on kahden ihmisen rakkaustarina, niin kirja on paljon muutakin. Léon ja Louise ovat kyllä kirjan keskeisimmät hahmot, mutta kirjassa kuvataan hyvin ja koskettavasti  myös Yvonnea ja hänen rooliaan vahvana äitinä ja vaimona Saksan valtaamassa Pariisissa.

Kirjan vahvuutena koskettavan rakkaustarinan ohella onkin sota-ajan kuvaus yksilöiden tasolla. Kun ensimmäinen maailmansota pikemminkin taustoittaa nuorten rakkaustarinaa, niin toista maailmansotaa ja etenkin Pariisin miehitystä ja sen monia vaikutuksia Léonin ja hänen perheensä samoin kuin Louisen elämään kuvataan kirjassa elävästi, vaikuttavasti ja vakuuttavasti.

Léon ja Louise ei ole,  kuten Katja arviossaan oivaltavasti kirjoittaa, "suurta maailmankirjallisuutta, vaan pikemminkin mahdottomaan rakkauteen katsova tarina kahdesta ihmisestä läpi melkein kokonaisen vuosisadan. Se on kaunis ja ihana tarina, joka ei tarjoa helppoja vastauksia ja joka ei onneksi iskeydy imelyyden karikoihin."

Minuun tämä kirja vaikutti syvästi ja oli erittäin sopivaa ja suloista luettavaa valoisina alkukesän öinä. Yllätyin aika lailla siitä, että tämä teos on alunperin ilmestynyt saksan- eikä ransankielisenä. Kirja nimittäin tuntuu hyvin vahvasti ja ihanalla tavalla ranskalaiselta.

Mainio Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Plot. Suomentanut Arto Schroderus. 601 sivua.

Yhdysvaltalainen Jeffrey Eugenides on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus. Innostuin tutustumaan  hänen kolmanteen romaaniinsa Naimapuuhia sen jälkeen, kun olin lukenut siitä muutaman kiinnostavan ja pääosin kiittävän ja ihastuneen blogitekstin (varsin kattava lista kirjan blogiarviosta löytyy Karoliinan Kirjavasta kammarista).

Naimapuuhia on mainio, älykäs ja paikoin hauska, mutta samalla myös koskettava tarina kolmesta nuoresta collegeopiskelijasta ja heidän elämästään opiskeluvuosien jälkeen. Kirjassa seurataan Madeleinea, Leonardia ja Mitchelliä, jotka tapaavat toisensa 1980-luvulla ollessaan Brownin yliopistossa Rhone Islandin Provindencessa.

Aloittaessaan viimeistä lukuvuottaan kirjallisuustieteen ja 1800-luvun avioliittoromaanien tutkimisen parissa Madeleine päättää keskittyä ainoastaan opiskeluun ja unohtaa miehet. Toisin kuitenkin käy, sillä hän tapaa semiotiikan seminaarissa jännittävän Leonardin, johon rakastuu. Nuoret menevät erinäisten vaiheiden jälkeen naimisiin ja muuttavat Pilgrim Lakeen, jossa Leonard aloittaa laboratoriotyöskentelyn biologian stipendiaattina. Samaan aikaan Madeleinea rakastava, uskonnoista ja uskonnollisuudesta kiinnostunut Mitchell matkustelee ystävänsä kanssa Euroopassa ja päätyy lopulta tekemään avustustyötä Intiaan Äiti Teresan sairaalaan.

Kirjan kolmea päähenkilöä ja heidän elämäänsä käsitellään kirjassa aika tasapuolisesti. Eugenides on tehnyt kaikista kolmesta päähenkilöstään kokonaiset ja uskottavat henkilöhahmot, mutta kaikkein vahvimmin minulle jäi mieleen Leonard ja tämän koskettavasti ja väliin hyvinkin riipaisevasti kuvattu kamppailunsa maanis-depressiivisen mielisairauden kanssa. Lahjakkaan ja parhaimmillaan hyvinkin karismaattisen Leonardin kohtalo vaivasi mieltäni kirjan lopettamisen jälkeenkin. Tosin tunsin myös vahvasti sympatiaa sairaan miehen rinnalla elävää nuorta Madeleinea kohtaan.

Kirja vilisee kirjallisia viittauksia 1800-luvun klassikoista semiotiikkoihin ja biologiaan. Madeleinen kirjahyllyssä asustelee muun muassa Whartonia, Austenia, Dickensiä ja "hirmuisia Brontën sisaria". Madeleinen ja Leonardin suhdetta kuvatessa taas viitataan muun muassa Derridaan ja Barthesiin. Osa näistä viittauksista meni iloisesti ohi, vaikka olenkin törmännyt semiotiikan klassikoihin opiskeluaikani.

Vaikka kirjassa olikin turhan paljon viittauksia kirjallisuustieteeseen, mutta ennen kaikkea biologiaan ja hiivatutkimukseen, niin silti Naimapuuhia oli minulle hyvä lukuelämys. Tiivistämisellä ja viittausten karsimisella kirjasta olisi tullut taatusti erinomainen, mutta toki kirjaa voi hyvillä mielin  suositella tiiliskiven, kampusromaanien ja 1800-luvun kirjallisuuden ystäville.

Juhannusta!

Mä metsän polkua kuljen

Mä metsän polkua kuljen

kesäillalla aatteissain

ja riemusta rintani paisuu

ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla

oli kummia äskettäin,

niin vienoa, ihmeellistä

all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,

minä vain sekä muuan muu

ja lehdon lempivä kerttu

ja tuoksuva tuomipuu.

(Eino Leino: Maaliskuun lauluja, 1896)

Hyvää keskikesän juhlaa,

toivottelee Anna Elina

Lisää kirjankansirunoja

Minut haastettiin jo toistamiseen kirjoittamaan kirjankansirunoja. Tällä kertaa haastajana oli upeita  kirjankansirunoja laatinut Valkoinen kirahvi.

Olen parina iltana tutkaillut kirjahyllyjäni runollisin mielin ja tarjoan luettavaksenne vielä muutaman uuden runon. Kannet jätin nyt kuvaamatta. Sen sijaan annan sanojen puhua.

Naurattavien rakkauksien kirja

Pikku prinssi,
kerjäläistyttö.
Léon ja Louise.
Ystävät hämärän jälkeen.

Välisarjan avioliitto.
Arkipäivän mitättömyys.    
Uskottomuuden houkutus.

Loppuunkäsitelty.
--------
Kun olen luonasi

Loistohotelli.
Nuoruuteni Pariisi.   

     Alkuvoimat.
     Kiireettömyys.
     Elämän musiikki.

Olemisen sietämätön keveys.
--------
Paluu maan ääreen

Missä kuljimme kerran
hiljaa virtaa Don.
Hiljaisuuden tuolla puolen
idän sielunmessu.

PS. En nyt haasta ketään, koska tein sen jo aiemmassa kirjankansirunoja käsittelevässä postauksessani. Jos sinua ei vielä haastettu, mutta olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjankansirunoja, niin ole hyvä ja nappaa haaste tästä itsellesi!

EDIT: PS 2.  Tein kirjankansirunoille oman sivupalkin, jossa tulen julkaisemaan näitä jo esillä olleita runoja, mutta toivon mukaan myös ihkauusia runoja.

Pikkumuutoksia ja kuulumisia

Vaikka minulla olisi ollut vaikka miten paljon tärkeämpää tekemistä, niin vietin tänään jonkin aikaa tekemällä ulkoasumuutoksia blogiini.

Olin kyllästynyt punasävyiseen taustakuvaan ja luovuin siitä. En löytänyt Bloggerin tarjoamista taustakuvista tilalle yhtään mieluista kuvaa eikä into riittänyt ihan uuden taustakuvan sorvailuun. Onhan tuo vaaleanharmaa tausta hiukan aneeminen aiempaan verrattuna. Banneriinkin vaihdoin samaan syssyyn yhden aiemmin tekemäni kuvan. (Edit: Innostuin vielä yöllä tekemään ihan uuden bannerin ja samalla tein ihan pieniä muutoksia väreihin.) En tiedä, mentiinkö nyt huonompaan vai parempaan suuntaan, mutta näillä nyt mennään ainakin jonkin aikaa, kunnes taas uudistusinto iskee.

Meillä on ollut ihana kesäinen päivä. Olen välillä, kirjoittamisyritysten ja kotitöiden lomassa piipahtanut ulkona ihastelemassa kesän vehreyttä ja samalla kastellut yrttejäni ja tarkkaillut, joko pieneen kasvimaahani (kolme lavaa)  nousee taimia. Hitaasti näyttävät itävän, mutta onhan täällä ollutkin aika viileää ja sateista, mutta jospa nyt alkaisi lämpimämpi jakso.

Tosi ikävää on se, että meillä on sen verran itikoita (kuten täällä päin hyttysiä nimitetään), ettei ulkona voi olla ainakaan näin illalla kovin pitkään. Koiraparkakin on saanut joitakin ötökän puremia vatsaansa, muttei tuo näytä paljon herraa vaivaavan.

Oikein hyvää keskiviikkoiltaa ja loppuviikkoa!

Kirjankansirunoilua

Lumiomena-blogin Katja haastoi minut kirjoittamaan kirjankansirunoja. Ideana on siis laatia runoja kirjojen nimiä käyttäen.

Tarjoan luettavaksenne kolme lyhyttä runoa, mutta tämä on sen verran hauskaa, että tulen todennäköisesti kirjoittelemaan lisääkin kirjankansirunoja. Noudatin Katjan esimerkkiä ja otin kuvat niistä kirjoista, joita runoissani käytin, mutta tokihan runoja voisi kirjoittaa ilman kuviakin.

Jotta kirjankansirunouden jalo aate leviäisi, haastan Elma Ilonan, Amman, Marian, Paulan ja Jaanan penkomaan kirjahyllyjään ja -pinojaan runollisella mielellä.

Ja tässäpä nämä hengentuotteeni tältä illalta:

Nyt nappaa talvirakkaus.
Sydämen seutuvilla
yö on hellä.

Kimpassa
yötaivaan alla.
        Huone.
        Tunnit.

Ilon ja onnen tarinat.

Rannalla

Kesän varjot,
tuokio tuulessa,
hiekkalinna.
Tavallisia ihmeitä.

Lahirin hieno Tuore maa

Jhumpa Lahiri: Tuore maa. Tammi, Keltainen pokkari 2012 [2008]. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth (2008). Suomentanut Kersti Juva. 434 sivua.

En ole aiemmin lukenut Jhumpa Lahirin kirjoja, vaikka moni lukeva tuttuni onkin hänen kirjojaan suositellut. Intialais-yhdysvaltalaiselta Lahirilta on suomennettu kaksi novellikokoelmaa, Tämä siunattu koti (2001) ja nyt lukemani Tuore maa (2008) sekä esikoisromaani Kaima (2005).

Tartuin Lahirin novellikokoelmaan innostuneesti, hyvää lukukokemusta odottaen, ja sellaisen myös sain. Kahteen osaan jaettu Tuore maa koostuu kahdeksasta novellista. Ensimmäisen osan novellit, joita on yhteensä viisi, ovat itsenäisiä kertomuksia, kun taas toisen osan novellit Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen liittyvät toisiinsa. Nämä kolme novellia käsittelevät kahta varsin erilaista perhettä, mutta ennen kaikkea Heman ja Kausnikin elämää, heidän kohtaamisiaan ja suhdettaan niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin.

Näiden kolmen novellin muodostama kokonaisuus oli mielestäni ehdottomasti kokoelman parasta antia. Niiden lisäksi nostan tässä esille pari muuta novellia, joista Tuore maa ei ehkä ollut parhaiten eteneviä novelleja, mutta sen aihepiiri kosketti minua. Pelkkää hyvyyttä oli sekin teemaltaan kiinnostava, mutta myös novellina ansiokas. Huomaan nyt kirjaa selaillessani, kun kirjan lopettamisesta on kulunut pari päivää, että itse asiasssa pidin kovasti kaikista kirjan novelleista.    

Kirjan aloittava niminovelli tutustuttaa lukijan Seattlessa asuvaan Ruma-nimiseen naiseen, hänen perheeseensä ja isäänsä. Raskaana oleva, muutaman vuoden ikäisen Akashan äiti Ruma odottaa kylään isäänsä, joka on vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen viettänyt aikaansa matkustellen Euroopassa. Ruma käy sisäistä kamppailua siitä, onko hänen intialaistavan mukaan otettava isänsä luokseen asumaan vai saako hän ajatella itsekkäämmin, amerikkalaisemmin, eikä tarjota isälleen tätä mahdollisuutta. Novelli tarkasteleekin hienosti nimenomaan naisen kamppailua perinteiden ja nykyajan ja toisen kulttuurin asettamien vaatimusten ristipaineessa, mutta kuvaa niin isän kuin tyttärenkin näkökulmasta heidän välistään, joskus hyvinkin monimutkaista suhdetta.

Novellissa Pelkkää hyvyyttä tarkastellaan Rahulin ja Sudhan sisarussuhdetta, jota kuormittaa Rahulin alkoholismi. Sudha pyrkii pitkään ymmärtämään ja holhoamaan pikkuveljeään, joka on syntymästään asti ollut koko perheen lemmikki. Lahiri kuvaa Rahulin  alkoholismia siskon näkökulmasta ja kuvaa koskettavasti ja puhuttelevasti, miten vaikea riippuvuudesta kärsivää on auttaa ja millaisia tunteita tämän läheiset joutuvat käymään läpi.

Tuore maa  oli kokonaisuutena paitsi erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu kokoelma, niin myös kiinnostava katsaus amerikanintialaiseen elämäntapaan. Teoksessa käsitellään bengalilaistaustaisten perheiden elämää Yhdysvalloissa ja erilaisten kulttuurien kohtaamisia yksilötasolla. Vaikka tarkastelun keskiössä onkin intialaisten elämä Yhdysvalloissa ja osittain myös Intiassa ja Euroopassa, niin Lahiri käsittelee lasten ja vanhempien, sisarusten, ystävysten ja rakastavaisten välisiä ihmissuhteita ja niiden kipupisteitä oivaltavasti ja yleispätevästi.

Näyttää vahvasti siltä, että löysin itselleni yhden uuden suosikkikirjailijan. Onneksi olen jo ostanut itselleni Lahirin ensimmäisen novellikokoelman.

Tämän kokoelman ovat lukeneet ainakin 
Sanna
Katja
anni.M
Ina
Valkoinen kirahvi

Kesä!

Astelin heinäpellossa.

Nyt ovat paljaat jalkani täynnä tuhansia tuoksuja:

pohkeessa pisara mettä apilankukkien kotoa,

varpaiden välissä voikukankultaa

ja jalkapohjiini kirjoitettiin timoteiltä terveiset.

(Annukka Tiitinen)

Toukokuun luetut, osa 2

Kuten edellisessä postauksessani (ks. täällä) kerroin, en kirjoita toukokuussa lukemistani kirjoista kunnollisia arvioita, vaan kuittaan kirjat kirjoittamalla niistä pari yhteispostausta.

Itse asiassa en kirjoita yhdestä luetusta dekkarista edes lyhyttä esittelyä. Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun lukemisesta on kulunut useampi viikko, ja kirjakin jo palautettu kirjastoon. Kyseinen dekkari on ihan taattua Läckberg-laatua, mutta ilmeisesti luin ihan liian monta Läckbergiä kevään aikana enkä oikein innostunut Pahanilmanlinnusta. Sen sijaan seuraavat kaksi kirjaa olivat molemmat hyviä lukukokemuksia.

Kuva: levykauppax.fi

L. M. Montgomery: Sininen linna. Karisto. 2010 [1930]. Englanninkielinen alkuteos The Blue Castle. Suomentanut A.J. Salonen. 280 sivua.

Kuten blogini lukijat varmaan jo tietävätkin, on kanadalainen L. M. Montgomery yksi suosikkikirjailijoistani. Erityisesti Anna-sarja on sydäntäni lähellä, mutta toki pidän paljon myös Runotyttö-kirjoista. Olen lukenut Sinisen linnan joskus aiemminkin, luultavasti aika pian sen jälkeen, kun tutustuin Vihervuoren Annaan ja Uuden Kuun Emiliaan.

Sininen linna ei ole Annojen ja Runotyttöjen tavoin tyttökirja, vaan aikuisille suunnattu romaani. Kirjan päähenkilö Valancy Stirling on 29-vuotias naimaton nainen, ikäneito, kuten ennen tavattiin sanoa. Valancy on viettänyt hiljaista, vaatimatonta elämää sukunsa alistamana, mutta on selviytyäkseen kehittänyt unelman sinisestä linnasta. Valancyn elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa kuulla sairastavansa vakavaa, kuolemaan johtavaa sairautta. Sinisen linnan sankaritar ottaakin kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee suvun vastustuksesta huolimatta etsimään onneaan ja linnaansa.

Sininen linna on mainio ajankuva ja kertoo hyvin alistetun Valancyn oman tien etsinnästä. Sukuaan vastaan kapinoivan Valancyn ajatusmaailman muuttuminen on kuvattu uskottavasti. Kirja ei myöskään ole siirappisesti, vaan pikemminkin maanläheisesti romanttinen. Montgomeryn huumori taas tulee hienosti esille Valancyn oivaltavissa huomioissa ja nokkelissa vastauksissa. En yhtään ihmettele, että tämä kirja jaksaa ihastuttaa ja saa vuosikymmenestä toiseen uusia lukijoita.
  

Anne Swärd: Kesällä kerran. Otava. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar (2003). Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.

Vaikka Anne Swärdin Kesällä kerran on hänen esikoisromaaninsa, niin suomeksi ilmestyi ensin hänen toinen romaaninsa Viimeiseen hengenvetoon, josta olen postannut aiemmin (ks. täältä).

Kirja alkaa siitä, kun Kaj saa perheen kotitaloon seurakseen velipuolensa Kristianin, joka muutoin asuu muualla. Erityisjärjestelyyn on päädytty, koska Kajn kanssa asuva äitipuoli Ingrid ja tämän toinen poika Jens ovat lähteneet Floridaan Kajn voittamilla matkalipuilla. Taloon ilmestyvät myös Jensin vaimo Lisette lapsineen ja lopulta myös Kristianin, Jensin ja Kajn isä Jack.
  
Kesällä kerran on vahva ja aika lohduton kirja perheestä, sen ongelmista, kipupisteistä sekä piilotetuista ja vaietuista asioista, jotka vähitellen nousevat pintaan. Kirjassa vuorottelevat luontevasti nykyisyyden ja menneisyyden tapahtumat aina Ingridin ja Jackin nuoruudesta perheen perustamiseen ja hajoamiseen. Tapahtumia valotetaan lähes kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta; ainoastaan Lisetten ja Jensin lasten tulkintaa tapahtumista ei kuulla.  

Kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu ja useamman näkökulman käyttäminen on erittäin toimiva ratkaisu. Kuitenkin jokin tässä, kuten myös romaanissa Viimeiseen hengenvetoon vaivasi minua. Hölmöintä on, etten edes tiedä, mikä se jokin on. Vaikka Swärdin kirjat ovatkin hyviä ja hienosti kirjoitettuja, niin silti ne eivät minun arvoasteikossani kohoa erinomaisiksi.

Kuulumisia sekä toukokuun luetut, osa 1

Tulipa pidettyä parin viikon mittainen tauko bloggaamisessa. Palasin maanantai-iltana muutaman päivän kiertomatkalta, jonka aikana kävin Hämeessä ja Helsingin seudulla juhlimassa kahta hienoa ylioppilasta. Ennen matkaa taas oli aika lailla opiskelu- ja työkiireitä. Olen kyllä lukenut ihan normaaliin tahtiin, mutta kirjoittamiseen ei ole löytynyt aikaa eikä energiaa.

Koska en nyt yksinkertaisesti ehdi kirjoittaa kunnollisia arvioita toukokuun aikana lukemistani kirjoista, niin ajattelin kuitata ne kirjoittamalla niistä kahdessa eri postauksessa lyhytarviot. Näin ollen, ja toivottavasti, pääsen kirjoittamaan tuoreeltaan arviot kahdesta nyt kesken olevasta kirjasta (Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia ja Jhumpa Lahiri: Tuore maa). Mainioita kirjoja molemmat.

Luin kuukauden aikana yhteensä viisi aika erilaista kirjaa. Lukutahti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellisinä kuukausina, mutta olen ihan tyytyväinen niin luettujen kirjojen määrään kuin sisältöönkin.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö. Tammi. 2012. Englanninkielinen alkuteos Gold Boy, Emerald Girl (2010). Suomentanut Seppo Loponen. 259 sivua.

Kultapoika, smaragdityttö on kiinalaissyntyisen, nykyisin Kaliforniassa asuvan Yiyun Lin ensimmäinen suomennettu teos. Tätä palkittua kirjailijaa on verrattu muun muassa niinkin merkittäviin kirjailijoihin kuin Ernest Hemingway, Raymond Carver ja Alice Munro.

Li kuvaa novelleissaan kiinalaisten elämänmenoa modernisoituvassa Kiinassa. Tosin parissa kertomuksessa kuvauksen kohteena ovat amerikankiinalaiset. Novellissa Vankila kerrotaan Yhdysvaltoissa asuvasta pariskunnasta, joka haluaa vielä lapsen sen jälkeen, kun heidän teini-ikäinen tyttärensä on menehtynyt. Pariskunta päätyy etsimään sijaissynnyttäjän Kiinasta.

Yksi kaikkein mieleenpainuvimmista novelleista on kirjan aloittava Ystävällisyys. Kokoelmasta yli kolmasosan kattava, varsin surumielinen novelli kuvaa eristäytyvän 41-vuotiaan naisen muistoja armeija-ajasta Keski-Kiinassa. Varsin vaikuttava on myös kolmen naisen verisisaruudesta kertova novelli Aika kiitää.
 
Yhdeksästä novellista koostuva Kultapoika, smaragdityttö oli minulle kiinnostava ja tarpeellinenkin tutustumismatka Kiinaan ja kiinalaisuuteen. Ja oikein nautittava sellainen.

Erlend Loe: Supernaiivi. Like. 1998. Norjankielinen alkuteos Naiv. Super.(1996). Suomentanut Outi Menna. 224 sivua.

Olen jo pitkään suunnittelut lukevani norjalaisen Erlend Loen läpimurtoteoksen Supernaiivi. Olen aiemmin tutustunut useampaankin Loen kirjaan, ja näin ollen kirjailijan hulvaton kirjoittamistyyli oli minulle jo ennestään tuttu.

Kirja kertoo 25-vuotiaan, henkilökohtaiseen kriisiin ajautuneen miehen tarinan. Minäkertoja kokee yhtäkkiä elämänsä merkityksettömäksi ja ryhtyy ratkomaan ongelmaansa. Yksinkertaiset toiminnot, kuten pallon heitteleminen ja hakan hakkaaminen samoin kuin elämän ihmeellisyyksien pohdinta aikaa ja avaruutta käsittelevän kirjan äärellä, mutta myös vierailu veljen luo New Yorkiin sekä tutustuminen Liseen auttavat päähenkilöä saamaan vähitellen vankan otteen elämästään.

Voin hyvin kuvitella, että ilmestymisaikanaan tämä kirja herätti paljonkin keskustelua, mutta jo aiemmin Loeta lukeneelle kirja ei sisällöltään eikä tyyliltäänkään ollut mitenkään yllättävä. Toki kyseessä on erittäin mainio ja hauska kirja, jonka mielelläni luin, mutten kuitenkaan nosta sitä muiden lukemieni Loen kirjojen yläpuolelle.