sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Kuulumisia sekä heinäkuun luetut

Helteinen heinäkuu on muuttumassa elokuuksi. Pidän todella paljon loppukesän tunnelmasta pimenevine iltoinen. Värit luonnossa ovat syvemmät ja kypsemmät kuin alkukesästä ja ilmassa on jo hiukan syksyn tuntua, mutta silti on vielä kesä.

Heinäkuu oli perheessämme aika kiireinen. Meillä oli melkein kaksi viikkoa kylässä miehen sukulaisia Ruotsista ja kielitaito vertyi taas kummasti. Kielitaidon ylläpitämiseksi aion lähitulevaisuudessa myös lukea vähän ruotsinkielistä kirjallisuutta. Ruotsinkielisten kirjojen kokoelmamme nimittäin karttui, kun yksi vieras jätti meille lukemiaan pokkareita, kuten  ruotsalaisia dekkareita, joista kovasti pidän.


Viimeisen viikon ajan olemme totuttautuneet uuteen koiraamme, villiin ja valloittavaan Santeri-mäyrikseen. Vaikka meillä on aiemminkin ollut pentukoiria, ovat kasvattamisen haasteet ja pentujen touhut onnellisesti unohtuneet. Mutta vaikka Santerille sattuu vielä vahinkoja ja se saa silloin tällöin haukkumis- ja riiviökohtauksia, niin silti olen erittäin iloinen siitä, että pitkäaikainen haaveeni mäyräkoirasta vihdoin toteutui.
  
Siitä huolimatta, että elämä on ollut täyttä ja vilkasta, ehdin lukea heinäkuun aikana kuusi kirjaa:

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka.  Atena. 2011. 
Kazuo Ishigro: Ole luonani aina. Tammi. 2010.
Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen. WSOY. 2003. [1955] 
Alice Munro: Liian paljon onnea. Tammi. 2010.
Marilynne Robinson: Kotiin. Bazar. 2010.   
Sarah Waters: Vieras kartanossa. Tammi. 2011.

Olen toistaiseksi postannut vain kahdesta kirjasta, mutta näistä kaikista on kyllä arvioita tulossa. Cedervallia lukuunottamatta kirjat olivat hyviä tai jopa erinomaisia. Watersin kirjan olenkin jo pisteyttänyt (neljä tähteä). Ishiguron, Collinsin ja Munron teokset ovat sen kanssa aika tasaväkisiä. 

Jos pitää nostaa yksi ylitse muiden, niin se on viime yönä lopettamani Marilynne Robinsonin Kotiin. Se on surullinen ja kaunis kirja, jossa käsitellään syvällisiä ja tärkeitä teemoja (mm. perhesuhteet, anteeksianto ja armo, syyllisyys, kristinusko, rakkaus).

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Vieras kartanossa vei mukanaan


Sarah Waters: Vieras kartanossa. Tammi 2011. Englanninkielinen alkuteos The Little Stranger. Suomentanut Helene Bützow. 592 s. Kansi: Tuija Kuusela.

Vieras kartanossa alkaa, kun kirjan minäkertoja tohtori Faraday tekee potilaskäynnin kirjan keskeisenä näyttämönä toimivaan Hundrers Hallin kartanoon. Tohtorille kartano on ennestään tuttu paikka, sillä hänen äitinsä on toiminut siellä lastenhoitajana.  Hän ei kuitenkaan ole käynyt kartanossa vuosikymmeniin.

Tohtori muistelee kymmenvuotiaana tapahtunutta ensivierailuaan tuolloin vielä vauraaseen kartanoon:

Muistan parhaiten itse talon, joka jäi mieleeni kartanon perikuvana. Muistan kauniit patinoituneet yksityiskohdat, kuluneen punatiilen, kuplat ikkunaruuduissa, rapautuneet hiekkakiviset koristelistat. Ne saivat talon näyttämään utuiselta ja hiukan epäselvältä, ja ajattelin että se oli kuin jäätä joka oli juuri alkanut sulaa auringossa.

Faraday järkyttyy kartanossa näkyvistä rappion merkeistä ja aiemmin kauniin ja hoidetun puutarhan huonosta kunnosta. Kartanon ja sen omistavan Ayresin perheen loiston ajat ovatkin takanapäin. Niin Ayresien kuin muidenkin yläluokan edustajien elämäntapa on kirjan tapahtuma-aikana, 1940-luvun lopulla, muuttumassa yhteiskunnan murroksen myötä.

Ayresin perheen nuoremmat jäsenet Caroline ja Roderick, toisin kuin rouva Ayres, osallistuvat kartanon töihin, mutta mitkään ponnistelut eivät näytä riittävän kartanon pelastamiseen. Köyhyys ja säästäminen näkyy kaikessa. Rouva Ayres kyllä pyrkii pukeumaan siististi ja kauniisti, mutta vaatteet ovat vanhoja ja kuluneita. Silti rouvan olemuksessa on vielä nähtävissä merkkejä entisestä loistosta. Sen sijaan Caroline ei juurikaan näe vaivaa ulkonäkönsä suhteen.

Nuorta herraa, Roderickia heikentävät ja vaivaavat sotavamman aiheuttamat kivut ja säryt. Tohtori Faraday ryhtyy hoitamaan Roderickia ja alkaa siten vierailla kartanossa yhä useammin. Luokkayhteiskunta on selvästi läsnä kartanon väen ja työläistaustaisen tohtorin kohtaamisissa, olkoonkin että tohtorista tulee vähitellen kartanon vakituinen vieras ja etenkin kartanon naisväen ystävä.

Vähitellen kartanossa alkaa tapahtua yhä kiihtyvällä tahdilla outoja asioita, joista kaikki kartanon asukkaat saavat osansa. Kuka tai mikä sitten on tämä kartanossa kummitteleva paha? Lapsena kuolleen Susanin hahmoinen kummitus vaiko The Little Stranger, saaliinhimoinen varjo-olento, joka on syntynyt jonkun taloon kytkeytyneen henkilön alitajunnassa? Entä mikä on tohtori Faradayn tai kartanon asukkaiden rooli näissä tapahtumissa? Jos erilaiset tulkinnat aiheesta kiinnostavat, kannattaa käydä lukemassa Järjellä ja tunteella -blogissa käytyä mielenkiintoista juonikeskustelua.

Vieras kartanossa on monitasoinen ja teemoiltaan rikas. Kansiliepeessä sen todetaan olevan mukaelma goottilaisesta kummitusjutusta. Itse asiassa kummittelua ei ollut läheskään niin paljon kuin olin olettanut, mikä on ihan hyvä, koska en juurikaan pidä kummitus- tai kauhutarinoista.  Kirjaa voi lukea monesta muustakin näkökulmasta, esimerkiksi psykologisena jännityskertomuksena tai romanssina. Sitä on myös luonnehdittu sodanjälkeisen Britannian kuvaukseksi ja luokkayhteiskunnan murroksen allegoriaksi.  Juuri tämä teema läpäisee koko teoksen ja ja on onnistuneesti kuvattu. 

Tätä lähes 600-sivuista tiiliskiveä on joissakin blogeissa pidetty paikoin junnaavana ja liian laajana, mutta itse en missään vaiheessa pitkästynyt. Sen sijaan odotin jännittyneenä ja innoissani, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Luinkin kirjaa ennen kaikkea mukaansatempaavana, hienosti rakennettuna ja vanhanaikaisena tarinana, josta paikoin tuli mieleen Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani.

Lopuksi haluan antaa vielä erityiskiitokset kirjan tunnelman hyvin tavoittaneelle ja muutenkin onnistuneelle Tuija Kuuselan suunnittelemalle kansikuvalle.

Tästä hienosta kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi, Susa, Karoliina, Lainatäti, Erja, Sonja ja Ahmu.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Uusi perheenjäsen Aleksanteri

Mieheni ja minun ensimmäinen koira oli aikoinaan, noin 20 vuotta sitten mäyräkoira Eetu. Valloittava koirapoika kuoli aivan liian nuorena jäätyään auton alle. Siitä alkaen - ja erityisesti viime vuosina - minulla on ollut kausittain mäyräkoirakuumeilua. Se paheni alkukesästä, kun näin tuttavaperheeseen hankitun karkeakarvaisen mäyräkoiran.

Viime viikolla silmiin sattui parikin ilmoitusta karkeakarvaisesta mäyriksestä ja toisen kanssa tärppäsi. Perjantaina perheeseemme saatiin uusi perheenjäsen. Aleksanteri Suuri (rekisteritodistuksessa Aleksanteri) on 4 ½ kuukauden ikäinen karkekarvainen mäyräkoira. Kutsumme hänen kuninkaallista korkeuttaan joko Santeriksi tai Santuksi.

 

Sisäsiisteyttä vasta opetellaan, mutta hihnassa Santeri kulkee jo aika hyvin. Santeri vaikuttaa oppivaiselta ja fiksulta, mutta toki mäyräkoiralla on luonnetta ja omaa tahtoa, minkä olemme jo saaneet huomata.

Lapinkoirat Pessi ja Huli kiinnostavat pentua kovasti, mutta niitä on toistaiseksi ihmetelty vain tarhan ulkopuolelta. Eniten pelkäsin sitä, sopeutuvatko kissat uuteen perheenjäseneen. Ne ovat pysytelleet viime päivät ulkosalla, mutta eivät onneksi näytä ainakaan kovin pahasti suuttuneen, koska käyvät iltaisin normaalisti syömässä. Muutenkin kissat vetäytyvät näillä kesähelteillä mielellään ulos  varjoisiin paikkoihin.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kostoretki gotlantilaiseen tapaan ei vakuuttanut


Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Atena. 2011. Ruotsinkielinen alkuteos Svinhugg. Suomentanut Ulla Lempinen. 340 s. Kansi: Nina Leino.

Tartuin Marianne Cedervallin esikoiskirjaan muutamien lukemieni postausten perusteella (Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Katja/Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Luettua, Amma).  

Kirjan päähenkilöt, ystävykset Mirjam ja Hervor ovat hyvin erilaisia. Mirjam on lääkäri ja Hervor jonkinlainen noitatohtori. Mirjam on hillitty ja huoliteltu punatukkainen kaunotar, kun taas Hervor pulska, harmaaseen kaapuun pukeutuva homssutukka. 

Ystävykset ovat ostaneet vanhan kappelin pienestä gotlantilaisesta kylästä. He muuttavat kappeliin ja alkavat kunnostaa sitä asunnokseen. Varsinainen syy muuttoon on kuitenkin kosto. 

Koston kohteena ovat ne kolme mieshenkilöä, jotka ovat huijanneet Mirjamin mukaan omaan yritykseensä. Mirjam on huijauksen seurauksena menettänyt rahansa ja itsekunnioituksensa, mutta myös tyttärensä luottamuksen. Ajatuksen voimaan ja voimalauseiden tehoon uskova Hervor saa houkuteltua Mirjamin mukaan kokeiluun, jonka seuraukset ovat kolmelle miehelle hyvin tuhoisat.

Kirjassa on myös jonkin verran rakkautta ja romantiikkaa, muttei se kuitenkaan saanut minua missään vaiheessa nauramaan, vaikka takakannessa todetaankin:  ”Tällä kostoretkellä naurua riittää eikä rakkaudelta voi välttyä”. Toki kirjassa on mustaa huumoria.

Kirja idea on periaatteessa ihan hyvä, mutten kuitenkaan lämmennyt. Teksti on hiukan viimeistelemätöntä, mikä näkyy esimerkiksi lukemista haittaavana toistona. Luulen, että tämä kirja on myös liian viihteellinen tai kevyt minun makuuni, vaikkei kirjojen todellakaan tarvitse mielestäni aina olla vakavamielisiä ja syvällisiä! Muutaman muun bloggaajan tavoin ihmettelen kovasti loppuratkaisua ja murteen käyttöä. 

Positiivista sen sijaan on gotlantilaisen kesän, maiseman ja luonnon kuvaus, samoin kuin kirjan rakenne ja tarinan eteneminen. Lisäksi Nina Leinon suunnittelema kansi on hyvin kaunis.

Tähdet: ★ ★ ★ -

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann. Otava. 2010. Englanninkielinen alkuteos Swann (1987). Suomentanut Hanna Tarkka. 475 s.

Suosikkikirjailijoihini lukeutuvan Carol Shieldsin alkuaikojen tuotantoon kuuluva Kaiken keskellä Mary Swann kertoo runoilija Mary Swannin elämän ja runouden ympärille syntyneestä kiinnostuksesta, swannilaisuudesta.
 
Mary Swann oli kouluja käymätön maanviljelijän vaimo, joka juuri ennen traagista kuolemaansa luovutti pussillisen kirjoittamiaan runoja kustantajalle. Runot julkaistiin satasivuisena vihkosena ja  parikymmentä vuotta myöhemmin niistä innostuttiin pienessä piirissä, johon kuului muun muassa kirjallisuudentutkijoita.

Viiteen osaan jaetussa teoksessa tarkastellaan neljän henkilön näkökulmasta Mary Swannin elämää ja runoutta. 

Ensimmäiseksi kirjassa esitellään Mary Swannin runoja tutkiva nuori feministikirjailija ja opettaja Sarah Maloney. Hän oli ensimmäinen tutkija, joka kiinnitti huomiota Swannin runoihin ja yksi Torontossa järjestettävän Swann-symposiumin  valmistelukomitean jäsenistä.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin).

Maloneyn jälkeen lukijalle esitellään viisikymppinen Morton Jimroy, joka on kirjoittamassa elämäkertaa Swannista. Alkuaikojen innostus ja ihastus Swannin runoja kohtaan on jo ehtinyt vaihtua varauksellisuuteen ja jopa vastenmielisyyteen runoilijaa kohtaa, kun tämän minuus ei oikein aukene ja persoonaan on tullut ristiriitaisuutta. Jimroy kokee, että Mary Swann onkin loppujen lopuksi aivan samanlainen kuin muutkin hänen elämänsä naiset, saavuttamaton ja voitonhimoinen.

Nadeaun pikkukaupungin monitoiminainen Rose Hindmarch on paikkakuntansa runoilijasta hyvin innoissaan. Nimenomaan Hindmarch, joka toimii muun muassa kaupunginkanslistina, kirjastonhoitajana ja paikallishistoriallisen museon kuraattorina, keksi tehdä muistohuoneen Swannille. Kutsu nelipäiväiseen Swann-symposiumiin tekee Rose Hindmarchin iloiseksi, mutta myös levottomaksi.

Kirjan neljännessä osassa kuvaan astuu ranskalaissyntyinen Frederic Cruzzi, eläkkeellä oleva sanomalehden päätoimittaja. Cruzzi saa Hindmarckin tavoin kutsun Swann-symposiumiin, koska hän on aikoinaan kustantanut Swannin ainoan runokokoelman. Cruzzin osuudessa kerrotaankin siitä, miten runot kustantajalle päätyivät.  Teksti etenee tässä kirjan osiossa pääasiallisesti kirjeiden ja Cruzzin kirjoittamien historiikkien ja selontekojen kautta.

Kirjan viidennessä ja samalla viimeisessä osassa Maloney, Jimroy, Hindmarch ja Cruzzi sekä kolmisenkymmentä muuta swannilaista tapaavat toisensa symposiumissa. Samalla ratkeaa myös kadonneiden runokokoelmien ja asiakirjojen sekä muistikirjan ja valokuvan arvoitus. Elokuvan käsikirjoituksen muotoon kirjoitettu, jännittävä kirjan viimeinen osio kuvaa herkullisesti ja parodioiden seminaaritilanteita ja ihmisten kunnianhimoa samoin kuin akateemisilla kentillä tapahtuvaa vakavamielistä kamppailua erilaisista tulkinnoista.

Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa hyvin henkilökultin syntymistä, mutta pohtii myös sitä, miten joku voi tahtomattaan joutua pelinappulaksi. Huolimatta siitä, että Mary Swann on kirjan suomenkielisen nimen mukaisesti kaiken keskellä, erilaisten tulkintojen ja jopa palvonnan kohteena, ei hän voi mitenkään vaikuttaa siihen, miten häntä määritellään tai mitä hänen runoudestaan sanotaan.

Vaikka en haluaisi kritisoida omaa suosikkikirjailijaani, niin minun on pakko myöntää ettei Kaiken keskellä Mary Swann yllä Shieldsin parhaiden kirjojen tasolle. Kirjan loppu ei ole rakenteen puolesta kovinkaan onnistunut, vaan jää hajanaiseksi. Luin kuitenkin tämänkin Shieldsin erittäin mielelläni. Siinä on paljon niitä piirteitä ja ominaisuuksia, joista Shieldsin kirjoissa pidän. Ennen kaikkea Shields onnistuu kuvaamaan terävästi ja ironisesti akateemisia pelejä ja kirjamaailman kummallisuuksia. Juuri  teemansa puolesta Kaiken keskellä Mary Swann onkin mielenkiintoinen kirja.

Kirjan ovat lukeneet ja arvioineet myös Riikka, Erja, Tuula ja Kirsi Piha.

Tähdet:  ★ ★ ★ ½

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kesätaukoilua

On ollut sen verran kiireistä viime päivinä, etten ole ehtinyt juurikaan blogistaniassa vierailla. Sunnuntaiaamulla varhain meille tuli vieraita Ruotsinmaalta.Myös muita kesävieraita on tulossa käymään lähipäivinä.

Silloin, kun talo hiljenee, teen töitä. Muuten hääräilen ehtoisana emäntänä. Onneksi ehdin lukea illan ja alkuyön hiljaisuudessa, kun vieraat vetäytyvät yöpuulle. Palaan tänne ja kirjoittelen kirjoista sitten, kun elämä kaikkien kesäkiireiden myötä rauhoittuu ja palaa uomiinsa.

Mansikkaista, mustikkaista, aurinkoista & ihanaista heinäkuuta!

Tässä vielä yksi minua puhutteleva, aivan ihana kesäyöbiisi: http://www.youtube.com/watch?v=jKZclDm5fv4

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Brooklyn


Colm Tóibín: Brooklyn. Tammi. 2011. Englanninkielinen alkuteos Brooklyn ilmestyi 2009. Suomentanut Kaijamari Sivill. 313 s. Kansi: Markko Taina.

Brooklyn on irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäinen suomennettu teos. Kirjailijan teoksia on käännetty kaiken kaikkiaan 30 kielelle. Hän on saanut teoksistaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja onpa ollut pari kertaa Booker-ehdokkaanakin. Romaanien lisäksi Tóibín on kirjoittanut novelleja, esseitä, näytelmiä ja lehtiartikkeleita.

Brooklyn on upea kirja. 1950-luvun alun Irlantiin ja Amerikkaan sijoittuva nuoren irlantilaisnaisen tarina vei vahvasti mukanaan ja ihastuin kirjaan heti sen alkulehdillä. 

Kirjan ensimmäinen osa sijoittuu Irlantiin. Eilis Lacey asuu yhdessä äitinsä sekä kauniin ja tyylikkään Rosa-siskonsa kanssa. Veljet ovat muuttaneet työn perässä Birminghamiin ja isä on kuollut. Eilis opiskelee kirjanpitoa ja käy osa-aikatöissä Kellyn neidin kaupassa. Hänen elämäänsä kuuluu myös ystävien kanssa seurustelua ja tanssiaisia.

Rosa tapaa harrastuksensa golfin parissa Amerikkaan muuttaneen isä Floodin. Tämä on kuullut Eilisin työskentelevän huonosti palkatussa työssä ja ehdottaa muuttoa Amerikkaan, jossa hänen mukaansa olisi töitä ahkeralle, koulutetulle ja rehelliselle tytölle. Vaikka Eilis itse ei ole ajatuksesta innoissaan, hän lupautuu lähtemään, koska sisko ja äiti sitä niin kovasti suosittelevat ja haluavat.

Ja sitten hän oivalsi, että hänestä tuntui nyt siltä että hänen pitäisi muistaa tämä huone, sisarensa, tämä kohtaus niin kuin jostain etäältä. Hän tajusi, että siinä pitkittyneessä hiljaisuudessa oli jotenkin sanattomasti sovittu, että hän, Eilis, lähtisi Amerikkaan. Isä Flood oli kutsuttu käymään siksi, että Rose tiesi hänen voivan järjestää asian.

Kirjan toisessa ja kolmannessa osassa seurataan Eilisin elämää Amerikassa. Eilis asuu muutaman muun irlantilaistytön kanssa alivuokralaisena rouva Kehoen talossa ja on töissä tavaratalossa.  Työpaikan hänelle on järjestänyt avulias isä Flood, joka hankkii Eilisille myös opiskelupaikan Brooklynin opistosta, jossa tämä ryhtyy opiskelemaan kirjanpitoa ja tilintarkastusta. Alkuun Eilis kärsii kovasta koti-ikävästä, muttei kuitenkaan halua kertoa siitä kotiin lähettämissään kirjeissä.

Tärkeäksi paikaksi, vuokra-asunnon ja työpaikan lisäksi muodostuu seurakuntasali. Joulun aikaan Eilis on siellä auttamassa irlantilaisille järjestetyssä jouluruokailussa ja myöhemmin ryhtyy käymään isä Floodin ja seurakunnan järjestämissä tansseissa. Siellä Eilis myös tapaa italialaistaustaisen Tonyn ja pian nuoret alkavat seurustella. Siskolleen Roselle Eilis kirjoittaa Tonysta, mutta äidilleen hän ei mainitse miehestä mitään.

Juuri, kun Eilisin elämä on asettunut Amerikassa uomiinsa, tulee Irlannista suruviesti. Eilis päättää lähteä käymään kotonaan. Kirjan neljännessä ja samalla viimeisessä osassa Eilis palaa Irlantiin ja joutuu vaikeaan valintatilanteeseen. Tavallaan kirjan loppu jää auki, vaikka Eilis oman ratkaisunsa tekeekin.

Eilis on mestarillinen omien tunteidensa peittämisessä. Kirjavan kammarin Karoliinaa lainatakseni: ”Eilis ei tahdo antaa suurille tunteille valtaa hyvässä tai pahassa, vaan pidättää niitä sisällään. Pidättäytyy ja sulkeutuu muutenkin monella tavalla”.  

Esimerkiksi Brooklynissa Eilis ei halua antautua koti-ikävälle eikä edes ymmärrä, miksi hänen tuntemuksensa uudessa maassa ovat niin oudot ja tuskaiset. Ennen muuttoaan Amerikkaan hän vastaavasti on näytellyt reipasta eikä ole halunnut tai uskaltanut paljastaa pelkojaan.

Vaikka hän antoi ajatusten virrata omaa nopeaa tahtiaan, hän pysäytti ne kun mieli liikkui kohti todellista pelkoa tai kauhua, tai mikä pahinta, sitä ajatusta että hän menettäisi tämän maailman iäksi, ettei enää ikinä eläisi tavallista päivää tavallisessa paikassa, että hän koko loppuelämänsä joutuisi kamppailemaan vierauden kanssa. Alakerrassa, Rosen ja äidin seurassa, hän puhui käytännön asioista ja pysytteli reippaana.

Vaikka pidin tästä kirjasta todella paljon, minusta tuntui välillä turhauttavalta, kun päähenkilö Eilis ei uskaltanut tehdä itsenäisiä ratkaisuja (paitsi lopussa, mutta silloinkin oikeastaan pakon edessä). Mielestäni hän antoi virran viedä liikaakin ja jätti päätökset muiden vastuulle. Mutta minä katsonkin tätä asiaa tasa-arvoisuuteen pyrkivän yhteiskunnan ja kulttuurin edustajana ja naisena, jolla on ollut aiempien sukupolvien naisia paremmat mahdollisuudet tehdä elämässään omia ratkaisuja. Kun taas ajattelee Eilisiä tietynlaisen kasvatuksen saaneena ja oman aikakautensa edustajana, on hänen henkilöhahmonsa hyvinkin uskottava. 

Brooklyn on hyvin etenevä, otteessaan pitävä ja helppolukuinen kirja. Se ei kuitenkaan ole kevyt tai pinnallinen. Eilisin tarinaa voi kyllä tarkastella yhtenä esimerkkinä irlantilaisten muutosta Amerikkaan uuden ja paremman elämän toivossa, kuvaahan kirja hyvin siirtolaisuuteen liittyviä vierauden ja koti-ikävän tunteita, mutta myös pärjäämistä ja sopeutumista uuteen elämään. Mutta tämä kirja on paljon muutakin. Siinä on sellaista kauneutta, jota on oikeastaan vaikea kuvata. Kyse on ainakin osittain Karoliinan mainitsemasta pienieleisyydestä ja hienovaraisuudesta. Kirjan kansiliepeen mukaan kirja onkin eleettömän voimakas kertomus. Vaikuttava lukukokemus – ainakin minulle.

Kannattaa myös kurkata Leena Lumen ja Zephyrin kirjoittamia arvioita.


Tähdet.  ★ ★ ★ ★ ½

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Mozartin hiukset

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset. Novelleja. WSOY. 2011. 222 s. Kansi:  Sanna Sorsa.

Maritta Lintunen on julkaissut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana pari romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hän on ehtinyt olla kaksi kertaa Runeberg-palkintoehdokkaana ja kerran Savonia-ehdokkaana.  Vuonna 2010 Lintunen sai WSOY:n ja Kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon suomalaisen kirjallisuuden ja lukuharrastuksen edistämisestä.

Minulle Lintunen on ihan uusi kirjailijatuttavuus. Tartuin hänen novellikokoelmaansa Mozartin hiukset kiinnostuneena. Kirjan kansi on mielestäni tyylikäs. Takakansi vastaavasti lupaa kirjan olevan ”soljuvasti nuotinnettu novellikokoelma ihmissuhteiden dissonanssista”, jossa kirjailija ”kuvaa monikerroksellisen taidokkaasti elämän kriittisiä leikkauspisteitä”.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joissa kaikissa musiikilla on keskeinen rooli. Kirjan aloittaa Karavaanari-niminen novelli. Siinä kuvataan koskettavasti pienen tytön, Ruutin, näkökulmasta pankin pikkujouluja ja juhlan jälkeisiä tapahtumia. Ruutin saksofonia soittava isä esiintyy bändinsä kanssa pikkujouluissa, joissa tyttö vahingossa näkee ja kuulee hämmentäviä asioita.

Karavaanin äänet ovat kadonneet korvistani, musiikin sijasta niissä kaikuu nyt sanoja, vihjeitä ja paljastuksia, jotka olin yrittänyt painaa unohduksiin.

Lapsinäkökulmaa tarjoaa myös Mustavalkea. Siinä 12-vuotias poika käy viulutunneilla sokean soitto-opettajan luona. Poika ei edisty musiikkiopinnoissaan, mutta vanhemmat haluavat itsepintaisesti pitää kiinni soittotunneista, kunnes poika ja opettaja käyvät monipolvisen keskustelun  musiikista, kasveista ja rakkaudesta.

Niminovellissa päähenkilönä on Mozartiin pakkomielteisesti rakastunut nainen. Hän haluaa kulkea idolinsa jalanjäljissä ja muun muassa koskettaa pöytää, jonka ääressä olettaa säveltäjän viimeistelleen Don Giovannin. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä ja nainen päätyy varastamaan Mozart-museosta mestarin kiharat saadakseen olla mahdollisimman lähellä rakastaan.  Samalla hän kuitenkin menettää puolisonsa.

Muusikon jumaloinnista ja vahvasta samaistumisesta on kyse novellissa Jannen pää. Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian kuuleminen mullistaa nuoren miehen elämän. Mies saa omituisia kohtauksia, joiden aikana hänen päässään loimuaa kuvia ja ääniä. Itselleen tekemänsä diagnoosin mukaan hän on Sibeliuksen heimolainen, ellei sitten jopa itse säveltäjänero. Tätä miehen omaa tulkintaa vahvistaa myös miehen vanhempi naisystävä. Lintunen kuvaa mielestäni hienosti ihmisen vähittäistä muuttumista toiseksi, jumalointinsa kohteeksi.

Myös Valentiinit käsittelee muusikon ihailua. Siinä kaksi Valentin Oikarisen ihailijaa, Armi Muinonen ja Reino Saapunki, seuraavat idoliaan ympäri maan tanssilavalta toiselle. Sen sijaan, että Oikarinen olisi otettu, huomio ahdistaa ja aiheuttaa suorituspaineita. Lopulta muusikko keksii, miten pääsee ihailjoistaan eroon. Samalla hän tulee kuitenkin murskanneeksi kahden ihmisen unelman:

Olen vienyt heiltä yhteisen kielen ja sen mukana jotain salattua ja sanomatonta, joka kätkeytyy musiikkiin. Tuon viestin minä luen naisen surullisesta katseesta.

Habitus käsittelee kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa elävien sisarusten kohtaamista lapsuusmaisemissa. Kosmopoliitin opperalaulajattaren ja tämän työttömän veljen tapaamisessa välittäminen verhotuu kiukutteluun ja katkeriin sanankäänteisiin. Niiden kontrastina ovat onnelliset lapsuusmuistot. Kohtaamisen jälkeen veli, joka kokee jo pikkupojasta asti olleensa isä, tekee suuren ratkaisun.

Myös novellissa Kiertotähti  on kyse elämän käännekohdasta. Siinä päähenkilö Raija tekee ratkaisun karkaamalla hankalalta pomoltaan ja entisestä elämästään ihailemansa tanssijan vanavedessä. Novellissa Joiku ratkaisun päähenkilö Tapanin puolesta tekee joku muu kuin mies itse. Vaimolla, joka kannustaa pystyyn kuolleen miehensä Lapin matkalle ja joikaavan nuoren naisen syliin, on omat motiivinsa. Tässä novellissa tärkeää roolia näyttelee omituinen orava.

Kokoelman päättävässä novellissa  Horkka tavataan työkyvytön konserttipianisti, joka saa työvoimatoimistosta komennuksen Hammondin soittajaksi markettiin. Muistot epäonnistumisesta pianistina nousevat pintaan soittaessa, mutta viimeistään, kun soittaja tapaa marketissa naisen menneisyydestään. Tämä tapaaminen on kuitenkin käänteentekevä ja parantaa soittajan häntä pitkään vaivaanneesta käsien vapinasta ja horkasta.

Lintunen kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti, paikoin myös hauskasti.. Hän käsittelee oivaltavasti ihmisten välisiä suhteita, tunteita  ja pakkomielteitä sekä elämän käännekohtia. Novellit ovat hyvin rakennettuja, mutta kuten usein novelleja lukiessa, minua harmitti se, että juuri kun pääsin sisään tarinaan, niin se jo loppuikin. Enkä tarkoita sitä, että novellit sinällään olisivat liian lyhyitä, sillä Lintunen osaa piirtää olennaiset asiat lukijan eteen muutamilla sanoilla ja lauseilla. Kuitenkin olisin mielelläni lukenut enemmänkin tietyistä novellien henkilöhahmoista.

Tämä on nimenomaan oma henkilökohtainen ongelmani ja johtuu siitä, ettei novelli lahityyppinä ole minulle niin tärkeä tai tuttu kuin romaani. Vaikka olenkin tottunut viime vuosina lukemaan novelleja, ja pitämäänkin niistä, niin minun on silti välillä asettua oikeaan lukijan asentoon novellien äärellä. Novellit vaativat hitaan ja pohdiskelevan lukurytmin ja -tavan. Valitettavasti olen välillä vähän liian malttamaton ja hätäinen lukija...

Novellikokoelman ovat myös arvioineet  Morre, Joana ja Hanna.

Tähdet:  ★ ★ ★ ★ -

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Haaste: top 10 kirjat


Sain tänään mainiosta Kujerruksia -blogista Top 10-haasteen. Kiitos Linnea!

Alunperin haaste käsitteli Top 10 -kosmetiikkatuotteita, mutta täällä kirjablogien maailmassa haaste muuttui, totta kai, kirja-aiheiseksi. Lukijat haastetaankin miettimään omaa Top 10 -kirjalistaansa.

Listan tekeminen ei todellakaan ollut helppoa, koska erinomaisia kirjoja on maailma pullollaan. Kirjamaku muuttuu ja elää, ja uusia suosikkeja tulee koko ajan lisää. Yritin ajatella koko lukuhistoriaani, enkä vain ihan äsken lukemiani kirjoja, ja pikainen pohdinta synnytti tällaisen listan:

1. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
2. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
3. Michael Cunningham: Tunnit
4. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
5. Andreï Makine: Ranskalainen testamentti
6. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
7. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
8. Sofi Oksanen: Puhdistus
9.  Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
10. Carol Shields: Tavallisia ihmeitä


Ja koska tämä haaste lähti liikkeelle kosmetiikkatuotteista, niin kerronpa ne tärkeimmät, joita käytän lähes päivittäin: Lumenen värivoide (Doublestay, mineral makeup, aurinkokaakao), ripsiväri (Dermosil 3-in-1- mascara black tai Kanebo 38°C) ja kasvopesu (Dermosil Facial wash).

Haastan seuraavat viisi blogistia listaamaan omat kymmenen kirjaansa (kosmetiikkatuotteitakin saa toki listata): 

Peikkoneito/Uppoa hetkeen
Morre/Morren maailma 
Zephyr/Kirjanurkkaus 
Mari A/Mari A:n kirjablogi 
Anki/Ankin kirjablogi

Kirja-arvonnan voittajat

Vaativa tehtävä vetää kissaneidin vakavaksi...

Vielä yksi rivi -blogin ensimmäinen kirja-arvonta on suoritettu. Arvontaan osallistui kaikkiaan 30 blogin lukijaa, jotka kertoivat pyynnöstäni monipuolisesti erilaisia kirjoihin ja lukemiseen liittyviä muistojaan. Valtaosa muistoista sijoittui lapsuuteen, mikä ei voi olla ilahduttamatta muistetun lapsuuden tutkijaa! Jos aikaa, energiaa ja innostusta riittää, palaan vielä muistoihin erillisessä postauksessa, olivathan kertomanne muistot sen verran kiinnostavia.

Kiitos kaikille arvontaani osallistuneille!

Suoritin arvonnan toiseksi viralliseksi valvojaksi nimetyn kissamme eli Mistin valvonnassa. Ensimmäinen virallinen valvoja, Riku, oli estynyt, luultavasti öisen hiirijahdin takia. 

Arvonnan voittajat ovat:
Marja-Leena
Kaisa 
Zephyr





Koska Marja-Leenan nimi nousi ensimmäisenä arvontakulhosta, saa hän valita kaksi kirjaa ensimmäisenä. Seuraavana valintavuorossa on Kaisa ja sitten Zephyr.

Ja vielä kertauksena voittokirjat:
Kristina Carlson: Herra Darwidin puutarhuri. Otava. 2009.
Philippe Claudel: Harmaat sielut. Otava. 2006.
Kajsa Ingermansson: Keltaisten sitruunoiden kahvila. Otava. 2007.
Kate Jacobs: Pieni lankakauppa. Gummerus. 2007.
Tapio Koivukari: Maista, niin muistat. Novelleja. Johnny Kliga. 2008.
Richard Mason: Yhdessä. Gummerus. 2004.
Marjo Niemi: Juostu maa. Teos. 2004.
Ingrid Noll: Rakkaat vainajat.  WSOY. 2004.
Dan Rhodes: Antropologia ja sata muuta tarinaa. Sammakko. 2005. (Pokkari)

Voittajat, ottakaa yhteyttä sähköpostitse (mustikkakummun.anna(at)gmail.com). Pyydän erityisesti Marja-Leenaa ottamaan yhteyttä mahdollisimman pikaisesti.

Lämpimät onnittelut voittajille!

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Bolšoin perhonen


Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen. WSOY.  2011. Englanninkielinen alkuteos Russian Winter.  Suomentanut Irmeli Ruuska.

Epämääräinen, unenomainen kuvaus oli kuin suoraan sadusta, missä pikkutytöillä on hiukset päälaella tiukalla nutturalla ja missä he oppivat lukemisen, maantiedon ja historian ohella myös liikkumaan, oppivat tanssimaan. Ennen vanhaan Ninan tapaiset tytöt eivät olisi päässeet edes koe-esiintymiseen. Mutta nyt, Stalin-sedän ansiosta, kuka tahansa, jolla on tarpeeksi ikää, voi osallistua sisäänpääsykokeisiin.


Daphne Kalotayn ensimmäinen romaani Bolšoin perhonen kertoo Bolšoin baletin tähtitanssijan Nina Revskajan tarinan. Kirjassa liikutaan monella eri aikatasolla: Ninan lapsuudessa, jolloin tämä äitinsä innoittamana aloitti Moskovan Bolšoi-teatterin koreografisen koulun; nuoruudessa, jolloin Nina kehittyi tanssijana; aikuisuudessa, jolloin Perhoseksi kutsuttu tanssija oli balettiuransa huipulla ja kirjan nykyisyydessä, jolloin pyörätuoliin joutunut entinen tanssija laittaa myyntiin vanhoja korujaan. 

Kirjan alussa lukijalle esitellään Nina Revskajan lisäksi kirjan toinen keskeinen naishenkilö, huutokauppakamarin apulaisjohtaja Drew Brooks, joka sopii Revskajan kanssa korujen myynnin yksityiskohdista. Toinen kirjan nykyhetkeen sijoittuva tärkeä henkilöhahmo on Grigori Solodin, joka tutkii Revskajan puolison, runoilija Viktor Jelsinin tuotantoa.

Neuvosto-Venäjälle sijoittuvissa jaksoissa lukija tutustuu muun muassa Nina Revskajan äitiin, puolisoon Viktoriin ja tämän menneessä elävään äitiin Madameen samoin kuin Ninan lapsuudenystävään ja myöhemmin kollegaan Veraan sekä Viktorin ystävään, juutalaissyntyiseen Gershiin. Henkilöiden kohtaloiden kautta kirjailija kuvaa hyvin Stalinin aikaa ja sitä, millaista salaisuuksien, peittelyn ja epäluuloisuuden ilmapiirissä oli elää. 

Henkilöhahmojen lisäksi tarinan kannalta hyvin tärkeä rooli on Ninan myyntiin antamalla meripihkaisella korusetillä. Meripihkakorujen tausta kiinnostaa sekä Drew Brooksia että Grigori Solodinia, jolla vastaavasti on hallussaan meripihkainen riipus. Selvitellessään korujen taustaa tulee niin Ninan Revskajan kuin Grigori Solodinkin elämästä esille erittäin kiinnostavia asioita ja myös yhtymäkohtia.

Kalotayn kieli on kaunista (kiitokset myös suomentajalle) ja tarina etenee pääsääntöisesti hyvin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta lukija pysyy hyvin mukana tapahtumien virrassa. Myös siirtymät aikatasolta toiselle hoituvat luontevasti. Mari A. on todennut blogissaan, että kirjassa eri aikatasot vaihtuvat salakavalasti ja molemmat tasot ovat yhtä kiinnostavia. Mari A. myös kirjoittaa oivaltavasti: ”kerrankin lukijaan uskotaan ja lukijalle jätetään jotain keksittävää, eikä kaikkea tuoda tekstissä esille, suoraan.” 

Bolšoin perhosesta ovat Mari A:n lisäksi kirjoittaneet täällä blogistaniassa ainakin Leena Lumi , joka oli haltioissaan ja totesi pitäneensä kirjassa kaikesta sekä Sinisen linnan kirjasto Maria, jonka mukaan 

Bolšoin perhonen on romaani kaikille, jotka rakastavat balettia, historiaa, musiikkia, kirjallisuutta ja vanhoja koruja. Se kertoo Neuvosto-Venäjän kipeästä historiasta ja niiden ihmisten haavoista, jotka elivät jatkuvan pelon, kontrollin ja rajoitusten vankina. Lohtua antaa ystävyys, taiteen tekeminen ja kokeminen, toivo vapaammasta maailmasta.  Mutta vaikka kirjan nimihenkilö, "Bolsoin perhonen" Nina Revskaja, pääsee lopulta Pariisin ja Lontoon kautta vapauden maanosana pidettyyn Amerikkaan, menneisyyden haavat ovat koteloituneet häneen kuin muinaiset hyönteiset meripihkakoruihin.
Tähdet: ★ ★ ★ ★