Väkevääkin väkevämpi Kätilö

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. 2011. 348 sivua.

Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se. Kumpaakin olen tässä maailmanpaloon hukkuneessa elämässäni  antanut, elämää ja kuolemaa vastavuoroin, enkä tiedä johtuuko elämäni kulku tämän ajan rummutuksesta vai siitä, että Herra sen perimmältään tällaiseksi on  tarkoittanut. Tämä kyky on ristini ja pelastukseni, taakkani ja tuomioni ja määrännyt elolleni mutkaisen polun kauas kotoani ja sinusta, rakkaani.
 

Katja Ketun Kätilöä on kutsuttu rakkausromaaniksi. Kieltämättä kirja on sitäkin, sillä onhan se suomalaisen kätilön, Villi- tai Vikasilmän ja SS-upseerin ja sotakuvaajan, Johann (Johannes) Angelhurstin välinen Lappiin paikantuva traaginen rakkauskertomus.  Kuitenkin Kätilö on paljon, paljon muutakin. Ennen kaikkea se on väkevä romaani sodasta ja siitä, miten sota vaikuttaa ihmisiin. Kirjassa näytetään muun muassa, mistä sodan raakuudet oikein kumpuavat ja mikä on yksittäisten ihmisten osuus niihin.

Kätilön rakenne on onnistunut. Kirjan aloittaa kätilön ja Johanneksen tyttärentyttären Helena Angelhurstin esipuhe. Helena myös päättää kirjan. Muina kertojina toimivat Kuollut Mies, jonka salaperäisiin merkintöihin ja kirjeisiin tutustutaan aina kunkin kirjan osan alussa (yhteensä kirjassa on kuusi osaa). Vähin erin selviää, että tämä henkilö on kätilön isä. Muutoin kirjassa vuorottelevat kätilön ja Johanneksen kertojan äänet. Eri kertojien käyttö toimii tässä kirjassa hyvin.  Tapahtumat ristivalottuvat ja kuva sodan jalkoihin joutuneiden ihmisten elämästä on monipuolinen ja rikas.

Kirjan ehdottomia ansioita ovat onnistuneen rakenteen lisäksi elävä, aistivoimainen ja vahva kerronta ja kieli. Ketun kieli on välillä niin väkevää, raadollista, lihallista ja jopa eläimellistä, että lukeminen aiheutti ahdistusta ja jopa inhoa. Siitäkin huolimatta koen, että vahva ilmaisu sopii tähän kirjaan eikä vähempi olisi riittänyt. Vaikka mieleni olikin tätä kirjaa lukiessa välillä aikamoisessa kaaoksessa, niin en voinut olla pitämättä kirjasta.

Kätilö kertoo todella vahvoin vedoin, tunteisiin vetoavasti ja raadollisesti sodan vaietusta historiasta. Nostan hattua Katja Ketulle siitä, että hän käsittelee rohkeasti ja ihan uudesta näkökulmasta historiamme kipupisteitä, Lapin sotaa, vankileirejä ja suomalaisten naisten sodanaikaisia suhteita saksalaisiin sotilaisiin.

Sen lisäksi, että Kätilön kirjalliset ansiot ovat kiistattomat, on kirja hyvin tärkeä puheenvuoro keskusteluun maamme (sota)historiasta. Kätilö on rohkaiseva esimerkki siitä, että on mahdollista käsitellä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti sota-aikaa ja rakentaa tuosta ajasta aiempaa monipuolisempaa kuvaa.

Kätilö on upea ja hyvin etenevä kirja, joka oli  pakko lukea nopeasti. Kirjan jälkimaku oli/on vahva ja omia vaikutelmia piti mietiskellä useamman päivän ajan. Tuntuu, etteivät sanat välttämättä edes riitä tai tee oikeutta tämän kirjan hienoudelle. Luulen, että tämä on niitä kirjoja, joiden arvo nousee entisestään, kun saa etäisyyttä lukuhetkeen. 

Kannattaa käydä lukemassa myös nämä arviot, joissa kirjaa hienosti kuvataan (jos joitakin arvioita puuttuu, niin vinkatkaa):

Leena Lumi

Minna
Joana
Paula
Erja
Jaana
Sonja

Tähdet: ★ ★ ★ ★½

Edit: Kätilö sijoittui juuri julkaistulla Blogistanian Finlandia 2011-listalla ensimmäiseksi! Hienoa!

Koskettava ja vahva kirja kotiinpaluusta

Marilynne Robinson: Kotiin. Bazar. 2010. Alkuteos Home (2008). Suomentanut Laura Jänisniemi. 381 sivua. Kansi:  Elina Warsta.

Kaupunki tuntui erilaiselta nyt kun Glory oli palannut sinne asumaan. Gilead oli hänelle läpikotaisin tuttu nostalgisten muistojen aiheena ja tapahtumapaikkana. Miten mielellään kaikki veljet ja siskot Jackia lukuun ottamatta olivat tulleet kotiin, ja miten alttiisti he olivatkaan taas lähteneet. Miten rakkaita tuo vanha paikka ja nuo vanhat tarinat heille olivat, ja miten kauas he olivatkaan hajaantuneet. Menneisyys oli oikein hyvä asia omalla paikallaan. Mutta tämä kotiinpaluu, takaisin muuttaminen, niin kuin isä oli sanonut, oli antanut muistoille pahaenteisen kaiun. Päästä menneisyys tällä tavalla ylittämään rajansa ja muuttumaan nykyisyydeksi ja mahdollisesti myös tulevaisuudeksi – he kaikki tiesivät, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Ajatus toisten säälistä kaiveli Glorya.

Gileadin pikkukaupunki Iowassa 1950-luvulla. 38-vuotias Glory Boughton on muuttanut lapsuuskotiinsa pitämään huolta iäkkäästä isästään, eläkkeellä olevasta papista. Elämä lapsuuskodissa on hiljaista, jopa piinallisen rauhallista.

Isän hoidon, kotiaskareiden ja puutarhatöiden lomassa Glorylla on aikaa muistella lapsuuttaan, vanhempiaan ja veljeään Jackia, joka on nuoruusvuosinaan aiheuttanut monenlaista harmia isälleen ja muulle perheelleen. Pian isälle saapuukin kirje Jackilta, joka lupaa tulla kotiin kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Alkaa kuumeinen odotus ja lopulta odotettu tuhlaajapoika saapuu kotiin.

Kolmen toisistaan vieraantuneen perheenjäsenen yhteiselämä ei ole helppoa. Kaikki kyllä yrittävät parhaansa, mutta vaikeiden asioiden välttely ja vaikenemisen kulttuuri tekee yhdessäolon tukalaksi ja vaivaantuneeksi etenkin illallispöydässä.  Niin isä kuin Glorykin vaikenevat Jackin menneisyydestä eikä Jack itse halua puhua pitkän poissaolonsa syistä.

Alussa Glory tuntee Jackia kohtaan vihaa ja suuttumusta, mutta vähitellen sisarusten välit lämpenevät, ja he uskoutuvat toisilleen. Molemmilla on takanaan rankkoja elämänkokemuksia ja he ovat joutuneet omista syistään jättämään taakseen rakastamansa ihmisen. Myös isän ja Jackin välille syntyy hiljalleen keskusteluyhteys ja yhden tapahtumarikkaan yön jälkeen miehet selvittelevät välejään.

Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat siis Glory ja Jack sekä heidän isänsä, joiden välisiä suhteita Robinson kuvaa hienosti ja tarkkasilmäisesti. Teoksessa ovat mukana myös Robinsonin aiemmasta Gilead-romaanista tutuiksi tulleet pastori Ames ja tämän perhe. Amesin on vaikea antaa anteeksi Jackille hänen nuoruudentekojaan, mikä taas aiheuttaa eripuraa vanhojen pappisystävien isä Boughtonin ja Amesin välille.

Kirjan kantavia teemoja ovat anteeksianto, armo ja rakastaminen. Robinson kuvaa hienosti, millaisia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita armon ja anteeksiannon sanomaa saarnaava pappi joutuu käymään läpi silloin, kun hän yrittää antaa anteeksi omalle pojalleen.   

Kirjasta tulee mieleen raamatun kertomus tuhlaajapojasta, jossa isä on erittäin anteeksiantavainen. Mietin lukiessani, miten paljon ihminen loppujen lopuksi ja ihan oikeasti voi antaa anteeksi? Isä Boughton ainakin uuvuttaa itsensä murehtiessaan poikansa elämää ja yrittäessään ymmärtää tämän tekoja.

”(..) Viime yö oli pahimpia mitä olen tämä maan päällä viettänyt. Ja koko ajan minä mietin ja kyselin Herralta: Miksi minun täytyy välittää niin paljon? Tuntuu kiroukselta ja kärsimykseltä, että rakastan omaa poikaani. Kuinka se on mahdollista? Olen miettinyt sitä monet kerrat.”

Jack sanoi: ”Olen pahoillani. Olen suunnattoman pahoillani. Mutta nyt te ainakin tiedätte, miksi viivyin niin kauan poissa. Minulla ei ollut oikeutta tulla kotiin. Minun ei pitäisi olla täällä nytkään.”

”Ei ollut oikeutta tulla kotiin!” isä sanoi, ja hänen äänensä murtui. ”Jos olisin joutunut kuolemaan näkemättä enää sinun kasvojasi, olisin epäillyt Herran hyvyyttä.” Hän katsoi Jackia. "Sitä minä pelkäsin. Ja siksi olin jonkin aikaa hyvin onnellinen.”

Kotiin on koskettava, vahva ja syvällinen kirja. Pidin siitä todella paljon, vaikka lukeminen olikin paikoin aika haastavaa. Koska kirjan uskonnollinen ympäristö on itselle vieras (Boughtonit ovat presbyteerejä), niin joitakin asioita en ymmärtänyt (mutta eihän se ole kirjan, vaan lukijan vika). Samoin jotkin kirjan teologiset pohdinnat menivät minulta iloisesti ohi.

Yksi asia, josta on kyllä pakko valittaa, liittyy kirjan kanteen. Siinä missä rinnakkaisteoksen Gileadin suomenkielisen laitoksen kansi on kaunis ja jotenkin runollinen, niin Kotiin on valitettavasti saanut synkän ja tunkkaisen näköisen kannen – mikä ero tuohon ylempänä olevaan Little Brownin kustamaman Home-kirjan kanteen! 

Kirjaa on blogiastaniassa kuvannut aiemmin Kirjasieppo.

Tähdet: ★ ★ ★ ★ ½

Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn. Tammi. 2011. Englanninkielinen alkuteos Brooklyn ilmestyi 2009. Suomentanut Kaijamari Sivill. 313 s. Kansi: Markko Taina.

Brooklyn on irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäinen suomennettu teos. Kirjailijan teoksia on käännetty kaiken kaikkiaan 30 kielelle. Hän on saanut teoksistaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja onpa ollut pari kertaa Booker-ehdokkaanakin. Romaanien lisäksi Tóibín on kirjoittanut novelleja, esseitä, näytelmiä ja lehtiartikkeleita.

Brooklyn on upea kirja. 1950-luvun alun Irlantiin ja Amerikkaan sijoittuva nuoren irlantilaisnaisen tarina vei vahvasti mukanaan ja ihastuin kirjaan heti sen alkulehdillä. 

Kirjan ensimmäinen osa sijoittuu Irlantiin. Eilis Lacey asuu yhdessä äitinsä sekä kauniin ja tyylikkään Rosa-siskonsa kanssa. Veljet ovat muuttaneet työn perässä Birminghamiin ja isä on kuollut. Eilis opiskelee kirjanpitoa ja käy osa-aikatöissä Kellyn neidin kaupassa. Hänen elämäänsä kuuluu myös ystävien kanssa seurustelua ja tanssiaisia.

Rosa tapaa harrastuksensa golfin parissa Amerikkaan muuttaneen isä Floodin. Tämä on kuullut Eilisin työskentelevän huonosti palkatussa työssä ja ehdottaa muuttoa Amerikkaan, jossa hänen mukaansa olisi töitä ahkeralle, koulutetulle ja rehelliselle tytölle. Vaikka Eilis itse ei ole ajatuksesta innoissaan, hän lupautuu lähtemään, koska sisko ja äiti sitä niin kovasti suosittelevat ja haluavat.

Ja sitten hän oivalsi, että hänestä tuntui nyt siltä että hänen pitäisi muistaa tämä huone, sisarensa, tämä kohtaus niin kuin jostain etäältä. Hän tajusi, että siinä pitkittyneessä hiljaisuudessa oli jotenkin sanattomasti sovittu, että hän, Eilis, lähtisi Amerikkaan. Isä Flood oli kutsuttu käymään siksi, että Rose tiesi hänen voivan järjestää asian.

Kirjan toisessa ja kolmannessa osassa seurataan Eilisin elämää Amerikassa. Eilis asuu muutaman muun irlantilaistytön kanssa alivuokralaisena rouva Kehoen talossa ja on töissä tavaratalossa.  Työpaikan hänelle on järjestänyt avulias isä Flood, joka hankkii Eilisille myös opiskelupaikan Brooklynin opistosta, jossa tämä ryhtyy opiskelemaan kirjanpitoa ja tilintarkastusta. Alkuun Eilis kärsii kovasta koti-ikävästä, muttei kuitenkaan halua kertoa siitä kotiin lähettämissään kirjeissä.

Tärkeäksi paikaksi, vuokra-asunnon ja työpaikan lisäksi muodostuu seurakuntasali. Joulun aikaan Eilis on siellä auttamassa irlantilaisille järjestetyssä jouluruokailussa ja myöhemmin ryhtyy käymään isä Floodin ja seurakunnan järjestämissä tansseissa. Siellä Eilis myös tapaa italialaistaustaisen Tonyn ja pian nuoret alkavat seurustella. Siskolleen Roselle Eilis kirjoittaa Tonysta, mutta äidilleen hän ei mainitse miehestä mitään.

Juuri, kun Eilisin elämä on asettunut Amerikassa uomiinsa, tulee Irlannista suruviesti. Eilis päättää lähteä käymään kotonaan. Kirjan neljännessä ja samalla viimeisessä osassa Eilis palaa Irlantiin ja joutuu vaikeaan valintatilanteeseen. Tavallaan kirjan loppu jää auki, vaikka Eilis oman ratkaisunsa tekeekin.

Eilis on mestarillinen omien tunteidensa peittämisessä. Kirjavan kammarin Karoliinaa lainatakseni: ”Eilis ei tahdo antaa suurille tunteille valtaa hyvässä tai pahassa, vaan pidättää niitä sisällään. Pidättäytyy ja sulkeutuu muutenkin monella tavalla”.  

Esimerkiksi Brooklynissa Eilis ei halua antautua koti-ikävälle eikä edes ymmärrä, miksi hänen tuntemuksensa uudessa maassa ovat niin oudot ja tuskaiset. Ennen muuttoaan Amerikkaan hän vastaavasti on näytellyt reipasta eikä ole halunnut tai uskaltanut paljastaa pelkojaan.

Vaikka hän antoi ajatusten virrata omaa nopeaa tahtiaan, hän pysäytti ne kun mieli liikkui kohti todellista pelkoa tai kauhua, tai mikä pahinta, sitä ajatusta että hän menettäisi tämän maailman iäksi, ettei enää ikinä eläisi tavallista päivää tavallisessa paikassa, että hän koko loppuelämänsä joutuisi kamppailemaan vierauden kanssa. Alakerrassa, Rosen ja äidin seurassa, hän puhui käytännön asioista ja pysytteli reippaana.

Vaikka pidin tästä kirjasta todella paljon, minusta tuntui välillä turhauttavalta, kun päähenkilö Eilis ei uskaltanut tehdä itsenäisiä ratkaisuja (paitsi lopussa, mutta silloinkin oikeastaan pakon edessä). Mielestäni hän antoi virran viedä liikaakin ja jätti päätökset muiden vastuulle. Mutta minä katsonkin tätä asiaa tasa-arvoisuuteen pyrkivän yhteiskunnan ja kulttuurin edustajana ja naisena, jolla on ollut aiempien sukupolvien naisia paremmat mahdollisuudet tehdä elämässään omia ratkaisuja. Kun taas ajattelee Eilisiä tietynlaisen kasvatuksen saaneena ja oman aikakautensa edustajana, on hänen henkilöhahmonsa hyvinkin uskottava. 

Brooklyn on hyvin etenevä, otteessaan pitävä ja helppolukuinen kirja. Se ei kuitenkaan ole kevyt tai pinnallinen. Eilisin tarinaa voi kyllä tarkastella yhtenä esimerkkinä irlantilaisten muutosta Amerikkaan uuden ja paremman elämän toivossa, kuvaahan kirja hyvin siirtolaisuuteen liittyviä vierauden ja koti-ikävän tunteita, mutta myös pärjäämistä ja sopeutumista uuteen elämään. Mutta tämä kirja on paljon muutakin. Siinä on sellaista kauneutta, jota on oikeastaan vaikea kuvata. Kyse on ainakin osittain Karoliinan mainitsemasta pienieleisyydestä ja hienovaraisuudesta. Kirjan kansiliepeen mukaan kirja onkin eleettömän voimakas kertomus. Vaikuttava lukukokemus – ainakin minulle.

Kannattaa myös kurkata Leena Lumen ja Zephyrin kirjoittamia arvioita.

Tähdet.  ★ ★ ★ ★ ½

Ihmeen ihana Ihmelapset

Roy Jacobsen: Ihmelapset. Like. 2011.  Norjankielinen alkuteos Vidunderbarn. Suomentaja: Päivi Kivelä. 280 sivua. 

Löysin taannoin kirjastomme uutuushyrrästä kiinnostavalta vaikuttavan kirjan, Ihmelapset. Kirjassa minua miellytti kansikuva, mutta myös sisältö vaikutti lupaavalta. Takakansitekstin mukaan kirja on ”lumoava kuvaus ihmeistä, joiden ei toivoisi olevan ihmeitä.”

Ihmelapset on norjalaisen Roy Jacobsenin toinen suomennettu kirja, ja ilmestynyt tänä vuonna. Ensimmäinen, Rajat, ilmestyi vuonna 2004. Se on Ihmelapset-kirjan tavoin Liken kustantama. Jacobsen on moneen kertaan palkittu kirjailija, ja tämä nimenomainen teos on saanut Kirjakauppiaiden palkinnon ja pysytellyt pitkään Norjan bestseller-listalla. Eikä suotta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Päähenkilö on kymmenvuotias Finn, joka kirjan alussa asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Isä on jättänyt perheen ja sittemmin kuollut tapaturmaisesti. Isä on selkeästi menneisyyttä eikä hänestä puhuta.

Sillä vaikka aika olikin Juri Gagarinin se ei missään nimessä ollut avioerojen vaan avioliiton aikaa, ja vain vuosi eron jälkeen isä menikin pois, niin kuin mutsi sanoi, työmaaonnettomuudessa. Minun isäni menehtyi nosturionnettomuudessa Akerin konepajalla. Minä en muista häntä enkä avioeroa enkä onnettomuutta, mutta mutsi muistaa meidän kummankin edestä, vaikka häneltä ei siis koskaan saakaan mitään konkreettisia tietoja, esimerkiksi siitä miltä isä näytti tai mitä hän teki mielellään ja mitä ei, vapaa-aikanaan, jos hänellä sellaista oli, mistä hän oli kotoisin ja mistä he puhuivat niinä onnellisina vuosina, joita heillä ilmeisesti täytyi olla silloin kun he odottivat minua; valokuvatkin mutsi pitää tiukasti piilossa, toisin sanoen sen ajan olemme jättäneet taaksemme.

Menneisyys ei kuitenkaan suostu jäämään taakse, vaikka äiti niin tahtookin. Isä on ehtinyt ennen onnettomuuttaan mennä uudelleen naimisiin huumeriippuvaisen naisen kanssa. Tuosta liitosta syntynyt tyttö, Linda, muuttaa asumaan Finnin ja tämän äidin luo. Linda ei ole kehittynyt normaalisti ja on aluksi sulkeutunut ja puhumaton. Lindan äiti on lääkinnyt häntä kuvitteellisen polvivaivan takia, ja kun lääkitys lopetetaan, tyttö muuttuu avoimemmaksi.  Vaikka Lindasta kehittyykin ajan mittaan valloittava persoona, niin silti jotkin ihmiset suhtautuvat häneen vieroksuen ja häntä pidetään epänormaalina. Finn puolustaa sisartaan, eikä aina seurauksitta.

Vaikka kertomus rakentuukin Finnin, tämän äidin ja Lindan ympärille, niin kirjassa on muitakin tärkeitä hahmoja. Näitä ovat perheen vuokralainen Kristian, Finnin kaverit ja naapurin lapset sekä äidin erikoiset sukulaiset ja lapsenlikkana toimiva Marlene. Etenkin salaperäinen Kristian on keskeinen henkilö, jonka merkitys Lindan kohtalolle selkenee vasta kirjan lopussa.

Jacobsen kuvaa hienosti lapsuutta 1960-luvulla, mutta ennen kaikkea pidän hänen tavastaan käsitellä Finnin tunteita, hänen isänkaipuutaan samoin kuin huolta siskostaan ja ristiriitaisia tunteita suhteessa äitiinsä. Kirjan myötä äidin ja Finnin suhde muuttuu.  Finn kokee, että äiti etääntyy hänestä ja vain hetkittäin Finn tuntee yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Äidillä taas on omat menneisyydestä juontuvat kipupisteensä, jotka hän joutuu kertomuksen edetessä kohtaamaan.

Huolimatta siitä, että kirjan henkilöiden elämä on vaikeaa,  ei kirja suinkaan ole synkkä. Kerrontaa sävyttää ja kantaa lämminhenkinen huumori. Mielestäni kirja onkin toivoa antava kertomus pojasta ja hänen ihanasta siskostaan ja äidistään, joka yrittää parhaansa mukaan selvitä elämän myrskyissä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Tähdet: ★ ★ ★ ★ ½