perjantai 31. elokuuta 2012

Syksy saapuu & elokuun luetut



Elokuu hurahti sukkelasti ja syksy alkaa toden teolla saapua. Syksy näkyy omassa elämässäni muun muassa siinä, että olen kaivanut esille sukkapuikot ja neulonut muutamat sukat ja tossut sekä käynyt ilmoittautumassa kansalaisopiston laulutunneille. Ensi viikolla jatkuvat informaatiotutkimuksen opinnot, kun aineopintojen vihonviimeiset kurssit käynnistyvät.

Syksyn myötä käynnistyvät myös kirjaston lukupiiri ja muistelupiirit kolmessa eri laitoksessa. Ja ettei tekeminen loppuisi, on työn alla muutama eri julkaisuihin tuleva lyhyt artikkeli. Mahdollisesti otan syksyn aikana vastuulleni yhden ihan uuden kirjoitushomman, mutta sen suhteen asiat ovat vasta hahmottumassa, joten ei siitä nyt sen enempää.

Heinäkuu oli minulle todella tuottelias lukukuukausi eikä elokuu paljon sille hävinnyt. Ehdin lukea seuraavat seitsemän kirjaa:

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi. 2002.
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - kauniina kuolleet. Otava. 2003.
Helen Grémillon: Uskottuni. Otava. 2012.
Camilla Läckberg: Majakanvartija. Gummerus. 2012.
Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä. Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry. 2012.
David Nicholls: Kaikki peliin. Otava. 2012.
Amy Tan: Sata salattua aistia. WSOY. 1996.

Kuukauden parhaan kirjan tittelin annan Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäiselle osalle. Olin kuvitellut Ekmanin kirjoja ihan erilaisiksi, jotenkin tylsiksi. Olin täysin väärässä. Viihdyin sen verran hyvin pääasiassa pohjoisen rajaseuduille sijoittuvan kirjan parissa, että trilogian toinen osa on jo lainattu kirjastosta.

Olen tähän mennessä ehtinyt kirjoittaa arviot vasta kahdesta, Käsi kädessä -antologiasta ja Eugenidesin kirjasta. Muista elokuun luetuista (Läckbergiä lukuunottamatta) yritän kirjoittaa tulevien viikkojen aikana vähintään lyhytarviot. Läckbergin dekkarista en kirjoita arviota, koska kirja palautui jo aikoja sitten kirjastoon. Kirja oli periaatteessa ihan hyvä, muttei se täyttänyt Läckbergin edellisen dekkarin Merenneidon jälkeen virittyneitä odotuksia.


Oikein hyvää viikonloppua sekä omenankirpeää ja värikästä syyskuuta!

maanantai 27. elokuuta 2012

Erikoislaatuinen Kafka rannalla


Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi. 2009. 639 sivua. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka (2002). Englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore (2005) suomentanut Juhani Lindholm. 

Japanilaisen, kansainvälisestikin suositun Haruki Murakamin teokset ovat olleet taajaan esillä kirjablogeissa. Luultavasti en olisi löytänyt tämän kirjailijan teoksia ilman blogistaniaa. Luin Murakamilta viime vuonna kirjan Sputnik - rakastettuni, joka oli periaatteessa ihan hyvä, muttei kuitenkaan mikään huikea lukukokemus. Kafka rannalla on ollut jo pitkään lukulistallani ja heinäkuussa vihdoin sukelsin  Murakamin kolmannen suomennetun romaanin erikoislaatuiseen maailmaan.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on ihan rehellisesti sanoen aika outo ja määrittelyjä pakeneva, mutta samalla upea kirja. Kirjan lopetettuani olin jotensakin hämmentynyt, mutta myös vaikuttunut. Vaikka kirjan lukemisesta on nyt aikaa jo useampi viikko, niin olen edelleen epävarma siitä, pääsinkö ollenkaan selville, mistä tämä kirja loppujen lopuksi kertoo. Yritän nyt kuitenkin sanallistaa kirjan herättämät ajatukseni.

Kafka rannalla rakentuu kahden päähenkilön, 15-vuotiaan Kafka Tamuran ja  60-vuotiaan Nakatan toisiinsa nivoutuvista tarinoista. Molemmat päähenkilöt matkustavat Shikokun saarelle Takamatsuun. Kotoaan karannut Kafka, joka silloin tällöin keskustelee kuvitteellisen Poika nimeltä Varis -nimisen hahmon  kanssa, päätyy Takamatsussa kierrellessään yksityiseen Komuran muistokirjastoon ja ryhtyy viettämään siellä aikaansa tutustuen kirjastonjohtajaan neiti Saekiin ja kirjastossa työskentelevään Oshimaan. Myöhemmin kirjastosta, mutta myös Oshiman mökistä tulee Kafkan turvapaikka.

Nakata taas oli lapsuudessaan 1940-luvulla osallisena omituisessa ja salaperäisessä Riisikukkokukkulan tapauksessa, jonka jälkeen hän menetti täysin muistinsa. Kuvernöörin aburahalla (heh!) elävä Nakata on omasta mielestään tyhmä ja hän kertookin, että "Nakata on ainoa koko perheestä, joka ei ole viisas." Mutta Nakatalla on erikoinen taito, sillä hän osaa keskustella kissojen kanssa. Hän hankkii lisätienestejä etsimällä karanneita kissoja ja etsiessään jälleen yhtä kissaa päätyy Kafkan isän kotiin ja lopulta joutuu pakenemaan Tokiosta.

Kun näiden henkilöiden tarinaan lisätään vielä Oidipus-myytti, pelottava kissojen sieluista huilua rakentava Johnnie Walker, eversti Sandlerin hahmon ottanut käsite, salaperäinen maalaus ja siihen liittyvä rakkaustarina, taivaalta satavia iilimatoja ja kaloja, puhumattakaan muista epätodellisista elementeistä, on lukijalla käsissään aikamoinen keitos, joka kyllä pitää otteessaan, mutta jota lukiessa ei aina tiedä, missä mennään ja mistä on kysymys.

Kafka rannalla on rumia, jopa makaabereja, mutta toisaalta myös hyvin kauniita kohtauksia sisältävä, monikerroksinen ja mukaansatempaava romaani, jossa luontevasti kurkotetaan todellisuuden tuolle puolelle. Luen mieluiten reaalimaailmaa kuvaavia kirjoja ja olin aika yllättynyt siitä, miten paljon loppujen lopuksi pidin kirjasta, jossa on näin paljon maagista realismia.

Kafka rannalla sisältää  paljon myytteihin, filosofiaan ja populaarikulttuurin elementteihin liittyvää tematiikkaa, jota haluaisin avata enemmänkin, mutta en siihen yhden lukukerran perusteella pysty. Tämä onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi ehdottomasti lukea toisen kerran. Tuntuu, että sain nyt vain jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten hieno tai syvä kirja Kafka rannalla loppujen lopuksi on.

Monet ovat lukeneet Kafkaa rannalla. Katja kertoo tämän kirjan olleen hänelle yksi viime vuoden parhaimmista lukukokemuksista ja Ilse (Minna) vastaavasti pitää kirjaa moninkertaisesti ihanana. Lisää linkkejä arvioihin löytyy Marian tekstistä Sinisen linnan kirjaston sivuilta.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Tunnustus

Sain tänään kahdelta blogisiskolta nimittäin Valkoiselta kirahvilta ja Suketukselta Post it -tunnustuksen. Kaunis kiitos teille molemmille! Omaääniset ja upeat bloginne kuuluvat suosikkeihini.

Pidän myös kovasti seuraavista hienoista ja kiinnostavista blogeista, joihin nyt ojennan tunnustuksen lämpimin ajatuksin ja arvostaen:

Liisa / Luetut, lukemattomat
Katja / Lumiomena
Mari A:n kirjablogi
Helmi-Maaria Pisara / Pisara
Norkku / Nenä kirjassa

Ja tässä vielä tunnustuksen säännöt:
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Kirjasta on tehty elokuva,
jonka on ohjannut Sofia Coppola
http://www.imdb.com/title/tt0159097/
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - kauniina kuolleet (1993). Otava. 2003. 287 sivua. Englanninkielinen alkuteos The Virgin Suicides. Suomentanut Juhani Lindholm.

Virgin Suicides - kauniina kuolleet on toinen Eugenidesilta lukemani kirja. Kiinnostus kirjailijan tuotantoon heräsi luettuani toukokuussa Eugenidesin uusimman romaanin Naimapuuhia.

Eugenidesin esikoisromaani on 1970-luvulle sijoittuva, väkevä romaani teini-ikäisistä Lisbonin sisaruksista, jotka kaikki päätyvät tekemään itsemurhan (tohdin kertoa tämän, sillä siskosten itsemurhista kerrotaan heti kirjan ensimmäisessä virkkeessä).

Tarinaa kerrotaan naapurin poikien näkökulmasta. Kauniiden sisarusten maailma on pojille vieras ja salaperäinen kaikkine tyttöihin liittyvine esineineen, joita pojat ovat keränneet todistuskappaleiksi.   Yhteisössään oudoksi leimautuneiden Cecilian, Luxin, Bonnien, Maryn ja Theresen kohtalo ja näiden päätyminen synkkään ratkaisuun askarruttaa entisiä naapuruston poikia vielä aikuisenankin:

Ei lopultakaan ollut niin väliä minkä ikäisiä tytöt olivat olleet ja että he olivat olleet tyttöjä, vain sillä on merkitystä, että me olimme rakastaneet heitä eivätkä he olleet kuulleet meidän kutsujamme, eivätkä kuulleet nytkään, kun me jo kaljamahaisina ja kaljuuntuvina kutsumme heitä täältä puumajastamme ja pyydämme heitä tulemaan pois huoneista, joihin he astuvat saadakseen ikuisesti olla yksin, yksin itsemurhassa, kuolemaakin syvemmässä paikassa josta me emme ikinä löydä palasia kootaksemme heidät uudestaan.

Vaikka Virgin Suicides on  hyvä kirja, niin se ei mielestäni yllä Naimapuuhien tasolle. Se ei ole yhtä monitasoinen eikä kerronnallisestikaan aivan yhtä kunnianhimoinen. Aiheensa puolesta Virgin Suicides kuitenkin on tärkeä kirja ja pidin siitä, ettei siinä sorruta helppoihin selityksiin itsemurhien syistä.

Kirja on omalla erityisellä tavallaan kaunis, aistillinen ja sensuelli, tytöiltä ja naiseudelta, mutta myös kesältä tuoksuva. Pidin siitä, miten Eugenides ylipäätään kuvaa nuoruutta, mutta mielestäni hän onnistuu erinomaisesti kuvatessaan hämmentyneiden teinipoikien tunteita ja ajatuksia sekä kertoessaan sisarusten yhteenkuuluvuudesta. Kirjailija myös kertoo  uskottavasti Lisbonien vinoutuneesta ja omituisesta perhedynamiikasta.

Lisbonin sisarusten tarinaan ovat blogistaniassa perehtyneet ainakin Sanna ja Jenni

torstai 23. elokuuta 2012

Blogi myös facebookissa & satanen täyteen



Pitkään harkittuani tein eilen illalla blogilleni sivut facebookiin. Moni lukijoistani onkin näköjään jo käynyt siellä tykkäilemässä sivustani. Kiitos!

Tänään olen myös ilahtunut lukijaraadin lukemista, lukupäiväkirjallani kun on nyt sata lukijaa. Aikamoinen määrä! Yhteisöllisyys on tämän homman suola. On suuri ilo olla kirjapainotteisen ja vilkkaasti keskustelevan blogiyhteisön jäsen.

Tervetuloa kaikille uusille lukijoille! 
Lämpimät kiitokset jo aiemmin liittyneille samoin kuin myös teille, jotka muutoin kuin lukijaraadin kautta seuraatte kirjoitteluani! 
Tästä on hyvä jatkaa kirjallisia seikkailuja.




keskiviikko 15. elokuuta 2012

Jään ja tulen kevät - mikrohistoriaa parhaimmillaan

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät. Otava. 2004. 382 sivua.


Hän nousi jakkaralle, otti kapteenin karvahatun käteensä ja ojensi sen. Kapteeni sanoi:
- Leikkiikös ne Kuopion pojat sotaleikkejä?
- Leikkii, herra kapteeni! Juho huudahti.
- Ahah, ahah, kapteeni myhäili. - No mikäs se on tämän pojan homma siinä sodassa?
Juho vaikeni hetkeksi ja katsoi jalkoihinsa. Sitten hän sanoi nopeasti:
- Hujasen Arvi on Sursilli ja yks muu meijän pihan poika on Staalini. Mutta Hupi-Pirtin vahtimestarin poika on Hitler ja ne mättää meijän pihhaan lumikokkareita ja talakkari suuttuu.
Kapteeni naurahti.
- Mutta mitäs sinä teet? se tivasi edelleen.
- Ei ne minnuu ota mukkaan, Juho sanoi. - Mutta minä leikin, että minä oon Kenraali Siä.
- Kenraali Sää, toisti kapteeni, tarttui häntä leukaan ja katsoi tarkkaan. - Mistäs sinä sen keksit?
- Yhen kerran tuumasin, Juho sanoi punastuen. - Että Kenraali Siä se joukkoja lopulta johtaa ja maaliman kansojen kohtalot ratkasoo. Kerta ei suurinkaan eikä vahvinkaan voi säitä muutella.

Jään ja tulen kevät valikoitui noin kuukausi sitten luettavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että halusin palata Kuopio-sarjaan ennen kuin lähdin  tutustumaan bloggaajakavereiden kanssa Kähkösen kirjojen tapahtumapaikkoihin. Toisena syynä oli se, että haluan ehtiä lukemaan Kuopio-sarjan tähänastiset kirjat ennen kuin paneudun syksyllä ilmestyvään sarjan uusimpaan Hietakehto-romaaniin.

Aloitin Kuopio-sarjan lukemisen viime syksynä. Sarjan ensimmäinen romaani Mustat morsiamet vakuutti minut ja pidin kirjasta kovasti. Totesin tuolloin Kähkösen kirjoittavan laadukasta proosaa  (ks. postaus täältä). Pidin myös vuoden alussa lukemastani kirjasta Rautayöt (2002), mutta en aivan yhtä paljon kuin sarjan avauksesta. Ja mikä harmillista, en ehtinyt tuolloin kirjasta tänne blogiini kirjoittaa.

Jään ja tulen keväässä eletään vuoden 1941 talvea ja kevättä. On välirauhan aika, mutta pelko uuden sodan syttymisestä kalvaa ihmisten mieliä. Kaikesta on puutetta ja Aleksanterinkadun puutalokorttelin asukkaat yrittävät pärjätä parhaansa mukaan.

Tapahtumien keskiössä on aiempien kirjojen tapaan Tuomen perhe. Hilda ottaa rohkean askeleen, ostaa mankelituvan ja muuttaa pois lapsuuskodistaan. Anna saa työpaikan ravintola Tatrasta, kun taas vankeuden ja sodan kauhut kokenut Lassi alkaa lopultakin saada otetta elämästä.

Kirjan henkilögalleria on laajempi kuin sarjan kahdessa aiemmassa teoksessa, ja naapurustoa  kuvataan nyt huomattavasti enemmän. Niin Hyvösen pariskunta  kuin pihan lapsetkin tulevat tutuiksi. Kirjassa seurataan etenkin viinaanmenevän ukkinsa kanssa asuvan Juho Tiihosen elämää. Lisäväriä tarinaan tuovat toimittaja Lehtivaara ja varsinkin hänen rouvansa, joka päättää antaa kodin Juholle, sekä englantilainen sotilas Mulligan, joka savolaisittain vääntyy Mullikaksi. Lukija tapaa kirjassa myös Rautayöt-teoksesta tutun Karjalan-siirtolaisen Helvi Martiskaisen ja hänen tyttärensä Marin.

Ihailen Kähkösen tapaa kirjoittaa tavallisten ihmisten kohtalot osaksi suuria historiallisia tapahtumia ja käänteitä. Kuopio-sarjasta huomaa, että kirjailija tuntee aiheensa ja tehnyt runsaasti taustatyötä kirjojaan varten. Jään ja tulen keväässä, kuten myös aiemmissa sarjan kirjoissa, Kähkönen kirjoittaa luotettavaa ajankuvaa. Historia elää ja hengittää, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Pidin tämän kirjan kohdalla eritoten elävästä ja värikkäästä lapsikuvauksesta.

Kuten jo Mustien morsiamien arviossa totesin, kirjoittaa Kähkönen kotoisasti ja konstailemattomasti. Pidän todella paljon Kähkösen kertojanäänesta ja hänen tavastaan kuljettaa tarinaa. Arvostan ja kiitän häntä myös luontevasta murteellisten sanojen ja ilmaisujen käytöstä niin dialogeissa kuin suorasanaisessa kerronnassakin.

Jään ja tulen keväästä, kuten koko Kuopio-sarjasta on viime aikoina kirjoitettu todella paljon kirjablogeissa. Ainakin Morre, Amma, Jaana, Maija, Salla ja Booksy ovat lukeneet tämän erinomaisen  kirjan.

Onneksi pääsen pian (ehkä jo tänä iltana) jatkamaan sarjan lukemista Lakanasiipien parissa.

maanantai 13. elokuuta 2012

Käsi kädessä -antologia

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä. Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry. 2012. Kannen maalaus: Esko Matilainen. Kannen suunnittelu: Petri Nevalainen.


Käsi kädessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kirjoittajapiirin toinen omakustanneantologia.  Antologian toimittajan, kirjallisuudenopiskelija Hanna Matilaisen mukaan Suomessa ei oikein ole ymmärretty, että meilläkin on sotaorpoja. Esimerkiksi koulussa puhutaan sota-ajan yhteydessä veteraaneista ja lotista ja siirtokarjalaisista, muttei sotaorvoista. Näyttääkin siltä, että suomalaisten sotaorpojen asia ja ongelmat on huomattu vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana, jolloin eri puolille maata on perustettu useita sotaorpojen yhdistyksiä (tietoa näistä yhdistyksistä löytyy täältä).

Käsi kädessä -teoksen kustantanut Pääkaupunkiseudun Sotaorvot perustettiin vuonna 2001, ja yhdistyksen kirjoittajaryhmä kokoontui ensimmäisen kerran tammikuussa 2002. Kolmen vuoden päästä ilmestyi ryhmän ensimmäinen julkaisu, novelliantologia Kaikki vain tapahtui. Kirjoittajapiiri, joka alussa pyöri naisvoimin, oli aiemmin nimeltään Orvokit, mutta kun mukaan tuli myös miehiä, sai ryhmä nimekseen OrvoKit, Orvot Kirjoittajat.

Antologia on jaettu teemallisiin kokonaisuuksiin, ja se sisältää yli kolmekymmentä tekstiä yhteensä 13 kirjoittajalta. Suurin osa teksteistä on novelleja, mutta on antologiassa muutama runokin. Vaikka kirjoittajia yhdistää sotaorpouden kokeminen, niin aihetta käsitellään suoraan vain muutamassa kirjoituksessa. Kirjan aihepiirien kirjo on laaja, ja mukana on niin faktaa kuin fiktiotakin. Yhtenä selkeänä teemana antologiassa on sota-aika, mutta paljon käsitellään myös elämänkulkua, vanhuutta, luopumista ja menetyksiä. Oman osionsa ovat saaneet ulkomaanmatkoihin liittyvät tekstit, mutta myös kypsä rakkaus, arjen ilot ja surut sekä perhe-elämä ja äitiys saavat antologiassa tulkintansa.

Ajallisesti kirjoituksissa liikutaan sota-ajasta nykyaikaan.  Sota-aikaan ajoittuvissa teksteissä käsitellään sotaorpouden lisäksi muun muassa evakkoon lähteneiden kokemuksia. Sota-aika on kuitenkin mukana muistoina monissa teksteissä. Sota on haavoittanut monella tapaa, kuten Helmi Annikki Ihalaisen novellissa Sielussa sirpaleita koskettavasti tulee esille:

Pentti oli joutunut 18-vuotiaana sotaan. Niitä tapahtumia hän ei ole pystynyt unohtamaan, ne ovat ahdistaneet häntä koko elämän ajan. Nyt hän itse poistaa sirpaleita sielustaan. Eivät lääkärit poistaneet samalla, kun poistivat sirpaleen selästä. 

Sotaorvon kokemuksista ja tunteista kertovat hyvin kaksi Anneli Matilaisen novellia. Tekstissä Terve faija! tytär kirjoittaa kirjettä sodassa menehtyneelle isälleen, jonka kirjoittamat kirjeet hän on vuosikymmenten jälkeen saanut käsiinsä. Hyötykappale, jota pidän yhtenä koko antologian parhaista teksteistä,  taas taustoittaa Toivo Vanha-Pärjälän sotaorvon siskonpojan Pentin kohtaloa. Tosin sotaorpouden osoittaminen oli tässä tapauksessa vaikeaa, sillä pojan vanhemmat eivät olleet naimisissa eikä isän kohtalosta oikein ollut täyttä varmuutta.

Kyllä niillä oli aikomus ihan vihille mennä, vaikka vanhukset olivat vastaan. Helmi minulle sitä kirjettä näyttikin, mutta kun se sinne kentälle jäi, tai joutui sotavangiksi. Ja aikoivat kylällä puhua että loikkasi vihollisen puolelle. 

Mielestäni kirjan kaikkein kiinnostavinta antia ovat juuri sotaorpouteen liityvät tekstit, koska minulla on äitini kautta aiheeseen henkilökohtaista tarttumapintaa. Äidinisä kuoli jatkosodan alkuvaiheessa, jolloin äiti oli muutaman vuoden ikäinen ja mummomme odotti toista lastaan. Tosin mummo meni aika pian naimisiin ukkini veljen kanssa ja äidille syntyi  vielä kolme sisarusta. Olen lapsesta asti tiennyt, ettei Antti-ukki ollut meidän oikea ukki, vaan äidin isäpuoli.  Asiaa  ei muutenkaan ole suvussamme peitelty. En kuitenkaan lapsena tai nuoruusiässä koskaan ajatellut, että äitini olisi sotaorpo. Itse asiassa vasta siinä vaiheessa, kun sotaorpoudesta alettiin keskustella laajemmin, tämä asia valkeni minulle kunnolla.

Käsi kädessä on sisällöltään kiinnostava ja elämänmakuinen antologia, jossa on hyvin erilaisia ja eritasoisiakin tekstejä. Selkeänä puutteena on se, ettei kirjan alussa olevassa sisällysluettelossa mainita kirjoittajien nimiä eikä siinä myöskään näy kirjan jaottelu eri teemoihin.

maanantai 6. elokuuta 2012

Copycat-kilpailuun osallistuu hän

Mietittyäni pääni lähes puhki, mitä tällä kertaa oikein kehittelisin Amman ideoimaan mahtavaan, jo toiseen copycat-kirjankansikilpailuun, satuin ikään kuin vahingossa löytämään kirjahyllystäni yhden Ernest Hemingwayn kirjan, jonka kansikuvasta sain inspiraation (kirjaa en ole koskaan jaksanut ehtinyt lukemaan kokonaan, mutta olen kyllä aloittanut sen). 

Kun aikani askaroin (=alkuyön) ja välillä kysyin neuvoa nuorison edustajalta, sain valmiiksi tämänkertaisen tuotokseni. Mutta siinä vaiheessa, kun kuva oli valmis ja latasin kannen kuvan Antikvariaatin sivuilta huomasin, etteivät sävyt todellakaan ole kohdillaan. Mulla on siis kirja itselläni ja arvioin värisävyt siitä, ja ladatussa kuvassa ne olivatkin vähän erilaiset (otin itsekin muutaman kuvan kirjasta, mutta eiväthän ne yöllä keinovalossa otetut kuvat onnistuneet).

Mutta onneksi tässä kisassa idea on tärkein, eivätkä värisävyjen vastaavuudet. Kysehän on leikkimielisestä kisasta. Ja hauskaa minulla ainakin oli - kuten kuvasta näkyy! (Mitähän tuossa kuvassa niin vakavamielinen Ernest oikein mahtaisi ajatella nauravasta bloggaasta?!)



Hemingwayn teoksen Ensimmäiset 49 kertomusta  kannen on suunnitellut Ilkka Kärkkäinen.  Kirja on ilmestynyt Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa vuonna 1991. Teoksen englanninkielinen alkuteos The First Forty-nine Stories ilmestyi Yhdysvalloissa 1939.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Ulkoasu-uudistaja yllätti jälleen

Olenkohan minä jotenkin nopeasti asioihin kyllästyvä ja uudistushakuinen, vai lähestyvästä syksystäkö johtuu, mutta yllätin taas itseni värkkäilemästä uutta banneria blogiini. Samalla sitten myös innostuin säätämään fontteja, värejä ja kaikkea mahdollista. Yritin tehdä ulkoasusta aiempaa selkeämmän ja luettavamman, ja toivottavasti siinä onnistuin.

Voihan toki olla mahdollista, että tarvitsin verryttelyä ja  kuvankäsittelytaitojen hiomista Amman copycat-kirjankansikilpailua varten.  Aion siis osallistua kisaan tälläkin kertaa. Toivotaan, että mahdollisimman moni innostuisi, sillä ainakin minusta copycat-kuvaa oli ensimmäistä kisaa varten todella hauska tehdä.

En ole kuvavärkkäilyiltäni ehtinyt kirjoittamaan kirjapostauksia, mutta kyllä niitäkin on tulossa jossain vaiheessa.


perjantai 3. elokuuta 2012

Kesäisiä Instagram-kuvia


Minäkin olen kovasti innostunut Instagramista, kuten kuvista näkyy. 
Näiden kuvien myötä toivottelen:

 Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua sekä suloista elokuun alkua!