Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Otava. 2011. Suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv. Suomentanut Caj Westerberg. 206 sivua. Kansi: Timo Numminen.
Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt, postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta oli minulle hyvin vahva ja pakahduttava lukukokemus. Ihan ensimmäisillä sivuilla en kyllä saanut kirjasta otetta, mutta heti kun pääsin sisälle Carpelanin kerrontaan ja kieleen, niin ihastuin ja haltioiduin. Välillä kirja tuntui olevan minulle jopa liikaa ja ahdistuin. Kuitenkin jo seuraavaa sivua lukiessani vahvistuin ja sain lohtua. Olin monta kertaa itkemäisilläni sekä kirjan surumielisyyden että hyvin kauniin ja ihastuttavan kielen ja ilmaisun takia.
Lehtiä syksyn arkistosta -kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan kirja koostuu minäkertoja Tomas Skarfeltin muistoista ja havainnoista sekä muun muassa kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvistä pohdinnoista. Kehystarinassa Tomas muuttaa maalle, Uddaan, kirjoittamaan muistiinpanoja elämästään. Lyhyitä lukuja sitookin yhteen kertojan lisäksi tämä kertojalle merkityksellinen paikka, mutta toki kirjassa on muitakin punaisia lankoja, jotka pitävät kokonaisuuden hyvin kasassa. Toistuvasti Tomas pohtii suhdettaan elämänsä tärkeisiin naisiin, äitiin, joka kirjan nykyhetkessä on kuolemaan valmistautuva 94-vuotias vanhus, ja Leenaan, joka hänkin on läsnä niin muistoissa kuin nykyhetkessäkin.
Kirjassa kuljetaan Tomaksen mukana syyskuusta marraskuuhun kertojan havainnoidessa luonnon valmistautumista talveen. Carpelanin luontokuvaus on erittäin vahvaa ja taitavaa, ja syksyn eteneminen vertautuu hienosti luopumisen, väsymyksen ja vanhenemisen teemoihin.
Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodomuutokset, tuo lämpöön kylmyyden. Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina. Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet. Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt. Olen sekä lonely että alone.
Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Hän näkee itsessään sekä pienen pojan että vanhan miehen. Olen jo aiemmin ihastunut Carpelanin tapaan kirjoittaa lapsuudesta ja antaa tilaa muistoille. Myös tässä kirjassa lapsuus on vahvasti läsnä.
Kun avaan vanhan vaatekaapin oven, sieltä putoaa ulos kevyt pölypilvi ja vuosia kypsyneiden kesien tuoksu, peltiveturin kolina ja holtiton iso nukke, jolla on porkkananvärinen tukka ja villalla – pumpulilla, valikoiduilla höyhenillä, tilkuilla? – täytetty kangasvartalo; ommelluin silmin hän tuijottaa ajattomuuteen, kovien leikkien jälkeen tajuttomana, ajattelemattomana ajattomien hellyydenosoitusten jäljiltä, kovien lastenkourien paiskomana ja tukahduttamana. Muistanko hänet, Hannan, minäkö se todella olin, joka panin hänet nukkumaan aina yhtä yllättäen saapuvaa ikuista unta. Silti hän on olemassa, hengittää lähes näkymättömästi, on tuskin elossa, muistoista ommeltu, muistoilla täytetty, muistoista pehmeä, elävä kuollut.
Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan. Sanojen kaunis poljento, oivalliset filosofiset pohdinnat, pitkän elämän eläneen kirjoittajan syvä viisaus. Kirjaa piti lukea kuin runoa, hitaasti, rauhallisesti nautiskellen. Välillä tuntui, etten voinut lukiessani kuin nyökytellä ja ihmetellä, miten joku voikin kirjoittaa näin upeasti ja osuvasti. Carpelan käsittelee suuria teemoja, elämää, kuolemaa, vanhemista ja rakkautta väkevästi ja lukijaa säästämättä, mutta samalla kuitenkin mykistävän kauniisti.
Minun on pakko istuutua pelkoni keskelle, tuntea, miten jostain saapuu rauha, joka antaa minulle silmäni takaisin. Tässä on eteinen, tässä keittiö, tässä työpöytäni, tässä tekstini, se on minun tekstini, se sanoo minulle: mene ulos pihalle, hengitä syvään, katso, miten pitkällä marraskuu jo on, onko se astunut sinun sisääsi, eikö sinulla ole mitään omaa vuodenaikaa? Kaikki? Näetkö syksyssä kevään saapumisen? Tunnetko maan tuoksun, tulevan jään tuoksun. Merkillistä on kaikki kauneus.
Tähtiä: ★ ★ ★ ★ ★ -
