maanantai 31. lokakuuta 2011

Lokakuusta marraskuuhun

Huomenna se alkaa, vuoden ikävin kuukausi. Onneksi sekin kestää vain aikansa ja surumieltään voi helpottaa polttamalla kynttilöitä, juomalla lämpimiä juomia, käpertymällä torkkupeittoon ja kuuntelemalla musiikkia (esim. Miljoonasateen Marraskuuta).  

Luultavasti kaikkein paras konsti marraskuusta selviytymiseen on kuitenkin lukeminen. Itse luen piakkoin syksyisen lohtukirjani Muumilaakson marraskuu. Muitakin hyviä kirjoja, ostettuja, saatuja ja lainattuja, on kertynyt luettavien kirjojen listalle. Kirjastopino on pienentynyt ja olen, kumma kyllä, malttanut aika hyvin olla lainaamatta lisää, vaikka kahtena päivänä viikosta käynkin työskentelemässä kirja-aarteiden äärellä kirjastossa. 

Lokakuu oli minulle aika hyvä lukukuukausi. Luin yhteensä kuusi kirjaa ja seitsemännenkin ehdin luultavasti lopettaa vielä ennen vuorokauden ja kuukauden vaihtumista (Murakamin Sputnik - rakastettuni). Lokakuun luetut ovat:

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa. Otava. 2011.
Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava. 2011.
Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa. Like. 2010. 
Johan Theorin: Verikallio. Tammi. 2011.

Ehdottomasti paras näistä on Carpelanin erinomaisen upea syksyyn ajoittuva kirja. Pidin aika lailla myös Virtasen ja Proulxin kirjoista. Kellokosken prinsessan luin lukupiiriämme varten. Siihen olin hiukan pettynyt kirjana, mutta toki aihe on tärkeä ja tarina koskettava. Dekkareista Theorin peittosi selkeästi Jungstedin. 

Jos vain suinkin ehdin ja jaksan, kirjoittelen myöhemmin lisää lokakuussa lukemistani kirjoista. Jo aiemmin luetuista on muutama vielä arvioimatta, mutta ainakin nyt näyttää, etten jaksa niihin kirjoihin enää palata. Syksy vie aina voimiani enkä halua turhaan ottaa stressiä blogin takia.

perjantai 28. lokakuuta 2011

”Merkillistä on kaikki kauneus”


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Otava. 2011. Suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv. Suomentanut Caj Westerberg. 206 sivua. Kansi: Timo Numminen.

Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt, postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta oli minulle hyvin vahva ja pakahduttava lukukokemus. Ihan ensimmäisillä sivuilla en kyllä saanut kirjasta otetta, mutta heti kun pääsin sisälle Carpelanin kerrontaan ja kieleen, niin ihastuin ja haltioiduin. Välillä kirja tuntui olevan minulle jopa liikaa ja ahdistuin. Kuitenkin jo seuraavaa sivua lukiessani vahvistuin ja sain lohtua.  Olin monta kertaa itkemäisilläni sekä kirjan surumielisyyden että hyvin kauniin ja ihastuttavan kielen ja ilmaisun takia.

Lehtiä syksyn arkistosta -kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan kirja koostuu minäkertoja Tomas Skarfeltin  muistoista ja havainnoista sekä muun muassa kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvistä pohdinnoista. Kehystarinassa Tomas muuttaa maalle, Uddaan, kirjoittamaan muistiinpanoja elämästään. Lyhyitä lukuja sitookin yhteen kertojan lisäksi tämä kertojalle merkityksellinen paikka, mutta toki kirjassa on muitakin punaisia lankoja, jotka pitävät kokonaisuuden hyvin kasassa. Toistuvasti Tomas pohtii suhdettaan elämänsä tärkeisiin naisiin, äitiin, joka kirjan nykyhetkessä on kuolemaan valmistautuva 94-vuotias vanhus, ja Leenaan,  joka hänkin on läsnä niin muistoissa kuin nykyhetkessäkin.

Kirjassa kuljetaan Tomaksen mukana  syyskuusta marraskuuhun kertojan havainnoidessa luonnon valmistautumista talveen.  Carpelanin luontokuvaus on erittäin vahvaa ja taitavaa, ja syksyn eteneminen vertautuu hienosti luopumisen, väsymyksen ja vanhenemisen teemoihin.  

Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodomuutokset, tuo lämpöön kylmyyden. Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina. Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet. Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt. Olen sekä lonely että alone.

Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Hän näkee itsessään sekä pienen pojan että vanhan miehen.  Olen jo aiemmin ihastunut Carpelanin tapaan kirjoittaa lapsuudesta ja antaa tilaa muistoille. Myös tässä kirjassa lapsuus on vahvasti läsnä.   

Kun avaan vanhan vaatekaapin oven, sieltä putoaa ulos kevyt pölypilvi ja vuosia kypsyneiden kesien tuoksu, peltiveturin kolina ja holtiton iso nukke, jolla on porkkananvärinen tukka ja villalla – pumpulilla, valikoiduilla höyhenillä, tilkuilla? – täytetty kangasvartalo; ommelluin silmin hän tuijottaa ajattomuuteen, kovien leikkien jälkeen tajuttomana, ajattelemattomana ajattomien hellyydenosoitusten jäljiltä, kovien lastenkourien paiskomana ja tukahduttamana. Muistanko hänet, Hannan, minäkö se todella olin, joka panin hänet nukkumaan aina yhtä yllättäen saapuvaa ikuista unta. Silti hän on olemassa, hengittää lähes näkymättömästi, on tuskin elossa, muistoista ommeltu, muistoilla täytetty, muistoista pehmeä, elävä kuollut.

Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan. Sanojen kaunis poljento, oivalliset filosofiset pohdinnat, pitkän elämän eläneen kirjoittajan syvä viisaus. Kirjaa piti lukea kuin runoa, hitaasti, rauhallisesti nautiskellen.  Välillä tuntui, etten voinut lukiessani kuin nyökytellä ja ihmetellä, miten joku voikin kirjoittaa näin upeasti ja osuvasti. Carpelan käsittelee  suuria teemoja, elämää, kuolemaa, vanhemista ja rakkautta väkevästi ja lukijaa säästämättä, mutta samalla kuitenkin mykistävän kauniisti. 

Minun on pakko istuutua pelkoni keskelle, tuntea, miten jostain saapuu rauha, joka antaa minulle silmäni takaisin. Tässä on eteinen, tässä keittiö, tässä työpöytäni, tässä tekstini, se on minun tekstini, se sanoo minulle: mene ulos pihalle, hengitä syvään, katso, miten pitkällä marraskuu jo on, onko se astunut sinun sisääsi, eikö sinulla ole mitään omaa vuodenaikaa? Kaikki? Näetkö syksyssä kevään saapumisen? Tunnetko maan tuoksun, tulevan jään tuoksun. Merkillistä on kaikki kauneus.

Tähän kirjaan ovat ihastuneet myös Joana, Katja, Ilse (Minna), Maria ja Arja

Tähtiä:  ★ ★ ★ ★ -

torstai 27. lokakuuta 2011

Vielä yksi rivin emäntä esittäytyy

Viime aikoina blogeissa on ollut jonkin verran bloggaajien ja blogien esittelyjä. Esimerkiksi Sinisen linnan kirjaston Maria ja P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara ovat kirjoittaneet tällä viikolla itsestään mukavat esittelyt. Laadin jo aiemmin blogiini sivun itsestäni, mutta jaan sen pienillä lisäyksillä tässäkin, koska kaikki lukijani eivät välttämättä sitä erillistä sivua tule katsoneeksi.

Olen keski-ikään ehtinyt, elämää ihmettelevä humanistitutkija ja tietokirjailija sekä tällä hetkellä osa-aikainen kirjastovirkailija. Väittelin tohtoriksi vuonna 2010, aiheenani oli muistitietotutkimus. Olen vuosien ja vuosikymmenten saatossa paitsi opiskellut niin myös tehnyt pätkätöitä yliopistolla, perinnearkistossa ja kirjastossa. 

Pidän tutkijan työstä, mutta en siihen liittyvästä taloudellisesta epävarmuudesta. Opiskelen parhaillaan informaatiotutkimusta pätevöityäkseni kirjastoalalle ja saadakseni siten (toivottavasti) säännöllisemmän toimeentulon.

Olen kahden nuoren aikuisen äiti ja autonkuljettajan vaimo. Poikamme eli vanhin lapsistamme on jo lentänyt pesästä, nuorempi (tytär) asuu vielä kotona. Asumme maalla parikymmentä vuotta vanhassa puutalossa. Minulle on tärkeää, että luonto ja metsä on lähellä.

Olen erittäin eläinrakas. Perheeseemme kuuluu karkeakarvainen mäyräkoira (Santeri), kaksi suomenlapinkoiraa (Huli ja Pessi), kolme kissaa (Maija, Riku ja Misti) ja yksi Pilli-niminen kani (jonka Pulla-sisko kuoli vuoden 2011 alussa).

Opin lukemaan 5-vuotiaana ja olen aina rakastanut kirjoja. Kotonani on kirjoja yli kaksikymmentä hyllymetriä  - ja lisää näkyy kertyvän koko ajan. Lisäksi olen aina käyttänyt aika ahkerasti kirjastoa. Luen paljon, enimmäkseen suomalaista ja ulkomaista suhteellisen uutta kaunokirjallisuutta - klassikoita ja lastenkirjoja unohtamatta. Olen keväästä lähtien vetänyt oman kotikuntani kirjastossa lukupiiriä.

Tämän blogin kirjoittamisen aloitin reilut puoli vuotta sitten, maaliskuun lopussa. Tärkeimpänä pontimena aloittamiselle tuolloin oli kirjapäiväkirjan pitäminen. Halusin myös kokeilla, miltä tuntuu kirjoittaa kaunokirjallisuudesta. Blogistanian vuorovaikutteisuus yllätti positiivisesti enkä osaa enää ajatella elämää ilman pääasiassa kirjojen ympärille kehkeytyviä blogikeskusteluja. 

Suurin osa täällä blogissa arvioimistani kirjoista on lainattu kirjastosta. Ostan kyllä jonkin verran kirjoja kirpparilta tai kirjaston poistomyynnistä, harvemmin kirjakaupasta. Tähän mennessä en ole arvioinut blogissani yhtään kustantajalta saatua teosta. Jos joskus löydän jostain lisää aikaa tälle innostavalle harrastukselle, niin ehkä sitten rohkaistun pyytämään arvioitavia kirjoja kustantajilta.

Lukemisen lisäksi myös kirjoittaminen on minulle tärkeää. Olen kirjoittanut monentyyppisiä tekstejä, mutta pääasiallisesti olen tietokirjoittaja. Runoja kirjoittelen kausiluontoisesti. Haaveilen romaanin tai novellikokoelman kirjoittamisesta, mutta pelkään, etten ole tarpeeksi kurinalainen siihen hommaan. Toivon pääseväni joskus talveksi etelämpään, vaikkapa johonkin Välimeren maahan, viettämään (tieto)kirjailijaelämää. Yleensä ottaen matkustaminen kiinnostaa, ja haluaisin matkustella paljon enemmän kuin toistaiseksi on ollut mahdollista.

Värkkään vaihtelevalla intensiteetillä käsitöitä. Lasten ollessa pieniä ompelin paljon. Nykyisin virkkaan ja neulon samalla kun katselen televisiosta tai dvd:ltä brittiläisiä tai pohjoismaisia dekkarisarjoja, Beck-elokuvia, Greyn anatomiaa tai Frendejä.

Harrastan myös yksinlaulua, lähinnä omaksi ilokseni. Käyn laulutunneilla ja ehkä joskus liityn johonkin kuoroon. Periaatteessa haluaisin esiintyä myös laulaen, mutta toisaalta heittäytyminen katsojien armoille hermostuttaa ja jännittää. Puhujana ja luennoitsijana olen kuitenkin aika kokenut. Kuuntelen jonkin verran klassista musiikkia, mutta tykkään myös rockista (en hevi-sellaisesta) ja Suomi-popista. Vanhat iskelmätkin ovat ihan mukavia, mutta uudemmat eivät minua puhuttele.

Välillä innostun puuhastelemaan kotona. Pidän leipomisesta ja ruuanlaitosta. Siivoamisen ja silittämisen voisin sen sijaan huoletta jättää jonkun toisen tehtäväksi. Nuorempana olin oikea kodinhengetär, mutta nykyisin käytän aikani mieluummin lukemiseen, kirjoittamiseen, käsitöiden tekemiseen tai rauhalliseen oleiluun.


Tuleva blogisti jokunen vuosikymmen sitten.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Väkevä ja runollinen kuvaus karjalaisten naisten elämästä


Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi. 2011. 267 sivua. Kansi: Mika Kettunen.

Marja Leena Virtasen toinen romaani Kirjeitä kiven alle kuvaa karjalaisen perheen naisten elämää eri sukupolvien näkökulmasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaa edeltävään ja sota-aikaan Karjalassa  sekä siirtokarjalaisuuden aikaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Kirjassa vuorottelevat eri aikakausien lisäksi kertojien äänet. Näin tapahtumat ristivalottuvat ja saavat selityksensä vähitellen tarinan edetessä. Keskeiset henkilöt ja kertojat, joiden mukaan kirjat luvut on nimetty, ovat Marjatta, tämän äiti Siviä ja hänen äitinsä Mar. 

Kertojana toimiva Marjatta tosin on jo kuollut vauvana. Perheensä vaiheita seuraavan kuolleen Marjatan hahmo tuokin kirjaan annoksen maagisen realismin henkeä.  Myöhemmin syntyneelle pikkusiskolle annetaan myös nimeksi Marjatta; häntä tosin kutsutaan kirjassa Toiseksi. Nuorempi Marjatta purkaa sydäntään kuolleelle siskolleen kiven alle piilottamissaan kirjeissä.

Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivat pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje vaan ei kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka.


Vanhinta sukupolvea kirjassa edustaa Marin äiti Työ, joka ei itse pääse ääneen kertojana, mutta on kuitenkin yksi kirjan keskeisistä naishenkilöistä, jonka perintö siirtyy sukupolvelta toiselle. Nimellä Työ on kirjassa kaksoismerkitys. Se korostaa Marin äidin yli kaiken arvostamaa ahkeruutta ja työteliäisyyttä, mutta on myös äidin puhuttelumuoto.

Olen aina kutsunut äitiäni vain Työksi.

-Voi mahoto mite vaikiaa, näyttäkää Työ. Jos Työ kerran sanotta. Luppaatteks Työ varmast? Kerkiittäks Työ kahtomaa, mie osasin! Kiitoksii, Työ ootta kovast hyvä.
Et etsinyt mainetta kunniaa, sun suuruutes oli työ.

Työ on kirjoittanut lauseen lapulle, laittanut talteen haperien Raamatunlehtien väliin. Näyttää sitä vähän väliä, jotta sen iäti muistaisimme. Muistaisimme kun hän on kaatunut jaloiltaan, tehnyt työtä niin paljon kuin yhden ihmisen vaellukseen mahtuu. Joutoaikaa ja huvia siihen ei kuulu mahtua. Huvia oli esimerkiksi kirjoittamaan opettelu.


Ankaruuden, kylmyyden, rakkaudettomuudenkin perintö siirtyy kirjassa sukupolvelta toiselle. Kirjan äidit ovat kovia tyttäriään kohtaan. Esimerkiksi poikiaan ja miestään arvostava ja rakastava Siviä on hyvin ankara tyttärilleen, erityisesti Toiselle, jota hän pitää omituisena ja laiskana. 

Kertomalla tarinaa eri näkökulmista Virtanen paljastaa lukijalle ne tytärten ja äitien salaisimmatkin ajatukset ja tunteet, joista kirjan muut henkilöhahmot eivät mitään tiedä. Näkökulmia vaihtamalla Virtanen myös osoittaa, etteivät äidit ole pohjimmiltaan pahoja, vaan heillä ei ole omista lähtökohdistaan johtuen kykyä tai taitoa toimia toisin. Koin - tai niin ainakin haluan ajatella - että kyllähän kirjan äidit tuntevat myös rakkautta tyttäriään kohtaan, mutteivät he pysty sitä näyttämään.
 
Kirjeitä kiven alle on rakenteeltaan erittäin onnistunut ja kielellisesti runollisen kaunis. Vaikka olenkin pohjoiskarjalainen ja joskus jopa kuullut karjalan kieltä, oli murteelliseen dialogiin tottuminen alussa hiukan hankalaa, mutta sen käyttäminen sopi hyvin tähän kirjaan.  

Ennen kuin sain käsiini tämän kirjan, ehdin lukea siitä useamman kiittävän arvion. Odotukset olivat aika korkealla ja kyllähän ne pääosin täyttyivätkin. En kuitenkaan haltioinut kirjasta ihan samalla lailla kuin Sara, Sanna ja Leena Lumi. Silti - ja painotan tätä - kyseessä on hyvä, erittäin hienosti rakennettu ja kauniisti kirjoitettu naisten elämän ehtoja ja realiteetteja valottava kirja. Erityiskiitoksen haluan antaa kirjan kauniille kannelle.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet edellä mainittujen lisäksi ainakin Erja, Karoliina, Maija  ja Jum-Jum.

Tähdet:   ★ ★ ★ ★ +

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Runohaaste: Vanha vesirotta

Tämä valloittava runo sopii tämänhetkiseen olotilaani erittäin hyvin, sillä kärsin Jaakko Vaakon lailla aikamoisesta vesiköhästä ja aivastuksen vaivasta - mutten toivottavasti kuitenkaan ammattini vuoksi. Samalla vastaan pitkästä aikaa Jennin mainioon runohaasteeseen.

Vanha vesirotta


Kaislaranta kahisee,
suviheinä suhisee,
rapakossa rahisee:
Kuka tulla tuhisee?


Mikä tuolla pilkistää?


Vesirotan pieni pää,
viikset vallan mutaisina,
rämpii jalat rutaisina
vanha Jaakko Vaakko Vesirotta.


Silmät vettä siristen,
nenä nuhaa tiristen,
tuhisten ja puhisten.
Ja sitten voi voi Vaivastus!
Ja atsii atsii aivastus!
(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä
ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa
ja sitä että täytyy esiin kaivaa
nenäliina
         niistääkseensä nenän pieltä.
Totisesti piina!)
Ja taasen - voi Vaivastus,
ja atsii atsii aivastus!


Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta
on - aivan totta -
vanha hieno herkkä rotta,
joka kärsii ammattinsa vuoksi
kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää.
Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa.


Se auttaa Jaakko Vaakkoa.


Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu 

Tove Janssonin luoma piisamirotan hahmo esiintyy mm. kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti (http://fi.wikipedia.org/wiki/Piisamirotta)

tiistai 18. lokakuuta 2011

One Lovely Blog Award

Sain taannoin La petite lectrice -blogista Katrilta ihanaisen blogitunnustuksen. Kiitän ja kumarran!

Tähän tunnustukseen ei liity mitään itsestä kertomis- ja tunnustamisvaatimuksia, vaan riittää, kunhan laittaa tunnustuksen eteenpäin kymmeneen blogiin. Niinpä teen ja totean, että mielestäni seuraavat blogit ovat ihania (toki blogistaniassa on pilvin pimein muitakin tämän tunnustuksen arvoisia blogeja, mutta yritin valita sellaiset, jotka eivät olisi tätä tunnustusta vielä saaneet):

Kirjanurkkaus
Sinisen linnan kirjasto
Erjan lukupäiväkirja
Järjellä ja tunteella

Hyvää lokakuisen viikon jatkoa!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Lapsena kirjoitettua

Jokunen päivä sitten  Jenni kertoi blogissaan lapsena kirjoittamastaan ihanasta sadusta Tiuku ja Säde. Samassa yhteydessä Jenni kyseli muiden bloggaajien lapsuusaikaisia kirjoitelmia. Ainakin Maija on ottanut haasteen vastaan ja julkaissut blogissaan 7-vuotiaana kirjoittamansa aineen. Jennin ja Maijan esimerkin innoittamana kaivoin esille isänäidille kirjoittamani kirjeet ja säilyttämäni kouluaineet.


Kirjoitimme sisarusteni kanssa kirjeitä Olga-mummolle 1970-luvun alkuvuosina, jolloin hän asui isän vanhimman veljen kotona Etelä-Karjalassa. Ensimmäiset kirjeet olen kirjottanut ensimmäisen luokan syksyllä.

Kasvamisen huomaa muun muassa käsialasta ja virheiden vähenemisestä. Ensimmäiset on kirjoitettu  tikkukirjaimin ja viimeiset tekstaamalla. Kaikissa kirjeissä on mainittu kirjoittamisaika ja -paikka. Kirjeet on yleensä koristettu piirroksin.

Tässä pari otetta 7-vuotiaana kirjoittamistani kirjeistä:

Minä olen käynyt koula pitkään. Heti alkaa joulu loma. Minä kävin lääkärissä sen täden (korjattu tähden) koska oli korva kipeä siitä on pitkä aika. Minä olen ollut ennen sitä olen ollut yhdesti ennen sitä ollut sairas muilon olen ollut terve.
 
Minula on kissa. Sen nimi on Harmi. Harmi raapii ovea kun pyrkii sisälle. Minun lehmien nimet ovat Tytti Nella Rillikki. Minun vasikoide nimet ovat Santtu Valmu Nasu Unelma Tella.



Ne kouluaineet, jotka olen säilyttänyt, on kirjoitettu kuudennella ja kahdeksannella luokalla. Ala-asteella aineet kirjoitettiin vihkoon. Kuudennen luokan vihkoon olen piirtänyt allaolevan kuvan:
 

Vihkosta löytyy muun muassa Joulusatu:

Oli kolea aamu. Korvatunturin tontut olivat istahtaneet työpöytiensä äärelle. Leluja oli jo monen kärrin täydeltä. Uusia ja taas uusia leluja valmistui. Kille ja Kalle, Korvatunturin nuorimmat tontut, maalailivat nuken sänkyjä. Kalle muisteli edellisiä jouluja. Muori oli nytkin laittanut puuroa, kinkkua, pikkuleipiä ja joulupullaa, kuten ennenkin. Ovelta kuului koputus, pitkä, lyhyt, pitkä. "Sehän on hätämerkki" huudahti Kalle. Kalle ja Kille pinkaisivat ulos sellaista vauhtia, ettei oltu ennen nähty. Kun he saapuivat ulos, he kohtasivat siellä suden. "Mitä tämä on?" päivitteli pukki. Muori ja muut tontut saapuivat paikalle, mutta suden nähtyään he perääntyivät. Voi, mikä onni susi pinkaisi pois. Oli taas aika ryhtyä työhön, pukki lastasi kaikki valmiit lelut rekiin ja odotteli muiden valmistumista.
Vihdoinkin oli tullut se hetki, jolloin taas pukki apulaistonttuineen oli lähdössä lahjojen kuljetukseen lapsille. Heitettyään hyvästit muorille ja tontuille he läksivät matkaan. Niin alkoi pukin joka vuotuinen lahjojen jakotaival. Lahjoja tuli Mateille, Liisoille ja kaikennimisille lapsille. Lahjoja riitti ihan jokaiselle. Lapset kiittivät pukkia ja pukki läksi takaisin Korvatunturille, jossa sitä olivat vastassa muori ja tontut.


keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Satunnaisia tunnustuksia

Sain kahdelta ihanalta bloggaajalta eli Valkoiselta kirahvilta ja Jaanalta A Blog with Substance -tunnustuksen. Tämän tunnustuksen sääntöihin kuuluu kiittää tunnustuksen antajaa ja sitten tunnustaa kahdeksan satunnaista seikkaa itsestään sekä vielä antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle ja ilmoittaa heille tunnustuksesta. 

Jätän tunnustuksen viimeisen kohdan väliin, koska tämä tunnustus on kiertänyt jo niin monessa blogissa, etten ole pysynyt kärryillä, kuka tähän on vastannut ja kuka ei. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, etteivätkö muut bloggaajat ansaitsisi tunnustusta. Päinvastoin, sillä oikeastaan voisin antaa tämän tunnustuksen ihan kaikille niille bloggaajille, joiden blogeja seuraan (tiedot blogeista löytyvät tuosta sivupalkista). Blogistaniassa on paljon ihania kirja- ja muitakin blogeja, joita ilolla seuraan.

Mutta nyt sitten niihin tunnustuksiin:

1. Tykkään valvoa myöhään ja siksi kirjoitan tätäkin yöllä.

2. Olen viisilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen lapsi. Minulla on kolme veljeä ja yksi sisko.

3. Olen kotoisin maalaistalosta. Kerran lapsena olin kadonnut ja löytynyt pellolta. Olin nukahtanut liekaan kytketyn sonnivasikan viereen.

 4. Olin jo lapsena puhelias ja tykkäsin kirjoitella pieniä tarinoita. Kirjoitin kerran serkulleni kirjeeseen yhden tarinan. Sisareni oli minulle hiukan vihainen, kun hänen mielestään kirjeisiin ei olisi saanut kirjoittaa mielikuvitusjuttuja.

5. Olin 23-vuotias, kun ensimmäinen lapsemme eli poikamme syntyi. Tyttären syntyessä olin lähes 26-vuotias.

6. Uneni ovat todella outoja ja otan nyt riskin kertomalla niistä. Etenkin silloin, kun lihakseni ovat kipeät tai minulla on migreeni, näen todella omituisia seikkailu-unia, jotka muistuttavat action-filmejä. Taistelen yleensä hyvien puolella pahoja vastaan. Muutaman kerran unessani on hissi muuttunut bussiksi, ja kerran olen salakuljettanut pienen lapsen isossa säilykepurkissa Venäjältä, jossa oli vallalla sotatila.

7. Leikkasin lapsena hiukseni. Olin aikonut leikata myös siskon ja veljen hiukset, mutta he laittoivat sakset piiloon. Isä siisti hiukseni ja serkkuni kutsui minua poikatytöksi (sitä ennen minulla oli aina ollut letit).

8. En osaa soittaa kunnolla mitään instrumenttia, vaikka haluaisin osata. Lapsena rämpytin seurakunnan musiikkileirillä kitaraa parina kesänä (kuulosti taatusti ihan kamalalta). Tunnen nuotit ja pianoa osaan soittaa sen verran, että löydän melodian ja voin siten lauluja harjoitellessani "säestää" itseäni. Joskus osasin soittaa pianolla myös sointuja, mutta valitettavasti se taito on unohtunut.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Sunset Park


Paul Auster: Sunset Park. Tammi. 2011. Samanniminen alkuteos ilmestyi  Yhdysvalloissa 2010. Suomentanut Erkki Jukarainen. 353 sivua. Kansi: Timo Mänttäri.

Paul Auster, jota on tituleerattu yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista nykykirjailijoista, käsittelee uusimmassa romaanissaan lamavuotta 2008. Tarinan keskiössä on Brooklynissa sijaitseva Sunset Park. Tarina alkaa kuitenkin Floridasta, missä kirjan päähenkilö, kolmekymppinen Miles Heller, elää siivoten työkseen ulosmitattuja taloja ja kuvaten taloihin jätettyjä esineitä.

Miles on katkaissut välinsä vanhempiinsa ja näiden nykyisiin puolisoihin. Hän kokee vahvaa syyllisyyttä kaksitoista vuotta aiemmin tapahtuneesta velipuolensa Bobbyn kuolemasta. Vuosikausia kiertävää elämää vietettyään Miles on asettunut Floridaan, jonne häntä sitoo rakkaus 17-vuotiaseen Pilar Sancheziin. Miles ja Pilar ovat tavanneet puistossa ja sattuneet tuolloin lukemaan samaa kirjaa, F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua. (Tuntematta kyseistä kirjaa en osaa sanoa, onko tällä intertekstuaalisella viittauksella jokin merkitys, mutta voisin kuvitella, että on.) 


Koska Miles pelkää kielletyn suhteen paljastumista, hän päättää muuttaa pois ja palata vasta, kun hänen rakkaansa tulee täysi-ikäiseksi. Miles muuttaakin ystävänsä Bing Nathanin kutsumana Sunset Parkiin Brooklyniin ja siellä olevaan vallattuun taloon.

Talo ei muistuta mitään hänen aiemmin New Yorkissa näkemäänsä. Hän tietää kyllä, että New York on täynnä omalaatuisia rakennuksia, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä urbaaniin elämään – esimerkkeinä muun muassa joissakin Queensin osissa sijaitsevat tiilitalot ja puutarhojen ympäröimien omakotitalojen esikaupunkilaisvivahteet ja muutamat yhä säilyneet puutalot Brooklyn Heightsin pohjoisimmissa osissa, historialliset jäänteet 1840-luvulta – mutta tämä Sunset Parkin talo ei ole esikaupunkilaistyylinen eikä historiallinen vaan pelkkä röttelö, toivoton esimerkki arkkitehtonisesta tökeryydestä, joka ei sopisi yhtään mihinkään, ei New Yorkissa eikä se ulkopuolella.

Sunset Parkin talossa asuu aika sekalainen seurakunta. Milesin ystävä Bing isännöi Särkyneiden esineiden sairaala -nimistä pientä putiikkia ja soittaa bändissä. Alice Bergstöm valmistelee kirjallisuuden väitöskirjaa ja seurustelee kirjailijan kanssaa, kun taas  taiteilija Ellen Brice hankkii elantonsa esittelemällä vuokra-asuntoja. Vaikka kirjan keskiössä on Miles ja hänen tarinansa, on Auster rakenut myös näistä kirjan sivuhenkilöistä moniulotteiset hahmot.

Milesin ja muiden Sunset Parkin asukkaiden lisäksi Sunset Parkissa kuvataan Milesin vanhempien elämää. Milesin katoaminen on edelleen kipeä asia tämän isälle, kustantamon omistaja Morris Hellerille ja hänen vaimolleen Willalle samoin kuin Milesin äidille, näyttelijä Mary-Leelle. Pidin siitä, että kirjassa kuvataan Milesin ja kirjan muiden henkilöiden kautta ihmisten yhteyttä toisiinsa. Kukaan ei ole saari, vaan yksittäisen ihmisen teot ja ratkaisut vaikuttavat moneen muuhunkin ihmiseen ja näiden elämään.

Austerin uusin on, kuten hänen aiemmatkin kirjansa, älykäs ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia. Kirja etenee hyvin ja on kaiken kaikkiaan nautittavaa luettavaa. On kyllä myönnettävä, etten ymmärtänyt, mikä merkitys tarinan kannalta on runsailla viittauksilla baseballiin, kun taas uumoilen, että Alicen tutkiman elokuvan Parhaat vuotemme käsittelemisellä on merkitystä. Se, kuten monet muutkaan kirjan hienoudet eivät kuitenkaan yhdella lukukerralla oikein avautuneet.

Paul Auster yksi suosikkikirjailijoistani ja odotin kovasti tämän kirjan lukemista. Vaikkei Sunset Park olekaan parasta Austeria, niin kirja on onnistunut. Siitä ei kuitenkaan jäänyt niin vahvaa jälkimakua kuin suosikki-Austeristani Sattumuksia Brooklynissa. Leena Lumi kuvaa oivaltavasti Sunset Parkia todetessaan, että kirja on ”kuin  nuori sesonkiviini, se nuori ja uusi, joka pitää nauttia nyt heti tai se jää lasiin väljähtymään ja kohta et sitä enää edes muista olet sen nauttinut tai et.”  

Leenan lisäksi Sunset Parkista ovat kirjoittaneet myös Valkoinen kirahvi ja Sanna


Tähdet: ★ ★ ★ ★