maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulu on aika ihana



En tiedä, milloin joulu alkaa muualla, mutta täällä Melukylässä se alkaa sinä päivänä, jolloin me paistamme piparkakkuja. Silloin meillä on melkein yhtä hauskaa kuin jouluaattona. Saku ja Naku ja minä saamme kukin suuren köntyn piparkakkutaikinaa, josta saamme leipoa mitä itse haluamme. (..) Seuraavana päivänä piparkakkujen paistamisen jälkeen meillä oli taas hauskaa, sillä silloin menimme metsään hakemaan joulukuusia. Kaikki Melukylän isät olivat mukana joulukuusia hakemassa ja tietenkin kaikki lapset. Äitien täytyi jäädä kotiin laittamaan ruokaa, raukkojen. (..) Lopulta ilta kuitenkin koitti, ja me söimme illallista keittiön pöydän ääressä. Pöydällä paloivat kynttilät ja siinä oli valtavasti ruokaa, mutta minä söin melkein pelkästään kinkkua. Ja tietenkin puuroa siltä varalta, että ehkä saisin mantelin. Mutta en saanut. (..)  Myöhemmin istuimme salissa. Kuusen kynttilät oli sytytetty ja myöskin pöydillä oli kynttilöitä. Minua värisytti. Minua värisyttää aina, kun on jotain oikein jännittävää ja kaunista. Isä luki raamatusta Jeesuslapsesta. Ja minä lausuin muutamia hurjan kauniita värssyjä, jotka alkavat näin: "Kas seimessa tuolla olkivuotehellaan pyhä lapsonen Jeesus..." Niissä säkeissä sanottiin, että Jeesuslapsen oikeastaan olisi pitänyt saada paljon joululahjoja ja kakku, ja sitä mieltä minäkin olen. Mutta sen sijaan me saamme joululahjat. (..) Joulu on aika ihana. Oikeastaan on vahinko, ettei joulu ole hieman useammin.

(Astrid Lindgren: Melukylässä tapahtuu. 7. painos, WSOY, 1987)

Toivotan Melukylän kirjallisten ja Mustikkakummun kuvallisten joulutunnelmien kera lukijoilleni
Suloista ja Kirjaisaa Joulua!


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukku

Tänään kirjabloggaajien yhteisessä joulukalenterissa sukelletaan Mustikkakummun emännän joulua enteileviin lapsuusmuistoihin.  Kirjoitin tämän kertomuksen 17.12.2002 isälleni, joka täytti tuolloin 70 vuotta. Kertomuksen kuvituksena on valokuvia lapsuusmaisemistani ja ote mummolle kirjoittamastani kirjeestä - oi, että noita kirjoitusvirheitä! ;-)


Iltapäivä joulukuussa. Pieni kertomus lapsuudesta


Lumi narskuu suksien alla. Hiihdän rauhallisesti isän tekemään latua pitkin. Suksisauvoista jää lumeen pyöreät jäljet. Leena hiihtää kovaa vauhtia, vaikka hänellä on eväspullatkin mukana. Sisko on jo puimaladon luona. Mutta hänellä onkin paremmat sukset. Minäkin haluaisin uudet sukset. Ehkä saan ne joulupukilta. Niillä voisin hiihtää kilpaa koulussa.

Nenän päätä kipristelee. Koivun oksat kimaltelevat auringon valossa. Aidanseipäät ovat aika vinossa. Piikkilankojen päällä on lunta. Leena menee jo metsään, mutta minä jään huilaamaan puimaladon nurkalle. Puimaladon sisällä tuoksuu heiniltä. Putosin viime kesänä puimaladossa heinäkasan päältä ja minulle tuli paha olo. Isän sisko Alli kantoi minut sisälle tupaan ja pyörryin tädin syliin.




Puimaladossa on puimakone. Jussi kehui eilen, että on käynyt puimakoneen sisällä. Ladossa on myös reki, jolla minäkin olen kerran mennyt joulukirkkoon. Tänä vuonna menemme kirkkoon isän autolla. Kesällä pojat sanoivat, että reessä on yllätys, mutta se olikin kimalaispesä. Äkäinen kimalainen pisti minua kämmeneen.

Ennen takalatoa pitää kääntyä metsään. Isä ja pojat ovat siellä savotassa. Metsässä tuoksuu pihkalta ja kaadetuilta puilta ja vähän bensalta. Leena istuukin jo nuotiolla lämmittelemässä ja isä keittää kahvia nokipannulla. Pekan naama on ihan punainen, mutta poskissa on valkeita jälkiä. Minullakin on varpaat ihan jäässä, mutta nuotio lämmittää mukavasti.

Isä kaataa kahvia mukiin ja laitan sekaan pari sokeripalaa ja maitoa. Kahvi maistuu hyvältä pullan kanssa. Äiti paistoi pullaa aamulla ja me vahdittiin Anttia, joka oli taas villillä päällä. Äiti lupasi, että kunhan ensin viemme kahvit savottamiehille, teemme piparkakkuja. Äiti jäi nukuttamaan Anttia, kun me lähdettiin. Toivottavasti pikkuveli nukkuu pitkään, niin saamme leipoa rauhassa. Minä haluan tehdä kukanmuotoisia piparkakkuja.

Kun kahvit on juotu, lähden Leenan kanssa hiihtämään kotiin. Isä ja pojat jäävät vielä töihin. Sanon Leenalle, että odottaa minua. Ihme kyllä, Leena uskoo, eikä halua enää esitää kilpahiihtäjää. Leena kertoo, että jännittää joulujuhlaa, kun hänen pitää esittää Tiernapojissa Murjaanien kuningasta. Meidän luokka esittää näytelmän Jeesus-lapsen kynttilä, mutta minua ei jännitä yhtään.


Varpaita ja poskia paleltaa. Onneksi me ollaan kohta perillä. Tatu-koira tulee ylisiltä nukkumasta. Se heiluttaa häntäänsä iloisena. Otan sukset pois jalasta ja laitan ne pystyyn aitan seinää vasten. Ne ovat paljon lyhyemmät kuin Leenan sukset.

Kopistelemme sisään ja menen heti meidän uuteen vessaan. Isä rakensi sen ihan itse. Aiemmin piti käydä huussissa. Varsinkin pimeällä minua pelotti mennä sinne yksin. Eteisessä on kylmää, mutta tuvassa on lämmintä. Siellä tuoksuu pullalta ja perunalaatikolta. En tykkää perunalaatikosta, mutta onneksi äiti on keittänyt marjapuuroa. Se on hyvää maidon ja sokerin kanssa.

Istun halkolaatikon päälle lämmittelemään. Harmi-kissa kiipeää syliini. Se kehrää kovalla äänellä, kun silitän sitä. Harmi on minun kissa. 

Äiti repii rullasta puhtaat leivinpaperit peltien päälle ja ottaa piparkakkutaikinan komerosta. Minä saan ottaa piparimuotit kaapista. Äiti kertoo, että ensi viikolla on isän syntymäpäivät. Taidan kirjoittaa illalla isälle runon ja piirtää samalle paperille enkelin kuvan uusilla tusseillani.



                                                      **********************

Eilen kirjabloggaajien joulukalenterin luukun avasi Kirjakaapin kummitus ja huomenna on vastaavasti vuorossa Ullan luetut kirjatKaikkien joulukalenteriin osallistuvien blogien lista löytyy Amman lukuhetkestä.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Lohduttava Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi. WSOY. 1987 [1958]. Ruotsinkielinen alkuteos Trollvinter (1957). Suomentanut Laila Järvinen. 133 sivua.

Äkkiä Muumipeikon selkäkarvat nousivat pystyyn, ja kauhean jännityksen vallassa hän katseli punaista kajastusta, joka kokoontui hämyiselle taivaanrannalle. Se tiivistyi kapeaksi punaiseksi juovaksi, joka heitti pitkiä säteitä jään yli.


Kun harmaat pilvet heittävät niskaan räntää tai lunta, kun päivät ovat valottomia ja aurinko hylkää meidät, kun ahdistuksen musta huppu laskeutuu päälle ja huolet ja murheet muuttuvat mörön hahmoisiksi ja kokoisiksi, on aika ottaa esille lohtukirja. Aiempina syksyinä se on ollut Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu, mutta nyt ajattelin tehdä toisin ja luinkin Taikatalven. 

Taikatalvessa Muumipeikko herää yhtäkkiä talviuniltaan, sillä muumithan nukkuvat talviunta, eikä saa enää unta. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos talosta tutustumaan talveen. Muumipeikko kyllä yrittää herätellä muitakin perheenjäseniä, mutta tapaa talven aikana ystävistään ainoastaan Pikku Myyn. Pikku Myy suhtautuu tapansa mukaan talveen ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, kun taas Muumipeikko kummastelee, epäröi ja pelkää.

Talven aikana Muumipeikko tutustuu ihan uudenlaiseen maailmaan. Lumi on outoa ja ilma on kylmä, mutta Muumipeinon yllätykseksi talvellakin on elämää. Peikko tutustuu muun muassa Tuu-tikkiin, muumiperheen uimahuoneessa eläviin näkymättömiin päästäisiin ja uimahuoneen komerossa asuneeseen, mutta sittemmin muumitalon uuniin muuttavaan muumien esi-isään sekä Surku-koiraan, laskettelevaan hemuliin ja muihin vieraisiin, jotka talven mittaan syövät muumien ruokavarastot. Myös pelot ja vaarat ovat läsnä pelottavien hahmojen muodossa. Jo aiemmista muumikirjoista tutun Mörön lisäksi kirjassa esiintyy kaunis ja vaarallinen jäärouva.


Taikatalvi, kuten monet muutekin muumikirjat, kertoo hienosti ja oivaltavasti omien pelkojen kohtaamisesta, mutta myös itsenäistymisestä. Vaikka talvinen maailma on Muumipeikosta pelottava ja arvaamaton, niin silti hän uskaltaa tutustua talveen ilman vanhempiensa ja ystäviensä suomaa turvaa. Vähitellen vaaralliselta tuntuvat asiat eivät olekaan enää pelottavia. Muumipeikko huomaakin, että on tottunut lumottuun talveen. Talvi tulee mieleen vielä keväälläkin:

Hän juoksi rantaan asti ja sillalle ja suoraan läpi tyhjän, tuuletetun uimahuoneen.
Sitten hän istuutui uimahuoneen portaalle, missä kesäinen meri vyörytti laineitaan.
Nyt saattoi juuri ja juuri erottaa posetiivin soiton kaukaa laaksosta.
Muumipeikko sulki silmänsä ja yritti muistella, millaista oli silloin kun jää yhtyi taivaanrannan pimeyteen.

Pidin Taikatalvesta todella paljon tälläkin kertaa (olen lukenut senkin aiemmin lukuisia kertoja). Kirja todellakin lohdutti ja antoi toivoa ja toi mukanaan aavistuksen auringosta ja keväästä. Mutta siitä huolimatta Muumilaakson marraskuu on minulle edelleen se rakkain ja tärkein muumikirja.



torstai 4. joulukuuta 2014

Lukuhaaste ja marraskuun luetut

En ole enää aikoihin listannut blogiini kunkin kuukauden aikana luettua kirjoja, mutta nyt teen poikkeuksen. Osallistuin nimittäin marraskuussa Karo Hämäläisen lanseeraamaan, lukemiseen innoittavaan lukuhaasteeseen facebookissa.

Haasteen ideana oli lukea jokaisena päivänä vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta. Tällaiselle lukutoukalle se ei ole haaste eikä mikään, mutta oli ihan mukava olla mukana haasteessa ja silloin tällöin raportoida kuvien muodossa luetuista kirjoista facebookissa ja instagrammissa.

Luin marraskuun ja lukuhaasteen aikana yhteensä kuusi kirjaa. Luettuja sivuja näistä kertyi 1972, mikä tekee noin 65 sivua per päivä. Lisäksi ehdin aloittaa marraskuun aikana pari muutakin kirjaa, joten todellinen päivittäinen lukusaldo lienee jossain 70 sivun kieppeillä.

Kokonaan luetut kirjat:

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. CrimeTime. 2014. Olen pääsääntöisesi tykännyt Jari Järvelän kirjoista, ja pidin myös Tytöstä ja pommista. Ihan tyypillistä Järvelää tämä kirja ei ole, mutta minuun kirjan jännärimäinen tarina graffitintekijöiden maailmasta kyllä upposi.

Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat. WSOY. 1994. Olen aiemmin lukenut pari Amy Tanin kirjaa, joista jo kauan ennen blogiaikoja lukemani Luutohtorin tytär teki minuun vaikutuksen. Ja vaikuttava ja hieno on myös tämä Ilon ja onnen tarinat, erillisistä kertomuksista rakentuva kirja äideistä ja tyttäristä sekä heidän elämästään Kiinassa ja Yhdysvalloissa.



Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori. Like. 2014. Marraskuun lukupiirikirjamme on rankka ja paikoin uskomaton Meksikoon sijoittuva kirja. Rankoista aiheistaan (mm. huumekartellit, tyttöjen ryöstäminen seksiorjiksi, ympäristöongelmat) huolimatta kirjassa on lämpöä, ja etenkin naisten puhaltaminen yhteen hiileen on toivoa antavaa.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki. WSOY. 2014. Mainio kirja eläkeläismiehen vaelluksesta halki Englannin. Hiljaista ja tylsää elämää viettävä Harold Fryn lähtee viemään kirjettä kuolemaa tekevälle entiselle ystävälleen ja yhtäkkiä tie alkaakin viedä ja johdattaa Haroldin monenlaisten tapahtumien jälkeen noin tuhannen kilometrin päähän kodistaan. Samalla päähenkilö tekee matkaa muistoihinsa, myös niihin vaikeimpiin ja kipeimpiin.



Alan Bradley: Piiraan maku makea. Bazar. 2014. 1950-luvun Britanniaan sijoittuva vallan mainio ja nopealukuinen kirja 11-vuotiaasta harrastelijasalapoliisista Flavia de Lucesta. Todellinen hyvän mielen kirja. Tulen varmasti jatkossakin tutustumaan Flavian seikkailuihin.

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri. Basam Books. 2014. Syöpäsairaan äidin ja tämän pojan Willin kahden hengen lukupiirissä keskustellaan monipuolisesti kirjallisuudesta. Samalla kerrotaan äidin sairastumisesta, sairauden etenemisestä, kirjailijan suhteesta äitiinsä ja heidän perheensä elämästä. Odotin kirjalta hieman enemmän ja paikoin kirja oli hiukan liian pateettinen minun makuuni. Loppua kohden kirja kuitenkin parani ja olihan niitä keskusteluja monista itsellenkin tutuista kirjoista oikein mukava lukea.





sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Osallistumiseni Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ideoi vuosi sitten marraskuussa mainion Ihminen sodassa -lukuhaasteen. Haasteen puitteissa oli tarkoitus lukea sotaan liittyvää kirjallisuutta. Haaste loppuu viikon kuluttua 30.11. eli samana päivänä, kun talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 75 vuotta. (Haasteesta lisää täällä).

Lähdin innolla mukaan lukuhaasteeseen, ja sain luettua kuusi sota-aiheista kirjaa. Näin ollen pokkaan kersantin sotilasarvon (haasteessa pystyi saavuttamaan kirjojen määrällä erilaisia sotilasarvoja).


Lukemani kirjat ovat:

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. 2011 [2010].
Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava. 2013 [2012].
Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014.
Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita. Tammi. 2013.
Kate Atkinson: Elämä elämältä.  Schildts & Söderströms. 2014. 
Tanja Pohjola: Lintu pieni. Atena. 2014.

Kolme näistä kirjoista sijoittuu Suomeen. Yhdessä käsitellään tai sivutaan Suomen sisällissotaa (Kultarinta) ja kahdessa jatkosotaa (Dora, Dora ja Lintu pieni). Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sekä Elämä elämältä ajoittuvat osittain toiseen maailmansotaan, kun taas Ajan riekaleissa keskiössä on Balkanin alueen sisällissota.

Johtuneeko aihepiiristä (todennäköisesti ei), mutta joka ikinen näistä kirjoista jätti jäljen ja vaikutti minuun vahvasti. 


Kiitos Suketukselle hienon haasteen järjestämisestä!

torstai 20. marraskuuta 2014

Väkevä ja hieno Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava. 2014. 334 sivua.

Klara ja Ilja Tuomi, hiihtämällä Neuvostoliittoon matkanneet suomalaiset surevat muiden Petrogradin, sittemmin Leningradin, asukkaiden kanssa Leninin kuolemaa tammikuisen iltapäivän kylmyydessä vuonna 1924:

Viima puhalsi hämärtyvillä kaduilla. Me seisoimme Iljan kanssa Uritskin aukion laidalla ja lumituuli liehutti liepeitämme ja tuhansia punalippuja, jotka oli verhoiltu suruharsoin. Puna-armeijalaiset seisoivat kunniavartiossa, minä koetin tähytä Lavria, mutta taajat nuorukaisten rivit painuivat hämärään, ja valonheittäjät loimuttivat tuiskua ja palatsin päälle viritettyä suurta punakangasta, jonka keskellä seisoi Vladimir Iljitsh, tietä tulevaisuuteen näyttäen.

Klara ja Ilja ovat saapuneet Neuvostoliittoon suurin odotuksin pari vuotta aiemmin, kevättalvella 1922, pian sen jälkeen, kun Ilja on vapautunut vankileiriltä. Pian heitä seuraa myös Iljan veli Lavri, joka kuitenkin myöhemmin palaa takaisin kotimaahan.

Monien muiden Neuvostoliittoon parempaa yhteiskuntaa rakentamaan tulleiden ohella Ilja ja Klara kokevat, että Suomi on kääntänyt heille selkänsä. He luottavat siihen, "että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana". Vaikkei elämä uudessa kotimaassa ole helppoa missään vaiheessa, niin Leninin kuolema toimii vedenjakajana. Vähitellen asiat muuttuvat huonompaan suuntaan. Stalinin päästyä valtaan niin Klaran kuin Iljankin unelmat sortuvat, utopian portit sulkeutuvat ja ystävät nousevat toisiaan vastaan.

Graniittimiehen alkupuolella, vuoteen 1935 asti, kirjan minäkertojana toimii Klara, kun taas kirjan loppuosassa tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön kautta. Tämä kerronnallinen ratkaisu on toimiva ja onnistunut. Klaran, Iljan ja Lavrin lisäksi tapahtumien keskiössä ovat näiden ystävät Jelena, Henrik, Tom, Shura ja Galkin sekä Klaran kasvattilapset, kadulta pelastetut Genja ja Dunja. Tapahtumien näyttämönä on Leningradin lisäksi Krasnoe Selossa sijaitseva datsa.

Tiesin ennestään suurin piirtein, mitä Neuvostoliittoon muuttaneille suomalaisille tapahtui Stalinin aikana, mutta kirjan lukemisen myötä opin paljon uutta. Kähkönen on selvästikin tehnyt tarkkaa taustatyötä tämän aiheen parissa. Graniittimies on kaiken kaikkiaan uskottava ja samalla myös hyvin väkevä kuvaus suomalaisten elämästä ja kohtaloista Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvuilla. Klaran ja Iljan suhteen ja elämän kuvauksen lisäksi minuun vaikuttivat ystävyyteen ja ennen kaikkea katulapsiin liittyvät kuvaukset. Vaikka kirja on aihepiiriltään rankka ja synkkä, ei lukukokemus missään nimessä ollut rankka, vaan elähdyttävä ja vaikuttava.

Blogini lukijat tietävätkin jo, että Sirpa Kähkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Odotukseni Graniittimiehen suhteen olivat todella korkealla. Odotukset myös täyttyivät ja ylittyivät, sillä mielestäni tässä kirjassa on, jos mahdollista, vielä jotain enemmän kuin aiemmissa Kähkösen teoksissa. En oikeastaan edes tiedä varmaksi, mitä se "jotain enemmän" on, mutta varovasti uumoilen, että kyse on kielestä, joka on entistäkin koskettavampaa ja kauniimpaa. Joissakin kohdin, etenkin talvea ja luontoa kuvaavissa kohdissa mieleeni tuli Andreï Makine, toinen suosikkikirjailijani.

Kähkönen kuvaa tässä(kin) romaanissaan taitavasti sitä, millaista on yksittäisten ihmisten elämä historian myllerryksissä. Kähkösen tapa kuvata tapahtumia ja ihmiskohtaloita kosketti minua jälleen kerran vahvasti. Kirjan tunnelma ja sen henkilöt ovatkin pysyneet mielessäni pitkään. Mutta kuten aina hienojen kirjojen kohdalla, eivät omat sanat valitettavasti riitä kuvaamaan ja selittämään sitä, mitä lukiessani koin ja millaisia ajatuksia ja tunteita kirja herätti. Olen yksinkertaisesti onnellinen ja kiitollinen, että tällaista kirjallisuutta kirjoitetaan!

Graniittimiestä on luettu myös muissa blogeissa, ainakin Amman lukuhetkessä ja Täällä toisen tähden alla sekä Tuijatan ja Annelin blogeissa. Myös Liisa on kirjasta kirjoittanut ja laatinut listan muista postauksista.


perjantai 31. lokakuuta 2014

Lyhyesti lokakuussa luetuista


Lukeminen on maistunut lokakuussa, postaaminen sen sijaan takkuilee, joten jälleen kerran kirjoittelen muutaman lyhyen arvion/esittelyn/kuvauksen lukemistani kirjoista.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, 2003 [1956]. Englanninkielinen alkuteos Mrs. Dalloway. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen. 293 sivua.

Virginia Woolfin Mrs. Dalloway on ollut jo pitkään ehdottomasti luettavien kirjojen listallani. Michael Cunninghamin Tunnit-kirjaan perustuvan samannimisen elokuvan katsottuani ryhdyin lopultakin tuumasta toimeen ja lainasin kirjan kirjastosta.

Alunperin vuonna 1925 ilmestynyt Mrs. Dalloway kuuluu yhden modernin kirjallisuuden uranuurtajan, Virginia Woolfin tunnetuimpiin teoksiin. Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, ja se sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Lontooseen. Kirjan keskeisin henkilö, seurapiirirouva Mrs. Dalloway, valmistelee kodissaan pidettäviä kutsuja. Samalla keritään auki niin Clarissa Dallowayn kuin muidenkin kirjan keskeisten henkilöiden elämää ja ajatuksia. Näistä muista henkilöhahmoista kaikkein koskettavin on kirjan lopussa kovan kohtalon kokeva Septimus Smith.

Nyt kun Mrs. Dallowayn lopultakin luin, niin minua harmittaa tosi paljon se, etten ollut lukenut kirjaa ennen Cunninghamin Tunteja (joka muuten on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani). Luin omasta mielestäni tätä Mrs. Dallowayta aivan liian paljon Cunninghamin Tuntien kautta. Huomasin koko ajan pohtivani, miten Cunningham on hyödyntänyt mitäkin kirjan kohtausta tai henkilöä omassa teoksessaan. Samoin pystyin jossain määrin ennakoimaan, mitä kirjassa kulloinkin tulee tapahtumaan. Mutta toisaalta oli ihan mielenkiintoistakin saada lukea Mrs. Dallowayta siten, että saatoin peilata sitä Cunninghamin ansiokkaaseen romaaniin.

Ihan niin upea ja vavisuttava tämä kirja ei ollut kuin odotin, mutta toki pidin kirjasta. Mrs. Dalloway ei ole tajunnanvirtatekniikkansa vuoksi mitenkään helppo kirja. Aionkin lukea kirjan vielä toistamiseen, mutten kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa.

Per Petterson: En suostu. Otava. 2014. Norjankielinen alkuteos Jeg nekter. Suomentanut Katriina Huttunen. 243 sivua.

Olen aiemmin lukenut Per Pettersonin molemmat suomennetut teokset eli Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011). Pidin kovasti molemmista kirjoista, ja käsitykseni Pettersonin taidoista vain vahvistui luettuani hänen uusimman kirjansa En suostu.

Romaani lähtee liikkeelle kahden lapsuusystävän eli Jimin ja Tommyn kohtaamisesta reilun kolmenkymmenen vuoden jälkeen sekä kohtaamista seuraavasta päivästä. Mutta ennen kaikkea kirja kertoo takaumien avulla näiden keskeisten henkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi kirjassa nousee Tommyn sisko Siri.

Tapahtumia valotetaan Jimin, Tommyn ja Sirin näkökulmista niin 1960-1970 -luvuilla kuin 2000-luvullakin. Tommyn ja Sirin isä on väkivaltainen ja äiti on kadonnut selittämättömästi. Sisarusten lapsuus on rikkinäinen ja vaikea, mutta Tommysta kasvaa menestyjä, kun taas turvatumman lapsuuden elänyt Jimi menee rikki sisäisesti.

Kuten aiempienkin Pettersonin kirjojen kanssa, on minun oikeastaan hiukan vaikea sanoa, mikä kirjassa viehätti - etenkin kun kirjan lukemisesta on nyt kulunut jo usempi viikko ja myöhemmin luettujen kirjojen herättämät ajatukset ja tunteet sekoittuvat muistikuviini. En suostu on muiden Pettersonin kirjojen tavoin hyvin kirjoitettu ja aika verkkainen kirja eikä siinä selitetä ja avata liikaa asioita. Lukijan on osattava yhdistellä irralliselta tuntuvia langanpäitä, jotka kuitenkin kirjan lopussa yhdistyvät.

Kannattaa käydä kurkkaamassa, mitä ystäväni Katja, Pettersonin ihailija hänkin, on kirjasta hienossa arviossaan lausunut (ks. täältä).

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava. 2014. 509 sivua.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä jatkaa siitä, mihin vuonna 2010 ilmestynyt Poikakirja jäi, vaikkei tämä uutuuskirja varsinaisesti olekaan jatkoa Poikakirjalle. Kuitenkin tämäkin teos rakentaa vahvaa ajankuvaa ja seurailee kertojan otteeltaan ja näkökulmaltaan Poikakirjaa, kuten kirjailija Lukulampun haastattelussa toteaa.

Miehiä ja ihmisiä kertoo kesästä 1972 ja siitä, mitä seitsemäntoistavuotias nuorukainen, kirjan minäkertoja, tekee ja kokee kesän aikana. Romaani valottaa nuorukaisen tunteita ja ajatuksia, niin iloja kuin surujakin, mutta ennen kaikkea se seuraa osuvasti mieheksi kasvamista.

Kirjan päähenkilö joutuu astumaan miehen saappaisiin mennessään töihin peltifirmaan isänsä sairastuttua. Hän kohtaakin työpaikassaan raavaiden miesten maailman, vaikka välillä meininki siellä onkin aika huvittavaa ja kaaosmaista. Kesän kuluessa nuori mies tutustuu syvällisemmin tyttöjen ja naisten maailmaan ja kokee ensimmäiset humalansa. Minua kosketti kirjassa erityisesti se, miten vastuuntuntoiseksi päähenkilö kasvaa suhteessaan Rekkuun, lievästi kehitysvammaiseen työkaveriinsa.

Mielestäni Olli Jalonen onnistuu tässäkin kirjassaan hienosti ajankuvan luojana. Aikakauden musiikki ja poliittinen ilmapiiri Kekkosineen ja Vennamoineen on vahvasti läsnä. Pidin pääsääntöisesti kirjasta, mutta etenkin radioamatööriyteen liittyvät kohdat puuduttivat. Vaikkei Miehiä ja ihmisiä ollutkaan minulle ihan samanlainen täysiosuma kuin Poikakirja, niin kyseessä on kyllä hieno kirja, jonka parissa viihdyin mainiosti.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Longbournin talosta Varistyttöön

Kun lukee paljon, ja kun on vähän laiska postaamaan, muodostavat luetut kirjat aika sukkelasti pinon kirjoituspöydän ympäristöön, jossa pitäisi kirjojen sijaan olla tilaa parhaillaan työn alla olevan tietokirjan aineistoille ja kirjaan liittyvälle lähdekirjallisuudelle. Saadakseni väljyyttä pöydälleni (hah! hetihän tilalle tulee uusia kirjoja!) ryhdyn purkamaan kirjasumaa lyhyehköillä kirjaesittelyillä/-arvioilla. Vuorossa tällä kertaa kaksi tyystin erilaista kirjaa. Näitä molempia on luettu muissakin blogeissa, tietenkin, mutten nyt linkitä arvioita tähän. Kannattaa googlettaa, jos ja kun haluaa lukea perusteellisempia arvioita kummastakin kirjasta.

Jo Baker: Longbournin talossa. Tammi. 2014. Englanninkielinen alkuteos Longbourn. Suomentanut Helene Bützow. 448 sivua.

Kotimaassaan Iso Britanniassa jo useita romaaneja julkaissut Jo Baker nousi kansainväliseen kuuluisuuteen romaanillaan Longbournin talossa, joka on myös (tähän mennessä) ainoa kirjailijan suomennettu teos.

Longbournin talossa on kiinnostava versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, sillä se kertoo Longbournin eli Bennetin talon palvelusväestä.  Romaanin päähenkilöksi nousee palvelustyttö Sarah, mutta kirjassa kerrrotaan myös herra ja rouva Hillistä, nuoresta palvelustyttö Pollysta ja kirjan alussa taloon tulevasta miespalvelija Jamesista. Ihan uutta palvelusväen elämän kuvaus ei ole, siitä ovat pitäneet huolen muun muassa tv-sarjat Kahden kerroksen väkeä ja Downton Abbey, mutta Bakerin ansioksi on luettava se, että hän versioi rohkeasti klassikkoteosta ja tekee sen hyvin. Eihän kirja Ylpeyttä ja ennakkoluuloa päihitä, mutta pidin siitä paljon.

Kirja kuvaa palvelusväen elämää ja asemaa talossa sekä heidän rankkaa ja työntäyteistä elämäänsä. On pestävä pyykkiä, esimerkiksi neitien kuukautisrättejä, laitettava ruokaa ja leivottava jatkuvasti, haettava ja vietävä kirjeitä, toimitettava kauppa-asioita, huollettava vaatteita ja muutenkin uurastettava jatkuvasti ja väsymättä, samalla kun talon isäntä viihtyy kirjastossaan, emäntä siemailee teetä ja surkeilee milloin mistäkin ja tyttäret käyvät ahkerasti tansseissa ja muutenkin sosialiseeraavat ahkerasti.

Romaani ei mielestäni jäljittele esikuvaansa vaan on ihan itsenäinen teos. Luulen, että se toimii hyvin myös ilman Ylpeyden ja ennakkoluulon tuntemista (tästä en tietenkään voi olla ihan varma, koska itse tunnen teoksen hyvin). Longbournin talossa tarjosi minulle monia kutkuttavia kohtauksia ja sai minut katsomaan Bennetien perhettä, tyttäriä ja etenkin herra Bennetiä ihan uusin silmin.




Erik Axel Sund: Varistyttö. Otava. 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kråkflickan. Suomentanut Kari Koski. 415 sivua.

Minun ei pitänyt ollenkaan lukea Varistyttöä, olinhan lukenut kirjasta arvioita ja niiden perusteella päätellyt, ettei kirja sovi minulle, koska se on raaka ja rankka enkä tykkää kirjan aihepiiristä. Satuin kuitenkin hommaamaan kirjan itselleni ja pitihän minun katsastaa, mistä oikein kirjassa on kysymys.

Erik Axl Sundin nimen takana ovat ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, jotka ovat lyömällä viisaat päänsä rakentaneet koukuttavan tarinan. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun murhattu lapsi löydetään Tukholman metroaseman tienoilta. Lastenmurhat eivät lopu tähän yhteen tapaukseen, ja rikoskomisario Jeanette Kihlberg ryhtyy tutkimaan murhia. Kirjan edetessä hän saa avukseen psykoteraupetti Sofia Zetterlundin. Tarinaan sekoittuvat myös Jeanetten perheenjäsenet, Varistyttö ja Sofian potilaat, esimerkiksi Victoria Bergman ja kongolainen lapsisotilas.

Laskelmointia tai ei, mutta ainakin minä koukutuin ihan täysillä - vastoin odotuksiani ja siitäkin huolimatta, että tarina on ruma, raadollinen ja puistattava. Kirjassa lukija nimittäin törmää muun muassa insestiin, lasten hyväksikäyttöön ja persoonallisuushäiriöihin. Trilogian ykkösosa jätti varistytön tarinan sen verran kiinnostavaan kohtaan, että minun on aivan pakko lukea myös Unissakulkija eli trilogian toinen osa. Se, kuten myös lokakuussa ilmestyvä trilogian päätösosa Varjojen huone onkin jo varattu kirjastosta.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Copycat - rakas romaanihenkilö

Amman mainio copycat-kilpailu on taas täällä! Tämä on jo kolmas kerta, kun Amma järjestää tämän kirjabloggaajien keskuudessa suosituksi muodostuneen kilpailun. Ensimmäisen copycat-kilpailun ehdokkaat löytyvät täältä ja toisen kisan kannet täältä

Ideanahan on tehdä jonkin kirjankannen inspiroimana omien taitojen ja mieltymysten mukainen versio kannesta. Lisähaastetta tämän vuoden kilpailuun tuo se, että nyt kansi ei voi olla mikä tahansa, vaan nyt tehdään versio kirjasta, jossa esiintyy itselle rakas romaanihenkilö.

Kaikki kilpailuun osallistuneet kuvat ovat esillä Kuopion kaupunginkirjastossa marraskuussa Rakas romaanihenkilö -näyttelyssä. Kuvia voi äänestää sekä kirjastossa että Amman blogissa. Lisätietoja tämänkertaisesta kilpailusta löydät Amman lukuhetki -blogista.

Minulla oli rakkaaksi romaanihenkilöksi ihan tungosta. Olisin aivan hyvin voinut valita tähän kisaan lastenkirjojen hahmoista Uppo-Nallen, Nuuskamuikkusen tai Vaahteramäen Eemilin puhumattakaan tyttökirjojen ihanista hahmoista, kuten Vihervaaran Annasta, Uuden Kuun Emiliasta, Pikku naisten Josta tai Swannin Iris Rukasta. Rakkaita minulle ovat myös Jane Austenin Elizabeth Bennet ja Charlotte Brontën Jane Eyre.

Tutkailtuani aikani erilaisia niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin kirjojen kansia (netistä, kuinkas muuten), päädyin valitsemaan kirjaksi Kotipettajattaren romaanin ja rakkaaksi romaanihenkilöksi Jane Eyren. Brontën Kotiopettajattaren romaani on ollut minulle jo pitkään hyvin tärkeä kirja, yksi suosikkiklassikoistani. Luin kirjan ensimmäisen kerran jo teini-iässä, ja aina vain Janen Eyren ja Rochesterin rakkaustarina kiehtoo minua. Rakastan kirjaa ja rakastan kirjan päähenkilöä Jane Eyrea.



Cassia Press paperback edition, 2010. Kuva: www.amazon.com





maanantai 22. syyskuuta 2014

Eipä mennyt riimi rikki eli L - niin kuin limerikki

Viime aikoina on blogistaniassa pyörinyt L niin kuin Limerikki -haaste, jonka lanseerasi noin viikko sitten mainio ja kekseliäs Valkoinen kirahvi Opuscolo-blogissaan. Koska tykkään riimitellä, nappasin haasteen sheferijmiltä, joka pyysi kaikkia kiinnostuneita vastaamaan haasteeseen.

Tässä oma hengentuotteeni, josta kehkeytyi 3-säkeistöinen. Ihan kaikkia limerikki-sääntöjä en noudattanut, mutta antakaa anteeksi, sillä tämä on ensimmäinen limerikkini.

Tiedätkös, että Joensuussa
orava keikaroi sikari suussa?
Se päivisin joella seilasi,
kuvajaistaan vedessä peilasi,
ja maljoja kohotti kuusipuussa.

Kohtalokseen koitui Pielisjoki,
ikävän lopun kurre koki.
Juhlija väsyneenä veneessä nukkui,
alus keikahti, pörröhäntä hukkui.
Jäljelle jäi vain sikarin noki.

Oravista täyttyi Itäsilta,
kun hämärtyi sumuinen ilta.
Tulivat hautajaisiin keikarikurren.
neidot kaipasivat nyyhkien, surren:
katosi komistus Karjalan kankahilta.




Haasteen säännöt ovat tällaiset:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABB(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdiltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3, Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

4. Kopioi  linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Limerikkejä rustailemaan haastan Paulan, Amman ja Marilen.


tiistai 16. syyskuuta 2014

Kuninkaan Anna


Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna. Yhteisniteen ensimmäinen painos, 2014. Gummerus. Ruotsinkieliset alkuteokset Kungens Anna, Ingens Anna. Suomentanut Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lundholm. 598 sivua.

Jäästä se alkoi. Nimittäin kiinnostukseni Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa kohtaan. Olin jo aiemmin, varsin monta vuotta sitten, lukenut Lundbergin taidokkaan teoksen Sade, mutta kuitenkin vasta Jään myötä löysin kunnolla Lundbergin. Olenkin lukenut viimeisen vuoden aikana kirjat Marsipaanisotilas, Leo ja Suureen maailmaan, ja nyt syyskuussa vuorossa oli Kuninkaan Anna.

Alunperin kahtena erillisenä romaanina julkaistut Kuninkaan Anna (1983) ja Kökärin Anna (1985) kertovat Ahvenanmaan saaristossa, tarkemmin Kökarissa varttuneen Annan tarinan. Annan koti on saaren pienin torppa, jota kuitenkin kutsutaan Kuninkaaksi. Annan Frans-isä kantaa nimeä ylpeydellä ja kunnialla. Fransissa oli "säihkettä ja säpinää, kultarengas tärisi korvassa kun hän nauroi, hampaat hohtivat, sujuvina ja silkoisina solisivat sanat hänen huuliltaan, ukkospilven siniset silmät salamoivat ja säteilivät, heikoinkin valonhäivä kimmelsi hänen hiuksissaan".

Ei ihme, että Anna ihailee ja rakastaa isäänsä Fransia. Mutta niin tekee myös Annan äiti Kristina, joka onkin mustasukkainen jopa tyttärelleen - ja tämä asetelma määrittää oikeastaan äidin ja tyttären suhteen vuosikymmeniksi. Kun Frans kuolee Annan ja tämän sisarusten Edvardin ja Saran ollessa vielä pieniä, alkaa yksi saarelainen piirittää nuorta leskeä, muttei Kristina halua rinnalleen toista miestä, sellaista, joka ei koskaan tule olemaan Kuninkaan veroinen.

Elämä Fransin kuoleman jälkeen on Kuninkaan torpassa ahdistavaa, raskasta ja työntäyteistä. Annan lapsuutta ja nuoruutta värittää surun lisäksi niukkuus ja kova työnteko. Rakkaus saapuu Annan elämään tukholmalaisen taiteilijan, Staffanin muodossa. Rakkautta koettelevat ikäeron lisäksi eroavaisuudet arvoissa ja elämäntavoissa. Anna on juurtunut saaristoon, kun taas Staffan pitää Tukolmastaan ja vapaudestaan. Vaikka Anna pettyy rakkaudessaan, ei hän anna periksi. Hän rakentaa elämästään itselleen sopivan,  mutta muistuttaa suuresti äitiään, jonka elämään mahtui vain yksi mies ja yksi rakkaus.

Kuninkaan Anna kertoo tarinan Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, kun taas Kökarin Anna keskittyy aikuisen ja vanhenevan Annan elämään. En kuitenkaan halua kertoa tämän enempää aikuis-Annan elämästä, sillä tuolloin tulisin paljastaneeksi liikaa kirjojen juonikuvioista.

Sinisen linnan kirjaston Maria toteaa, ettei Kökarin Annassa ole samanlaista eheää kaarta kuin hänen rakastamassaan Kuninkaan Annassa. Itse en tällaista eroa huomannut, koska luin kirjaa yhtenä romaanina. Mutta jos osia pitää verrata toisiinsa, niin kyllä alkuosa on vahvempi ja tiiviimpi. Kökarin Annassa oli ainakin loppupuolella jonkin verran jopa tyhjäkäyntiä (luku Tor Habermanista), mutta kokonaisuutena sekin on hyvin etenevä.

Ulla-Lena Lundberg kuvaa taidokkaasti ja lämmöllä saaristolaisten elämää, heidän elämäntapaansa ja tiiviin yhteisön positiivisia, mutta myös negatiivisia puolia. Etenkin se, miten yhteisö suhtautuu Annaan tämän palattua Tukholmasta, kyseenalaistaa kuvaa toisiaan tukevista kökarilaisista. Annan perheen lisäksi Norrgårdin väki nousee kirjassa keskeiseen asemaan. Itse pidin kovasti monitahoiseksi rakentuvasta Norrgårdin Axelinan hahmosta. Axelina, kylän parantaja, lapsenpäästäjä ja vainajien hautaanpanija, on Annalle tärkeä äitihahmo ja ystävä.

Vaikka nämä Lundbergin varhaisteokset eivät taidokkuudessaan vedäkään vertoja Jäälle, on näissä molemmissa romaaneissa jotain kiehtovaa, tunteisiin vetoavaa, puhuttelevaa. Annan tarina pitikin minua muutaman vuorokauden otteessaan, kun kuljin päähenkilön askelissa itselleni vieraassa saaristossa ja eläydyin Annan surun, toivottomuuden, ilon ja onnen tunteisiin. Mielestäni nämäkin Lundbergin teokset ovat - anteeksi kliseisyyteni - elämänmakuisia. Niissä kuvataan viisaasti ja tarkkanäköisesti elämää ja ihmisen osaa, suruja ja huolia, raadantaa ja muuta arjen raskautta ja harmautta, mutta toisaalta myös elämää ylläpitävää rakkautta ja ystävyyttä sekä hitaasti löytyvää tasapainoa, jonka ansiosta yksilö ymmärtää ja hyväksyy oman elämänkohtalonsa ja itsensä.

Marian lisäksi Kuninkaan Annaan ovat tutustuneet ainakin Ilselän Minna ja Jaana (ks. täältä ja täältä) sekä Kirjakaapin kummitus.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Viehättävä Vieraan lapsi


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Stranger's Child. Suomentanut  Markku Päkkilä. 535 sivua.

Siitä lähtien, kun luin ensimmäiset postaukset Alan Hollinghurstin pari vuotta sitten ilmestyneestä tiiliskivestä Vieraan lapsi, on kirja kiinnostanut minua. Koska arvioiden lukemisesta on jo aikaa, en enää edes muista, mitä tarkalleen kirjalta odotin, mutta ainakin hyvää lukukokemusta. Sen myös sain, sillä puutteistaan huolimatta kirja kiehtoi ja piti otteessaan loppuun asti.

Vieraan lapsi on Iso-Britanniaan sijoittuva, noin sadan vuoden ajanjakson kattava romaani. Sen keskiössä on kaksi perhettä, Valancet ja Sawlet, joiden  vaiheet kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Romaani etenee kronologisesti vuodesta 1913 tämän vuosisadan alkupuolelle asti. Tapahtumat kietoutuvat runoilija Cecil Valancen ja hänen tuotantonsa ympärille. Vaikka Cecil kuolee sodassa jo kirjan alkupuolella, niin hän on läsnä tuotantonsa sekä perheenjäsentensä ja ystäviensä ja näiden muistojen kautta.

Kirjan alussa Cecil tulee vierailulle opiskelukaverinsa ja läheisen ystävänsä George Sawlen kotiin Two Acresiin, ja Georgen nuori pikkusisko Daphne rakastuu Ceciliin. Two Acresin maaseutukartanosta muodostuu Cecilin ohella kirjan toinen punainen lanka. Cecilin vierailu Two Acresissa on nimittäin merkittävä hänen tulevan maineensa kannalta, sillä hän kirjoittaa vierailun aikana Daphnen muistikirjaan runon, josta tulee hyvin kuuluisa ja taajaan siteerattu. Myös Cecilin mysteeri, jota muun muassa elämäkerturi Paul Bryant myöhemmin yrittää selvittää, kietoutuu vuoteen 1913, Two Acresiin ja niihin henkilöihin, jotka olivat tuolloin kartanossa paikalla.

Kirja on jaettu viiteen osaan ja kullakin osalla on omat keskeiset henkilöhahmonsa, joiden tarinat kuitenkin lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Romaanissa on runsaasti henkilöhahmoja ja välillä tuntui, että ovatkohan kaikki henkilöt todellakin tarpeen. Lukija on nimittäin välillä eksyksissä ja kovilla suuren henkilögallerian kanssa, mutta toisaalta kirjailija lopulta kytkee aika hienostikin henkilöiden tarinat toisiinsa. Välillä on myös tyhjäkäyntiä, etenkin kirjan loppupuolella, mutta kokonaisuutena kirja on onnistunut enkä missään vaiheessa pitkästynyt sitä lukiessani.

Vieraan lapsen keskeisenä ja koko kirjan läpäisevänä teemana on homoseksuaalisuus ja sen historia. Minua kuitenkin jäivät kiehtomaan erityisesti kysymykset julkisuuskuvan rakentumisesta tai siitä, miten sattumanvaraisesti se voi syntyä. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten nuorena kuolleesta, lupaavasta, muttei erityisen hyvästä runoilijasta sukeutuu merkittävä hahmo, kokonaisen sukupolven tulkki, jonka tuotanto ja hahmo kiinnostavat myös jälkipolvia. Kirjassa kiinnostivat myös muistoihin, muistamiseen ja elämäkertojen tuottamiseen liittyvät kysymykset sekä tietenkin se brittiläisyyteen liittyvä outo lumovoima, josta en tunnu saavan kyllikseni.

Moni on tykännyt Vieraan lapsesta, mutta toki on niitäkin, joita kirja ei ole puhutellut. Liisa viehättyi ja ihastui kirjaan, vaikkei alussa saanutkaan otetta henkilöistä ja tapahtumista. Katjan mielestä teos on ajallisesti hyppelehtivä, mutta huikeaa ajankuvaa rakentava ja kaunokirjallisesti kiehtova. Saralle romaani oli paitsi ikuisuusprojekti, niin myös varsin palkitseva lukukokemus, josta jäi hyvä jälkimaku. Leenan kirja jätti joksikin aikaa unenomaiseen labyrinttiin, kun taas romaania rakastanut Karoliina jäi hämilleen. Kaisa Reetta kertoo kirjan olleen haastava, mutta myös upeita kirjallisia oivalluksia sisältävä. Minna ei lämmennyt kirjalle ollenkaan ja arveli, että kirja olisi pitänyt jättää kesken. Ammalle kirjan jälkipolte vastaavasti jäi hieman tasapaksuksi.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Lukemalla lukutaitoa!


Tänään, 8. syyskuuta on kansainvälinen lukutaitopäivä. Viimevuotiseen tapaan Suomen Pakolaisapu järjestää lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on saada suomalaiset lukemaan ja lahjoittamaan 20 000 aapista lukutaitotyöhön.

Jokainen haasteeseen osallistuja auttaa omalla panoksellaan pakolaisia Ugandassa, Liperiassa ja Sierra Leonessa. Lahjoittamalla rahaa lukutaitokampanjaan tarjoamme pakolaisille myös uuden mahdollisuuden, sillä lukutaidon avulla pakolaiset saavat lisää itsekunnioitusta ja vahvistuvat kamppailemaan avuttomuuden sekä turvattomuuden tunteita vastaan. 

Syyskuun loppuun asti kestävä lukuhaaste toimii näin:

1. Lue kirja, lehti tai mikä vain työhösi tai vapaa-aikaasi kuuluva teksti.
2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagrammissa, Twitterissä tai Facebookissa hashtagilla #lukuhaaste.
4. Haasta ystäväsi, kollegasi tai joku muu haasteen arvoinen mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan.
5. Voit myös tehdä suuremman kertalahjoituksen lähettämällä tekstiviestin 20E LUKUHAASTE numeroon 16588 tai maksamalla lahjoituksen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 (viite 62405 08625).

Osallistun haasteeseen lahjoittamalla euron jokaisesta kirjasta, jonka olen lukenut kesäkuukausina ja tulen lukemaan kuluvan syyskuun aikana. Haastan myös kaikki lukijani mukaan tärkeään lukutaitotyöhön!

Ks. lisätietoja haasteesta Suomen Pakolaisavun sivuilta.

maanantai 25. elokuuta 2014

Kissaterveisiä!


Minä olen Tikru. Muutin noin kuukausi sitten Mustikkakumpuun. Olen villi, utelias ja reipas kissapoika. Aion kasvaa isoksi kolliksi. Aluksi olin vain sisällä, mutta nyt saan jo olla päivät ulkona. Käyn silti sisällä vessassa. Eilen kävin saunassakin, vaikka se outo suhahdus minua vähän pelottikin.

Minusta on mukava jahdata ulkona pieniä ötököitä. Tykkään myös kovasti syömisestä, naukumisesta, nukkumisesta ja ennen kaikkea painimisesta ja juoksemisesta siskoni Moonan kanssa. Ihme juttu, mutta Moona katoaa välillä jonnekin moneksi päiväksi. Ilmeisesti Moonan koti on jossakin muualla. Onneksi se kuitenkin käy välillä riehumassa minun kanssani. Ja sen kanssa on mukava nukkua vierekkäin.

Meillä asuu myös iso kissa, jonka nimi on Misti. Alussa Misti murisi ja sähisi minulle, mutta nyt se on rauhoittunut. Nykyisin me jopa syödään vierekkäin. Kyllä meistä vielä tulee hyvät kaverit. Sen sijaan noista kahdesta koirasta ja minusta ei varmaan koskaan tule kavereita. En minä kyllä niitä pelkää, mutta niille on mukava sähistä ja pörhistää häntää. Se pitkä, lyhytjalkainen pötkylä yrittää jahdata minua ja haukkuu minulle. Se isompi koira on ystävällisempi, mutta on varmaan parempi varoa sitäkin.

PS. Koska tämä on kuulemma kirjablogi, niin kerronpa vielä, että olen joskus emännän sylissä, kun se lukee kirjaa. Minusta on mukava häiritä sen lukemista, purra kirjansivuja ja leikkiä kirjanmerkillä.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Hieno Lintu pieni

Tanja Pohjola: Lintu pieni. Atena. 2014. 285 sivua. Kansi: Laura Noponen. ARVOSTELUKAPPALE.



Tanja Pohjolan Lintu pieni on hieno ja koskettava esikoisromaani. Kirjan näyttämöinä ovat Viipuri vuonna 1944 ja Helsinki vuonna 1953. Kirjan päähenkilö Dora on jatkosodan loppuvaiheen Viipurissa kaksitoistavuotias tyttö, joka joutuu huolehtimaan muutaman vuoden ikäisestä pikkusiskostaan Marseillesta eli Marista. Isä on kuollut, ja äiti takertuu perheen rapistuneessa huvilassa menneeseen ja haaveisiin huolettomasta elämästä sulkien samalla silmänsä todellisuudelta. Dora aistii äidin vaihtelevat mielialat ja yrittää tehdä parhaansa, jopa silloinkin, kun äidille tulee arvovieras ja tytöt joutuvat useaksi päiväksi lukittuun huoneeseen.

Dora tietää olevansa tuhkanharmaa lapsi. Olematon. Hän on yhtä paljon olemassa kuin puuhun kuivunut lehti tai tuulen riepottelema höyhen. Kun hän ajattelee omaa olemattomuuttaan, hänen on helppo ymmärtää, miksi äiti on lukinnut hänet tähän yläkerran kauimmaiseen huoneeseen. Mutta sitä hän ei ymmärrä, miksi äiti on lukinnut huoneeseen myös Marseillen, jonka nimi on muistutus äidin syntymäkaupungista, minne he kaikki vielä joskus matkustavat.

Lohduttakseen pientä siskoaan ja unohtaakseen nälän, janon ja pelot, ryhtyy Dora kertomaan satua miehestä ja linnusta. Samalla, kun Viipuria pommitetaan ja sota etenee kohti loppuaan, tiivistyvät myös tunnelmat huvilassa ja lopulta tapahtuu jotain, mikä jättää pitkäksi aikaa jälkensä Doran elämään.

Helsingissä noin kymmenen vuotta myöhemmin aikuistunut Dora, joka on luonut tarinoillaan itsestään uuden naisen, Dorotean, elää ulkonaisesti mukavaa elämää Otto Rasin nuorena aviovaimona. Hän on kuitenkin henkisesti onneton, kuin kivettynyt. Hän ei osaa rakastaa eikä ottaa vastaan rakkautta. Dorotea on juureton, uuden menneisyyden itselleen keksinyt ihminen, joka ei halua kenenkään tietävän viipurilaisjuuristaan. Kun Oton Viipurista kotoisin olevat tutut Taimi ja tämän sairas lapsenlapsi Lahja saapuvat kortteeriin Dorotean ja Oton kotiin, joutuu Dorotea kohtaamaan oman menneisyytensä. Padotut tunteet nousevat pintaan ja samalla kuvitelmat ja sadut sekoittuvat todellisuuteen.

Kirjan läpäisee lintutematiikka. Doran/Dorotean elämä, hänen tunteensa ja ajatuksensa, samoin kuin pikkusisaren kohtalo vertautuvat lintujen elämään. Lintutematiikan kautta tarkastellaan myös vankina olemista, vapautumista ja vapautumisen hintaa.

Taimikko kuiski tarinoita lintujen elämästä, pudonneista pesistä ja niistä lintuparoista, joiden munat haukka oli varastanut. Puut kertoivat linnunpoikasista, jotka eivät koskaan oppineet lentämään. Jotka hoipertelivat pesän risuisilla reunoilla ja hyppäsivät alas liian aikaisin. Poikasista, jotka joutuivat kissojen syömiksi, mutta myös niistä, jotka kohosivat siivilleen kun oli aika.

Mielestäni Lintu pieni on ottessaan pitävä romaani - vangitseva, kuten Sinisen linnan kirjaston Maria kirjaa luonnehtii. Kaksi eri aikatasoa vuorottelevat kirjassa onnistuneesti ja muodostavat jännitteen, joka kantaa hyvin kirjan loppuun asti. Tanja Pohjola on kirjoittanut hienon romaani, joka kosketti ainakin minua ja on pysytellyt mielessäni pitkään lukemisen jälkeenkin.

PS. Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

maanantai 18. elokuuta 2014

Ansiokas Tove Jansson -elämäkerta


Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta. Tammi. 2013. 304 sivua. ARVOSTELUKAPPALE.

Noin viikko sitten, elokuun 9. päivänä, tuli kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä. Tämä vuosi onkin Tove Janssonin juhlavuosi, ja häntä on muistettu vuoden aikana monin eri tavoin (ks. tietoja tapahtumista esim. Tove100-sivustolta).  Juhlavuoteen liittyen Ateneumin taidemuseossa on ollut keväästä asti esillä näyttely, jonka on kuratoinut taidehistorioitsija Tuula Karjalainen. Karjalaisen kirjoittama ansiokas elämäkerta Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta on syntynyt rinnan näyttelyn kanssa.

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta käsittelee hyvin ja kiinnostavasti Tove Janssonin monipuolista elämäntyötä. Tovehan ei ollut pelkästään muumien luoja, vaan hän toimi taidemaalarina ja kuvittajana sekä kirjoitti esimerkiksi novelleja ja romaaneja. Karjalainen toteaakin, että Tove Janssonin elämäntyöstä pitäisi puhua monikossa, koska hän teki "usean täyden uran, niin satukirjailijan, kuvittajan, taidemaalarin, kirjailijan, lavastajan, dramaturgin, runoilijan, poliittisten kuvien tekijän kuin sarjakuvapiirtäjänkin."

Tuula Karjalainen on käyttänyt teoksensa aineistona kirjeitä, muistiinpanoja, muistikirjoja ja jonkin verran suullisisia tiedonantoja, mutta myös Tove Janssonin tuotantoa ja hänestä aiemmin laadittuja elämäkertoja.
Kirja etenee välillä ajallisesti ja välillä temaattisesti. Karjalaisen mukaan kronologinen tarkastelutapa ei olisi tässä kirjassa toiminut. Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut, vaikka ajallisen ja temaattisen tarkastelutavan yhdistäminen onkin johtanut siihen, että kirjassa on jonkin verran toisteisuutta. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa lukemista enkä pidä sitä kovinkaan suurena ongelmana kirjan kokonaisuutta ajatellen.



Karjalaisen teos asettaa taitelija Tove Janssonin hyvin ajalliseen ja kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Kirjailija toteaa kirjan esipuheessa halunneensa Toven taiteen lisäksi "tuoda hänet esiin osana aikaansa, sen arvoja ja kulttuurihistoriaa". Teoksessa tuleekin hyvin esille muun muassa se, miten Jansson kyseenalaisti aikansa ajatus- ja moraalisääntöjä ja eli omalla tavallaan, uskollisena omille näkemyksilleen ja arvoilleen.

Itse olen tuntenut Tove Janssonin aiemmin lähinnä kirjailijana ja kuvittajana, mutta toki olen ollut tietoinen myös hänen taiteilijan urastaan. Karjalaisen kirjan merkittävin anti itselleni onkin siinä, että se avaa hyvin ja Janssonin elämäntyötä ja esittelee monipuolisesti hänen taiteellista tuotantoaan, muumeja ja niiden syntyhistoriaa unohtamatta. Teos tarjosikin minulle paljon uutta tietoa ihailemastani kirjailijasta ja taiteilijasta. En esimerkiksi ollut aiemmin tiennyt siitä, että hän teki niin paljon kuvituksia eri lehtiin ja piirsi sota-aikana ja sodan jälkeen runsaasti poliittiisia ja kantaaottavia piirroksia.


En oikeastaan ole elämäkertojen lukija. Eikä kyse todellakaan ole siitä, ettenkö pitäisi elämäkerroista, vaan ehkä ennemminkin siitä, että luen vapaa-ajallani mieluummin fiktiota. Olinkin aika yllättynyt siitä, miten hyvin tämä elämäkerta imaisi minut mukaansa ja miten kovasti nautin kirjan lukemisesta. Ainoa kritiikin aihe liittyy siihen, miten Karjalainen liittää toisiinsa Janssonin tekstit ja hänen elämänsä. Hän tekee nimittäin varsin suoraviivaisia tulkintoja Janssonin elämästä hänen fiktiivisten tekstiensä pohjalta. Toki tiedän ja myönnän sen, että Tove Jansson, kuten moni muukin kirjailija, ammentaa teksteihinsä aineksia omasta ja lähipiirinsä elämästä, mutta mielestäni fiktiivisiä tekstejä ei sinällään voi käyttää elämäkerrallisina lähteinä. 

Kirjan kuvitus tukee hyvin Karjalaisen tekstiä ja rakentaa kuvaa Tove Janssonin monipuolisuudesta taiteilijana ja kuvittajana. Kirjan ulkoasu kokonaisuudessaan on mielestäni erittäin onnistunut (kiitokset siitä Timo Nummiselle). Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta on hyvin rakennettu, kiinnostavasti ja elävästi kirjoitettu sekä avartava ja monella tavalla ansiokas elämäkerta hienosta ihmisestä ja merkittävästä taitelijasta.

PS. Myös kirjablogeissa on Tove Jansson ollut tämän vuoden aikana todella hyvin esillä. Esimerkiksi Opuscolo - Kirjasta kirjaan -blogissa  juhlavuotta on vietetty monipuolisesti. Siellä on mm. luettu ja haastettu muitakin lukemaan Janssonin tuotantoa Janssonin kirjakiusaus -haasteen merkeissä. Myös Les! Lue! -blogissa on Tove Jansson on ollut tämän vuoden aikana toistuvasti esillä. Jälkimmäisestä blogista löytyy myös lista eri kirjablogeissa olevista Jansson-teksteistä (ks. täältä).

lauantai 9. elokuuta 2014

Grattis och tack Tove!

Opettaja kävelee kirjakaapille. Ottaa sieltä pienen kirjan ja ryhtyy lukemaan muumeista. Minä en ihastu, en ymmärrä enkä vaikutu. Miksi opettaja ei lue vaikka Iris Rukkaa tai jotain muuta suosikkikirjaani?

Aloittaisin mielelläni tarinan Tovesta ja minusta eri tavalla. Vaikka niin, miten heti ensimmäisellä kerralla, kun kuulin tai luin hänen tekstejään, ihastuin suunnattomasti. Lapsena on kuitenkaan ymmärtänyt muumitarinoiden hienoutta ja löysin muumit vasta nuorena aikuisena opiskellessani kirjallisuutta. Luinkin sitten kaikki muumit kerralla ja innostuin tekemään muumikirjoista esitelmän lasten ja nuorten kirjallisuuden kurssille.

Vuosien myötä olen löytänyt myös Toven novellit ja romaanit. Tovesta onkin tullut yksi suosikkikirjailijoistani, jonka teoksiin palaan aina yhtä mielelläni. Etenkin Muumilaakson marraskuu on minulle, kaamosmasentujalle, tärkeä ja olenkin lukenut kirjan monena syksynä etsiessäni valoa syksyn pimeyteen.

Tove on, kuten tiedämme, paljon muutakin kuin muumien luoja ja kirjailija (palaan tähän aiheeseen piakkoin Tuula Karjalaisen kirjoittamaa Tove Jansson -elämäkertaa käsittelevässä postauksessa). Minulle, kirjaihmiselle, Tove on on kuitenkin ennen kaikkea erinomainen kirjoittaja ja lahjakas kuvittaja.

Onnea Tove! Ja kiitos viisaista ja ihanista kirjoistasi sekä luomistasi maailmoista, joihin niin aikuisen kuin lapsenkin on hyvä uppoutua!

Ja sumuisen aamun koitteessa he kaikki juoksivat puutarhaan. Itäisen taivaan ruusunpunainen kajastus ennusti hienoa elokuun päivää. 
Ja se oli kuin uusi portti, joka johti Uskomattomaan, Mahdolliseen, uuteen päivään, jolloin saattaa tapahtua mitä tahansa, ellei vain kellään ole mitään sitä vastaan.
(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, WSOY, 1991 [1963].


© Moomin Characters™

torstai 31. heinäkuuta 2014

Lyhyitä luonnehdintoja luetuista

Kerroin jo edellisessä postauksessa jonkinlaisesta blogijumista. Tuntuu, että on niin paljon kaikkea muuta elämässä, etten oikein ehdi kunnolla paneutua kirjoista kirjoittamiseen. Jälleen kerran siis koontipostaus, joka tällä kertaa sisältää todella lyhyet luonnehdinnat parista kirjasta.


Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava. 2013. Englanninkielinen alkuteos Americanah. Suomentanut Hanna Tarkka. 528 sivua.

Olen pitänyt todella paljon kaikista Adichien suomennetuista teoksista. Tähän asti Purppuranpunainen hibiskus on ollut suosikkini, mutta tämä uusin romaani kipuaa sen rinnalle ja kenties kiilaa vähän ohikin.

Turhaan ei Kotiinpalaajia ole blogeissa kehuttu, sillä tässä kirjassa on lähes kaikki, mitä hyvältä kirjalta odotan. Kirjan tarina Ifemelusta ja Obinzesta on koukuttava, mutta sen lisäksi Kotiinpalaajat käsittelee todella kiinnostavasti ja silmiäavaavasti ei-amerikkalaisten mustien asemaa Yhdysvalloissa ja kertoo myös Nigerian todellisuudesta. Tästä kirjasta pitäisi kyllä sanoa paljon enemmän, mutta olen nyt niukkasanainen ja totean vain olevani Adichielle taas kerran todella kiitollinen hienosta lukukokemuksesta!


J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus. Otava. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Childhood of Jesus. Suomentanut Markku Päkkilä. 298 sivua.

Ei mitenkään tietoinen tutustumismatkani afrikkalaiskirjailijoihin jatkui J. M. Coetzeen erikoisen romaanin Jeesuksen lapsuus parissa. En muista, että olisin aiemmin lukenut tämän, kansiliepeen mukaan "aikamme maineikkaimpiin kirjailijoihin kuuluvan" kirjailijan kirjoja, mutta tokihan Coetzeen nimi on ollut tuttu.

Jeesuksen lapsuus kertoo miehestä (Simón) ja pojasta (David), jotka tulevat laivalla uuteen maahan, jossa kaikki on heille uutta ja outoa. Heidän menneisyytensä on pyyhitty pois ja elämä on aloitettava alusta. Simón ei ole Davidin isä, ja uudessa maassa hän ryhtyykin etsimään Davidille äitiä.

Jeesuksen lapsuus on varsin haastava kirja, ja kirjan alkupuolella epäilin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi haastavista kirjoista, vaan tämän kirjan tarina ja kirjan maailma nyt vain tuntui alussa oudolta. Vähin erin tarina alkoi kuitenkin viedä mukanaan ja lopulta koinkin kirjan kiehtovaksi kaikessa arvoituksellisuudessaan. Ei Coetzeesta tullut lempikirjailijaani, mutta sen verran hänen tyylinsä alkoi kiinnostaa, että taatusti jatkan jossain vaiheessa hänen tuotantoonsa tutustumista.



sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Koontipostaus Tyleristä ja Irvingistä

Olen lukenut loppukevään ja alkukesän aikana vinon pinon kirjoja, mutta jostain syystä kirjapostausten kirjoittaminen tökkii. Yritän nyt aloittaa suman purkamisen kirjoittamalla koontipostauksen parista kirjasta. Jatkoakin seuraa, jahka jossain piileskelevä bloggausinto toivon mukaan löytyy.



Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Otava. 2012 [1983]. Englanninkielinen alkuteos Dinner at the Homesick Restaurant. Suomentanut Jussi Nousiainen. 335 sivua.

Luin Päivällisen Koti-ikävän ravintolassa 1980-luvulla nuorena ylioppilaana. Samalla kirja oli ensikosketus sittemmin yhdeksi kirjailijasuosikikseni muodostuneen Anne Tylerin tuotantoon.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa on tarkkanäköinen tutkielma perheestä ja perheenjäsenten välisisistä, väliin hyvinkin monimutkaisista ihmissuhteista. Kirjan päähenkilöksi nousee Koti-ikävä-nimisen ravintolan omistaja Ezra Tull. Mutta vaikka Ezra onkin keskiössä, tarkastellaan kirjassa yhtä lailla Ezran äitiä Pearlia sekä sisaruksia Jennyä ja Codya. Kirja alkaa Pearlin kuolinvuoteelta ja päättyy hänen hautajaisiinsa, mutta takaumien avulla kuvataan myös Pearlin ja Beckin lyhyttä avioliittoa, samoin kuin Codyn, Ezran ja Jennyn lapsuusvuosia ja elämää aikuisena.

Pearl on aikoinaan mennyt naimisiin miehen kanssa, joka sen kummemmin selittelemättä jättää perheensä. Ja mikä vielä kummillisempaa, ei Pearl saa aikaiseksi kertoa lapsilleen näiden isän lähdöstä. Vaikeneminen hankalista ja vaikeista asioista onkin yksi koko kirjan läpäisevistä aiheista. Päivällinen koti-ikävän ravintolassa kuvaa hyvin onnettoman, mutta vahvan ja hallitsevan äidin vaikutusta lapsiinsa ja näiden koko elämään.

Ezra ei, siitä huolimatta, että pärjää suhteellisen hyvin omassa työssään ravintolan omistajana, pääse irti äidistään ja tämän hallinnasta. Codysta taas tulee julma ja hankala, ainakin veljelleen, ja Jenny päätyy toistuvasti onnettomiin miessuhteisiin. Pinnan alla kytevät ongelmat ja ristiriidat nousevat esille aina, kun perhe kokoontuu yhteen Ezran ravintolaan eikä yksikään kokoontuminen onnistu tai luo kaivattua yhteenkuuluvuutta perheenjäsenten välille.

Vaikka Päivällinen koti-ikävän ravintolassa onkin traaginen tarina Tullin perheestä, ei se kuitenkaan ole synkkä, vaan "hellän pureva", kuten kirjan takakannessa todetaan. Pidinkin kirjasta kovasti ja suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet perhesuhteista ja niiden oivaltavasta kuvauksesta.


John Irving: Ystäväni Owen Meany. Tammi. 2013 [1989]. Englanninkielinen alkuteos A Prayer for Owen Meany. Suomentanut Kristiina Rikman. 667 sivua.

Minusta on vähin erin tullut John Irving -fani. Tartuin siis innokkasti uusimpaan Irving-ostokseeni Ystäväni Owen Meanyyn noin kuukausi sitten. Tämä kirja, kuten Irvingin kirjat tuppaavat olemaan, on aikamoinen runsaudensarvi. Kirja on laaja ulkoisesti, mutta se on laaja ja syvä myös sisällöllisesti.

Kirjassa käsitellään muun muassa ystävyyttä ja rakkautta, sotaa ja omien aatteiden mukaan elämistä, kuolemaa ja kohtaloonsa kasvamista ja alistumista sekä kristinuskoon ja uskomiseen liittyviä kysymyksiä älykkäästi ja koskettavasti, mutta välillä myös hersyvän hauskasti. Nykyisin aika harvoin nauran ääneen lukiessani, mutta nyt niin tein. Ylipäätään pidän Irvingin tavasta käsitellä vakavia(kin) asioita humoristisesti ja liikaa vakavuutta välttäen.

Kirjan päähenkilö on hyvin vaikuttava ja hellyttäväkin Owen Meany. Minäkertoja John Wheelwright ystävystyy jo lapsuusvuosinaan Owenin kanssa, ja ystävyys jatkuu Owenin kuolemaan asti, tosin ei aina ongelmattomana.

Owen Meany ei ole mikään tavallinen poika ja mies, vaan pienestä varrestaan ja kimeästä äänestään huolimatta karismaattinen ja vahva persoona. Itse hän uskoo olevansa Jumalan oikea käsi. Tästä merkkinä Owenin mielestä on esimerkiksi se, että Johnin äiti kuoli juuri hänen toimintansa seurauksena. Owen näkee omaan kuolemaansa liittyvän enteen eikä suostu uskomaan, että kyse on vain unesta ja elääkin synkkää kohtaloaan toteuttaen.

Ystäväni Owen Meany on hieno kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Kirjan lukemisen alkuvaiheessa olin jopa valmis julistamaan, että juuri tämä kirja on parasta koskaan lukemaani Irvingiä. Lukemisen edetessä mielipiteeni kuitenkin hiukan muuttui, sillä paikoin tämä sinänsä mainio kirja oli pitkästyttävä. Pyörrän siis osittain puheeni, sillä Ystäväni Owen Meany ei mielestäni sittenkään ole IHAN paras Irvingin kirja. Mikä sitten on? Aika vaikea kysymys, sillä olen pitänyt todella paljon sekä Garpin maailmasta että Oman elämänsä sankarista. Näiden lisäksi myös Kaikki isäni hotellit lukeutuu suosikkeihini. Olen kyllä onnekas, kun olen löytänyt Irvingin vasta jokunen vuosi sitten ja minulla on siten vielä monta hänen kirjaansa lukematta!

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Juhannusta!




- Ja nyt me laitamme juhannuskokon, sanoi Vilijaana. Hän sammutti lampun ja pisti tulitikut taskuunsa.
Ulkona taivas oli vielä valoisa, ja saattoi erottaa jok'ikisen korren maassa. Kuusenlatvojen takana, minne aurinko oli laskenut hetki sitten, viipyi vielä punainen juova odottamassa seuraavaa päivää.
He kulkivat läpi äänettömän metsän ja tulivat rantaniitylle missä yövalaistus oli voimakkaampi.
- Kylläpä kukat tuoksuvat kummallisilta tänä yönä, sanoi Vilijaana.
(Tove Jansson: Vaarallinen juhannus)





SULOISTA JA IHANAA KESKIKESÄN JUHLAA!


PS. Valokuvat on otettu Ainolan puutarhassa viime viikonloppuna.