Dekkareiden lyhytarvioita

Olen aina lukenut dekkareita, milloin enemmän, milloin vähemmän. Etenkin silloin, kun kaipaan jotain rentouttavaa luettavaa, tartun usein dekkariin. Esimerkiksi lomamatkoilla luen niitä mielelläni. Niin tein myös tammikuun loppuun ja helmikuun alkuun ajoittuneella Kanarian lomallamme. Tosin jatkoin dekkareiden parissa kotonakin potiessani pitkittynyttä flunssaa.

Koska aika ei riitä juuri nyt pitkien arvioiden kirjoittamiseen, niin kirjoitankin lyhyet arviot lukemastani dekkarikirjallisuudesta.

Colin Dexter: Palvelus vainajille. Otava. 2001 [1992]. Englanninkielinen alkuteos Service Of All The Dead. (1979). Suomentanut  Aarne T. K. Lahtinen.  272 sivua.

Pidän aika lailla komisario Morsen tutkimuksista kertovasta TV-sarjasta.  En muista, olenko tätä ennen lukenutkaan yhtään Colin Dexterin Morse-kirjaa, joiden pohjalta televisiosarja siis on tehty.  

Kirjassa Palvelus vainajille komisario Morse yrittää viettää kevätlomaa, mutta suntion murha St Frideswiden seurakunnassa ja sitä seuraavat tapahtumat saavat Morsen innostumaan. Sen sijaan, että komisario jatkaisi lomaansa oluttuoppien ääressä Oxfordissa, hän ryhtyy tutkimaan varsin monimutkaiseksi kehittyvää tapahtumasarjaa. 

Kirjan parasta antia on ehdottomasti komisario Morsen välillä ihastuttava, välillä (kieltämättä) vihastuttava hahmo. Kuitenkin myös kirjan tapahtumat ja henkilöiden kytkennät yllättävät lukijan. Palvelus vainajille oli ihan hyvä, muttei kuitenkaan mikään erinomainen jännäri. Lomalukemiseksi se sopi hyvin,  mutta kyllä TV-sarja peittoaa ainakin tämän Morse-dekkarin selkeästi.

Tähtiä: : ★ ★ ★ +

Agatha Christie: Death on the Nile. HarperCollins. 2007 [1937]. 416 sivua.

Kaipasin lomalla jotain englanninkielistä luettavaa, kuten minulle aika usein lomalla käy. Olenkin muutaman viimeisen ulkomaan matkan aikana ottanut tavakseni ostaa joko lentokentältä tai lomakohteesta ainakin yhden englanninkielisen kirjan. Löysin laspalmasilaisesta, vieraskieliseen kirjallisuuteen erikoistuneesta pienestä kirjakaupasta ikisuosikkini Agatha Christien dekkareita ja valitsin niistä kirjan Death on the Nile, jonka olen joskus lukenut suomeksi. Siitä on kuitenkin jo niin pitkä aika, ettei minulla enää ollut muistikuvaa kirjan tapahtumista, murhaajasta puhumattakaan.

Egyptiin sijoittuva, Hercule Poirotin hahmon ja nuoren kauniin Linnet Ridgewayn murhan ympärille rakentuva murhamysteeri on klassinen, hyvin etenevä dekkari. Nautin aika lailla tämän kirjan lukemisesta istuessani palmujen katveessa, eikä minulla ollut edes pahemmin vaikeuksia kielenkään kanssa. Tosin jo aika aikaisessa vaiheessa aloin saada vihiä sitä, kuka on murhaaja, mutta se ei haitannut lukunautintoa (voi olla, että sittenkin minulla oli jokin muistikuva siitä, miten tämän kirjan  mysteeri ratkeaa).

Tuntui mukavalta palata pitkästä aikaa myös lukien Christien dekkarien maailmaan. Olen nimittäin katsonut silloin tällöin dekkarien pohjalta tehtyjä niin Poirotista kuin neiti Marplestakin kertovia TV-elokuvia.

Tähtiä:  : ★ ★ ★ ★

Elizabeth George: This Body of Death. Hodder & Stoughton. 2011 [2010]. 728 sivua.

Georgen dekkari oli sitten se toinen matkalla tehty kirjaostos (käsittääkseni tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu). En muista, löysinkö komisario Lynleyn aikoinaan Elizabeth Georgen kirjojen vaiko kirjojen pohjalta tehdyn TV-sarjan kautta. Siinä missä Dexterin kohdalla TV-sarja peittoaa mielestäni ainakin tuon em. kirjan, ovat Georgen kirjat ja TV-sarja mielestäni aika tasavahvoja. Itse asiassa Komisario Lynley on yksi brittiläisistä suosikkisarjoistani. Sen verran Georgen kirjoja voi yleisesti kritisoida, että joskus niihin on tungettu ihan liikaa tavaraa ja juonen seuraaminen on välillä todella haastavaa. Onneksi niin ei käynyt tämän kirjan kohdalla.

Kirjassa Lynley ja ylikonstaapeli Havers sekä Lynleyta sijaistava Isabelle Arderly (vaimonsa kuolemasta toipuva Lynley nimittäin toimii vain hänen neuvonantajanaan) selvittävät hautausmaalta löytyneen nuoren naisen murhaa. Vaikka kirjan keskiössä onkin rikos ja sen tutkinta, niin tässä, kuten muissakin Georgen dekkareissa, tarkastellaan myös Lynleyn ja Haversin yksityiselämää. 

This Body of Death oli mielestäni monella tavalla onnistunut dekkari. Kirjoittaja on osannut sitoa hyvin irrallisilta vaikuttaneet langanpäät. Lopussa, kun eri henkilöhahmojen kytkennät toisiinsa ovat avautuneet ja murha motiiveineen ja erilaisine yksityiskohtineen ja taustoineen on selvitetty, en voinut muuta kuin olla tyytyväinen lukemaani.

Vaikka kirja on paksu, niin en missään vaiheessa pitkästynyt tai kokenut, että jokin juonen käänne tai henkilö olisi voitu jättää pois. Georgen luomat henkilöhahmot ovat uskottavia ja kirja piti hyvin otteessaan. Yllätyin siitä, että sain luettua kirjan aika nopeasti. Tämä on kyllä paras dekkari, jonka olen aikoihin lukenut.

Tähtiä: : ★ ★ ★ ★ +

Ann Cleeves: Kuolonkukkia. Karisto. 2012. Englanninkielinen alkuteos Hidden Depths (2007). Suomentanut Annukka Kolehmainen. 347 sivua.

Olen aiemmin vaikuttunut Ann Cleevesin Shetlantiin sijoittuvista dekkareista, joissa rikoksia selvittelee komisario Jimmy Perez. Odotukset uuden VERA-sarjan osalta olivat siten varsin korkealla. Tästä sarjasta on ilmestynyt Britanniassa jo yhteensä neljä osaa, joista Kuolonkukkia on järjestyksessään kolmas. Ihmettelen, miksi sarjan suomentaminen on aloitettu kolmannesta eikä ensimmäisestä osasta. Ehkä tätä ratkaisua selittää se, että juuri Kuolonkukkien pohjalta tehty jakso aloittaa neliosaisen TV-elokuvien sarjan, joka näytetään meilläkin ilmeisesti tämän vuoden aikana (en onnistunut löytämään mistään tarkempia tietoja sarjan esitysajankohdasta).

Kuolonkukissa selvitellään kahden nuoren ihmisen, 16-vuotiaan pojan ja nuoren naisopiskelijan murhia. Murhille on yhteistä se, että ruumiit ovat vedessä ja veden pinta on koristeltu kukkasin. Murhilla ei näytä olevan mitään muuta yhtymäkohtaa, mutta kirjan edetessä sellainen kuitenkin löytyy. Rikosta ratkaisevat ylipainoinen, suorasukainen ja aika omituinenkin komisario Vera Stanhope sekä hänen apulaisensa, nuori komisario Joe Ashworth.

Valitettavasti VERA-sarjan ensimmäinen suomettu dekkari ei ollut läheskään niin hyvä kuin Shetlantiin sijoittuvat Cleevesin kirjat. Ainakin Georgen taitavan ja hyvin rakennetun dekkarin jälkeen Kuolonkukkia tuntui jotenkin laimealta. Ei tämäkään kirja huono ollut, olihan juoni hyvin sommiteltu ja henkilöhahmotkin ihan uskottavia ja monitahoisia. Kuitenkaan dekkari ei ollut niin hyvä kuin olin odottanut. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun kirjaan ladatut odotukset eivät täyttyneet...

Tähtiä: : ★ ★ ★ ½

Lyhyesti Murakamista

Haruki Murakami: Sputnik – rakastettuni. 2003. Tammi. Japaninkielinen alkuteos Supuutoniku no koibito (1999). Englanninnoksesta Sputnik Sweetheart suomentanut Ilkka Malinen. 252 sivua.

Sain vinkin Haruki Murakamista täältä blogistaniasta (en kyllä muista keneltä). Päätin aloittaa tutustumisen tämän kiinnostavan ja kehutun japanilaisen nykykirjailijan tuotantoon hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Sputnik – rakastettuni.

Kirjan minäkertoja, nuori tokiolainen opettaja K on rakastunut opiskelukaveriinsa Sumireen. Kirjailijaksi haluava Sumire ei tunne samoin, vaan pitää K:ta ystävänään ja uskottunaan. Sen sijaan Sumire rakastuu itseään selvästi vanhempaan, Miu-nimiseen naiseen ja lupautuu tämän sihteeriksi. Naiset matkustavat Eurooppaan, missä Sumire katoaa. Myös K matkustaa Kreikan rannikolle ja ryhtyy etsimään salaperäisesti kadonnutta Sumirea. K löytää Sumiren matkatavaroista hänen kirjoittamiaan tekstejä, joiden avulla hän yrittää saada selville, mitä Sumirelle oikein on tapahtunut. 

Sputnik – rakastettuni on erikoinen, arvoituksellinen, syvällinen ja filosofinen tarina rakkaudesta ja kaipuusta. Siinä on myös surrealistisia ja maagisia piirteitä. Vaikka pidin kirjailijan tyylistä ja kielestä, ja vaikka kirja on periaatteessa hyvä, niin se ei kuitenkaan ollut minulle mikään elämää suurempi lukukokemus. Tosin on myönnettävä, ettei lukuajankohta ollut paras mahdollinen, sillä tämä kirja olisi vaatinut ehdottomasti rauhallisen ja pysähtelevän lukutahdin. Sen verran kiinnostavalta kirjoittajalta Murakami edelleen vaikuttaa, että aion jatkaa hänen kirjojensa parissa. Murakamin ensimmäinen suomennettu teos Suuri lammasseikkailu odottaakin jo kirjahyllyssäni lukijaansa.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kuutar,  Margit ja Olina. 

Tähtiä: ★ ★ ★ ½

Runollinen ylistyslaulu ystävyydelle ei ihan vakuuttanut

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus. 2009. Alkuteos Let me sing you gentle songs (2005). Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. 344 sivua. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Ruotsalaisen, nykyisin Uudessa Seelannissa asuvan Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on niittänyt mainetta maailmalla. Kirjassa kaksi eri-ikäistä ja muutenkin hyvin erilaista naista, Astrid ja Veronika, ystävystyvät. Vanha Astrid  elää pienessä ruotsalaisessa kylässä eristäytyneenä, melkein erakkona, kunnes hänen naapuriinsa muuttaa kolmekymppinen kirjailija Veronika. Molemmilla on takanaan todella rankkoja kokemuksia ja menetyksiä, joista he lettujen ja metsämansikkahillon äärellä sekä metsäretkillä toisilleen vähitellen avautuvat.

Tartuin kirjaan kiinnostuneena odottaen hienoa  lukukokemusta. Kyllähän Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on runollinen, traaginen, lohduttava ja hieno ylistyslaulu ystävyydelle, mutta on minun makuuni liiankin kaunis ja siirappinen, jopa laskelmoitu.

Minua kummastutti muun muassa se, miten nopeasti pitkään eristäytyneenä elänyt Astrid ystävystyi Veronikan kanssa. Se ei oikein ollut uskottavaa, mutta ehkä tällaisia ihmeitä tosiaan tapahtuu. Myös symboliikkaa avattiin välillä ihan liikaa ja minulle tuli mieleen, ettei kirjailija luota oikein lukijan omaan käsityskykyyn.  

Enkä minä suinkaan väitä, että Laulaisin sinulle lempeitä lauluja olisi ollut huono. Se vain ei ollut niin hyvä kuin luulin ja odotin. Kirjalla on ansionsa ja loppua kohti se selkeästi parani. Olsson kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja kirjan rakennekin oli onnistunut. Myös idea runositaateista kappaleiden alussa on oivaltava. Ja kirjan nimihän on todella kaunis ja runollinen. Samoin kansi.  

Olen oikeasti pahoillani siitä, etten pitänyt Olssonin esikoisesta enempää. Olisin nimittäin halunnut rakastua tähän kirjaan. Luulen, että jälleen kerran odotukseni kirjan suhteen olivat aivan liian korkealla eikä se tehnyt hyvää lukukokemukselle. Odotin siis jotain järisyttävää ja kun sitä en saanut, olin pettynyt.

Lempeistä lauluista ovat omissa blogeissaan kirjoittaneet ainakin Leena Lumi, Sonja, Kirsi, Sara & Katja.

Tähdet: ★ ★ ★ ½

Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann. Otava. 2010. Englanninkielinen alkuteos Swann (1987). Suomentanut Hanna Tarkka. 475 s.

Suosikkikirjailijoihini lukeutuvan Carol Shieldsin alkuaikojen tuotantoon kuuluva Kaiken keskellä Mary Swann kertoo runoilija Mary Swannin elämän ja runouden ympärille syntyneestä kiinnostuksesta, swannilaisuudesta.
 

Mary Swann oli kouluja käymätön maanviljelijän vaimo, joka juuri ennen traagista kuolemaansa luovutti pussillisen kirjoittamiaan runoja kustantajalle. Runot julkaistiin satasivuisena vihkosena ja  parikymmentä vuotta myöhemmin niistä innostuttiin pienessä piirissä, johon kuului muun muassa kirjallisuudentutkijoita.

Viiteen osaan jaetussa teoksessa tarkastellaan neljän henkilön näkökulmasta Mary Swannin elämää ja runoutta. 

Ensimmäiseksi kirjassa esitellään Mary Swannin runoja tutkiva nuori feministikirjailija ja opettaja Sarah Maloney. Hän oli ensimmäinen tutkija, joka kiinnitti huomiota Swannin runoihin ja yksi Torontossa järjestettävän Swann-symposiumin  valmistelukomitean jäsenistä.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin).

Maloneyn jälkeen lukijalle esitellään viisikymppinen Morton Jimroy, joka on kirjoittamassa elämäkertaa Swannista. Alkuaikojen innostus ja ihastus Swannin runoja kohtaan on jo ehtinyt vaihtua varauksellisuuteen ja jopa vastenmielisyyteen runoilijaa kohtaa, kun tämän minuus ei oikein aukene ja persoonaan on tullut ristiriitaisuutta. Jimroy kokee, että Mary Swann onkin loppujen lopuksi aivan samanlainen kuin muutkin hänen elämänsä naiset, saavuttamaton ja voitonhimoinen.

Nadeaun pikkukaupungin monitoiminainen Rose Hindmarch on paikkakuntansa runoilijasta hyvin innoissaan. Nimenomaan Hindmarch, joka toimii muun muassa kaupunginkanslistina, kirjastonhoitajana ja paikallishistoriallisen museon kuraattorina, keksi tehdä muistohuoneen Swannille. Kutsu nelipäiväiseen Swann-symposiumiin tekee Rose Hindmarchin iloiseksi, mutta myös levottomaksi.

Kirjan neljännessä osassa kuvaan astuu ranskalaissyntyinen Frederic Cruzzi, eläkkeellä oleva sanomalehden päätoimittaja. Cruzzi saa Hindmarckin tavoin kutsun Swann-symposiumiin, koska hän on aikoinaan kustantanut Swannin ainoan runokokoelman. Cruzzin osuudessa kerrotaankin siitä, miten runot kustantajalle päätyivät.  Teksti etenee tässä kirjan osiossa pääasiallisesti kirjeiden ja Cruzzin kirjoittamien historiikkien ja selontekojen kautta.

Kirjan viidennessä ja samalla viimeisessä osassa Maloney, Jimroy, Hindmarch ja Cruzzi sekä kolmisenkymmentä muuta swannilaista tapaavat toisensa symposiumissa. Samalla ratkeaa myös kadonneiden runokokoelmien ja asiakirjojen sekä muistikirjan ja valokuvan arvoitus. Elokuvan käsikirjoituksen muotoon kirjoitettu, jännittävä kirjan viimeinen osio kuvaa herkullisesti ja parodioiden seminaaritilanteita ja ihmisten kunnianhimoa samoin kuin akateemisilla kentillä tapahtuvaa vakavamielistä kamppailua erilaisista tulkinnoista.

Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa hyvin henkilökultin syntymistä, mutta pohtii myös sitä, miten joku voi tahtomattaan joutua pelinappulaksi. Huolimatta siitä, että Mary Swann on kirjan suomenkielisen nimen mukaisesti kaiken keskellä, erilaisten tulkintojen ja jopa palvonnan kohteena, ei hän voi mitenkään vaikuttaa siihen, miten häntä määritellään tai mitä hänen runoudestaan sanotaan.

Vaikka en haluaisi kritisoida omaa suosikkikirjailijaani, niin minun on pakko myöntää ettei Kaiken keskellä Mary Swann yllä Shieldsin parhaiden kirjojen tasolle. Kirjan loppu ei ole rakenteen puolesta kovinkaan onnistunut, vaan jää hajanaiseksi. Luin kuitenkin tämänkin Shieldsin erittäin mielelläni. Siinä on paljon niitä piirteitä ja ominaisuuksia, joista Shieldsin kirjoissa pidän. Ennen kaikkea Shields onnistuu kuvaamaan terävästi ja ironisesti akateemisia pelejä ja kirjamaailman kummallisuuksia. Juuri  teemansa puolesta Kaiken keskellä Mary Swann onkin mielenkiintoinen kirja.

Kirjan ovat lukeneet ja arvioineet myös Riikka, Erja, Tuula ja Kirsi Piha.

Tähdet:  ★ ★ ★ ½

Muistoista, unohtamisesta ja vähän omenoistakin

Katharina Hagena: Omenansiementen maku. Minerva. 2009. Saksankielinen alkuteos Der Geschmack von Apfelkernen. Suomennos Anne Mäkelä. Kansi Suvi Sievilä. 

Omenansiementen maku kuvaa päähenkilö Iriksen kautta yhden suvun naisten – mutta myös vähän miestenkin – elämää Saksassa useamman vuosikymmenen aikana. Kirja kiertyy Iriksen perimän sukutalon ympärille, ja alkaa Iriksen isoäidin hautajaisista. Talo on sokkeloinen, mutta niin myös kertomus talosta ja sen asukkaista.

Päähenkilö, joka muuten on kirjastonhoitaja, jää isoäidin hautajaisten jälkeen sukutaloon selvittämään isoäidin perintöasioita. Kirjan etenemisen myötä keriytyvät auki taloon ja Iriksen sukuun liittyvät tapahtumat. Iriksen muistikuvien ja perhetarinoiden myötä muotoutuu kertomus, jossa on paljon traagisiakin käänteitä. Näitä ovat muun muassa isoäidin Anna-siskon ja Iriksen serkun Rosmarien kuolemat nuorella iällä, isoäidin muistisairaus sekä toiseen maailmansosotaan liittyvät tapahtumat ja kokemukset. Myös päähenkilön sekä hänen isoäitinsä, äitinsä ja tätiensä elämäntarinat, rakkautta unohtamatta, aukeavat lukijalle vähitellen kirjan edetessä.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoilla: sukutaloon sijoittuvassa kertomuksen nykyhetkessä, Iriksen lapsuudessa, hänen äitinsä ja tämän siskojen lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa, mutta myös Iriksen isovanhempien elämänvaiheissa. Eri aikatasojen seuraaminen tuntui alussa hiukan vaikealta, vaikka pidänkin kirjoista, joissa käytetään takautumia eikä juoni etene kronologisesti. Kirjan edetessä kuitenkin totuin kirjoittajan tapaan sitoa eri aikatasot yhteen  ja pidän ratkaisua onnistuneena.

Omenansiementen maku on varsin hyvä lukuromaani. Alkuun päästyä se oli aika helppolukuinen ja eteni mukavasti. Pidin kirjan sisältämistä muistamista ja unohtamista käsittelevistä pohdinnoista, mutta myös siitä, että taphtumat sidottiin hyvin sukutaloon, sen huoneisiin ja puutarhaan ja talon lähiympäristöön. Kirja on myös aistimuksellinen. Muistojen kantajina ja herättäjinä kirjassa toimivat muun muassa vanhat vaatteet, joita päähenkilö pukee päälleen, samoin kuin viinimarjat ja omenat, niistä tehdyt hillot sekä erilaiset tuoksut ja maut. Sen, mistä kirjan nimi johtuu, saa kukin lukija itse selvittää... ;-)

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Juuri tällaista, Oota mä luen tän eka loppuun, Lumiomena

Tähdet: ★ ★ ★ ½