Mykistävän hieno Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014. 644 sivua. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Makaan selälläni ja matkustan taivaan sinistä tietä. Sen molemmin puolin puunlatvat viuhuvat sahalaitana ohi. Jos astuisin siniselle tielle, kestäisikö se vai putoaisinko pohjattomaan avaruuteen?

Anni Kytömäen Kultarinta on kertakaikkisen upea romaani. Se on syvä ja monitasoinen tarina isästä ja tyttärestä, Erikistä ja Mallasta, ja heidän suvustaan. Se on myös kuvaus 1900-luvun alkupuolen historiallisista tapahtumista sekä ihmisen ja luonnon suhteesta ja metsäluonnosta. Kaiken kaikkiaan Kultarinta on hyvin suomalainen kirja.

Kultarinnan yhtenä - ja minua kovastikin kiinnostavana - juonteena on 1900-luvun alkuvuosikymmenten historiallisten tapahtumien ja modernisaation kuvaaminen. Kirja kertoo ajasta, jolloin rautateitä vedettiin keskelle metsiä ja peltoja, jotta koskemattomista metsistä hakattu puutavara saataisiin entistä tehokkaammin kuljetettua sahoille ja tehtaille. Kultarinta kuvaa myös pätevästi 1900-luvun alun polittiista ilmapiiriä ja sitä, miten pitkät varjot oli sisällissodalla ja Suomen jakautumisella valkoisiin ja punaisiin.

Kultarinnassa 1900-luvun alkupuolen historialliset tapahtumat eivät kuitenkaan ole pääasia, vaan ne taustoittavat Stenforsin suvun tarinaa. Sukutarinan punaisena lankana vastaavasti ovat vanhempien ja lasten väliset sunteet sekä ihmisten rikkinäisyys, traumat ja sairaudet.  Romaanin keskiössä ovat varakkaan metsänomistajan poika, luonnontutkija Erik ja hänen tyttärensä Malla. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen sekä hänen ja työläistyttö Lidian rakkaussuhteeseen. Kirjan toisessa osassa taas kuvataan Mallan lapsuutta ja varttumista. Molempien elämä on vaikeaa, mutta keskinäinen kiintymys säilyy ja rakkaus luontoon kantaa vaikeinakin aikoina.

Kultarinnassa minua, kuten monia muitakin lukijoita, ihastuttaa suomalaisen luonnon kuvaus. Kirja kuljettaa lukijaa metsässä ja suolla, kutsuu astumaan pehmeälle sammaleelle, piiloutumaan karhunpesään ja kiipeämään vaaroille ja tuntureille. Vaikka yleensä vieroksun myyttisiä elementtejä kirjallisuudessa, niin tässä kirjassa nekin toimivat. Kytömäki on upottanut kansanperinteen ja -uskon elementit luontevasti ja uskottavasti luontokuvaukseensa, ja hän hyödyntää karhumyyttiä erityisen kiinnostavasti. Kytömäen luontokartoittajan ammatti taas näkyy pätevässä kasvien ja lintujen kuvauksessa.

Vaikka Kultarinta onkin monikerroksinen ja monia tärkeitä aiheita luotaileva teos, niin kirjailija pitää tarinan langat hallitusti käsissään.  Ote ei mielestäni lipsu missään vaiheessa, ja kirja hipoo täydellisyyttä. Tiedän, että tuo on paljon sanottu, mutta enpä voi muutenkaan asiaa ilmaista. Ainakin minulle Kultarinta oli hyvin vaikuttava lukukokemus ja luin kirjaa ahmien, liikuttuneena ja mykistyneenä. Se, että Kultarinta on Kytömäen esikoisromaani, vielä entisestään korostaa kirjan upeutta.

Moni muukin bloggaaja on Kultarinnan lukenut ja siihen ihastunut. Kirjailijan veljen blogissa on ajantasainen lista kirjaa käsittelevistä postauksista. Käykääpä kurkkaamassa sieltä, mitä muut lukijat ovat kirjoittaneet, mutta lukekaa ihmeessä kirjakin jossain vaiheessa. Suosittelen Kultarintaa erittäin lämpimästi!

PS. Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.