Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013. 281 sivua.
Voisin kuljettaa kehoni rantatielle ja metsäpolulle, voisin istua pelastajamiehen kanssa omenapuun alla ja katsoa sateen kastelemia ja auringossa välkkyviä lohkareita, saisin nukkua hänen käsivartensa alla leveässä sängyssä, jossa yhä oli ruskea satiinipeite ja kermanväriset koristetyynyt, eikä luola veisi minua aamuyön tunteina pois, vaan voisin kääntää kylkeä ja lämmittää häntä vasten toisenkin puolen kehoa, ja kädet ja jalat lomittuisivat uuteen hyvään uneen. Voiko elämältä enempää toivoa?
Tuntuu, että Pauliina Rauhalan
Taivaslaulu on ollut viime kesästä lähtien esillä "kaikissa" kirjablogeissa. Kirja myös voitti vuoden
2013 Blogistanian Finlandian, mikä kertoo siitä, että se tosiaan on ollut bloggaajien suosiossa. Halusin itse lukea kirjan vasta nyt, kun kohu - tai miksi sitä nyt sanoisi - on laantunut. Tosin kirja on edelleenkin hyvin suosittu ja sitä lainataan kirjastoista todella paljon. Esimerkiksi täällä meillä päin, Joensuun seutukirjastossa, siitä on vieläkin lähes 300 varausta, ja jossain vaiheessa varauksia oli vielä enemmänkin.
En yhtään ihmettele
Taivaslaulun suosiota, sillä kirja on todella hyvä, mutta ei ihan - mutta melkein - sellainen täysiosuma kuin olin odottanut. Nimenomaan odotuksista tässä on taas kerran kyse. Odotukseni ehtivät kasvaa aivan liiankin korkeiksi, koska olin lukenut niin monta kiittävää ja ylistävää arviota. Luulenpa, että jos olisin lukenut kirjan etujoukoissa tai "löytänyt" kirjan itse, niin luultavasti hehkuttaisin kirjaa ihan täysillä. Mutta kyllähän kirja kuuluu ehdottomasti uuden kotimaisen kirjallisuuteen eliittiin, sillä se on paitsi koskettava ja puhutteleva niin myös hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä.
Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin rakkauskertomus, kuvaus lapsiperheen arjesta sekä kertomus yksilön, avioparin ja perheen elämästä osana uskonnollista yhteisöä. Kirja on lisäksi hyvin koskettava kuvaus mielen järkkymisestä, mutta myös selviytymisestä. Rauhala kuvaa uskottavasti ihmisen sairastumista niiden paineiden alla, joita yhteisö ja yhteisössä elävä yksilö itselleen asettaa. Itken harvoin lukiessani, mutta nyt itkin, sillä niin vahvasti Viljan pohjaton tuska ja ahdistus sekä Aleksin avuttomuus vaimonsa sairauden äärellä koskettivat minua.
Pauliina Rauhala kirjoittaa taidokkaasti ja tunteisiin käyvästi. Kirjassa kuvataan Viljan ja Aleksin elämää ja ajatuksia heidän molempien näkökulmasta ja välillä kurkistetaan lasten maailmaan nukkeleikkien kautta. Anonyymit blogikirjoitukset kertovat vanhollislestadiolaisesta liikkeestä ja kyseenalaistavat sen toimintatapoja. Alussa ihmettelin, mikä asema ja merkitys blogikirjoituksilla on, mutta kirjan lopussa tämäkin ratkaisu tuli perustelluksi.
Joissakin keskusteluissa
Taivaslaulua on kritisoitu siitä, että sen runollinen ja kaunis kieli hämää ja kätkee alleen paljon negatiivista, kuten uskonnollisen yhteisön vallankäytön ja naisten riistämisen. En itse näe asiaa näin. Rauhala kyllä taatusti tuntee vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja yhteisön ongelmat, se välittyy selvästi hänen tekstistään, mutta hän osaa kuvata hienosti myös sen, mikä on hyvää. Hän ei tuomitse, muttei myöskään puolusta liikaa, vaan ymmärtää ihmisyksilöä, hänen kipujaan ja valintojaan.
Taivaslaulua voi tietenkin lukea, ja onkin paljon luettu, kuvauksena vanhoillislestadiolaisesta uskonnollisuudesta ja elämäntavasta. Kirjan ympärillä vellova keskustelu onkin korosteisesti painottanut tätä näkökulmaa, joskin paljon on myös keskusteltu äitien uupumuksesta. Huolimatta siitä, että
Taivaslaulu on paljon muutakin, niin itsekin luin kirjaa osittain uskonnollisen yhteisön kuvauksena. Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista tuntumaa vanhollislestadiolaisuuteen, niin kylläkin muihin lestadiolaisuuden suuntauksiin. Esikoislestadiolaisella liikkeellä on vankka jalansija sekä lapsuusaikaisella että nykyisellä asuinpaikkakunnallani ja suvussammekin on tämän lestadiolaisuuden haaran edustajia. Uusherätykseen taas on kosketuspintaa oman lähisuvun kautta.
Monet kirjassa esiintulevat asiat ovat minulle jossain määrin tuttuja ja myönnän, että suhtaudun liikkeen oppeihin epäillen. Tiedostan kyllä, että tiivis yhteisöllisyys on parhaimmillaan kaunista ja yksilöä tukevaa, mutta toistaalta yhteisöllisyys voi olla myös rajoittavaa ja ahdistavaa. Eniten minä, kuten monet muutkin, kummeksun sitä, ettei lapsilukua saa säännöstellä. Minun ajattelutapaani ei mahdu sellainen Jumala, joka sallii naisen synnyttävän, vaikka tämä on hengenvaarassa tai ei yksinkertaisesti jaksa enää hoitaa jo aiemmin syntyneitä lapsiaan ja uutta vauvaa. Toisaalta en ajattele, että suurissa perheissä lapsia laiminlyötäisiin tai he jäisivät vaille rakkautta. Sisarukset voivat olla ihmiselle suuri voimavara lapsuudessa, mutta myös aikuisuudessa. Suurperheessä on niinikään opittava taitoja, jotka auttavat osaltaan pärjäämään yhteiskunnassa. Paljon tietenkin riippuu siitä, miten vanhemmat jaksavat, ja ehtivätkö he pitää huolta itsestään ja mikä on heidän suhteensa kuhunkin lapsiyksilöön.
Itse asiassa minulle oli hyvin valaisevaa lukea
Taivaslaulu, koska sieltä löytyivät herätysliikkeen antamat perustelut ehkäisykiellolle. En edelleenkään perusteluja ymmärrä enkä hyväksy, mutta kirja auttoi minua hiukan paremmin ymmärtämään herätysliikkeeseen kuuluvia ihmisiä ja heidän uskoaan.
Taivaslaulu toimi siis minulle silmien avaajana suhteessa lestadiolaiseen herästysliikkeeseen, joka ei ole ollut minulle täysin vieras, mutta jota kohtaan minulla on monenlaisia ennakkoluuloja. Mielestäni yhtenä kirjallisuuden tehtävänä on opettaa suvaitsevaisuutta ja auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä, yhteisöjä ja kulttuureja sekä erilaisia ajattelu- ja elämäntapoja. Tässäkin suhteessa
Taivaslaulu puhutteli minua ja uskon, että se puhuttelee myös muitakin lukijoita.
Taivaslaulu on herättänyt paljon keskustelua. (En linkitä tähän blogeja, joissa keskusteluja on käyty ja joissa kirjsata on kirjoitettu. Olen lukenut postauksia ja kommentteja silloin tällöin useamman kuukauden ajan enkä edes muista, missä kaikissa blogissa keskusteluja on käyty.) Suurin osa keskustelusta on käsitellyt ulkokirjallisia asioita, ja on ollut paikoin aika kiivasta. En kuitenkaan pidä tätä merkityksettömänä, sillä parhaimmillaan keskustelu voi edes hiukan lähentää eri osapuolten näkemyksiä (tai sitten olen näin uskoessani vain hyvin sinisilmäinen).
Taivaslaulu pyrkii omalta osaltaan lisäämään ymmärrystä, sillä se on kiihoton ja tärkeä puheenvuoro ja yhteiskunnallisesti merkittävä teos. Samalla se on myös ansiokasta kaunokirjallisuutta.
Taivaslaulu soi ja helkkyy korvissani ja mielessäni pitkään ja kauniisti.