11 kysymystä

Viime aikoina on blogistaniassa kiertänyt 11 kysymyksen haaste. Minut vastailemaan haastoi ihana Helmi-Maaria. Hänen kysymyksensä ovat kekseliäitä ja ihania, mutta osa aika kimuranttisia. No, yritän nyt kuitenkin vastata.

1. Mitä näet, kun katsot sormiesi läpi?
En juuri koskaan katso läpi sormieni, mutta on ollut tilanteita, jolloin niinkin on pitänyt tehdä. Jos taas ajatellaan asiaa ihan konkreettisesti, niin näen kaksi kissaa talomme terassilla. Kirjava Misti peseytyy, musta Maija nukkuu.

2. Osaatko puhaltaa päänkokoisen purkkapallon ja jos et, miksi ihmeessä et?
En osaa. En ole sitten lapsuuden edes yrittänyt. Lapsenmielinen kun olen, niin kannattaisi kai taas yrittää.

3. Mitä kuulet, kun näet metsän?
Tuulen suhinan puiden latvoissa.

4. Kävelisitkö mieluummin hiekka- vai kivirannalla paljain jaloin?
Ehdottomasti hiekkarannalla, mutta kykenen kyllä kävelemään avojaloin myös kivikossa.

5. Mikä on paras löytösi viime ajoilta?
Tämä on aika hankala, mutta kyllähän pieni kirjoittamisen intokin on löytö. Pääsin nimittäin hiukan jyvälle kirjoittamisesta yhden tekstini kanssa, jonka tekemisen kanssa olen viivytellyt ja turhaan odotellut inspiraatiota.

6. Mikä on hurjin paikka, missä olet nukkunut, miksi?
Tampereen rautatieaseman penkki. Ei mikään hurja paikka kuitenkaan. Kyseisestä tapahtumasta on muuten jo huikean paljon aika. Olin pääsykoereissulla hakemassa toimittajatutkintoon, johon en päässyt.

7. Jos kutsuisin, tulisitko luokseni kylään; miksi/miksi et?
Kyllä tulisin. Olisi mukava tutustua sinuun ja nykyiseen asuinpaikkaasi.

8. Mikä on mielestäsi kaunein sana?
Rakkaus.

9. Miksi sanotaan, että valkoisen vastakohta on musta?
Kaiketi siksi, että ne muodostavat vahvan kontrastin. En kuitenkaan ajattele, että valkoinen olisi puhdasta, kaunista ja hyvää sinällään ja musta sen vastakohta. Ehkä joissakin asioissa on, mutta ei suinkaan läheskään kaikissa. Olikohan sopivan epämääräistä?

10. Mitä teet, todennäköisesti, huomenna kello 14 aikaan?
Olen varmaan käymässä Joensussa, kaupassa tai kampaajalla.

11. Mitä mieltä olet tästä lauseesta, joka aloittaa uusimman käsikseni: "Seinän takaa kuuluva kolahdus ja sitä seuraava kovaääninen kirosanatulva saivat Emilien keskeytymään."
Kiinnostava ja lukemaan houkuttava.

Vaikka tämä onkin kiertänyt jo aika monessa blogissa, niin silti haastan mukaan seuraavat bloggaajat (ottakaa tai jättäkää):
Aili-mummo
Clarissa
Elma Ilona
Erja
Linnea
Marja Leena
Paula
Rooibos
Sara
Susa
Tessa

Ja sitten ne kysymykset:
1. Millaisia muistoja sinulla on elämäsi ensimmäiseltä kirjastokäynniltä?

2. Muistatko milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit?

3. Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä ollenkaan?

4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt?

5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt?

6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua muistutat?

7. Suosikkipuusi?

8. Mitä puutarha sinulle merkitsee?

9. Oletko käynyt navetassa?

10. Mikä on parasta kesässä?

11. Mitä haluaisit kysyä minulta?

Haahtelan arvoituksellinen Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach. Pienoisromaani. Otava. 2012. 112 sivua.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Minun on heti alkuun kerrottava, ettei Haahtelan kirjoista kirjoittaminen ole helppoa, koska juuri tämä kirjailija on saanut niin paljon suitsutusta kirjablogeissa (ei kuitenkaan kaikissa), että jo ennen kirjan avaamista on virittäytynyt lukijana jollekin ihan erityiselle taajuudelle. Yhtäältä odotukset ovat todella korkealla, niin toisaalta tekisi kovasti mieli olla eri mieltä toisten kanssa ja löytää jotain kritisoitavaa.  Vastarannankiiski minussa nostaakin päätään aina silloin, kun jotakin kirjailijaa kovasti kehutaan (näin kävi esim. Oksasen Puhdistuksen kanssa, mutta kun aloitin kirjan, niin pakko oli vain myöntää, että on kyse todella hienosta kirjasta).

Kirjoittamisen vaikeus johtuu erityisesti tämän kirjan kohdalla kirjan haasteellisuudesta ja arvoituksellisuudesta. Olen käännellyt ja väännellyt Traumbachia mielessäni vaikka mihin suuntaan enkä vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä kirjasta olen.

Kirjan alussa nuori mies, nimeltään Jochen, saapuu hitaalla junalla saksalaiseen kaupunkiin. Hänellä on yhdessä povitaskussa Frankfurter Allgemeinen reportterin käyntikortti ja toisessa sinikantinen muistikirja. Jochenin tehtävänä on etsiä käsiinsä herra Traumbach, haastatella tätä ja kirjoittaa haastattelun pohjalta eloisa kuvaus.

Vaikka Jochenilla onkin tehtävä, niin hänellä on on yllin kyllin aikaa tehtävän suorittamiseen. Hän nauttiikin olostaan ja paikan väliaikaisuudesta. Kuuntelee ja katselee kesää ja tuulta, tarkkailee nuorta lastenrattaita työntelevää äitiä, ajelee raitiovaunulla, kuljeskelee hitaasti hahmottuvassa kaupungissa ja tulee lopulta Johannes-Dick-Strasselle, jossa Traumbachin pitäisi asua.

Traumbach ei kuitenkaan ole asunnossaan, mutta Jochen jatkaa etsintöjään suunnaten seuraavana päivänä, ulkona vietetyn yön jälkeen, miehen työpaikalle rakennusvirastoon.  Traumbachin löytäminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä kyseinen herra näyttää vain koko ajan pakenevan nuorta miestä. Eikä yksinomaan Traumbach, vaan myös kaikki muukin pakenee, sekoittuu ja vaihtaa paikkaa unenomaisen ja epätodelliseksi muuttuvan tarinan edetessä. Ketä Jochen loppujen lopuksi etsii? Kuka Jochen yleensä ottaen on? Entä Traumbach? Mikä on totta, mikä unta tai kuvitelmaa?

Olen aiemmin lukenut Haahtelalta Lumipäiväkirjan. Minulla oli sen, kuten nyt tämän Traumbachin kanssa jotenkin ristiriitainen olo. Tavallaan pidin kirjasta paljonkin, mutta täysin en vakuuttunut. Lukiessa nautin, sillä tarina eteni hyvin, mutta lopetettuani kirjan jäin jollain lailla tyhjän päälle ja hämmentyneeseen tilaan.

Mutta vaikka kirja ei ollutkaan täysiosuma, niin vaikutuin kyllä Haahtelan tavasta kirjoittaa. Hänen kielensä on kaunista ja  sanat soljuvat eteenpäin helposti, pakottamatta. Kun nyt, jonkin aika kirjan lukemisen jälkeen, mieltä virkistääkseni kirjaa selailen, tulee jatkuvasti vastaan todella upeasti rakennettuja lauseita ja hienoja ajatuksia. Ja koska näin on, en aio kirjoittaa tähän yhtään sitaattia kirjasta. Olisi nimittäin todella vaikea valita sitä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta kohtaa.  Lukekaa itse ja ihastukaa (ainakin siihen kieleen).

Ja onhan tätä kyllä luettukin. Käykää katsomassa, mitä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi nämä bloggaajat (listasta taatusti puuttuu taas nimiä, hihkaiskaapa, niin linkitän muutkin arviot):

Valkoinen Kirahvi
Katja
Karoliina
Zephyr
Sanna
Pekka
Mari A
Arja
Merenhuiske
Kaisa

Afrikkalaisnaisten elämää Nigeriassa ja Yhdysvalloissa

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava. 2011. Englanninkielinen alkuteos The Thing Around Your Neck (2009). Suomentanut Sari Karhulahti. 265 sivua.

Nigerialaiselta Chimanda Ngozi Adichielta on aiemmin suomennettu esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus (2010) ja Biafran sodasta kertova romaani Puolikas keltaista aurinkoa (2009). Luin molemmat romaanit pari vuotta sitten ja pidin molemmista. Odotin hyvää lukukokemusta myös tarttuessani Adichien novellikokoelmaan.

Kahdestatoista novellista koostuva Huominen on liian kaukana kertoo nigerialaisten elämästä Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Lähes kaikissa novelleissa elämää kuvataan naisten näkökulmasta. Itse asiassa vain Aaveita-nimisessä novellissa päähenkilönä on mies. Tämä novelli on myös ainoa, jossa tulee esille Biafran sota. Niin novellin päähenkilö kuin hänen vaimonsakin pitivät selviytyäkseen kiinni sanattomasta sopimuksesta, jonka mukaan eivät juurikaan puhuneet sodan kauhuista, nälänhädästä ja aliravituista lapsista.

Noin puolet kirjan novelleista sijoittuu Nigeriaan. Niin myös kokoelman aloittava novelli Ykkösselli. Siinä kerrotaan naiskertojan veljen Nnamabian vankilassaoloajasta. Veljen luullaan osallistuneen jengin toimintaan ja ammuskeluun. Eristäytyneellä ja rauhallisella kampusalueella eläneelle nuorelle Nnamabialle kuten myös hänen perheelleen vankilan kauhut kertovat toisenlaisesta Nigeriasta.

Yhdysvaltain lähetystö on mielestäni kokoelman koskettavin novelli. Siinä nainen jonottaa Yhdysvaltojen Lagosin-lähetystön ulkopuolella saadakseen viisumin. Takaumien avulla keritään auki tapahtumia, jotka ovat johtaneet lähetystön ovelle. Naisen puoliso on demokratialiikettä kannattava toimittaja, joka on jo lähtenyt maasta. Miehen toiminnalla on kuitenkin hyvin traagiset seuraukset hänen perheelleen.

Kokoelman niminovelli Huominen on liian kaukana taas kertoo naisesta, joka palaa mummonsa kuoltua Nigeriaan. Hän muistelee 18 vuoden jälkeisiä tapahtumia ja viimeistä kesää, jonka vietti Nigeriassa. Tuolloin naisen veli kuoli pudottuaan avokadopuusta. Äiti ei enää päästänyt tytärtään kesänviettoon isoäidin luo, koska luuli isoäidin olevan syyllinen onnettomuuteen. Tarinan nykyhetkessä tapahtumien todellinen kulku kuitenkin paljastuu.

Useammassa novellissa käsitellään kulttuurien kohtaamisia ja valkoisten suhtautumista afrikkalaisiin. Esimerkiksi Härkäpäinen historioitsija kertoo valkoisten lähetyssaarnaajien tuoman kristinuskon ja nigerialaisten uskomusten kohtaamisesta yhden suvun kautta. Suvun nuori jäsen Grace kiinnostuu siinä määrin isoäitinsä ja sukunsa uskomuksista, perinteestä ja historiasta, että laatii Etelä-Nigerian uudelleen kirjoitetun historian ja lopulta muuttaa nimensä Gracesta Afamefunaksi.

Loikkivan apinan kukkula -nimisessä tarinassa nigerialaisnainen Ujunwa osallistuu Etelä-Afrikassa kirjoittajien työpajaan, jonka osanottajat tulevat eri Afrikan maista. Työpajan on järjestänyt vaimonsa kanssa brittiläinen, afrikkalaista kirjallisuutta harrastava Edward. Novellissa on monia herkullisia kuvauksia siitä, miten ulkopuoliset Afrikkaa määrittelevät.

Senegalilainen luki kaksisivuisen hautajaiskuvauksen. Hän pysähtyi vähän väliä juodakseen kulauksen vettä ja kuulosti sitä ranskalaisemmalta, mitä tunteellisemmaksi tuli, kunnes jokainen r-kirjain sorahti kurkussa. Hänen lopetettuaan kaikki kääntyivät katsomaan Edwardia - ­ jopa ugandalainen, joka näytti unohtaneen olevansa ryhmän vetäjä. Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvastaneet Afrikkaa.
”Mitä Afrikkaa?” Ujunwalta pääsi.
Musta eteläafrikkalainen vaihtoi asentoa. Edward pureskeli taas piippuaan. Sitten hän katsoi Ujunwaa kuin lasta, joka ei suostu olemaan hiljaa kirkossa, ja sanoi, ettei puhunut Oxfordissa koulutettuna Afrikan tutkijana vaan ihmisenä, joka oli kiinnostunut oikeasta Afrikasta eikä länsimaisten aiheiden sijoittelusta afrikkalaisiin yhteyksiin. Zimbabwelainen, tansanialainen ja valkoinen eteläafrikkalainen alkoivat pudistella päätä hänen puhuessaan.

Yhdysvaltoihin sijoittuvissa novelleissa ovat selkeästi esillä kulttuurien yhteentörmäykset. Esimerkiksi novelleissa Viime viikon maanantaina, Se mikä kuristi kurkkuasi ja Naimakauppojen järjestäjät valotetaan oivaltavasti vierauden tuntemuksia ja sitä, millaisia haasteita vieraaseen maahan muuttaneet joutuvat uudessa kotimaassaan kohtaamaan.

Novellissa Jäljennös summataan hyvin kaikissa Yhdysvaltoihin sijoittuvissa novelleissa esille tulevia ajatuksia ja tuntemuksia. Novellin päähenkilö Nkem pohtii näin suhdettaan Amerikkaan ja kotimaahansa Nigeriaan:

Nkem kuitenkin kaipaa kovasti kotia, ystäviään ja igbon, joruban ja pidginenglannin sorinaa ympärillään. Kun keltainen paloposti nököttää kadulla lumen peitossa, hän kaipaa Lagosin aurinkoa, joka paahtaa hellittämättä jopa sateella. Hän on miettinyt välillä kotiinpaluuta mutta ei koskaan tosissaan, ei koskaan vakavasti. Hän käy kahdesti viikossa pilatestunnilla keskustassa naapurinsa kanssa. Hän leipoo lasten koulun myyjäisiin pikkuleipiä, jotka loppuvat aina ensimmäisinä. Hänestä on täysin luonnollista, että pankissa on ajokaista. Amerikka on kasvanut kiinni häneen, ujuttanut juurensa hänen ihonsa alle.

Luin kirjaa viipyillen ja säästellen, yhden tai kahden novellin päivävauhtia. Välillä tämä kirja hatautui muiden kirjojen alle. Näin lukemiseen vierähti useampi viikko. Tällainen lukutapa on minulle aika poikkeuksellinen, sillä luen kirjat aika nopeasti, ja kerrallaan luen yleensä vain yhtä kirjaa. Tämän kirjan kohdalla verkkainen lukutahti kuitenkin toimi hyvin, ja tarinat saivat paremmin tilaa mielessäni.

Vaikka Huominen on liian kaukana ei mielestäni ollutkaan ihan yhtä hyvä kuin Adichie-suosikkini Purppuranpunainen hibiskus, niin pidin kovasti tästäkin kirjasta. Novellikokoelman teemat maahanmuutosta, kulttuurien kohtaamisesta ja uuteen kotimaahan sopeutumisesta ovat tärkeitä ja kiinnostavia, mutta oli myös todella avartavaa lukea nigerilaisten arjesta Nigeriassa. Ja kaiken lisäksi Adichie kirjoittaa todella hienosti, taitavasti ja elävästi.

Tätä novellikokoelmaa on luettu todella monissa blogeissa enkä varmaankaan edes löytänyt kaikkia. Mutta näissä ainakin kirjaa käsitellään:
Kirsin kirjanurkka
Kirjava kammari
Mari A:n kirjablogi
Kirjainten virrassa
Juuri tällaista
P.S. Rakastan kirjoja
Opuscolo - kirjasta kirjaa
Luettua

Tähdet: ★ ★ ★ ★ +

Maalis- ja huhtikuussa luettua

En jostain syystä saa aikaiseksi kertoa kuukausittain lukemistani kirjoista, mutta meneehän se näinkin, että kuittaan yhdellä postauksella kahden kuukauden kirjat.  Nyt ovat siis vuorossa maalis- ja huhtikuun luetut.

Maaliskuu oli ihan kelpo lukukuukausi, jolloin ehdin lukea seuraavat viisi kirjaa:

Indridason Arnaldur: Jyrkänteen reunalla. Blue moon. 2011.
Johan Bargum: Syyspurjehdus. Tammi. 2012.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi. 2010.
Andreï Makine: Vain rakkaus. WSOY. 2008.
Kathryn Stockett: Piiat. WSOY. 2010.

Kirjoitin arviot vain Irvingistä ja Makinesta. Pidin kovasti molemmista. Myös Bargumin Syyspurjehdus oli oikein miellyttävä, syvällinen ja kaunis kirja, mutta en saanut verbalisoitua lukukokemustani niin, että ajatuksistani olisi syntynyt postaus (mikä siinä onkin, etteivät hyvätkään kirjat saa aina kirjoittamisfiiliksille).

Pidin myös Stockettin kirjasta, mutta olen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, etten postaa niistä kirjoista, joita lukupiirissämme on käsitelty. Minusta tuntuu, etten välttämättä osaa erottaa omaa lukukokemustani piiriläisten kokemuksista ja keskusteluistamme. En siis halua käyttää hyväkseni piiriläisiä ja esittää omina ajatuksinani heidän huomioitaan.

Islantilaisdekkari Jyrkänteen reunalla taas ei vaikuttanut minuun niin, että olisin siitä halunnut kirjoittaa blogiini. Ihan sopivaa välipalalukemista, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään vahvoja muistikuvia.

Jos maaliskuun lukusaldo oli kelvollinen, niin huhtikuu oli minun mittapuuni mukaan erittäin hyvä lukukuukausi, sillä luin peräti kahdeksan  yhdeksän kirjaa (miten saatoinkaan unohtaa postauksestani Lähteen esikoisromaanin!):

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava. 2011.
Joel Haahtela: Traumbach. Otava. 2012.
Torgny Lindgren: Muistissa. Tammi. 2012.
Maritta Lintunen: Sydänraja. WSOY. 2012.
Camilla Läckberg: Jääprinsessa. Schilds. 2006.
Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja. Schilds. 2011. 
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani. Teos. 2012.
Ann Rosman: Noitavasara. Bazar. 2012.    
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Schilds. 2010.

Pari dekkaria olenkin jo arvioinut yhteispostauksessa, ja lisää tekstiä on tulossa ainakin Adichien, Haahtelan ja Lindgrenin kirjoista, joten niitä en luonnehdi tässä sen enempää.

Lintusen romaani Sydänraja oli kyllä hyvin kirjoitettu, mutten vaikuttunut siitä samalla tavalla kuin aiemmin lukemastani Lintusen novellikokoelmasta Mozartin hiukset (ks. arvio täältä).

Wahlströmin  Kärpäsenkesyttäjä oli huhtikuussa lukupiirin käsittelyssä. Oikein mainio romaani, jossa Runeberg tiputetaan iloisesti kansakunnan kaapin päältä. Sen verran kiinnostavaa luettavaa se oli, että aion jatkaa Wahlströmin tuotantoon tutustumista.

Viime aikoina olen lukenut aika monta dekkaria, kuten näistäkin listoista näkyy. Olen lukemassa taas yhtä Läckbergin kirjaa (Pahanilmanlintu) ja kieltämättä alkaa tuntua, että pitäisi pitää taukoa ainakin hänen kirjojensa kanssa.

                                                *******************

Kevät on edennyt täälläkin vauhdilla, mutta edelleen pihallamme on lunta jonkin verran. Ihan vielä en pääse ihastelemaan krookuksia, mutta ei varmaan enää mene montaa päivää, kun kukatkin tuolta kylmästä maasta esiin putkahtavat. Sitä odottelessa toivottelen OIKEIN HYVÄÄ TOUKOKUUTA LUKIJOILLENI!