Ann Rosman: Noitavasara. Bazar. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Själakistan (2010). Suomentanut Anu Koivunen. 437 sivua.
Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja. Schilds. 2011. Ruotsinkielinen alkuteos Stenhuggaren (2005). Suomentanut Outi Menna. 446 sivua.
Luin muutama päivä sitten ihan peräkkäin kahden suositun ruotsalaisdekkaristin eli Ann Rosmanin ja Camilla Läckbergin kirjat. Rosman on Noitavasarallaan minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka toki olen kuullut kehuttavan hänen esikoistaan Majakkamestarin tytärtä. Läckbergiltä olen sitä vastoin jo aiemmin lukenut Merenneidon, jossa on paljon samoja henkilöhahmoja kuin nyt lukemassani Kivenhakkaajassa.
Götanmaalle, Bohuslänin rannikolle ja läheiseen Trollhättaniin sijoittuvan Noitavasaran tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun metsästä löytyy päätön, keskiaikaisiin vaatteisiin puetun naisen ruumis. Samaan aikaan toisaalta eli rouva Wilsonin puutarhasta löytyy naisen pää. Myöhemmin selviää, ettei pää kuulukaan metsästä löydetylle ruumiillle. Samoin selviää, että murhattuja naisia on enemmänkin.
Rikosten jäljet johtavat menneisyyteen. Vauhtia otetaan ihan noitavainojen ajalta 1600-luvulta, mutta varsinaiset murhien syyt löytyvät noin puolen vuosisadan takaa menneisyydestä. Murhajuttuun näyttää liittyvän joukko keskiaikaisten roolipelien harrastajia, mutta myös museosta kadonneella pyövelinmiekalla on tärkeä rooli tapahtumien kulussa.
Murhia Noitavasarassa ratkovat rikoskonstaapeli Karin Adler ja hänen kollegansa. Karin onkin kirjan keskeisin henkilö, jonka yksityiselämääkin kirjassa kuvataan. Kirjan henkilögalleria on aika runsas eikä kaikilla henkilöhamoilla näytä olevan merkitystä rikosten kannalta. Etenkin työuupumusta potevan Saran mukanaoloa ihmettelin aika lailla, mutta lukiessani Hannan postausta käsitin, että hän on ilmeisesti keskeisesti mukana sarjan ensimmäisessä kirjassa Majakkamestarin tyttäressä.
Fjällbackan kylään sijoittuvassa Kivenhakkaajassa sen sijaan tapahtuu yksi murha. Rikoksen uhriksi joutuu seitsemänvuotias ylivilkas Sara, jonka ruumis löytyy kirjan alkulehdillä hummerinkalastajan merrasta.
Tässä kirjassa rikosta ratkaisee konstaapeli Patrik Hedström poliisikollegoineen. Toisin kuin joissakin muissa Läckbergin kirjoissa, on Patrikin avovaimo Erica Falck sivuosassa. Hän potee synnytyksen jälkeistä masennusta ja juuri Saran äiti Charlotte on ollut hänen tukenaan äitiyden alkumetreillä. Kirjassa kuvataan paljon myös Charlotten ja hänen miehensä suhdetta ja elämää. Perhe asuu väliaikaisesti Charlotten äidin ja isäpuolen kotona eikä yhteiselämä suinkaan ole auvoista.
Myös tämän kirjan tapahtumien taustalla ovat menneisyyden tapahtumat. Kirjan nykyhetkestä hypätäänkin välillä tarkastelemaan Agnes-nimisen henkilön nuoruutta ja aikuisuutta aina 1920-luvulta alkaen. Näiden tapahtumien merkitys ja vaikutus nykyhetkeen aukenee lukijalle vähitellen kirjan edetessä. Itse asiassa Läckberg onnistuu pitämään kahden aikatason yhtymäkohdat samoin kuin murhaajan henkilöllisyyden pidempään salassa kuin kollegansa Rosman, sillä arvasin Noitavasaran murhaajan henkilöllisyyden jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppumista.
Molemmissa dekkareissa kuvataan onnistuneesti murhan/murhien syitä ja motiiveja. Yhteisenä teemana on lapsuuden heijastuminen aikuisuuteen ja menneisyyden vaikutus nykyisyyteen. Keskeistä on ajatus siitä, kuinka syvästi lapsuudessa koettu huono kohtelu ja vanhempien kylmyys ja itsekkyys satuttaa, ja millaiset seuraukset tällaisella kohtelulla voi pahimmillaan olla yksilölle ja hänen lähipiirilleen. Mielenkiintoista on, että molemmissa on kellarilla jokin rooli. Noitavasarassa pieni poika jätetään heitteille sulkemalla hänet kellariin, kun taas Kivenhakkaajassa kellaria käytetään rankaisemiseen.
Kivenhakkaajassa keskitytään selkeämmin rikoksen kannalta tärkeisiin henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Luultavasti tiettyjen henkilöiden keskeisyys olisi Noitavasarassa auennut paremmin, jos olisin lukenut ensin Rosmanin ensimmäisen enkä suinkaan toista kirjaa. Toki kirja toimii hyvin ihan itsenäisenäkin teoksena, mutta luultavasti näistä molemmista sarjoista saisi vielä enemmän irti, jos ne lukisi ilmestymisjärjestyksessä.
Katja, joka on lukenut Noitavasaran ja Läckbergin Merenneidon, toteaa Rosmanin olevan kielenkäyttäjänä parempi ja omaperäisempi kuin Läckberg. En kiistä tätä, sillä en itse osannut lukea näitä kirjoja sillä silmällä. Pidin molemmista kirjoista, mutta mielestäni Kivenhakkaaja oli dekkarina onnistuneempi ja vetävämpi. En osaa analysoida tarkemmin mistä tämä johtuu, mutta Kivenhakkaaja yksinkertaisesti piti paremmin otteessaan kuin Noitavasara. Se, jos mikä on aikamoinen meriitti dekkarille.
Noitavasaran ovat lukeneet aiemmin mainittujen Hannan ja Katjan lisäksi ainakin Susa ja Rachelle
sekä Norkku. Kivenhakkaajaan taas ovat tutustuneet Maarit ja Sonja.
sekä Norkku. Kivenhakkaajaan taas ovat tutustuneet Maarit ja Sonja.
Tähtiä
Noitavasara: ★ ★ ★ ★ -
Kivenhakkaaja: ★ ★ ★ ★
Luen parhaillaan Rosmanin Majakkamestarin tytärtä. Kirjoitit, että Noitavasarassa on paljon henkilöitä ja niin on kyllä Majakkamestarin tyttäressäkin. Henkilöluettelo olisi paikallaan! Olen ihmetellyt samaa kuin sinä, kun kaikilla henkilöillä ei tunnu olevan edes juonen kannalta merkitystä.
VastaaPoistaHyvä, että joku muukin on huomannut saman.... Vaikka Läckbergilläkin on paljon henkilöitä, niin ne ovat olennaisia tarinan kannalta eikä ainakaan mulle ole tullut sellaista tunnetta, että henkilöitä olisi liikaa.
PoistaMie kyllä muistelisin, että kaikki henkilöt puolustavat lopulta paikkaansa tai en ainakaan itse muista pitäneeni kirjaa erityisen sekavana.
PoistaLäckbergiä olen halunnut lukea tuon Katjan vertauksen jälkeen, sillä tunnen vähän ruotsalaisia naisdekkaristeja.
Ei kirja minustakaan sekava ollut, mutta ihmettelin vähän nimenomaan sitä Saran hahmoa. Mutta kun kyseessä on sarja, niin jokaisella hahmolla ei välttämättä ihan jokaisessa kirjassa ole yhtä keskeistä roolia murhamysteerin kannalta. Ylipäätään pidän dekkareista, joissa kuvataan paljon muutakin kuin vain rikoksia ja murhia. Siinä suhteessa Rosman, Läckberg, Jansson, Larsson, Jungstedt ja Frimansson ja mitä näitä ruotsalaisdekkaristeja nyt onkaan, ovat kyllä mulle mieluisia.
PoistaOli mukava palata vielä tämän kirjan tunnelmiin juttusi myötä! Minun pitäisi lukea se Majakkamestarin tytär, vaikkakin se on tätä edeltävä.
VastaaPoistaMyös minun pitäisi lukea Majakkamestarin tytär, mutta aion sitä ennen kuitenkin lukea kaikki tähän mennessä ilmestyneet Läckbergit. Yksi on jo lainattu ja toinen varattu.
PoistaSara tosiaan on vähän jännä henkilö Noitavasarassa, tarinan kulun kannalta hän on aika turha. Mutta en valita, sillä Sara on minusta hirmuisen mielenkiintoinen - kenties kirjailija halusi nostaa työuupumus-teemaa esiin?
VastaaPoistaMinusta Läckbergin Merenneito oli huikean hyvä, kenties parempi kuin Noitavasara, Kivenhakkaajaa en enää oikein muista.
Sara on kieltämättä hyvä hahmo ja hänen kauttaan kuvataan hienosti erilaisia nykyajan vaatimuksia ja sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen uupuu. Läckbergilläkin muuten on samansuuntainen teema mukana, mutta raskausmasennuksen kautta.
PoistaJostain syystä mulle Kivenhakkaaja kolahti paremmin kuin Merenneito, vaikka pidin minä siitäkin.
Minä niin kärsin kun Läckbergiä ja Rosmania verrataan. He ovat kuin yö ja päivä. Läcberg on valovuosia edellä Rosmania, jonka kirjoja ilman voin elää, mutta en ilman Läckbergin huimaavia tuotoksia.
VastaaPoistaNoitavasara odottelee, mutta katson sille sopivan ajan. Annan Rosmanille vielä mahdollisuuden, mutta jos ainoa kiinnostava on jälleen Sara, ei muuta, ja henkilöitä on liikaa, saatan jopa jättää kesken.
Olen lukenut kaikki Läckbergit, enkä ihmettele, että hän myy miljoonissa.
Minäkin ymmärrän hyvin Läckbergin suosion. Ainakin nuo kaksi lukemaani ovat laatukirjoja, mutta ei minusta Rosmankaan huono ole. Toivottavasti en antanut liian negatiivista kuvaa Noitavasarasta, koska pidin siitäkin (en muuten olisi antanut 4- tähteä).
PoistaItse tulin pakostikin verranneeksi kirjoja toisiinsa siksi, kun kirjoitin niistä samassa arviossa. Se taas johtuu siitä, että molemmat piti palauttaa kirjastoon tänään enkä millään olisi ehtinyt kirjoittaa kummastakin kunnollista arviota.
Enkä pidä vertaamista pahana sinällään. Pikemminkin ajattelen, että kirjoja ei voi lukea ja arvioida tyhjiössä, siis siten, etteivät jo aiemmin luetut vaikuttaisi siihen, miten luetun kirjan kokee. Ainakin minä niputan ruotsalaiset dekkarit samaan nippuun, vaikkei se aina olekaan viisasta, koska jokaisella kirjailijalla on kuitenkin oma tyylinsä ja omat vahvuutensa. Mut huomaan kyllä, että niitä lukee ja arvioi myös suhteessa toisiinsa.
Ei vertaaminen ole pahasta, sehän on miltei joskus tarpeellistakin. Minua vain dekkarien suurkuluttajana ärsyttää kun ratsastetaan toisen ja niin erilaisen dekkaristin maineella.
PoistaMuuten: Noitavasara on vielä (olen nyt yli puolen välin) parempi kuin uskoinkaan ja siihen kerron syyn sitten kun tuon kirjan blogiini. Silti edelleen: Ylitse muiden minulle ovat Minette Walters, Denise Mina, Colin Dexter, Tess Gerritsen ja Camilla Läckberg.