perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste: Sadan vuoden yksinäisyys




Gabriel García Márquez Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY. 2010 (1971). Espanjankielinen alkuteos Cien anos de soledad (1967). Suomentanut Matti Rossi. 414 sivua.

Kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut luettavien kirjojen listallani suurin piirtein siitä asti, kun Márquez sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982. Vähän turhan pitkään vain kesti ennen kuin sain kirjan luetuksi. Enkä varmaan olisi nytkään kirjaa lukenut ilman kirjabloggaajien mainiota lukuhaastetta "Klassikko, jota en ole häpeäkseni lukenut". (Lisätietoa haasteesta Ompun blogissa.)

Maagisen realismin keskeisiin teoksiin kuuluva romaani herätti mielessäni ristiriitaisia ajatuksia. (Maagisesta realismista lisää täällä.) Pidin kyllä kirjasta, mutta siihen sisään pääseminen oli tuskaista enkä alussa oikein saanut kirjasta otetta. Kirja tuntui sekavalta ja oudolta. Siinä oli aivan liian paljon henkilöhahmoja ja lisäksi tarina rönsyili niin, etten pysynyt mukana. Mutta vähitellen kirjan tapahtumat imaisivat mukaansa niin, että kirjan loputtua tajusin lukeneeni ainutlaatuisen, väkevän ja värikkään, mutta samalla myös hyvin erikoisen ja oudon romaanin.

Sadan vuoden yksinäisyys kertoo Macondon kylän synnystä, kukoistuksesta ja tuhosta. Romaanin keskiössä on omalaatuinen Buendian suku, jonka kohtaloihin kylän tapahtumat liittyvät ja kietoutuvat. Sukukronikka seuraa Buendian suvun omalaatuisia henkilöitä peräti seitsemän sukupolven ajan. 

Vaikka tarina rönsyileekin, niin siinä on useampikin tarinaa vankasti koossa pitävä elementti. Niistä yksi on kirjan keskeisin henkilöhahmo, suvun matriarkka Ursula, jonka huomassa perhe kasvaa ja elää sukupolvesta toiseen. Hänen miehensä José Argadio, suvun patriarkka ja kylän alkuaikojen keskeisin kehittäjä, puolestaan höperöityy eikä nouse Ursulan veroiseksi henkilöhahmoksi, vaikka monen muun kirjan hahmon ohella onkin kiinnostava hahmo.

Suomentaja Matti Rossin mukaan kirjan punaisena lankana toimii sian saparo:  "sen muoto symbolisoi tapahtumien kierrettä johon kirjan päähenkilökunta, Buendian suku, on joutunut". Suvun ja koko kylän kohtaloon olennaisesti liittyvän sian saparon lisäksi myös punaisilla muurahaisilla on tarinassa keskeinen rooli. Ja kun tarinaan on liitetty vielä imperialismin historiaa, sisällisotia, vahvoja persoonallisuuksia, pergamentin ennustuksia, palavaa rakkautta ja maagisia elementtejä, niin lukija on paikoin aika hengästyttävässä kieputuksessa. 

Yleensä kaihdan fantasiaa sisältävää kirjallisuutta, mutta yllättäen ihastuin maagiseen realismiin, ainakin tämän teoksen osalta. Sadan vuoden yksinäisyyden kohdalla hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle siis kannatti. Olen aika varma, että luen jatkossakin Márquezin ja muidenkin tyylilajin edustajien tuotantoa.

Kuten on jo tullut ilmi, on Sadan vuoden yksinäisyys aikamoinen runsaudensarvi. Monitasoisuuden ja runsauden takia sitä onkin vaikea analysoida yhden lukukerran perusteella. Samoin on vaikea sanoa yksiselitteisesti, onko se todella hyvä vaiko "vain" hyvä romaani.  Siitä kuitenkin olen varma, että Sadan vuoden yksinäisyys on niitä kirjoja, joiden arvo nousee mielessäni ajan myötä. Ainakin kirjan tunnelmat ja tapahtumat, samoin kuin Macondon kylä erikoisine henkilöhahmoineen jäivät pitkäksi aikaa mieleeni kummittelemaan. Kyllähän sekin kertoo jotain kirjan voimasta ja merkityksestä. 


Klassikkohaaste



keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrise -blogista.




Olen henkeen ja vereen kirjastoihminen ja pidän kirjastopalveluiden pitämistä nykyisellään hyvin tärkeänä. Mielestäni kirjastojen toimintaedellytyksiä ei saisi ainakaan tällaisena aikana ryhtyä kaventamaan. 

Vaikka kirjastoilla ei ole enää sellaista laajaa kansansivistyksellistä tehtävää kuin sata vuotta sitten, niin kirjastoilla on nykyaikanakin merkitystä sivistyksellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti. Onkin tärkeää, että kuka tahansa, asemasta, taloudellisesta tilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta pääsee jatkossakin kirjastoissa erilaisten aineistojen ja tietolähteiden äärelle.

Tämänhetkisen kirjatolain mukaan kunnilla on velvollisuus järjestää kirjastopalvelut. Kirjasto- ja tietopalveluiden tavoitteena on muun muassa "edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansanvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen". (Sitaatti ja lisätietoja täältä ja täältä.)

Uusi hallituksemme haluaisi nyt kuitenkin antaa kunnille vapaammat kädet kulttuuripalveluiden järjestämisessä ja on säätämässä lakia, jossa kuntien lakisääteinen velvollisuus järjestää kirjastopalvelut loppuisi. Pahimmillaan tämä johtaisi laadukkaiden ja kansainvälisestikin ansiokkaiden kirjastopalveluiden romuttumiseen ja samalla lisäisi eriarvoisuutta. Tätähän emme halua - emmehän?


Otin kuvat Kontiolahden kirjastossa ja kirjaston edessä. Olen ollut tämän kirjaston asiakas 1990-luvun alusta lähtien. Muutimme tuolloin nykyiselle kotipaikkakunnallemme ja tietenkin kirjasto tuli aika pian tutuksi minulle ja lapsillemme. Kirjasto sijaitsi vielä tuolloin koulukeskuksen yhteydessä, mistä se muutti nykyisiin tiloihin vapaa-aikatalolle vuonna 1999.

Kontiolahden kirjasto on kuulunut vuodesta 2007 lähtien Joensuun seutukirjastoon ja viime vuodesta lähtien Vaara-kirjastoihin. Vaara-kirjastot taas on Pohjois-Karjalan yhteinen, vaiheittain syntyvä kirjasto (ks. lisätietoja täältä). Kontiolahden kunnan alueella toimii Kontiolahden kirjaston lisäksi Lehmon kirjasto ja kirjastoauto Runo-Antti III, joka palvelee asiakkaita Kontiolahden lisäksi myös Enossa. 



Kirjastot ovat aina olleet minulle tärkeitä, sillä olen lukenut paljon jo lapsesta lähtien. Kirjasto on ollut minulle myös työpaikka, sillä olin nuorena ylioppilaana ja yliopisto-opiskelijana töissä Enon kirjastossa ja viime vuosina olen tehnyt lyhyitä sijaisuuksia Kontiolahdella. Lisäksi olen muutaman vuoden ajan vetänyt Kontiolahden kirjastolla lukupiiriä. Kontiolahden kirjasto on kompaktin kokoinen, viihtyisä ja siellä on hyvä palvelu. Hyvällä syyllä voinkin kutsua Kontiolahden kirjastoa kotikirjastokseni, jonne on aina mukava mennä.



sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kesäinen illuusioni: jännitystä, arkea ja arvoituksellisuutta



Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY. 2015. 165 sivua. Kansi Anna Makkonen.

Karoliina Timosen julkaisi esikoisteoksensa Aika mennyt palaa kolmisen vuotta sitten. Jo esikoisteos osoitti, että Timonen kirjoittaa hyvin ja selkeästi, osaa kertoa mukaansatempaavasti ja kuljettaa oivallisesti tarinaa eteenpäin. Timosen uutuus, sopivasti alkukesästä ilmestynyt Kesäinen illuusioni on esikoisteosta tiiviimpi ja hallitumpi romaani, jossa viihteelliseltä vaikuttavaan juoneen yhdistyy kihelmöivää jännitystä sekä myyttisiä ja yliluonnollisia elementtejä.

Kirjan päähenkilö, jo Timosen esikoisteoksesta tuttu Klarissa on tullut Saimaan saareen, Piiliniemeen, pohtimaan avioliittonsa tilaa ja tekemään kirjoitustyötä. Läheisellä Variskallio-nimisellä saarella kesäänsä viettää Klarissaa vanhempi mies, Olavi. Klarissan ja Olavin välille kehittyy vähitellen vahva lataus, jonka Klarissa tulkitsee eroottiseksi. Pakkaa sekoittavat myös Olavin poika ja kirjan loppuvaiheessa Klarissan mies Mikael.

Romaanin näyttämönä on suomalainen kesäluonto, joka kätkee sisäänsä paljon arvoituksellista ja salaperäistä: lintujen huudot, elävä ja hengittävä metsä, salaperäinen uhrilähde ja sen läheisyydessä sijaisteva haltijapuu. Lisäksi saaren läheisyydessä liikkuu arvoituksellinen mummo Kaika, joka varoittelee Klarissaa Olavista. Myös toinen salaperäinen naishahmo näyttäytyy muutaman kerran. Toisaalta kirja ankkuroituu vahvasti todellisuuteen, sillä siinä kuvataan hienosti Klarissan arkea saaressa, esimerkiksi hellanlämmitystä tai myöhäisiä aamuja itse tehtyine sämpylöineen ja mutteripannulla keitettyine kahveineen.

Päivät saaressa ovat helteisiä ja yöt kostean kuumia. Klarissa ei saa toiveistaan huolimatta tehtyä töitä eivätkä omaan parisuhteeseen liittyvät ongelmat selkene, kun mielessä pyörivät naapurisaaren miehet. Latautuneet ihmissuhteet ja luonnon sähköistyminen vertautuvat toisiinsa. Lopulta jännitys purkautuu ukkoseen ja ihmissuhteiden osalta johonkin muuhun - johonkin sellaiseen, mikä askarruttaa ja pohdituttaa lukijaa.

Kesäisessä illuusionissa unet, kuvitelmat, toiveet ja yliluonnolliset elementit sekoittuvat todellisuuteen eikä lukija aina tiedä, missä mennään. Tai ei ainakaan tällainen minunlaiseni lukija, joka lukee enimmäkseen realistista kirjallisuutta. Olenkin samoilla linjoilla kuin Erja, jonka mielestä kirjan loppupuolen yliluonnolliset jännityselementit olivat aika turhia, sillä kertomus on kiinnostava ilman niitäkin.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni on mitä mainioin kesäkirja (tosin se sai tällaisena koleahkona kesänä entistä enemmän haaveilemaan helteisistä päivistä ja yöuinneista). Romaani saattaa alkuun vaikuttaa kepeältä ihmissuhderomaanilta, mutta onkin paljon, paljon enemmän. Karoliina Timonen kietoo lukijan pauloihinsa kasvattamalla hyvin ja hienovaraisesti jännitystä sekä pitäen paketin hallitusti kasassa taidokkaalla ja selkeällä kerronnallaan.

Kesäisestä illuusionista on ilmestynyt lukuisia blogiarvioita, joista haluan Erjan arvion lisäksi nostaa esille Marian tekstin, jossa pohditaan hyvin teoksen intertekstuaalisuutta, kerrontatekniikkaa ja kielellisiä vaikutteita.