maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulua!

Pikku nyytit istuivat ulkona ja söivät ja joivat ja aukaisivat paketteja. Ja niillä oli hauskempaa kuin koskaan ennen. Lopulta ne kiipesivät kuuseen ja kiinnittivät palavat kynttilät sen oksille.
- Mutta latvassa pitäisi olla suuri tähti, tuumi nyytin eno.
- Oletko sitä mieltä, sanoi nyyti ja katsoi mietteliäänä Muumimamman punaista silkkiruusua. Onko siinä paljonkaan eroa, kunhan ajatus on oikea?
- Meidän olisi pitänyt hankkia tähtikin, kuiskasi Muumipeikon äiti. Mutta sehän on mahdotonta! He katsoivat taivaalle, joka oli kaukainen ja tumma, mutta uskomattoman täynnä tähtiä, niitä oli tuhat kertaa enemmän kuin kesällä. Ja suurin niistä riippui suoraan heidän kuusensa latvan yläpuolella.
(Tove Jansson: Kuusi. - Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. WSOY. 1991 [1962].



sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Lomaa ja ehkä taukoilua

http://www.sxc.hu
Olen lähdössä huomenna pariksi viikoksi valo- ja lämpö"hoitoon" Las Palmasiin enkä ole varma, ehdinkö matkan aikana päivittää blogiani. Kannettava on kyllä mukana, ja pakkasin tietysti muutaman kirjankin matkalaukkuun (mm. pari dekkaria sekä Toni Morrisonia ja Katja Kettua), joten ehkä kuulette jossain vaiheessa lomakuulumisiakin.

Nauttikaa lumesta, tunnelmoikaa kynttilöitä poltellen ja lukien sekä virittäytykää jouluun - niin minäkin teen, kunhan taas palailen kotimaisemiin.

Hyvää adventtiaikaa!

torstai 28. marraskuuta 2013

Yksi loppuunsaatettu, yksi keskeneräinen ja yksi uusi haaste

Kirjablogeissa pyörii monenlaisia haasteita, joihin osallistun nykyisin aika maltillisesti. Olen nimittäin huomannut, että olen aika saamaton haasteilija, ja vaikka monet haasteet ovat kiinnostavia, niin en lähde niihin kovin usein mukaan. Mutta paria haastetta olen tänäkin vuonna edistänyt, ja lisäksi olen päättänyt lähteä mukaan ihan uuteen haasteeseen, josta kerron lisää alempana.

13 kotimaista kirjailijaa

Sain juuri päätökseen Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteen, jonka puitteissa tutustuin kolmeentoista itselleni uuteen kotimaiseen kirjailijaan.

Suurin osa uusista kirjailijatuttavuuksista on naisia, sillä joukossa on ainoastaan kaksi mieskirjailijaa. En ole tietoisesti tähän pyrkinyt, mutta ehkä tämä kuitenkin kertoo jotain siitä, millaiseen kotimaiseen proosaan haluan tutustua ja minkä tyyppisestä kirjallisuudesta pidän. Lukemani kirjat ovat suhteellisen uusia, sillä vanhin kirjoista on julkaistu vuonna 2000, ja tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja listallani on neljä.

Vaikka haasteella onkin oma sivunsa (ks. täällä), niin listaan vielä tähänkin, mitkä kirjat luin (lihavoiduista kirjoista olen kirjoittanut blogissa):

1. Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain. 2010.
2. Saara Henriksson: Linnunpaino. Into. 2012.
3. Timo Sandberg: Mustamäki. Karisto. 2013.
4Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus.  2010.
5. Saija Nissinen: Sitomisen taito. Atena. 2012.
6. Taina Latvala: Välimatka. WSOY. 2012.
7. Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava. 2013. 
8. Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä. Tammi. 2011.
9. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013.
10. Heidi Köngäs; Jokin sinusta. Otava. 2009 [2008].
11. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi. 2000.
12.Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like. 2012.
13. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala. 2013.

Positiivisimmat uudet kirjailijatuttavuudet olivat ehdottomasti Riikka Pelo ja Inka Nousiainen. Sen sijaan Seija Vilénin kirja oli minulle pienoinen pettymys enkä toiveistani huolimatta syttynyt Johanna Sinisalon kirjalle, mutta toki kirjan ansiot tunnistin. 

Jokainen uusi tuttavuus oli omalla tavallaan kiinnostava ja joukossa on monta ansiokasta kirjaa. Voisin ihan hyvin lukea kaikilta näiltä kirjailijoilta muitakin teoksia. Haaste täytti tehtävänsä, tutustuin itselleni uusiin kirjailijoihin ja heidän tuotantoonsa, ja samalla toivon mukaan kirjallinen mukavuusalueeni hiukan laajeni.

TBR100-listan tilanne

Innostuin kevättalvella 2012 muutaman blogikollegan vanavedessä laatimaan itselleni TBR100-listan, elikkä listan sadasta kirjasta, jotka aion lukea tietyn ajan kuluessa. (Postaus aiheesta löytyy täältä, ja haasteen etenemistä taas voi seurata täällä.)

Annoin itselleni lukuaikaa hiukan alle neljä vuotta, vuoden 2015 loppuun asti, joten nyt tuosta ajasta on jäljellä vielä pari vuotta. Haaste ei kuitenkaan ole edennyt suunnitelmien mukaan, sillä olen lukenut kirjoista vasta 26 ja postauksia olen saanut aikaan vain 13.

Ihmettelen, jos saan luettua kaikki sata kirjaa itselleni laaditun aikataulun puitteissa. Koko ajan nimittäin ilmestyy yhä uusia ja uusia kiinnostavia kirjoja, ja välillä menee pitkiä aikoja, etten muista ollenkaan listaani. Sitä paitsi jo nyt tuntuu, että TBR100-listani vaatisi päivitystä. En kuitenkaan ryhdy listaa päivittämään, vaan palaan tuohon listaan silloin, kun siltä tuntuu. Jos en pääse tavoitteeseen, niin sitten en pääse. Ei tämä onneksi niin vakavaa ole!

Ihminen sodassa -lukuhaaste

Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista on ideoinut niin mainion haasteen, että tällainen laiskempikin haasteilija innostui. Kyseessä on Ihminen sodassa -lukuhaaste, joka starttasi muutama päivä sitten ja jatkuu vuoden 2014 marraskuun loppuun saakka.

Suketus on laatinut haasteeseen osallistuville ohjeellisen ja monipuolisen listan sotaan liittyvistä tietokirjoista ja kaunokirjallisuudesta, ja ainakin itse aion hyödyntää tuota valmista listaa. Kirjoja voi valita liittyen vaikkapa kaukaisiin sotiin tai sisällissotiin, kapinoihin ja vallankaappauksiin. Myös ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan sekä uudempiin ja kuvitteellisiin sotiin liittyviä kirjoja löytyy listalta.

Itseäni kiinnostaa eniten kategoria, jossa liikutaan sodan liepeillä eli käsitellään sotakokemuksia kotirintamalla ja taistelujen ulkopuolella sekä kuvataan aikaa ennen ja jälkeen sodan. Luultavasti luen kirjoja juuri tästä kategoriasta, mutta aion perehtyä myös maailmansotiin liittyvään kirjallisuuteen. En kylläkään aio hypätä ihan tuntemattomaan eli lukea sellaisia kirjoja, joissa kuvataan sotatapahtumia, vaan olen kiinnostunut siitä, miten sota on heijastunut esimerkiksi naisten ja lasten elämään, millaisia vaikutuksia sodalla on ylipäätään ihmisten elämään sekä miten sotaa muistetaan ja miten siitä kerrotaan (muistitietotutkija minussa taas nostaa päätään).

Haasteeseen osallistuvat hankkivat haasteen aikana sotilasarvoja, jotka annetaan luettujen kirjojen mukaan. Eli mitä enemmän lukee, sitä korkeamman sotilasarvon saa. Esimerkiksi kaksi kirjaa lukeva ja bloggaava saa sotamiehen arvon, kun taas yli 14 luetulla kirjalla päätyy kenraaliksi. Jokaisesta sotilasarvosta saa yhden arvan haasteen loputtua suoritettavaan palkintoarvontaan. Ja jotta lukijat päätyisivät lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita kohtaan heillä on ennakkoluuloja, on yhtenä palkkiona kuntoisuusloma, mikä tarkoittaa yhtä lisäarpaa. Itse tähtään vähintään kensantin arvoon, ja pyrin lukemaan kuusi aiheeseen liittyvää kirjaa.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Kaunis Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala. 2013. 125 sivua.

Ehkä kaikki oli ollut ohi jo paljon aiemmin. Sinä hautovankuumana päivänä kun Iida oli astunut käärmeen päälle ja hetkeä myöhemmin pysähtynyt sillalla Eliaksen eteen. Ehkä tämäkin hetki oli ollut olemassa jo silloin, piilossa pitkässä heinikossa, hedelmäpuiden koloissa.

Adjektiivit kaunis, kirkas ja seesteinen tulevat minulle ihan ensimmäiseksi mieleen, kun muistelen pari viikkoa lukemisen jälkeen Inka Nousiaisen kirjaa Kirkkaat päivä ja ilta. Nousiainen on minulle uusi kirjailijatuttavuus (kummallista kyllä, sillä onhan häneltä ilmestynyt aiemmin jo seitsemän teosta), ja hänen kirjansa ehti maata tovin lainattujen kirjojen pinossa, ennen kuin ryhdyin kirjaa lukemaan. Olin kyllä kuullut ja lukenut kovasti kehuja kirjasta, mutta en ollut niin vakuuttunut, että olisin heti lainaamisen jälkeen kiirehtinyt kirjaa lukemaan. Mutta kun lopulta lukemisen aloitin, Kirkkaat päivä ja ilta vei mukanaan, vakuutti ja vaikutti.

Nousiainen on saanut mahdutettua 125-sivuun vahvan, kahteen eri aikatasoon sijoittuvan kertomuksen. Yhtäällä on nuori Iida, joka kesällä 1938 muuttaa pois isänsä ja siskojensa luona ja aloittaa itsenäisen elämänsä opettajattarena. Yhtenä hautovankuumana heinäkuisena päivänä Iidaa puree kyy ja hakiessaan lääkettä, hän kohtaa pitkänhuiskean vaalean olennon, miehen, joka muuttaa hänen elämänsä. Toisaalla taas on nykyhetki, jossa kuolemaa kaipaava Iidan sisko Edla tapaa Viljami-nimisen nuoren miehen, joka on oman elämänsä käännekohdasssa.

Inka Nousiainen kirjoittaa kauniisti ja paikoin hyvinkin lyyrisesti rakkaudesta, intohimosta, toivosta, kaipuusta, surusta ja muistoista. Kirkkaat päivä ja ilta kuvaa, mikä merkitys tietyillä yksilöllisillä ratkaisuilla on ja millaisia salaisuuksia ihmiset voivat kantaa mukanaan koko elämänsä.

Pidin erityisen paljon siitä tavasta, jolla kirjan kertoja puhuttelee lukijaa ja miten korjailee aiemmin kerrottua. Nousiaisen kerronnassa mennyt ja nykyinen kytkeytyvät hienosti toisiinsa, eri aikatasot ovat läsnä ja ikään kuin virtaavat toistensa läpi. Sanat soljuvat pakottoman tuntuisesti eikä kaikkea selitetä, vaan jätetään tilaa lukijan oivalluksille. Jos kirjoittaisin kaunokirjallisuutta, toivoisin voivani kirjoittaa edes hiukan samaan tapaan kuin Nousiainen - paitsi kauniisti, niin myös koskettavasti ja mieleenpainuvasti.

PS. Osallistun tällä kirjalla Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Upeaa Shieldsiä: Sattumankauppaa

Carol Shields: Sattumankauppaa. Otava. 2012 [2006]. Englanninkielinen alkuteos Happenstance. Suomentanut Hanna Tarkka. 576 sivua.

Ajatus lipuista pyyhkäisee häntä kuin onnen siivenisku, mikä on sekä järjetöntä että lapsellista, ja hetken hän melkein säälii itseään. Naurettavaa. Ikään kuin hänen elämänsä neljäkymmenvuotiaana olisi niin surkeaa, että pelkkä ajatus viidestä päivästä Philadelphiassa saa hänet haltioitumaan. Säälittävää!

Carol Shields on ollut jo vuosikausia yksi lempikirjailijoistani. Olen lukenut läpi Shieldsin suomennetun kaunokirjallisen tuotannon (tosin uusinta suomennosta Ruohonvihreää en ole lukenut suomeksi vaan englanniksi), ja joitakin kirjoja olen lukenut useammankin kerran. Pidin Sattumankaupasta jo ensimmäisellä lukukerralla vajaat kymmenen vuotta sitten, ja pidin siitä vielä enemmän tällä toisella lukukerralla.

Sattumankauppaa on taidokkaasti rakennettu kokonaisuus, jossa tarkastellaan ensin Brendan ja sitten hänen miehensä Jackin näkökulmasta viiden päivän ajanjaksoa. Tilkkupeittoja ammatikseen tekevä Brenda matkustaa Philadelphiaan Kansalliseen käsityönäyttelyyn, kun taas Jack jää kotiin Chicagoon töihin sekä huolehtimaan kodista ja perheen lapsista Robista ja Lauriesta.

Brendan matka ei etene ihan suunnitelmien mukaisesti. Hän tutustuu matkalla Barryyn, ja tämä tuttavuus laittaa hänet miettimään omaa elämäänsä ja parisuhdettaan. Brendan ollessa matkallaan hänen miehensä, historiantutkija Jack vastaavasti yrittää viimeistellä keskeneräistä kirjaansa, mutta muutamat yllättävät asiat ja tapahtumat sotkevat hänen työrytminsä ja saavat kyseenalaistamaan koko kirjahankkeen.

Viiden päivän tapahtumien lisäksi Shields kuvaa laajemmin Brendan ja Jackin yhteistä historiaa, mutta myös heidän elämäänsä ennen tutustumista ja perheen perustamista. Kirjassa käsitellään tarkkanäköisesti ja oivaltavasti perhe-elämää ja aviopuolisoiden välistä suhdetta, rakkautta ja läheisyyttä, mutta myös vieraudentunteita ja uskottomuuden rajoja. Perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvaaminen lisäksi Shields tarkastelee myös Brendan ja Jackin töihin liittyviä asioita (pidin erityisesti Jackin työhön sekä historian olemukseen ja historiantutkimukseen liittyvistä pohdinnoista).

Minulle tulee usein Shieldsin kirjojen äärellä tunne kotiinpaluusta. En osaa oikein edes selittää, mistä tuo tunne tulee tai mitä se on, mutta solahdan Shieldsin kirjojen maailmaan sujuvasti heti hänen kirjojensa alkulehdillä. Shieldsin tarinoissa vain on jotain turvallista ja tuttua. Enkä nyt tarkoita sitä, että kirjat olisivat kaavamaisia tai niiden tarinat kuluneita tai käytettyjä, vaan tarkoitan kirjailijan tyyliä, jossa kuvataan henkilöhahmojen arkisia toimia jotenkin konstailemattomasti, kotoisasti ja jopa hellästi, muttei kuitenkaan keyvesti tai pintapuolisesti.

Onneksi minulla on vielä monta Shieldsiä odottamassa toista lukukierrosta!

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Vakuuttavaa Varista: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni. WSOY. 2013. 180 sivua.

Aloitin Tuula-Liina Variksen tuotantoon tutustumisen viitisentoista vuotta sitten. Kilpikonna ja ovimarsalkka (1994) on ehdottomasti hieno kuvaus Tuula-Liina Variksen ja Pentti Saarikosken avioliitosta, mutta vasta Variksen esikoisromaani Maan päällä paikka yksi on (1999teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja olenkin sen jälkeen aina innolla odottanut Variksen kirjojen ilmestymistä. Erityisesti olen pitänyt Tuula-Liina Variksen novelleista ja kolumneista, ja luulen, että osittain juuri Variksen novellien ansiosta olen ryhtynyt arvostamaan ja lukemaan aiempaa enemmän novelleja.

Ne pari blogiarviota, jotka olin lukenut uudesta novellikokoelmasta ennen siihen tarttumista, samoin kuin Variksen aiemmat, mainioiksi osoittautuneet novellikokoelmat olivat nostaneet odotukseni hyvin korkealle. Ja kyllähän Että tuntisin eläväni täytti odotukseni. Itse asiassa se on niin hieno kokoelma, että siitä on lähes mahdoton kirjoittaa niin, että tekisi oikeutta kirjalle ja sen upeudelle.

Että tuntisin eläväni on kahdeksasta novellista koostuva kokoelma. Kirjailija nivoo novellit yhteen kirjoittamalla osittain samoista henkilöistä, joskin eri näkökulmista ja eri aikoina. Näin yksittäisistä novelleista ja henkilöhahmojen kohtaloista rakentuu laajempi kokonaisuus suomalaisten elämästä aina 1920-luvulta 2000-luvun alkupuolelle asti.

Pidän siitä, miten Tuula-Liina Varis kuvaa naisten elämää, tunteita ja ratkaisuja eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa. Henkilöhahmot ovat todentuntuisia, heidän elämänsä ja toimintansa uskottavia. Novellit ankkuroituvat vankasti arkeen ja niissä käsitellään hienosti ja herkkävireisesti, mutta samalla maanläheisesti rakkautta, kaipuuta ja pettymyksiä sekä ilon ja surun hetkiä.

Variksen novellikokoelmasta ovat laillani pitäneet ainakin Kirjainten virrassa -blogin Hanna ja Ilselän Minna. Minna kiteyttää novellikokoelman olevan "suomalaisten ihmissuhteiden historiikki, jonka syvänvärisellä pinnalla ei ole hitustakaan katupölyä ja jossa asioita ei kaunistella, vaikka rakkaudesta puhutaankin". Todella hyvin sanottu upeasta ja todella hyvästä kirjasta!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Blogistanian kirjaäänestykset starttaavat

Kirjabloggaajilla on tänäkin vuonna mahdollisuus äänestää vuoden parhaista kirjoista. Kategorioita on tällä kertaa neljä: Blogistanian Finlandia, Blogistanian Globalia, Blogistanian Kuopus ja Blogistanian Tieto.

Parhaasta kotimaisesta kirjasta ja käännöskirjasta bloggaajat äänestävät nyt jo kolmatta kertaa, kun taas lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on äänestetty kerran. Tietokirjojen osalta tämä on ensimmäinen äänestys.

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet omassa blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan kilpailun emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Jokaisella kategorialla on siis oma emäntäblogi (tiedot alla). Emäntäblogeista löytyvät virallinen palkintojulistus, säännöt ja osallistumisohjeet sekä muutakin tietoa äänestyksestä.

Blogistanian Finlandia 2013:
Sallan lukupäiväkirja
Blogistanian Globalia 2013:
Kirjasfääri
Blogistanian Kuopus 2013: 
Les! Lue!
Blogistanian Tieto 2013:
Luetut, lukemattomat


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Maihinnousun maisemissa

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like. 2013 [2012]. 220 sivua.


Aika kulkee hitaasti. Takana on yksi hyvä päivä ja yö enemmän.
Alice sanoo, että joskus kaikki lakkaa, kaikki muuttuu ja taittuu pois.

Riikka Alaharjan Maihinnousu on vahva teos keski-ikäisen ransalaisnaisen, Julien rankasta elämänvaiheesta. Julie ja tämän mies Henri ovat eroamassa, ja samaan aikaa heidän tyttärensä Emma sairastuu leukemiaan. Näistä aineksista olisi voinut syntyä melodramaattinen ja ylitunteellinen tarina, mutta onneksi näin ei ole käynyt. Sen sijaan teos kasvaa Ala-Harjan käsissä koskettavaksi kuvaukseksi elämän yllätyksellisyydestä ja rankkuudesta, mutta myös selviytymisestä.

Kirjailija kuljettaa syöpä- ja avioerotarinoiden rinnalla taidokkaasti myös tarinaa Normandian maihinnoususta (Julie on Normandian maihinnousua tutkinut historioitsija, joka vetää maihinnousu-rannalla opastettuja kierroksia). Jenni toteaa oivaltavasti omassa postauksessaan Maihinnousun olevan kirja sodasta. Aviopuolisoiden välisen sekä lapsen ja leukemian välisen sodan lisäksi teoksessa on läsnä sota Normandiaan ja maihinnousuun liitettynä, muistettuna ja kerrottuna. Kirjaa aloittaessani mietin, miksi maihinnousu on niin vahvasti mukana, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen vakuuttuneempi olin siitä, että ratkaisu on toimiva ja vahvisti kirjan keskeisiä teemoja.

Maihinnousu imaisi minut heti alusta asti mukaansa ja piti otteessaan viimeisille sivuille asti. Kirjan jälkimakukin on ollut vahva. Erinomainen, ilmaisultaan tiivis ja uskottava kirja, joka toimi myös hyvin lukujumini avaajana lokakuun alkupuolella.

PS. Osallistun tällä kirjalla Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Lokakuussa...


... olen
lukenut
neulonut
leiponut
levännyt
tuijottanut tuleen
jäänyt sairauslomalle
kävellyt metsässä
ilahtunut ensilumesta
kauhistellut kaamosta
miettinyt elämääni
pysähtynyt hetkiin





sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Laadukas Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone. Otava. 2010. 302 sivua.

Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyt teos Harjunpää ja rautahuone on edeltäjiensä tavoin laadukas rikosromaani. Vaikka teoksessa lähdetäänkin liikkeelle pienen vauvan kuolemasta ja poliisien vierailusta vauvan kotona, niin varsinaisesti kirjassa keskitytään ratkaisemaan omiin vuoteisiinsa tapettujen naisten henkirikoksia.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on itsestään selvästi yksi kirjan päähenkilöistä, kuten kaikissa Joensuun teoksissa, yhtä lukuun ottamatta. Kuten aiemmissakin kirjailijan romaaneissa, on poliisin työn ja työyhteisön kuvaus on vakuuttavaa ja todentuntuista (Joensuu kirjoittikin suurimman osan kirjoistaan poliisin työn ohessa).

Toiseksi keskeiseksi hahmoksi tässä teoksessa nousee Orvo, noin 30-vuotias mies, jolla on monta roolia. Orvo elää alistettuna omituisessa perheessä äitinsä ja despoottisen isoisänsä kanssa. Hän työskentelee hierojana, mutta elää salaista elämää hankkimalla lisätuloja varakkaiden naisten seksiseuralaisena. Tässä viimeisessä roolissaan Orvo tutustuu nuoreen, vammautuneeseen naiseen, johon hän myös rakastuu. Orvon kohdalla onnen hetket ovat kuitenkin ohimeneviä, ja tunsin lukiessani aitoa surua tämän nuoren miehen puolesta.

Matti Yrjänä Joensuuta on pidetty erinomaisena yhteiskunnan ja ihmismielen syvimpien syövereiden kuvaajana. Joensuu ei päästä lukijaansa helpolla, vaan kuvaa tässäkin kirjassa ahdistavin, synkin ja väliin brutaalein sävyin elämän epäreiluutta ja lohduttomuutta sekä väkivallalla alistamista kuten myös seksin ostamiseen ja myymiseen liittyvää raadollisuutta ja rumuutta.

Joensuun taitavat kirjoittajan ja kertojan lahjat takaavat sen, että kirja piti hyvin otteessaan loppuun asti, siitäkin huolimatta, että arvasin murhaajakuvion hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Vaikka kirjan lukemisesta on jo useampi viikko aikaa, on kirjan jälkimaku edelleen mielessäni vahvana.

Joensuulla olisi ollut kyllä paljon annettavaa suomalaiselle rikoskirjallisuudelle, mutta onneksemme hän ehti kirjoittaa yhteensä 12 rikosromaania. Olen nyt lukenut koko Joensuun tuotannon, mutta kun ihan ensimmäisten Harjupää-romaanien lukemisesta on reilut kaksikymmentä vuotta, niin voisin hyvin aloittaa kierroksen alusta. Joensuun kirjojen pariin onkin hyvä palata, sillä edessä on taatusti hyvä lukukokemus.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Ennen päivänlaskua ei voi


Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi. 2000. 268 sivua.

Suomalaista kansanperinnettä ja luonnontiedettä yhdistelevä Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi ei selvästikään ole minun kirjani. Luonnon ja ihmisen, modernin ja myyttisen maailman rajapintoja tarkasteleva teos on kyllä tärkeä teemoiltaan, ja se on myös hyvin taidokkaasti rakennettu kokonaisuus, mutta kirjan lukeminen sai minut pikemminkin hämmentymään kuin innostumaan. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kirja  ilmestymisvuonnaan palkittiin Finlandialla, mutta minuun tämä ei kirja ei kuitenkaan kolahtanut siten, kuin olisin toivonut.

Ennen päivänlaskua ei voi kertoo nuoresta valokuvaajasta Mikaelista, Enkelistä, joka löytää kotipihaltaan peikon ja ottaa tämän asumaan luokseen. Alussa huonokuntoinen peikko tervehtyy vähitellen, kun Mikael saa vaivikaa kysyttyä eläinlääkäritutultaan petojen ruokavaliosta ja lääkinnäistä. Metsältä tuoksuva peikko, jolle Mikael antaa nimen Pessi, valtaa yhä suuremman osan Mikaelin elämästä, tunteista ja ajatuksista varsin katastrofaalisin seurauksin. Tapahtumien vyyhteen sekoittuu myös muutama Mikaelin rakastaja ja pari naapuria.

Sinisalo on rakentanut kirjassaan vaihtoehtoisen maailman, jossa peikot ovat todellisia, joskin piilossa pysyviä olentoja, eivätkä vain kansanperinteen ja myyttisen maailman hahmoja. Kirjan nimessäkin esille tuleva Reino Helismaan Päivänsäde ja menninkäinen -laulu kulkee koko ajan mukana kirjan osien nimissä, ja tuo hyvin esille kahden maailman törmäyksen. Peikot elävät pimeässä, salaperäisessä maailmassa, kun taas päivänsäteeseen vertautuva, vaalea ja enkeliä muistuttava Mikael elää modernissa maailmassa. Vähitellen nämä maailmat sekoittuvat eikä Mikael, toisin kuin laulun päivänsäde, voi enää elää ilman peikkoaan.

Pidin siitä, miten hienosti kirjailija käyttää intertekstuaalisuutta sekä pohtii kirjassaan erilaisia rajoja ja niiden ylityksiä. Edellä mainitun laulun lisäksi kirjailija viittaa myös Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -satuun ja muuhun todelliseen, mutta myös keksittyyyn kirjallisuuteen ja lähdeaineistoihin.

Kirjan selvistä ansioista huolimatta en pystynyt pitämään kirjasta. Kyse lienee ainakin osittain siitä, etten koe fantasia- ja tieteiskirjallisuutta omimmaksi genrekseni, mutta myös siitä, että inhosin todella paljon joitakin kirjojen kohtauksia (mm. kun peikko tappaa sille ruuaksi hankittuja lemmikkieläimiä). Se nyt ei sinällään merkitse sitä, ettenkö voisi kirjasta pitää, koska monessa suosikkikirjassaninkin on inhottavia ja puistattavia kohtauksia. Luulen, että kirjailijan on ollut tarkoituskin havahduttaa lukija ja saada hänet pohtimaan esimerkiksi luontoon ja ympäristönsuojeluun liittyviä kysymyksiä, mutta ehkä luin kirjaa liikaa tunteiden ohjaamana enkä vain saanut itseäni etäännytettyä lukijana riittävästi luotaantyöntävien kohtausten aikana. Harmillista, sillä olisin niin kovasti halunnut pitää tästä ansiokkaasta kirjasta.

PS. Osallistun tällä kirjalla Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Joensuun kirjallisuustapahtumassa pohdittiin Jälkeä


Osallistuin eilen Joensuun kirjallisuustapahtumaan, jonka teemana oli tänä vuonna Jälki. Nyt järjestetty tapahtuma oli järjestyksessään neljästoista. Aiempien vuosien teemoina ovat olleet tosi, vieras, kaunis, nauru, rakas, kuolema, ei, työ, jos, sana, minä, lukija ja tyhjä. Tapahtuma on kolmipäiväinen ja starttaa perjantaina yliopistolla, jossa kunkin vuoden aihepiiriä kartoitetaan tutkimuksen näkökulmasta. Lauantaina ja sunnuntaina yleisö sitten kokoontuu konservatoriolle kuuntelemaan lähinnä kirjailijoista koostuvien esitelmöitsijöiden puheenvuoroja. (Ks. lisätietoja tapahtumasta täältä.)

Tutkijavuosinani otin aktiivisesti osaa tapahtumaan sekä yliopistolla että konservatoriolla, mutta tässä välissä ehti kulua aivan liian monta vuotta, jolloin en jostain syystä päässyt osallistumaan tapahtumaan. 

Tällä kertaa teemana oli siis Jälki. Perjantain osuudessa, johon en osallistunut, oltiin kulttuurihistoriallisen jäljen perässä. Luentoja pitivät mm. Laura Kolbe, Teemu Keskisarja, Anna Kuismin. Ossi Naukkarinen ja Markku Lehtimäki. Eilen viitattiin joihinkin perjantain puheenvuoroihin ja minua jäi kyllä harmittamaan, etten töideni takia pystynyt osallistumaan perjantain osioon, mutta onneksi sentään eilen pääsin mukaan, sillä päivä oli monin tavoin mielenkiintoinen. (Tänään sunnuntaina, jolloin ohjelmassa oli mm. paneelikeskustelu, en enää Joensuuhun lähtenyt, vaan sen sijaan vietin osan päivästä puolukkametsässä.)

Krista kirjoitti eilen blogissaan tapahtumasta hyvän yhteenvedon enkä nyt käy läpi kaikkia esityksiä, vaan keskityn muutamaan itseäni kiinnostavaan teemaan. Myös Karjalaisen nettisivuilta löytyy juttu eilisen päivän osuudesta.

Tapahtumassa esiintyivät kirjailijat Joel Haahtela, Riikka Ala-Harja, Aki Ollikainen ja Katja Kettu sekä skype-yhteydellä kääntäjä Jaana Kapari-Jatta. Puheenjohtajina toimivat kirjailijat Tuula-Liina Varis ja Matti Mäkelä, joista ensimmäinen avasi päivän ja jälkimmäinen summasi yhteen päivän annin.


Tuula-Liina Varis totesi avaussanoissaan, että toisin kuin yleensä todetaan, ei mielikuvitus ole kirjailijan tärkein työkalu. Tärkein työkalu hänen mielestään sen sijaan on muisti. Eli kaikkea sitä, mikä jättää jäljen, kirjailija voi käyttää omassa työssä. Tämä näkökulma kytkeytyy hyvin Joel Haahtelan pohdintoihin, joissa kuului selkeitä kaikuja hänen psykiatrin työstään. Haahtela kertoi lapsuudestaan tuberkuloosiparantolan yhteisössä ja siitä, miten juuri lapsuudesta kumpuaa hänen elämäänsä ja myös kirjailijuuttaan määrittävä juurettomuus. Kuten Haahtelan tuotannon tuntevat, ovat monet kirjaijlijan henkilöhahmot päättymättömällä matkalla. Pidin paljon Haahtelan ajatuksista, kuten siitä, miten niin mennyt, nykyinen kuin tulevakin ovat alituisessa virtaavassa liikkeessä eikä identiteettikään ole valmis vaan täydentyvä.

Riikka Ala-Harjan kohdalla tuli esille kirjailijan etiikka liittyen hänen viime vuonna ilmestyneeseen teokseensa Maihinnousu ja sen aiheuttamaan kohuun. Aiheestahan keskusteltiin paljon myös blogistaniassa. Tuolloin pohdin itsekin sitä, pitäisikö kirjailijalla, kuten tutkijoilla ja tietokirjailijoilla, olla jonkinlainen eettinen ohjeisto. Kun eilen kuuntelin kirjailijoiden puhetta, tajusin, ettei kirjailijoilla voi olla samanlaista ohjeistoa kuin tutkijoilla, koska kaunokirjallisuuden kirjoittamista määrittävät erilaiset lähtökohdat kuin tutkimusta. Ala-Harja totesikin, että kirjailija luo omalakisen maailman, jossa viittaussuhteet todellisuuteen eivät ole suoria. Esimerkiksi hänen tavoitteenaan ei ollut kirjoittaa todellisuuden toisintoa, vaan nimenomaan kaunokirjallinen teos. Tätä esitelmää kuunnellessa tuli mieleen, ettei koskaan olisi pahitteeksi olla kriittinen, kuulla molempien osapuolien näkökulmia eikä uskoa läheskään aina sitä, mitä lehdissä kirjoitetaan.

Odotin oikeastaan kaikkein eniten päivän viimeisintä esiintyjää eli Katja Kettua, mutta toki oli myös mukava kuulla Aki Ollikaisen kertovan Nälkävuosi-teoksensa taustoista. Harmi vaan, etten ole vielä saanut luetuksi kyseistä kirjaa, jota hyvin monet bloggaajatkin ovat kehuneet ja joka voitti vuonna 2012 Blogistanian Finlandian. Kirjailija muuten kertoi olevansa kiitollinen ja otettu tuosta suoraan lukijoilta tulleesta huomionosoituksesta.

Mutta takaisin Kettuun, jonka teos Kätilö on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Kettu kertoi jutustelevaan sävyyn teoksistaan sekä omasta kiinnostuksestaan historiaan. Tätä kiinnostustaan hän onkin käyttänyt hyväkseen kirjoitustyössään, ja hänestä on ollut mukava muun muassa penkoa aineistoja arkistoissa ja kuunnella ihmisten tarinoita. Kätilöstä puhuessaan Kettu pohti historiallisen romaanin kirjoittamisen olevan leuhka valinta, mutta lukijana ehdottomasti kiitän kirjailijaa tuosta valinnasta.

Kuten aiemmatkin Joensuun kirjalllistapahtumat, oli myös tämänvuotinen tapahtuma ainakin lauantain osalta hyvin koostettu kokonaisuus. Päivästä jäi positiivinen jälki ja pidin päivää inspiroivana ja kiinnostavana. Kiitos siis kirjallisuustapahtuman järjestäneelle Pohjois-Karjalan kesäyliopistolle, Itä-Suomen yliopistolle, työryhmälle ja tukijoille sekä tietenkin kaikille hienoille vieraille! Kirjallisuuden harrastaja on onnellinen!


maanantai 2. syyskuuta 2013

Irvingin Minä olen monta ei täyttänyt odotuksia

John Irving: Minä olen monta. Tammi. 2013. Englanninkielinen alkuteos In One Person (2012). Suomentanut Kristiina Rikman. 604 sivua.

Ensimmäinen kontaktini John Irvingiin ajoittuu 1980-luvulle, jolloin kävin katsomassa hänen kirjansa pohjalta tehdyn elokuvan Kaikki isäni hotellit. Elokuva oli mielestäni outo, mutta hyvin vaikuttava ja siitä innostuneena ryhdyin lukemaan Irvingiä, muttei kirjailijan tyyli uponnut tuolloin minuun ollenkaan. Löysinkin Irvingin kunnolla vasta joitakin vuosia sitten, kun innoissani luin peräjälkeen Garpin maailman ja Kaikki isäni hotellit. Sittemmin olen jatkanut Irvingiin tutustumista lukemalla kirjat Oman elämänsä sankari ja Viimeinen yö Twisted Riverillä sekä vasta viime vuonna suomennetun Irvingin esikoisen Vapauttakaa karhut.

Koska olen, karhukirjaa lukuunottamatta, pitänyt kaikista lukemista Irvingin teoksista, odotin innolla hänen uusinta kirjaansa Minä olen monta. Odotukset olivat korkeat siitäkin syystä, että suomalaisen laitoksen takakannessa väitetään Irvingin olevan hurjassa vedossa ja että tämä uusin kirja toisi rohkeudessaan ja riemukkuudessaan mieleen Garpin maailman. Paljon luvattu, sillä eihän Minä olen monta todellakaan yllä Garpin maailman tasolle. Kirjalla on ansionsa eikä se missään nimessä ole huono, mutta hiukan pettynyt sivumaku lukukokemuksesta kyllä jäi, luultavasti kirjaan ladattujen liian suurten odotusten vuoksi. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt...

Minä olen monta kertoo kirjailija Billy Abbotista, joka teoksen alussa elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950-luvulla First Sistersin pikkukaupungissa Uudessa-Englannissa. Billyn perheenjäsenistä äiti ja isäpuoli sekä täti ja isoisä ovat mukana First Sistersin harrastajateatterissa. Äiti hoitaa kuiskaajan hommat, kun taas täti ja naisten vaatteisiin mielellään pukeutuva isoisä kilpailevat naisrooleista, ja isäpuoli vastaavasti saa yleensä komean miehen roolit.

Billyn biologinen isä on pikaisesti käväissyt Billyn äidin ja perheen elämässä. Billyn mielikuvat isästä rakentuvat perheessä kerrottujen tarinoiden varaan, kunnes Billy aikuisvuosinaan tapaa isänsä ja tämän rakastajan.

Jo varhaisessa vaiheessa Billy huomaa olevansa kiinnostunut niin tytöistä kuin pojistakin. Hän ihastuu toistuvasti vääriin ihmisiin, muun muassa isäpuoleensa ja kauniiseen painijapoikaan. Tärkeimmäksi nuoruusvuosien ihastuksista nousee kuitenkin kirjastonhoitajana First Sistersissä toimiva neiti Frost. Billyn ja neiti Frostin suhde on myös merkittävä Billyn lukuharrastuksen ja kirjailijuuden kannalta. Sen sijaan suhde Elaineen ei millään ilveellä kehity rakkaussuhteeksi, vaikka Billy ja Elaine useampaankin otteeseen testaavat suhteen laatua nuoruusvuosina ja myöhemmin.

Nimenomaan homo-, bi- ja transukupuolisuus ovat kirjan kantavia teemoja, ja ainakin minulle lukukokemus oli tässä suhteessa silmiä avaava, vaikka olenkin luullut jotain seksuaalivähemmistöistä  tietäväni. Irving käsittelee myös niitä aikoja, jolloin HIV ja AIDS yhdistettiin nimenomaan (ja lähes pelkästään) homoseksuaaleihin. Billyn muutamien ystävien sairastuminen ja kuihtuminen on kuvattu kirjassa riipaisevasti ja koskettavasti.

Kirjassa käsitellään - välillä liikaakin - erilaisia näytelmiä, joita pikkukaupungin teatteri ja sittemmin Billyn koulun teatteri harjoittelevat ja esittävät. Muitakin intertekstuaalisia viittauksia kirjassa on, ja taatusti ne ja niihin liiittyvät merkitykset olisivat avautuneet paremmin, jos tuntisin Shakespearen näytelmiä ja Dickensin teoksia. Mutta eipä siitä voi kirjailijaa syyttää, jos lukijalla on aukkoja sivistyksessä!

Teemoiltaan Minä olen monta on kiinnostava ja tärkeä, mutta valitettavasti kerronnallisesti sekava ja toisteinen. Se on kuitenkin Irvingin ansioksi luettava, ettei into lukemiseen missään vaiheessa lopahtanut, sillä sen verran vetävästi tarinaa kuljetetaan. Eli vaikken palavasti kirjaan ihastunutkaan, niin toki olen tyytyväinen siihen, että luin kirjan. Eikä tämän kirjan lukemisen suinkaan vähentänyt kiinnostustani John Irvingin tuotantoon.

Irvingin uusin on ollut esillä monissa blogeissa. Kurkkaa vaikka  Katrin blogiin, josta löytyy kirjaa ihaileva postaus sekä linkkejä muihin blogiarvioihin.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tule lukemaan lukutaidon hyväksi!

Miltähän tuntuisi, jos en osaisi lukea? Millainen olisin? Millainen olisi maailmankuvani? Mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi? 
Lukutaito on yksi tärkeimmistä taidoistamme, mutta samalla minulle, kuten monelle muullekin itsenstäänselvyys. Emme välttämättä tule ajatelleeksi, ettei lukutaito todellakaan ole maailman kaikkien ihmisten ulottuvilla. Maailmassa on tällä hetkellä lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmannes maailman lapsista saa käydä koulua. Erityisesti pakolaisille ja paluumuuttajille lukutaito on arvokas taito heidän aloittaessaan uutta elämää.

On luontevaa, että me kirjabloggaajat, jotka elämme kirjojen kautta ja joille lukeminen on erityisen rakas taito, pyrimme omalta osaltamme edistämään lukutaitoa. Reilut kaksikymmentä kirjabloggaajaa osallistuukin Suomen Pakolaisavun Lukutaitokampanjaan lukijoille hyvin luontevalla tavalla - lukemalla. (EDIT: Torstaina 5.9. peräti 32 kirjablogia on ilmoittautunut olevansa mukana kampanjassa.)

Tarkoituksena on lukea 6.9.-13.9. välisenä aikana mahdollisimman paljon ja lahjoittaa jokaisesta luetusta kirjasta yksi euro lukutaitokampanjaan. Samalla haastamme myös blogiemme lukijat ensinnäkin mukaan lukemaan lukutaidon hyväksi ja toiseksi levittämään sanaa Suomen Pakolaisavun tekemästä tärkeästä työstä lukutaidon hyväksi.

Kaikki kampanjan aikana kerätyt varat ohjataan lyhentämättöminä Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Lukutaitokoulutusta järjestetään pakolaisille ja paluumuuttajille tällä hetkellä Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. 
Jokainen euro on lukutaidotyössä tärkeä. Esimerkiksi neljällä eurolla saadaan hankittua koulutarvikkeet yhdelle lukutaito-opiskelijalle, kun taas 52 eurolla Pakolaisapu pystyy järjestämään 9 kuukauden pituisen koulutuksen yhdelle lukutaidottomalle. 
Lisätietoa Suomen Pakolaisavusta löydät muun muassa täältä ja täältä. Kirjabloggaajien keräys- ja lahjoitussivulle puolestaan pääset tästä. (Noilta sivuilta olen myös poiminut postauksen kuvan sekä tiedot Pakolaisavusta ja lukutaitokampanjasta.)

Hyvä blogini lukija, tulethan lukemaan lukutaidon hyväksi!

PS. Luultavasti en kampanjaviikon aikana ehdi lukea kovinkaan montaa kirjaa, ja jos ehdinkin, niin en ainakaan ehdi heti postailla lukemistani kirjoista. Siksipä otin varaslähdön kampanjaan ja tein jo tämän viikonlopun aikana pienen lahjoituksen. Lisäksi lupaan, että jokaisesta tuon kampanjaviikon aikana tekemästäni postauksesta lahjoitan kampanjaan kaksi euroa (tässäpä oikein oiva porkkana laiskahkolle postaajalle...).

maanantai 26. elokuuta 2013

Palailen vähitellen

Blogitauostani tuli ennakoitua pidempi. Syksyn lähestyessä on taas luontevaa olla enemmän sisätiloissa, kirjojen ja tietokoneen äärellä, joten eiköhän blogissakin ala taas tapahtua jotain.

En ole suinkaan hylännyt kirjoja blogitauon aikana, kuten Luettua 2013 -sivulta näette. En lukenut tänä kesänä yhtään huikeaa kirjaa, mutta lukemani kirjat ovat olleet pääsääntöisesti suhteellisen hyviä. Toki olen kokenut myös pettymyksiä ja jotkin kirjat olen autuaasti unohtanut. Mutta palaan vielä tärkeimpiin lukukokemuksiin postausten merkeissä epämääräisessä lähitulevaisuudessa.

Vaikka tauko onkin muuten tehnyt hyvää, niin näköjään sen aikana kirjoittamisen rutiini on kadonnut, mikä ei ollenkaan minua miellytä. Olen nimittäin parin viimeisen päivän aikana joutohetkinä kotona yrittänyt saada aikaan arviota, ja on pakko myöntää, ettei kirjasta kirjoittaminen ole pitkään aikaan ollut niin vaikeaa! Toivotaan, että tässäkin asiassa luja tahto ja sisu auttavat eteenpäin.

Kirjoittamisinnon löytymistä odotellessa toivottelen oikein hyvää elokuisen viikon jatkoa!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Uusi bloginimi sekä arvonnan voitot ja voittajat!

Tervehdys blogihiljaisuuden keskeltä!

Edellisessä postauksessani pyysin teiltä kommentteja blogini nimestä ja lupasin järjestää arvonnan kaikkien mielipiteensä esittäneiden kesken. Kysyin postauksessani, jatkanko edelleen Vielä yksi rivi -nimisen blogin pitämistä vai vaihdanko nimen Mustikkakummun Annaksi, joka on blogiosoitteeni. 

Molemmat nimet saivat kannatusta ja perustelut olivat oikein hyviä. Kauniit kiitokseni kaikille kommentoineille!

Mustikkakummun Annaa kannatettiin hiukan enemmän. Päädyin lukijoiden mielipidettä kuultuani ja asioita yksinkertaistaakseni muuttamaan bloginimen. Mustikkakummun Anna -nimellä haluan lisäksi muistaa Vihervaaran Annaa ja Anna-kirjojen luojaa L.M. Montgomerya, sillä Anna-kirjat ovat ehdottomasti olleet ja ovat edelleen minulle rakkaita.

Mutta nyt arvontaan. Ostin arvontavoitot toissaviikolla Ruotsista, jossa vietimme lyhyen lomasen mieheni kanssa. Voitot ovat vaatimattomat, mutta toivottavasti mieluisat voittajilleen. Ensimmäinen arvontavoitto sisältää 1) muovikansion, jonka kannessa on Tracy Chevalierin Tyttö ja Helmikorvakoru -romaanista tuttu Vermeerin maalaus ja 2) Peppi Pitkätossu -kirjanmerkin. Toinen voitto taas sisältää 1) muovitaskun, jossa on Tintti-sarjakuvista tuttu Milou-koira ja 2) Taalainmaan hevoset -aiheisen kirjanmerkin.




Arvonta suoritettiin perinteisenä kulhoarvontana. Ensimmäisenä kulhosta nousi Valkoisen Kirahvin ja toisena Tiin nimi. Valkoinen kirahvi saa valita, kumman voiton hän haluaa ja Tii saa jäljelle jääneen voiton. Onnittelut teille molemmille! Ottakaa minuun yhteyttä sähköpostitse (mustikkakummun.anna(at)gmail.com), niin pääsen postittamaan voitot.

Taukoiluni jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa. Olen lukenut kesän aikana monia hyviä kirjoja, joista luultavasti jossain vaiheessa kirjoittelen. Tänään lopetin Läckbergin uusimman dekkarin (Änglamakerska), jonka ostin matkaltani. Ruotsiksi lukeminen pitkästä aikaa oli alussa aika haastavaa, mutta kun tarina lähti viemään mukanaan, en edes ajatellut lukevani kirjaa ruotsiksi. Lukupinossa vastaavasti odottavat mm. John Irvingin, Jennifer Eganin ja Vera Valan uutuudet. Hyviä lukuhetkiä siis odotettavissa.

Aurinkoista kesän jatkoa!

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannusta, blogilöysäilyä sekä yksi kysymys ja arvonta


Olen ollut hyvin saamaton bloggaaja viime aikoina. Olenkin päättänyt jäädä tauolle epämääräiseksi ajaksi. En siis ihan kokonaan lukijoitani jätä ja postaamista lopeta, mutta juuri nyt ei oikein ole aikaa tai edes intoa kirja-arvioiden kirjoittamiseen. Olen kokopäivätöissä, ja iltaisin ja viikonloppuisin haluan keskittyä lukemiseen ja kesästä nauttimiseen. Saataa olla, että kirjoitusinto ja -kipinä palaa hyvinkin nopeasti, mutta ainakin itselleni ajatus edes lyhestä tauosta kirja-arvioiden kirjoittamisessa on hyvin vapauttava. (Ihmettelen kyllä itsekin, miksi näin ihanasta harrastuksesta voi ottaa paineita?!).

Mutta kaikesta huolimatta olen viime päivinä ajatellut aika paljonkin blogiasioita, tarkemmin blogini nimeä. Blogin nimi ja osoite eivät nimittäin ole samat ja haluaisin yksinkertaistaa tätä asiaa. Olen pähkäillyt, hylkäänkö nimen Vielä yksi rivi ja siirryn käyttämään nimeä Mustikkakummun Anna, joka on sekä gmail-osoitteessa että blogini osoitteessa, ja jolla on kirjallinen esikuva (Vihervaaran Anna).

Kysynkin nyt teiltä, mitä mieltä te olette. Kumpi on parempi: jo vakiintunut blogin nimi Vielä yksi rivi vai osoitteessa oleva Mustikkakummun Anna? Arvon jotain pientä ja kirjallista kaikkien nimiasiaa kommentoineiden kesken (jääkööt palkinnot yllätykseksi). Kertokaa mielipiteenne 7.7. mennessä (palaan tuolloin lyhyeltä kesälomaseltani Ruotsista sopivasti arvontaa suorittamaan). Otan mielipiteenne huomioon tätä "hyvin tärkeää" asiaa työstäessäni. ;-)

Hyvää, aurinkoista ja nautinnollista Mittumaaria!

tiistai 28. toukokuuta 2013

Vauhdikas Kissatappelu

http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513163198
Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936. Tammi. 2012. Espanjankielinen alkuteos Riña de gatos. Madrid 1936 (2010). Suomentanut Matti Brotherus. 459 sivua.

Tulipa luettua aika erikoinen kirja! Nappasin Eduardo Mendozan Kissatappelun mukaani yhdellä kirjastoreissulla uutuuksista. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään erikoisempia odotuksia. Toki se, että kirja kuuluu Tammen Keltainen kirjasto -sarjaan, saa  uumoilemaan, että kyse ei ole mistä tahansa kirjasta, vaan niin sanotusti laatukirjallisuudesta - mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirja siten automaattisesti olisi juuri minulle mieleinen. Ja kyllähän sekin, että kirja on saanut vuoden 2010 Planeta-palkinnon, kertoo, että ainakin  jotkut tätä teosta ovat arvostaneet.

Ryhdyin lukemaan kirjaa yhtenä flunssaisena päivänä. Ajattelin, että katsastan millaisesta kirjasta on kyse ja jos kirja ei kiinnosta, niin vaihdan suosiolla johonkin ohuempaan teokseen. Niinpä yllätyin positiivisesti, kun kirja lähti vetämään heti alussa hyvin. Suvantopaikkojakin kyllä oli, kuten myös sellaista ainesta, joka varmasti puoltaa paikkaansa kirjassa, mutta johon en jaksanut keskittyä kunnolla.

Kissatappelu kertoo, alaotsikkonsa mukaisesti, Madridista vuonna 1936, Espanjan sisällissodan aattona. Päähenkilö on englantilainen taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saa erikoisen toimeksiannon hiukan hämäräperäiseltä tyypiltä kevättalvella 1936. Hänen pitäisi arvioida Igualadan taidekokoelma, ja tokihan taidehistorioitsija hommansa hoitaakin, mutta sotkeutuu samalla myös mitä erikoisempiin kuvioihin poliittisesti levottomassa kaupungissa. Madridiin Whitelandsia vetää myös hänen tutkimusaiheensa, Velázquesin maalaustaide, mutta reissu antaa hänelle hyvän syyn häipyä maisemista ja lopettaa sotkuinen rakkaussuhde varatun naisen kanssa.

Mendoza keittää kirjassaan aikamoisen sopan, jossa jännittävät ja yllätykselliset tapahtumat seuraavat toisiaan. Lukijaa juoksutetaan pitkin Madridin katuja päähenkilön vanavedessä, sillä Anthony tuntuu sotkeutuvan yhä pahemmin juonittelun, salaisuuksien ja rakkaussuhteiden monimutkaiseen keitokseen. Turvallisuuspoliisin, suurlähetystön edustajien, paikallisten fasisti- ja sosialistipoliitikkojen, vakoojien ja muiden kirjan henkilöiden toimet eivät suinkaan hänen tehtäväänsä helpota.

Yhtäältä Anthony on asiansa osaava taidehistorioitsija ja toisaalta tyhmä ulkomaalainen, jolle madrilaisten moninaiset poliittiset ja muut kytkökset eivät oikein aukea. Myös yhdellä, mahdollisesti arvokkaalla taideteoksella, kolmella naisella ja tulevalla diktaattori Francolla on osuutensa Anthonyn sekalaisissa seikkaluissa.

Kirjan jännite säilyi hyvin reilun 400 sivun verran, mutta kirjan loppu oli minulle kieltämättä pettymys. Jäin  tyhjän päälle, ihmettelemään, että näinkö tämä sitten päättyikin ja tähänkö se kaikki vauhti ja kohellus johti. Tosin en nyt keksi oikein muunkaanlaista lopetusta, mutta mielestäni Mendozan rakentama kuvio ei kantanut ihan loppuun asti, sillä kirjan jännite ja tunnelma selvästi lässähti kirjan lopussa.  

Jos pitää vauhdikkaista juonen käänteistä ja jos on kiinnostunut Espanjan sisällissotaa edeltävistä tapahtumista, espanjalaisesta barokkitaiteesta ja Madridista, kannattaa tämä kirja ehdottomasti lukea. Minulle Kissatappelu oli kokonaisuutena, lopun lässähdyksestä huolimatta, hyvä lukukokemus. Mainio, monipolvinen, vetävä ja kiinnostava kirja aihepiiristä, josta en aiemmin ole kaunokirjallisuutta lukenut. Yleissivistys ainakin pikkuriikkisen koheni Espanjan historian samoin kuin maan maalaustaiteen osalta.


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kotimaisten 2000-luvun romaanien top5

Helsingin Sanomissa on käynnissä meitä kaikkia kirjallisuuden harrastajia kiinnostava äänestys, jossa valitaan paras 2000-luvulla ilmestynyt kotimainen romaani. Kuka tahansa voi ehdottaa omia suosikkejaan listaamalla korkeintaan viisi kirjaa, joille voi antaa 1-5 pistettä.

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana ehti ensimmäisenä julkaisemaan listansa myös täällä blogistaniassa, ja hänen esimerkkiään seuraten laadin oman listani. Tällä samalla vastauksella osallistun myös Hesarin kyselyyn. En harkinnut valintojani kovinkaan pitkään tai perusteellisesti, joten luultavasti jo huomenna  olen eri mieltä valinnoistani.

1. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (5 pistettä)

Teemoiltaan vahva ja puhutteleva, kielellisesti mykistävän kaunis ja koskettava. Upea kirjallinen tilinpäätös hienolta kirjailijalta.

2. Sofi Oksanen: Puhdistus (4 pistettä)

Vaikuttava ja rankka, mutta samalla upea lukukokemus. Kirja, joka todellakin vei mukanaan, sillä luin kirjan puoliväliin asti keskeytyksettä.

3. Sirpa Kähkönen: Hietakehto (3 pistettä)

Ajankuvaltaan pätevä, erittäin hyvin kirjoitettu kuvaus tavallisten ihmisten elämästä poikkeusaikojen myllerryksessä. Mikrohistoriaa parhaimmillaan.

4. Katja Kettu: Kätilö (2 pistettä)

Kielellisesti ja kerronnallisesti upea. Väkevä ja raadollinen romaani naisena olemisesta ja rakkaudesta sota-aikana. Käsittelee ansiokkaasti sodan vaiettua historiaa.

5. Ulla-Lena Lundberg: Jää (1 piste)

Koskettava ja kaunis, turhia kikkailuja kaihtava teos, jonka  kerronta ja kieli on hidastempoista ja rauhoittavaa.

Hyvin naispainotteinen lista, kuten huomaatte. Ja lähinnä ihan lähivuosina ilmestyneitä romaaneja, mikä johtuu puhtaasti siitä, että olen pitänyt blogia pari vuotta ja täältä sitten oli hyvä suosikkeja etsiä. Siten listalta jäi pois useita ennen blogiaikaa lukemiani upeita kirjoja (esim. Westön Missä kuljimme kerran, Fagerholmin Säihkeäyttämö, Väisäsen Vanikan palat), mutta kun kaikkia hyviä kirjoja ei voinut äänestää...



maanantai 6. toukokuuta 2013

Vaikuttava ja hämmentävä Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa. Englanninkielinen alkuteos The Land of Decoration. Suomentanut Marianna Kurtto. 336 sivua.
http://www.otava.fi/kirjat/9789511259510/

Kumpi tulee ensin, rukous vai hiukkaset? Miten pienistä pienin asia voi muuttua kaikista suurimmaksi, ja asiasta jonka olisi voinut estää tulee mahdoton estää, ja miten jostakin mistä ei ajatellut kehkeytyvän paljon mitään voikin kehkeytyä aivan kaikki? 

Nappasin McCleen Ihanan maan kirjaston uutuuksista tajumatta tuossa vaiheessa, että kirjasta on kirjoitettu jo useammassakin blogissa. En myöskään lukenut arvioita ennen kirjan lukemista, joten minulla ei oikeastaan ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Hyvä joskus niinkin, sillä usein arviot ja toisten mielipiteet vaikuttavat liikaakin lukukokemukseen. Toki luin kirjaa silmäillessäni takakannen ja kansiliepeen tekstit, joista muodostin jo jonkinlaisen mielikuvan siitä, mistä kirjassa on kyse.

Ihanan maan päähenkilö on kymmenvuotias Judith, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Jehovalaisuus leimaa vahvasti heidän elämäänsä. Judith osallistuu isänsä kanssa kokouksiin ja käännytystyöhön ja illat kuluvat Raamatun äärellä. Äiti on kuollut Judithin synnytykseen, koska hänelle ei uskonsa takia voitu antaa verensiirtoa, ja suhde isään on etäinen ja monimutkainen. Ja ikään kuin tässä ei olisi kylliksi, on Judith vielä koulukiusattukin. Onneksi uusi opettaja puuttuu kiusaamiseen, mutta sitä ennen kiusaaminen on ehtinyt muodostua todella rumaksi ja piinalliseksi.

Judithin sisäinen mielikuvitusmaailma on hyvin rikas. Hänen pakopaikkanaan on roskista ja erilaisista tarvikkeista rakennettu Ihana maa -niminen pienoismaailma, mutta myös päiväkirja, johon hän purkaa tuntojaan. Ihana maa edustaa Judhithille Harmagedonin jälkeistä maailmaa, jonne luonnollisesti vain oikein uskovat pääsevät.

Jouduttuaan taas kerran kiusaamisen kohteeksi, Judith "lumettaa" sokerilla, jauhoilla, partavaahdolla ynnä muilla materiaaleilla pienoismaailmansa saadakseen aikaiseksi lumisateen, jottei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka saa yhä oudompia piirteitä, ja Judithin pahin kiusaaja Neil alkaa vainota häntä yhä intensiivisemmin. Judith itse uskoo kykenevänsä tekemään ihmeitä, vaikka niin isä kuin muutkin pitävät puheita ihmeistä outoina ja vaarallisina. Ja lopulta Judithin keskustelukumppani Jumala, johon hän on luottanut, muuttuu yhä julmemmaksi  ja saa tytön uskomaan, että hän itse on kaikkien vaikeuksien ja ongelmien takana, koska on halunnut itselleen voiman, jonka avulla kykenee ihmetekoihin.

Ihana maa on mielestäni hämmentävä kirja, josta kuitenkin pidin kovasti. McCleenin kirjoitustyyli ja kerronta on vakuuttavaa ja kirja eteni sujuvasti ja pakottomasti. Mielestäni kirja valottaa aidontuntuisesti ja pelottavastikin uskonnollisessa perheessä ja yhteisössä elävän lapsen sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Tunsin kyllä lukijana välillä avuttomuutta, sillä Judith joutuu kokemaan todella ikäviä asioita ja pohtimaan yksin aivan liian isoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Vaikka kirja olikin paikoin ahdistava, niin silti siinä on myös lohtua antavaa kauneutta ja  toivoa.

Ihanaa maata on luettu ahkerasti kirjablogistien keskuudessa. Annika K:n blogissa on varsin ajantasainen lista kirjaa käsittelevistä blogikirjoituksista.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Lyhytarvioita: Sitomisen taito, Välimatka ja Kolibri

Luettuja kirjoja on taas kertynyt vino pino, ja koska nyt ei näköjään riitä aika eikä energia pidempiin postauksiin, niin julkaisen taas näitä hiukan lyhyempiä arvioita koostepostauksina.

Aloitan kirjasuman purkamisen kotimaisista naiskirjailijoista. He kaikki muuten ovat minulle uusia kirjailijatuttavuuksia,  joten saan tästä taas kolme "suoritusta" Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

Saija Nissinen: Sitomisen taito. Atena. 2012. 209 sivua.

Kuopiolaisen Saija Nissisen esikoisteos Sitomisen taito sisältää kymmenen novellia, jotka kaikki ovat jollakin tavalla vinksahtaneita. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siitä syystä - pidin aika lailla tästä kirjasta.

Ihan kaikki kokoelman novellit eivät minua kuitenkaan vakuuttaneet, mutta vastaavasti joukossa oli jokunen helmi. Erityisesti mieleeni jäivät Naisten kesä ja Sisko käy oopperassa taas. Molemmissa novelleissa miespuolinen päähenkilö menee vierailulle lapsuuskotiinsa. Naisten kesässä tunnelma on kaipaava, novellissa Sisko käy oopperassa taas vastaavasti vaietut salaisuudet pyrkivät pintaan, ja juhannuksen viettoa varjostaa painostava tunnelma. Pidin myös sairaalamaailmaan sijoittuvasta novellista Kylvettäjä. Novellin päähenkilö ihailee siinä määrin Elvistä, että on muuttanut nimensä Aaroniksi ja eläytyy vahvasti Elviksen musiikkiin.

Nissisen mainio kokoelma oli muuten viime syksynä Savonia-palkintoehdokkaana. Raadin mukaan Nissisen novellikokoelma sisältää "erikoisia ja outojakin novelleja, joista monen loppu jää avoimeksi ja lukijaa askarruttavaksi." Jos sattuu pitämään erikoisista ja outotunnelmaisista novelleista, joita ei selitetä auki, kannattaa ehdottomasti  tutustua tähän kokoelmaan.

Taina Latvala: Välimatka. WSOY. 2012. 253 sivua.

Välimatka kertoo äidin ja tyttären yhteisestä, ei ihan ristiriidattomasta matkasta Teneriffalle äidin 60-vuotispäivien aikaan. Kirja pohtii  hienosti äidin ja tyttären monimutkaista suhdetta, mutta kertoo  myös  perheen menneisyydestä ja asioista, joista ei ole puhuttu. Mitä oikein tapahtui äidin siskolle Tuulikille? Entä missä on isä, joka mystisesti katosi?

Kirjassa valotetaan nykyhetkeä ja mennyttä niin tyttären kuin äidinkin näkökulmasta. Äidin osuudet kerrotaan eteläpohjalaisella murteella. Murteen kirjoittaminen on haasteellista, mutta hyvin Latvala on tehtävässään onnistunut. Jopa itäsuomalaiseen puheenparteen ja murteeseen tottunut ja kasvanut sai siitä hyvin otteen. Muutoinkin kirjan kieli on oivaltavaa ja notkeaa.

Vaikka Taina Latvala on kirjoittanut jo aiemmin pari kiiteltyä proosateosta, joista Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007, olen jotenkin onnistunut ohittamaan kokonaan hänet ja hänen teoksensa. Mutta enpä ohita enää. Välimatka oli nimittäin sen verran vakuuttava ja kiinnostava romaani, että taatusti tutustun ennen pitkää muihinkin tämän taitavan kirjoittajan teoksiin.

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava. 2013. 381 sivua.

Kolibri on Kati Hiekkapellon esikoisromaani ja samalla uuden dekkarisarjan avaus. Pohjois-Suomeen sijoittuvan teoksen päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete, joka heti rikostutkijaksi tultuaan joutuu haastavaan paikkaan. Lenkkipolulta löytyy haulikolla surmattu nuori nainen, ja ennen kuin murhaaja saadaan kiinni, tapahtuu vielä toinen samantapainen murha. Murhia yhdistää uhrin löytöpaikka ja käytetty ase, mutta myös molemmilta uhreilta löytynyt atsteekkijumalaa esittävä riipus.

Hiekkapelto on kirjoittanut dekkariinsa myös toisen tapauksen, joka avaa kysymystä kunniaväkivallasta, ja jonka kautta Suomeen kohtuullisen hyvin sopeutunuteen ja kotoutuneen Anna Feketen elämä vertautuu kurdityttö Dijarin elämään, jota säätelevät tiukasti kurdiyhteisön normit. Dijarin hätääntynyt puhelu ei jätä Anna Feketeä rauhaan, vaikka soiton jälkeisessä kuulustelussa Dijar vakuuttaakin, ettei hänellä ole mitään hätää. Lisähaastetta rikostutkijan uuteen työhön tuo myös työpari Esko Niemi, joka ei hyväksy maahanmuuttajia ja laukoo sumeilematta rasistisia mielipiteitään.

Kolibri on rakenteeltaan onnistunut, hyvin etenevä, sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa  jännitys säilyy suhteellisen hyvin loppuun asti. Silti tuntuu, että vielä jotain jäi puuttumaan eikä Kolibri tarjonnut minulle huikeaa lukuelämystä. Kuitenkin on todettava, että omassa genressään Kolibri on hyvä ja pätevä teos. Sitä paitsi pidän dekkareista juuri siksi, että parhaimmillaan ne tarjoavat pakopaikan arjesta ja antavat aivoille askarreltavaa eikä niillä tarvitsekaan olla mitään korkeakirjallisia tavoitteita. Siinä määrin Anna Feketen hahmo jäi kiinnostamaan, että varmasti tulen lukemaan Hiekkapellon dekkareita jatkossakin.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Blogiajan kymmenen kärki

Kaksi blogisiskoa, Katja ja Erja, heittivät minulle haasteen, johon en voi olla vastaamatta. Tämän Top 10 -haasteen ideana on listata kymmenen parasta blogiaikana luettua kirjaa. Minun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen valinnan noin kahden vuoden aikana kertyneestä lukusaaliista. Lisäksi täsmennän tehtävää siten, että listalle voivat päästä vain ne kirjat, joista olen kirjoittanut blogiini. Tästä johtuen ne kirjat, joita olen lukenut silloin kun blogin ulkopuolisessa elämässä on ollut kiireitä, tai olen jostain muusta syystä ollut laiska bloggaaja, eivät pääse mukaan.

Mutta tämän pidemmittä puheitta, tässäpä blogiaikani kymmenen kärki, postauksistani poimituin sitaatein varustettuna:

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Otava, 2011.
Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan. Sanojen kaunis poljento, oivalliset filosofiset pohdinnat, pitkän elämän eläneen kirjoittajan syvä viisaus. Kirjaa piti lukea kuin runoa, hitaasti, rauhallisesti nautiskellen.  Välillä tuntui, etten voinut lukiessani kuin nyökytellä ja ihmetellä, miten joku voikin kirjoittaa näin upeasti ja osuvasti. Carpelan käsittelee  suuria teemoja, elämää, kuolemaa, vanhemista ja rakkautta väkevästi ja lukijaa säästämättä, mutta samalla kuitenkin mykistävän kauniisti.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja-trilogian 1. osa. Tammi, 2002.
Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen. Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen - luulen, että juuri noista elementeistä muodostuu tämän kirjan kauneus ja tenhoavuus.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. WSOY, 2012.
Etten palaisi tuhkaksi vei minulta totaalisesti jalat alta.Vaikka Heivoll kirjoittaa toteavasti ja aika eleettömästi, niin hänen kerrontansa on silti vahvaa ja koskettavaa. Kirja tuoksuu ja tuntuu ihanasti paitsi valoisilta kesäöiltä ja sireeneiltä, niin myös pelolta, bensiiniltä ja savulta. Ja vaikka kirja on hyvin surullinen, niin sen tarina ei kuitenkaan ole synkkä, vaan kertoo myös rakkaudesta, välittämisestä ja toivosta.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja. Tammi, 2011.
En osaa tarkemmin analysoida, miksi pidin niin kovasti tästä kirjasta. Ainakin ihastuin, tai oikeammin rakastuin, Ishiguron tyyliin, kieleen ja kerronnan tapaan. Pidin myös kirjailijan tavasta kertoa kipeistäkin asioista huumorin ja väliin myös farssin keinoin. (..) Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä löytää loppumattomalta tuntuvasta kirjamerestä uusi aarre. Olenkin erittäin iloinen, että löysin Ishiguron!

Katja Kettu: Kätilö. WSOY, 2011.
Kirjan ehdottomia ansioita ovat onnistuneen rakenteen lisäksi elävä, aistivoimainen ja vahva kerronta ja kieli. Ketun kieli on välillä niin väkevää, raadollista, lihallista ja jopa eläimellistä, että lukeminen aiheutti ahdistusta ja jopa inhoa. Siitäkin huolimatta koen, että vahva ilmaisu sopii tähän kirjaan eikä vähempi olisi riittänyt. Vaikka mieleni olikin tätä kirjaa lukiessa välillä aikamoisessa kaaoksessa, niin en voinut olla pitämättä kirjasta.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava, 2012.
Hietakehdossa tulee koskettavasti esille, miten sodan kauhut tunkeutuvat lasten leikkeihin ja miten sota-ajan lapset ja nuoret joutuivat kasvamaan aikuisiksi aivan liian aikaisin. (..) Erityisesti kiitän kirjailijaa hänen taidostaan kuvata ihmisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita muutosten ja poikkeusaikojan myllerryksessä ja sitä, miten hän sijoittaa tavallisten ihmisten tarinat osaksi historiaa. Ajankuva onkin pätevää ja Kähkösen kirjoissa henkilöhahmot ovat eläviä, kokonaisia ja uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavat lukijaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schilds & Söderströms, 2012.
Minulle Jää on kiinnostava ajankuva, joka kertoo sodanjälkeisen ajan omavaraisuudesta sekä ihmisten elinoloista ja pärjäämisestä karuissa olosuhteista, mutta toisaalta tulevaisuudenuskosta ja saariston modernisoitumisesta. Jää vaikutti minuun myös hienona merellisen maiseman, luonnon ja elinympäristön kuvauksena. (..) Kerronnallisesti Jää on hyvällä tavalla perinteinen, kronologisesti etenevä ja turhia kikkailuja kaihtava. Mielestäni kirja on kirjoitettu - ja myös suomennettu - hyvin. Kieli on kaunista, vaikuttavaa ja rauhoittavaa.

Joyce Carol Oates: Sisareni rakkaani. Otava, 2012.
Kumma kyllä, aiheestaan huolimatta Sisareni, rakkaani, ei saanut minua toivottomasti ahdistumaan. Toki ahdistuinkin sekä ennen kaikkea paheksuin ja ihmettelin kovasti Blissin ja Skylerin vanhempia ja heidän toimintatapojaan. Siltikään minulle ei ole Oatesia lukiessa jäänyt sellaista oloa, että raadollisuutta olisi liikaa tai että rumilla asioilla mässäiltäisiin, sillä Oates käyttää hienosti ironiaa ja mustaa huumoria ja on vain kertakaikkisen taitava punomaan lukijan pauloihinsa. (..) Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailijana senkun vahvistui.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like, 2012.
Odotukseni olivat korkealla, sillä vaikutuin muutama vuosi sitten Puhdistuksesta. Ja kyllähän odotukset täyttyivät, sillä Kun kyyhkyset katosivat on vahva ja vaikuttava, erinomaisen hyvin kirjoitettu sekä kerronnallisesti ja rakenteellisesti haastava ja hieno romaani. (..) Suljettuani kirjan kannet, tunsin suurta mielihyvää ja kiitollisuutta hienosta lukukokemuksesta.

Kirjan kantavia teemoja ovat anteeksianto, armo ja rakastaminen. Robinson kuvaa hienosti, millaisia ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita armon ja anteeksiannon sanomaa saarnaava pappi joutuu käymään läpi silloin, kun hän yrittää antaa anteeksi omalle pojalleen. (..) Kotiin on koskettava, vahva ja syvällinen kirja. Pidin siitä todella paljon, vaikka lukeminen olikin paikoin aika haastavaa.

******************************************************************
Haasteiden ideana on yleensä siirtää haaste eteenpäin, mutta koska tämä nimenomainen haaste on ollut niin paljon esillä kirjablogeissa viime aikoina, en laiskuuttani lähde enää tsekkailemaan, ketkä jo tämän ovat saaneet enkä siis haasta ketään. Toki tämän haasteen saa tästä vapaasti napata, jos haluaa laatia listan omista parhaista lukukokemuksista.

Oikein aurinkoista ja keväisen ihanaa lukuviikon jatkoa!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Ensimmäinen Havasteeni


Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus. 2010. 355 sivua.

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua Paula Havasteen tuotantoon. Innostuin alkuvuodesta lähtemään mukaan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen, ja sen puitteissa  lopulta toteutin aikomukseni ja luin Havasteen muutama vuosi sitten ilmestyneen romaanin Kaksi rakkautta, jolle kirjailija on ehtinyt jo kirjoittaa itsenäiset jatko-osat, romaanit Yhden toivon tie (2012) ja Kolme käskyä (2013).

Kaksi rakkautta sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta. Kirjan alussa kuvataan kirjan päähenkilön, Annan ja hänen puolisonsa Voiton rakkaussuhteen syntymistä, perheen perustamista ja yhteisen talon rakentamista sekä niitä toiveita, joita Annalla oli yhteisen elämän suhteen. Kaikki toiveet eivät kuitenkaan täyty, arki astuu aika pian parisuhteeseen ja etenkin sota murtaa monin tavoin nuoren naisen haaveet.

Voitto joutuu sotaan ja Anna elää kotirintaman arkea kahden tyttärensä kanssa. Anna ei ole missään vaiheessa oikein sopeutunut pieneen kyläyhteisöön, mutta onnekseen hän kuitenkin ystävystyy ensin Ailan ja sittemmin naapurin Signen kanssa. Vaihtelua Annan elämään tuovat ensin sielutieteen opiskeluun liittyvät käynnit Helsingissä ja myöhemmin rakkaussuhde Voiton serkun Tujin kanssa. Kaksi rakkautta keskittyykin ennen kaikkea kuvaamaan tätä kiellettyä rakkaussuhdetta. Havaste kuvaa hienosti rakkauden syntymistä ja suloisuutta, mutta myös rakkaussuhteen repivyyttä ja ristiriitaisuutta.

Tuntemukseni tämän kirjan äärellä ovat ristiriitaiset. Periaatteessa Kaksi rakkautta on hyvä romaani, jossa on hyvin rakennettu koukku, mutta kuitenkin kirjassa oli jotain minua häiritsevää. Ehkä kyse on samasta asiasta, mistä Amma kirjoittaa, niinikään jatkosotaan ajoittuvan Yhden toivon tien arviossa. Amman mukaan kirjan aihepiirit ovat kirjan alkupuolella hämmentävän kepeitä, ja kepeä ote tuo kirjaan viihderomaanimaisen ja epäuskottavankin tunnun. Luulen, että juuri viihteellisyys ja tietty epäuskottavuus häiritsivät minua. Esimerkiksi yksi Voiton teko, joka tulee esille ihan kirjan loppupuolella ei oikein sopinut Voitosta muodostamaani kuvaan ja tuntui jotenkin päälleliimatulta. Vaikka kirjan ajankuva on pääsääntöisesti pätevää ja uskottavaa, niin joitakin epätarkkuuksiakin löysin (esim. pidettiinkö saunaa tosiaan koko ajan lämpimänä sota-aikaan, jolloin lienee ollut pulaa myös polttopuista).

Romaanin ansioihin luen ennen kaikkea sen, että siinä kuvataan elävästi sota-aikaa nuoren, rakkautta ja läheisyttä kaipaavan naisen näkökulmasta ja sitä, miten sota-aika mursi monien nuorten ihmisten ja perheiden toiveet. Kaksi rakkautta kuvaa hyvin myös, miten opinnot tuovat Annalle paitsi vaihtelua niin myös toivoa toisenlaisesta elämästä, jossa hän pystyisi toteuttamaan itseään eri tavoin kuin perinteisessä äidin ja naisen roolissa.

Kaksi rakkautta on kirjoitettu sujuvasti, ja se myös etenee hyvin. Kriitikistäni huolimatta minulle ei missään vaiheessa tullut sellaista tunnetta, että olisin halunnut keskeyttää kirjan lukemisen. Luulenpa, että jossain vaiheessa jatkan Annan ja hänen läheistensä kohtaloiden seuraamista tämän romaanin jatko-osien parissa.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Blogisynttärit ja pääsiäistoivotukset

Blogini täyttää tänään, lankalauantaina kokonaiset 2 vuotta! Kirjoitin ensimmäisen postaukseni aika tarkalleen kaksi vuotta sitten, keskiviikkoiltana 30.3.2011. Ensiaskelia ottaessani suunnittelin kirjoittavani blogiin kirjoista ja käsitöistäni. Aika pian blogini kuitenkin muuttui selkeästi kirjapäiväkirjaksi, johon listaan kaiken lukemani kaunokirjallisuuden ja johon pyrin kirjoittamaan arviot lukemistani kirjoista. Missään vaiheessa blogihistoriani aikana en kuitenkaan ole ehtinyt kirjoittamaan kaikista luetuista kirjoista (tämän asian olen vähin erin oppinut hyväksymään). 

Vaikka pääpaino blogissani on kirjoilla ja lukukokemuksilla, niin tokihan olen näiden kahden vuoden aikana kertonut myös kirjojen ulkopuolisesta elämästäni, kuten opinnoista ja perheemme lemmikeistä. Samalla linjalla jatkanen tulevaisuudessakin.

Kaikkein parasta bloggaamisessa on blogimaailman sosiaalisuus ja tutustuminen moniin ihastuttaviin, kirjojen parissa viihtyviin blogisteihin. Viime aikoina minulla ei ole oikein ollut aikaa ja energiaa kommentoida toisten postauksia, mutta seuraan silti kirjablogeja ja pysyn siten mukana kirjamaailman tapahtumissa ja keskusteluissa.

Lopuksi hiukan tilastotietoja Vielä yksi rivin blogihistoriasta. Olen näiden kahden vuoden aikana kirjoittanut yhteensä 200 postausta, blogiini on tehty hiukan yli 34 200 vierailua, kommetteja on kertynyt lähes 1800 ja lukijaraadissa on tällä hetkellä 121 lukijaa.

Lämpimät kiitokset kirjablogisteille ja lukijoilleni näistä kahdesta vuodesta sekä hyvää, aurinkoista ja rentouttavaa pääsiäistä!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Pari lyhytarviota alkuvuonna luetuista ynnä muuta höpinää

Olen lukenut vuoden vaihtumisen jälkeen 14 kirjaa, ja ainoastaan kuudesta olen tähän mennessä kirjoittanut blogiini. Nämä kirjat ovat Saara Henrikssonin Linnunpaino, Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuus, Heidi Linden Jo nyt on! ja Carol Shieldsin Pikkuseikkoja sekä Sirpa Kähkösen Neidonkenkä ja Hietakehto. Niistä ei nyt sen enempää. Sen sijaan kirjoitan lyhyet arviot parista tammi-helmikuussa lukemastani kirjasta, jotka mielestäni ansaitsevat edes lyhyen esittelyn ja luonnehdinnan.

                 ********************

Timo Sandberg: Mustamäki. Karisto. 2013. 295 sivua.

Sain kuulla Timo Sandbergista ja hänen uusimmasta romaanistaan Kirsi Hietasen mainiosta Kirsin kirjanurkka -blogista. En ole aiemmin tutustunut Sandbergin tuotantoon, vaikka hän onkin julkaissut lukuisia aikuisten- ja nuortenromaaneja.

Mustamäkeä luonnehditaan jännitysromaaniksi, mutta mielestäni se on ennen kaikkea historiallinen romaani. Romaanissa kyllä tapahtuu pari henkirikosta, mutta niiden selvittely ei ole kirjassa läheskään niin keskeistä eikä kiinnostavaa kuin kuvattu aikakausi. Mustamäen tapahtumapaikkana on Lahti, ja tapahtumat ajoittuvat vuoden 1918 sodan jälkeiseen kahtiajaon ja kieltolain aikaan.

Punaisten ja valkoisten välinen juopa ja sodan haavat näkyvät selvästi lahtelaisten elämässä. Ne heijastuvat myös Metelinmäellä tapahtuneiden kahden ampumistapauksen ratkaisemiseen ja hankaloittavat etsiväkonstaapeli Otso Kekin työtä. Tosin hänen keskittymistään häiritsee myös ihastuminen venäläisnaiseen Veraan, jolla on ollut yhteyksiä molempiin murhattuihin miehiin.

Luin Mustamäkeä ennen kaikkea hyvin toteutettuna ajankuvana. Kansalaissodan jälkeisen ajan kahtiajako ja kieltolain aikaiset pirtutrokarien touhut samoin Tornin perheenjäsenten ja heidän naapuriensa elämä on kirjassa kuvattu elävästi, värikkäästi ja uskottavasti. Mustamäki osoittautuikin sen verran kiinnostavaksi kirjaksi, että varmasti pidän Sandbergin nimen jatkossa mielessäni.

(Sandberg on kolmas uusi kirjailija, johon olen tutustunut Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteen myötä.)

                                                   *************************

Paul Torday: Ventovieras. Atena. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Girl on the Landing. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. 315 sivua.

Myös englantilaisen Paul Tordayn Ventovieras on mielenkiintoinen romaani, jota on luonnehdittu muun muassa psykologiseksi avioliittotrilleriksi. Kuvauksen kohteena on Elizabethin ja Michaelin järkiperustein solmittu avioliitto. Liitto on varsin tylsä, muttei enää yhden viikonloppumatkan jälkeen, kun Michael ilmiselvästi muuttuu. Mutta mitä Michaelille oikein matkalla tapahtuu ja miksi hän yhtäkkiä muuttuu kiinnostavaksi ja rakastettavaksi?

Kirja rakentuu Elizabethin ja Michaelin vuoronperäisen kerronan varaan. Kahden eri henkilön näkökulmaa, ajatuksia ja tunteita valottava ratkaisu on erittäin onnistunut ja luo kirjaan jännitettä. Oma merkittävä osansa tapahtumiin on salaperäisellä vihreämekkoisella Lamialla.

Kirjassa seurataan koukuttavasti sitä, mitä Michaelin elämässä on tapahtunut aiemmin ja tapahtuu kirjan nykyhetkessä, ja lukija saa yllättyä kerran jos toisenkin. Ventovieras on hyvin etenevä ja ja loppua kohden jännittäväksi ja hyytäväksi muuttuva trilleri, jonka lukemisesta nautin.

                                                       ************************

Minun piti arvioida tässä postauksessa myös Sarah Winmanin kirjasta Kani nimeltä jumala (Tammi 2012), joka on ollut  aika paljon esillä kirjablogeissa, ja josta hyvin monet ovat pitäneet kovastikin. Mutta jostain syystä en juuri  nyt osaa sanoa kirjasta mitään fiksua, ja kun huomenna lopultakin aion palauttaa kirjan kirjastoon, niin jääköön arvio kirjoittamatta. Minä kyllä tykkäsin tästä(kin) kirjasta, mutta ei se ollut ihan niin erinomainen kuin olin olettanut ja odottanut. Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen (kannattaa googlettaa ja katsoa muista blogeista, mistä syystä).

Postauksen alussa totesin, että vuoden alkupuolella olen ehtinyt lukea yhteensä 14 kirjaa. Ne, joita en tässä ole vielä maininnut, ja joista en aio enää postata ovat:

- Åke Edwarson: Tapaaminen Esteponassa. Johnny Kniga. 2012.
- Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. Tammi. 2009 [1990]. (Helmikuun lukupiirikirja, josta olen postannut aiemmin, ks. täältä.)
- Anna Jansson: Murhan alkemia. Gummerus. 2012.
- Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava. 2011. (Maaliskuun lukupiirikirja, josta keskustelemme huomenna.)
- Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain. 2010. (Tammikuun lukupiirikirja.)

EDIT: Huomasinpa juuri, että tämä on blogini 200. postaus!