Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus. 2010. 355 sivua.
Olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua Paula Havasteen tuotantoon. Innostuin alkuvuodesta lähtemään mukaan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen, ja sen puitteissa lopulta toteutin aikomukseni ja luin Havasteen muutama vuosi sitten ilmestyneen romaanin Kaksi rakkautta, jolle kirjailija on ehtinyt jo kirjoittaa itsenäiset jatko-osat, romaanit Yhden toivon tie (2012) ja Kolme käskyä (2013).
Kaksi rakkautta sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta. Kirjan alussa kuvataan kirjan päähenkilön, Annan ja hänen puolisonsa Voiton rakkaussuhteen syntymistä, perheen perustamista ja yhteisen talon rakentamista sekä niitä toiveita, joita Annalla oli yhteisen elämän suhteen. Kaikki toiveet eivät kuitenkaan täyty, arki astuu aika pian parisuhteeseen ja etenkin sota murtaa monin tavoin nuoren naisen haaveet.
Voitto joutuu sotaan ja Anna elää kotirintaman arkea kahden tyttärensä kanssa. Anna ei ole missään vaiheessa oikein sopeutunut pieneen kyläyhteisöön, mutta onnekseen hän kuitenkin ystävystyy ensin Ailan ja sittemmin naapurin Signen kanssa. Vaihtelua Annan elämään tuovat ensin sielutieteen opiskeluun liittyvät käynnit Helsingissä ja myöhemmin rakkaussuhde Voiton serkun Tujin kanssa. Kaksi rakkautta keskittyykin ennen kaikkea kuvaamaan tätä kiellettyä rakkaussuhdetta. Havaste kuvaa hienosti rakkauden syntymistä ja suloisuutta, mutta myös rakkaussuhteen repivyyttä ja ristiriitaisuutta.
Tuntemukseni tämän kirjan äärellä ovat ristiriitaiset. Periaatteessa Kaksi rakkautta on hyvä romaani, jossa on hyvin rakennettu koukku, mutta kuitenkin kirjassa oli jotain minua häiritsevää. Ehkä kyse on samasta asiasta, mistä Amma kirjoittaa, niinikään jatkosotaan ajoittuvan Yhden toivon tien arviossa. Amman mukaan kirjan aihepiirit ovat kirjan alkupuolella hämmentävän kepeitä, ja kepeä ote tuo kirjaan viihderomaanimaisen ja epäuskottavankin tunnun. Luulen, että juuri viihteellisyys ja tietty epäuskottavuus häiritsivät minua. Esimerkiksi yksi Voiton teko, joka tulee esille ihan kirjan loppupuolella ei oikein sopinut Voitosta muodostamaani kuvaan ja tuntui jotenkin päälleliimatulta. Vaikka kirjan ajankuva on pääsääntöisesti pätevää ja uskottavaa, niin joitakin epätarkkuuksiakin löysin (esim. pidettiinkö saunaa tosiaan koko ajan lämpimänä sota-aikaan, jolloin lienee ollut pulaa myös polttopuista).
Romaanin ansioihin luen ennen kaikkea sen, että siinä kuvataan elävästi sota-aikaa nuoren, rakkautta ja läheisyttä kaipaavan naisen näkökulmasta ja sitä, miten sota-aika mursi monien nuorten ihmisten ja perheiden toiveet. Kaksi rakkautta kuvaa hyvin myös, miten opinnot tuovat Annalle paitsi vaihtelua niin myös toivoa toisenlaisesta elämästä, jossa hän pystyisi toteuttamaan itseään eri tavoin kuin perinteisessä äidin ja naisen roolissa.
Kaksi rakkautta on kirjoitettu sujuvasti, ja se myös etenee hyvin. Kriitikistäni huolimatta minulle ei missään vaiheessa tullut sellaista tunnetta, että olisin halunnut keskeyttää kirjan lukemisen. Luulenpa, että jossain vaiheessa jatkan Annan ja hänen läheistensä kohtaloiden seuraamista tämän romaanin jatko-osien parissa.
Jollain tasolla olen itsekin halunnut tutustua Havasteen teksteihin, mutta aina joku muu on ajanut ohi.
VastaaPoistaKyllä minua viihteellisyys häiritsisi...etenkin sota-ajan romaaneissa. Ehkä en ole muutenkaan kepeän ystävä, vaan tumma ja rankka vie enemmän ja sitten tietty musta huumori.
Kiitos esittelystä. Aina näistä oppii jotain uutta ja ennenkokematonta.
Kiitos kommentista, Leena. Mulla on aikamoiset ennakkoluulot Havasteen suhteen eli luulin hänen kirjojaan viihteellisimmiksi. Sinällään siis ihan positiivinen kokemus. Enkä tiedä edes, onko ns. viihteellisyys edes pahasta tai miten sen määrittelisi, mutta en voinut lukiessani olla vertaamatta tätä kirjaa Kähkösen kirjoihin ja siitäkin ehkä kumpuaa tuo ristiriitaisuus.
PoistaMinusta Havasteen kirjat ovat aivan mahtavia, ja odotan innolla, että saan luettavakseni myös kolmannen osan.
VastaaPoistaEi näissä mun mielestä ole liiaksi viihteellisyyttä, mutta ehkä puuttuu se suomalaiseen kirjallisuuteen niin tiiviisti liittyvä surumielisyys ja ankeus. Sota on kamalaa aikaa, mutta samalla sitä elämää on elettävä, nuorena ja rakastuneenakin. Ehkä tuo on sama asia, jos pimeys ja masennus puuttuu, että kirjasta voi nähdä viihteellisyyttä, mutta musta keveyttä oli juuri sopivasti. Olen tykännyt kovasti Havasteen kirjoista!
Huomasinkin, että olit jostain Havasteen kirjasta kirjoittanut (en jaksanut kuitenkaan linkittää, sori). En tarkoitakaan, että surkeuden puuttuminen tekisi kirjasta viihteellisen sinällään, ja sitä paitsi, olihan kirjassa sitä murhettakin ihan riittämiin. Jokin vain tökki ja arvelin, että voisi johtua tuosta asiasta. Kuten tuolla aiemmassa kommentissa Leenalle totesin, vertasin tätä romaania tahtomattani Kähkösen kirjoihin. Se ei kyllä tee oikeutta Havasteelle, tiedän. Mutta olen kyllä tyytyväinen, että päätin lopultakin lukea Havasteen kirjan, vaikken ainakaan tämän kirjan perustella kokenutkaan mitään haltioitumista. Mutta kirjamaut nyt vain ovat eri lukijoilla erilaiset - ja ihan hyvä niin.
PoistaMinäkin olen tykännyt havasteen koko trilogiasta tosi paljon, juuri postasin Kolmesta käskystä :). Minän en ole kokenut näitä turhan viihteellisiksi, vaan tosiaan lukenut näitä todella innolla. Olen pitänyt kevyemmän ja rankemman sekoituksesta, ja etenkin tuo Yhden toivon tie oli minusta enemmän rankka kuin kepeän viihteellinen :).
VastaaPoistaTuota mainitsemaasi kevyen ja rankan sekoitusta oli jo tässä kirjassa, mutta jatko-osissa ilmeisesti vielä enemmän. Ja vielä tarkennuksen, että Amma ei todellakaan väitä, että Yhden toivon tie olisi vain kevyt ja viihteellinen, vaan että siinä on niitäkin piirteitä, mutta etenkin loppua kohden se on rankka. Ja olihan tässäkin kirjassa tummat sävynsä. Ehkä viihteellisyys ei tässä yhteydessä ole paras mahdollinen ilmaisu, jotenkin vain siihen ilmaisuun jäin kiinni, kun mietin, mikä kirjassa oikein tökki...
PoistaKiitos postauksesta, Anna Elina!
VastaaPoistaOlen lukenut Havasteen kirjoista Lapinmaan Nillan ja Kotasavun Marjan, ja pidin niistä kovasti. Tätä esittelemääsi kirjaa en ole lukenut, mutta hankin sen jostain käsiini...
Oikein mukavaa viikon jatkoa sinulle.<33333
Blogissani on sinulle tunnustus. :)
VastaaPoistaOlen lukenut ne Havasteen aiemmat teokset, viimeisenä Maaren samaanien sukua. Minua niissä häiritsi sellainen alleviivausmainen perinteen ja maiseman kuvaus ja toisaalta ne oli tosi keposia, ennalta arvattavia. Tätä trilogiaa en taida jaksaa lukea, pidin kädessä yhtä kirjaa kirjastossa ja sinne se jäi.
VastaaPoistaSe on varmaan juuri tuo kepoisuus, joka minua häiritsi. Pitäis ehkä lukea niitä aiempiakin Havasteen kirjoja, mutta en tiedä viitsinkö sittenkään. Trilogialle ajattelin antaa vielä mahdollisuuden jossain vaiheessa.
PoistaLöysin kivan blogisi vasta nyt. :) Ajattelin itsekin jossain vaiheessa tutustua Havasteen tuotantoon.
VastaaPoistaHavaste on vielä lukematon kirjailija minulle. Minulle tuli mieleen Enni Mustosen kirjat, joista olen blokannut Kirjasähkökäyrässä. Sama aikakausi.
VastaaPoistaKiitos kommenteista Mari ja Mai, ja tervetuloa lukijakseni! Kyllä Havasteen kirjoihin kannattaa tutustua ja muodostaa ihan oma käsitys niistä. Mustosen Ennin kirjoja luin aikoinaan eli parikymmentä vuotta sitten aika paljonkin, mutta viimeisistä kirjoista en tiedä muuta kuin sen, että aika paljon niitä näköjään kirjastosta lainataan.
VastaaPoistaHavastetta en olekaan koskaan lukenut. Viime kesänä minulla oli yksi hänen kirjansa lainassa, mutten innostunut lukemaan.
VastaaPoistaBlogissani on sinulle jotakin!
Top Ten -haaste sinulle blogissani!
VastaaPoista