Jälleen pari lyhyttä: Fowler ja Sahlberg

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme. Tammi. 2015. Englanninkielinen alkuteos We Are All Completely Beside Ourselves. Suomentanut Sari Karhulahti. 364 sivua.

Olimme ihan suunniltamme on koskettava, puhutteleva ja riipaiseva perhetarina. Romaanin teemat ovat painavia, käsitteleehän Fowler muun muassa tieteen etiikkaa, mutta yhtä lailla minua alati kiinnostavaa muistelemista ja muistamista sekä vanhempien vastuuta ja perheenjäsenten välisiä suhteita.

Kirjan kertojana toimii Rosemary, joka aloittaa tarinansa keskeltä, vuodesta 1996, jolloin "meidän perhe oli ollut jo kauan juuri niin pieneksi kutistunut kuin se vanha kaitafilmi ennusti, jossa olimme vain minä, äiti ja näkymätön mutta tietenkin kameraa käyttävä isä". Rosemary opiskelee ja tapaa monien sattumusten summana pitkästä aikaa veljensä Lowellin, joka on aikoinaan jättänyt perheen Fern-sisaren kadottua. Kirjan edetessä selviää, mitä Fernille on tapahtunut sekä missä Lowell on liikkunut selvitellessään sisarensa katoamiseen liittyviä asioita.

Fowler on kirjoittanut hienon ja mielenkiintoisen kirjan. Olimme ihan suunniltamme on hyvin kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja mieleenpainuva romaani. Tämäkin helmi olisi jäänyt lukematta, ellen olisi lukenut blogikollegoiden kiittäviä postauksia (googlettamallahan niihin pääsee käsiksi - tää on nyt niin laiska, ettei jaksa linkittää).

Tästä kirjasta kirjoittaminen on varsin haastavaa. On nimittäin pidettävä kieli keskellä suuta, ettei tulisi kertoneeksi liikaa juonesta. Lukekaa kirja itse, niin tiedätte miksi.

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat. Like. 2015. 156 sivua.

Olen lukenut joskus Asko Sahlbergia, kirja taisi olla Tammilehto, mutten nyt muista sen tarkemmin, mitä kirjasta pidin. Irinan kuolemat löysin kirjaston uutuuksista ja kiinnostuin siitä takakansitekstin perusteella.

Irinan kuolemat on pienoisromaani Irinasta, joka lähetetään talvella 1944 Ruotsiin sotalapseksi. Ennen saapumistaan Länsi-Ruotsiin Irina matkustaa pitkän matkan, jonka aikana joutuu junaonnettomuuteen ja kohtaa ensimmäisen kuolemansa.

Koti raunioituneessa Helsingissä sekä pommitusten ja ilmahälyytysten äänet vaihtuvat suuren ja ahdistavan sukukartanon hiljaisuuteen. Talossa asuu Irinan ruotsalainen perhe, Äiti-Saskia, Isä-August ja näiden tytär Hedvig. Suomalaisella sotalapsella ei ole tuossa talossa eikä ympäröivässä kylässä mitään arvoa, mistä kertoo kirjan toisen sotalapsen surullinen kohtalo. Myös Irina kokee itsensä näkymättömäksi ja hylätyksi.

Irinan kuolemat on surullinen ja ahdistava kirja lapsesta, joka lähetetään sodan jaloista näennäisesti turvallisempaan, mutta todellisuudessa hyvin ahdistavaan ja hämmentävään maailmaan. Irina kuitekin oppii jollakin tavalla luovimaan tuossa kummallisessa maailmassa, mutta joutuu maksamaan selviytymisestään kovan hinnan. Irinan kuolemissa on kuitenkin, synkkäsävyisyydestään ja rankkuudestaan huolimatta, myös kauneutta ja toivon pilkahduksia.

Alussa minulla oli jonkin verran vaikeuksia tottua Sahlbergin ilmaisuvoimaiseen kieleen, mutta kun totuin siihen, niin lukeminen eteni hyvin. Loppujen lopuksi ihan ihastuin Sahlbergin vahvaan kieleen, jossa hiljaisuus oli paksua, auto oli matkalla eilisiin, pelko oli kivi, jonka Irina oli vahingossa nielaissut tai metsä ryömi yöllä lähemmäksi - muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Norma koukutti, muttei kolahtanut

Sofi Oksanen: Norma. Like. 2015. 304 sivua. Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen.

Sofi Oksasen uutuusromaani Norma kertoo Normasta, jonka hiukset kasvavat vauhdilla ja jolla on muitakin erityisominaisuuksia, jotka tekevät hänestä kummajaisen. Kirjan alussa Norman äiti jää metron alle ja Norma lähtee selvittämään, tapettiinko hänet vai tekikö hän itsemurhan, ja jos teki, niin mistä syystä hän tuohon ratkaisuun päätyi. Samalla Norma joutuu mukaan vaaralliseen kuvioon, johon liittyy muun muassa hiusbisnestä ja kohdunvuokrausta. Itse asiassa Norma on tietämättään ollut jo pidempään mukana tuossa kuviossa, johon kytkeytyy ihmisiä äidin ystäväpiiristä ja suvun menneisyydestä.

Normaa voi lukea jännärinä, mutta siinä on mukana myös sadunomaisia ja yliluonnollisia elementtejä. Kirjassa vuorottelevat Normaa käsittelevä kerronta ja äidin äänellä kerrotut päiväkirjamaiset osiot, jotka  äiti on videokuvannut Normaa varten (nämä äidin kuvaamat osiot osoittautuvat lopulta ratkaiseviksi todisteiksi Normalle hänen selvittäessään äitinsä kohtaloa).

Ihan alussa Norman lukeminen tökki, muttei kuitenkaan  niin pahasti, että olisin jättänyt kirjan kesken. Romaani selkeästi parani loppua kohden, ja kun henkilöhahmot ja heidän asemansa tarinassa selvisivät minulle, eteni kirja ihan mukavasti, Lopulta alussa sekaannusta aiheuttaneet kirjan eri elementit ja irrallisilta tuntuneet langanpäät solmittiin ihan nätisti yhteen.

Olin ennen lukemista ihan tietoisesti välttänyt Normaa käsittelevien arvioiden ja postausten lukemista enkä näin ollenoikein tiennyt, mitä kirja käsittelee. Olin kuitenkin lukemaan ryhtyessäni virittäynyt tietylle Oksas-taajuudelle ja kun kirja ei ollutkaan yhtään samanlainen kuin Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat, niin pettymyshän siitä seurasi. Toki, kun kirjan aihepiiriä ajattelee vähänkin tarkemmin, niin kyllähän niitä yhtäläisyyksiäkin löytyy (esim. se, miten miehet käyttävät naisia ja heidän ominaisuuksiaan monin eri tavoin hyväkseen sekä se, miksi naiset suostuvat heitä hyväksikäyttävän koneiston osaksi).

Norma on kieltämättä hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu, mutta valitettavasti se ei nyt ihan riittänyt. Normasta nimittäin puuttuu se voima ja väkevyys, joihin olin ihastunut Viron historiaan liittyvissä Oksasen kirjoissa Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat. Tosin on heti perään sanottava, ettei Oksanen tietenkään voi loputtomiin pyörittää teoksissaan samoja aihepiirejä, vaan aivan uusi aihe ja erilainen käsittelytapa osoittaa hänen muuntautumiskykynsä. Ja se jos mikä kertoo kirjailijan lahjakkuudesta ja rohkeudesta. Vaikka Norma ei minulle ollutkaan täysosuma, vaan jopa hiukan hämmentäväkin lukukokemus, niin varmasti tällekin kirjalle löytyy ihailijansa.

Erityiskiitokset kannen suunnittelijoille Anne Kursulle ja Toni Härköselle. Kansi on tyylikäs ja se vihjaa sopivan hienovaraisesti kirjan teemasta.

Muita ja muunlaisia mielipiteitä kirjasta: esim. Mari A, Tuijata, MarikaOksa, Kirjakaapin kummitus, Kirjapolkuni, Kannesta kanteen, Nenä kirjassa, Savannilla.

Taisteluni-sarjan aloitus vakuutti

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I. Like, 2013 [2011].. Norjankielinen alkuteos Min kamp I (2009). Suomentanut Katriina Huttunen. 489 sivua.

Kaikki rituaalit eivät ole seremoniallisia, kaikkia rituaaleja ei ole selvästi rajattu. Jotkin niistä muotoutuvat keskellä arkea, ja ne tunnistaa vain siitä painokkuudesta ja latauksesta, jota tavanomaisuus äkkiä saa. Kun poistuin tuona aamuna Yngven kotitalosta ja lähdin kävelemään hänen perässään autolle, tuntui hetken verran kuin olisin astunut tarinaan, joka oli isompi kuin omani. Olin keskellä tarinaa jossa pojat lähtevät hautaamaan isäänsä...

Aloitinpa lopultakin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Ostin jo aikoja sitten sarjan ensimmäisen osan, mutta olen pantannut sitä hyllyssä odottamassa sopivaa lukuhetkeä. Ennen ensimmäisen osan lukemista ehdin hankkia myös sarjan kaksi seuraavaa osaa, joten lukemista riittää. Aion nimittäin jatkaa sarjan lukemista, sillä niin kovasti Taisteluni I minua viehätti ja sai minut koukuttumaan. Turhaan eivät blogikollegat ja muut lukijat ole Knausgårdia kehuneet.

Taisteluni I kertoo Knausgårdin lapsuus- ja nuoruusvuosista, mutta siinä ovat läsnä myös kertojan elämän myöhemmät vaiheet aina kirjoittamishetkeen asti. Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa ei ole mikään helppo kirja. Perhe hajoaa ja isä alkoholisoituu, mutta samalla Karl Ove varttuu ja elää hämmentävää nuoruuttaan, johon kuuluvat seksuaalisuuden herääminen, ensimmäiset humalat ja kiinnostus musiikkiin.

Kirjan läpäisevänä teemana on vaikea isäsuhde. Isä on hankala ja etäinen ihminen, jonka kuolemaa Karl Ove kuitenkin suree. Kirjan kuvaus isän kuoleman ja hautajaisten välisestä ajasta, jolloin Karl Ove siivoaa veljensä Yngven kanssa isän ja tämän äidin erittäin siivotonta kotia, on riipaiseva ja paikoin inhorealistinenkin. Ei liene kovin kaukaa haettua tulkita niin, että samalla kun Karl Ove pesee siivotonta taloa, hän ainakin jollakin tasolla puhdistuu vuosien aikana kertyneestä isäsuhteeseen liittyvästä karstasta ja liasta. Koska en tiedä, mitä sarjan myöhemmissä osissa käsitellään, en tiedä syntyykö tässä vaiheessa jo jonkinlainen sopu ja rauha isän ja tämän muiston kanssa, mutta kirjan loppua voisi kaiketi tulkita niinkin. Isän ruumiiseen ei liity enää kipeitä muistoja, vaan kertoja näkee sen lopulta elottomana ruumiina:
Tällä kertaa olin varautunut siihen mikä minua odotti, eikä isän ruumis jonka iho oli tummunut entisestään viimeisen vuorokauden aikana herättänyt niitä tunteita jotka olivat raastaneet minua edellisenä päivänä. Nyt näin vain elottoman ruumiin. Sen ettei enää ollut eroa sillä mikä oli kerran ollut isäni, ei pöydällä jolla hän makasi, ei lattialla jolla pöytä oli, ei seinässä ikkunan alla olevalla pistorasialla, ei johdolla joka vei vieressä olevaan lampettiin.

Joissakin keskusteluissa (en valitettavasti muista missä) on ihmetelty sitä, miten hyvin Knausgård muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa. Itse en usko, että hän oikeasti muistaa kaiken, mistä kirjoittaa, vaan tilkitsee muistin aukkoja kuvitteellisella aineksella. Vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen teos, niin ainakin minä luin tätä kirjaa romaanina, jossa kerrotaan Karl Ove Knausgård -nimisen romaanihenkilön elämästä. Jonkin verran tätä kiehtovaa faktan ja fiktion suhdetta onkin pohdittu myös muissa kirjaa käsittelevissä blogikirjoituksissa, joista laiskuuttani linkitän nyt vain Katjan tekstin.

Vaikka kyseessä onkin ajallisesti ja temaattisesti hyppivä romaani, niin lukija pysyy hyvin mukana. Taisteluni I on todella kiehtova muistoista kiinnostuneelle lukijalle, onhan se uskollinen muistelmien fragmentaarisuudelle ja kaleidoskooppisuudelle. Kirjoittaja ei kerro elämäänsä liittyvistä tapahtumista ja tunnelmista kronologisesti, vaan muistikuvat synnyttävät uusia muistikuvia ja kertoja seuraa tätä muistojen polkua. Tässä on kuitenkin huomattava, että kyse on kerronnallisesta ratkaisusta, sillä kirjoittaja ei seuraa muistojen polkua mitenkään hallitsemattomasti, vaan luo kerronnallaan sellaisen kuvan ikään kuin niin tekisi. Ja taitavasti hän sen tekeekin.

Knausgårdin teos on monella tavalla ansiokas. Pidin todella paljon sujuvasta, pakottomasta, helposti etenevästä ja soljuvasta kerronnasta. Siitä voidaan tietenkin kiittää kirjailijan lisäksi myös suomentajaa, Katriina Huttusta. Knausgård on myös taitava eri aikatasojen liittämisessä toisiinsa, sillä eri aikatasot vaihtuvat mutkattomasti. Samoin siirtymät Knausgårdin muistoista syvällisiin, muun muassa elämää ja kuolemaa koskeviin pohdintoihin ovat luontevia. Jonkin verran välillä on tyhjäkäyntiä ja jaarittelua, muttei kuitenkaan niin paljon, että se haittaisi, sillä kokonaisuutena Taisteluni I toimii, vakuuttaa ja koskettaa.

Ala-Harjaa novelleina: Reikä

Riikka Ala-Harja: Reikä. Like. 2013. 154 sivua.

Luin syksyllä Riikka Ala-Harjan Maihinnousun, ja olin tätä ennen jo käynyt kuuntelemassa kirjailijaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa. Pidin sekä Ala-Harjan suullisesta että kirjallisesta ilmaisusta ja halusin jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista. Kirjaston uutuuksissa odotti jokunen kirjastoreissu sitten Ala-Harjan novellikokoelma Reikä, joka ehti vähän turhan pitkään seistä luettavien kirjojen pinossa ennen kuin siihen tartuin.

Reikä on Ala-Harjan ensimmäinen novellikokoelma, mutta toivon mukaan ei viimeinen, sillä sen verran hyvin kirjailijan tyyli taipuu myös lyhyempään kerrontaan. Kieli on notkeaa ja oivaltavaa ja näitä novelleja oli mukava lukea. Ala-Harjan kerronta on välillä synkkää ja välillä paikoin hauskaa ja tragikoomista, mutta ennen kaikkea tarkkanäköistä.

Teos koostuu 12 novellista, ja yhtä novellia lukuunottamatta ne ovat lyhyehköjä ja napakoita. Kirjan pisin, jännitteisin ja mielestäni herkullisin novelli Tarmo kertoo 50-vuotispäiviinsä valmistuvasta kirjastonhoitajasta. Syntymäpäivä ei etene niin kuin Tarmo olisi toivonut, sillä vieraita ei kuulu, niskat menevät jumiin ja naapurin vanha rouva soittelee ovikelloa vähän turhan usein. Päivästä kuitenkin sukeutuu hyvä ja Tarmo oivaltaa, ettei hänen kannata pahemmin katsella taakse- vaan eteenpäin.

Löysin blogistaniasta muutaman Reikää käsittelevän postauksen. Mari A ei vakuuttunut, kun taas Nannaan novellien pelkistetty kerronta, ytimekkäät lauseet sekä tarinoiden aukkoisuus ja vihjailevuus tekivät vaikutuksen. Janelle Reikä oli nopea lukukokemus, "joka tuli ja meni eikä pitänyt sen enempää meteliä itsestään". Arja epäilee, että hänellä on muistissa reikä, kun kirjasta ei jäänyt oikein mitään mieleen. Postausten lisäksi kirjasta kiinnostuneiden kannattaa käydä lukemassa Savon Sanomien ja Parnasson arviot.

Maihinnousun maisemissa

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like. 2013 [2012]. 220 sivua.

Aika kulkee hitaasti. Takana on yksi hyvä päivä ja yö enemmän.
Alice sanoo, että joskus kaikki lakkaa, kaikki muuttuu ja taittuu pois.

Riikka Alaharjan Maihinnousu on vahva teos keski-ikäisen ransalaisnaisen, Julien rankasta elämänvaiheesta. Julie ja tämän mies Henri ovat eroamassa, ja samaan aikaa heidän tyttärensä Emma sairastuu leukemiaan. Näistä aineksista olisi voinut syntyä melodramaattinen ja ylitunteellinen tarina, mutta onneksi näin ei ole käynyt. Sen sijaan teos kasvaa Ala-Harjan käsissä koskettavaksi kuvaukseksi elämän yllätyksellisyydestä ja rankkuudesta, mutta myös selviytymisestä.

Kirjailija kuljettaa syöpä- ja avioerotarinoiden rinnalla taidokkaasti myös tarinaa Normandian maihinnoususta (Julie on Normandian maihinnousua tutkinut historioitsija, joka vetää maihinnousu-rannalla opastettuja kierroksia). Jenni toteaa oivaltavasti omassa postauksessaan Maihinnousun olevan kirja sodasta. Aviopuolisoiden välisen sekä lapsen ja leukemian välisen sodan lisäksi teoksessa on läsnä sota Normandiaan ja maihinnousuun liitettynä, muistettuna ja kerrottuna. Kirjaa aloittaessani mietin, miksi maihinnousu on niin vahvasti mukana, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen vakuuttuneempi olin siitä, että ratkaisu on toimiva ja vahvisti kirjan keskeisiä teemoja.

Maihinnousu imaisi minut heti alusta asti mukaansa ja piti otteessaan viimeisille sivuille asti. Kirjan jälkimakukin on ollut vahva. Erinomainen, ilmaisultaan tiivis ja uskottava kirja, joka toimi myös hyvin lukujumini avaajana lokakuun alkupuolella.

PS. Osallistun tällä kirjalla Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

Vakuuttavaa Oksasta: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012. 366 sivua. Kansi: Mika Perkiökangas.

Sofi Oksasen uutuuskirjasta Kun kyyhkyset katosivat käytiin jo ennen sen ilmestymistä todella paljon keskustelua mediassa. Jopa siinä määrin, että osa kirjallisuuden harrastajista näytti ihan kyllästyneen moiseen mediavyörytykseen. Esimerkiksi osa kirjabloggaajista kertoi loppukesästä, etteivät he ihan heti riennä uutuuskirjaa ostamaan tai lainaamaan. Toisaalta monelle oli itsestäänselvää, että he lukevat uusimman Oksasen kirjan - ja vieläpä mahdollisimman pian. (Kirjasta käytiin kiinnostavaa keskustelua Kirsin kirjanurkassa elokuussa ennen kirjan ilmestymistä.)

Ajattelin, että annan pahimman pölyn laskeutua ja luen kirjan hiukan myöhemmin. Varasin kuitenkin kirjan kirjastosta alkusyksystä, koska kuvittelin, että saan jonottaa kirjaa loppuvuoteen, mutta yllättäen sainkin kirjan hyppysiini viime viikolla. Odotukseni olivat korkealla, sillä vaikutuin muutama vuosi sitten Puhdistuksesta. Ja kyllähän odotukset täyttyivät, sillä Kun kyyhkyset katosivat on vahva ja vaikuttava, erinomaisen hyvin kirjoitettu sekä kerronnallisesti ja rakenteellisesti haastava ja hieno romaani.

Takakansitekstin mukaan Kun kyyhkyset katosivat on "kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta". Toki Juuditin ja Edgarin erikoislaatuinen avioliitto on yksi romaanin punaisista langoista, mutta minulle kirja on ennen kaikkea kuvaus siitä, miten ihmiset toimivat äärimmäisissä olosuhteissa. Vaikka romaanin tapahtumat kiertyvätkin pääasiassa Edgarin ja Juuditin ympärille, niin keskeisiä henkilöitä ovat myös Rosalie ja etenkin tämän mies Roland. Hän on Edgarin serkku ja toimii kirjan alussa ja välillä lyhyinä jaksoina muuallakin kirjassa minä-kertojana.

Kun kyyhkyset katosivat tarkastelee näiden keskeisten henkilöhahmojen kautta Viron historiaa kahtena ajanjaksona, 1940- ja 1960-luvuilla, ja tarkemmin niinä vuosina, kun Viro oli ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan ja toistamiseen Neuvostoliiton miehittämä.

Mielestäni Oksanen on onnistunut luomaan kirjaansa hyvän jännitteen tarkastelemalla vuoron perään näitä kahta ajanjaksoa ja keskeisten henkilöiden toimintaa tuolloin. Tarkasteltavat vuosiluvut on merkitty lukujen alussa oleviin postimerkkeihin, joten lukiessa pysyi hyvin kärryillä siitä, mitä aikakautta käsitellään ja mikä valtio tuolloin oli vallassa.

Vaikka kirjan tarina onkin uskomaton, etenkin takinkääntäjä Edgarin osalta, niin silti pidän kirjaa uskottavana poikkeusaikojen kuvauksena. Kun kyyhkyset katosivat tarkastelee, miksi joistakin ihmisistä tulee oman maansa ja läheistensä pettäjiä. Romaani pohtii karmaisevalla tavalla ihmisen laskelmallisuutta, itsekkyyttä ja häikäilemättömyyttä samoin kuin sitä, miten ihminen on poikkeusoloissa valmis vaihtamaan niin aatteitaan kuin henkilöllisyyttäänkin. Toisaalta kirja kuvaa sitä, miten kaikki eivät vain jaksa ja kestä, vaan heidän mielensä järkkyy tai he pakenevat alkoholi- ja lääkehuuruihin.

Kun kyyhkyset katosivat ei ole ihan niin vetävä ja koukuttava kirja kuin Puhdistus. Mielestäni se on myös vaativampi ainakin siinä suhteessa, että sen lukeminen vaati enemmän keskittymistä. Välillä piti kieltämättä pinnistellä, että ymmärsi eri henkilöiden kytkökset eri aikoina ja etenkin sen, missä roolissa Edgar kulloinkin on. Joskus jopa jouduin palaamaan joihinkin aiempiin lukuihin ymmärtääkseni tiettyjä kirjan tapahtumia. Kuitenkin kirjan loppua kohden, kun eri henkilöiden tekemiset ja kohtalot ja heidän kytköksensä alkoivat paljastua, jännite kasvoi ja luin kirjaa aivan yhtä intensiivisesti kuin Puhdistustakin.

Suljettuani kirjan kannet, tunsin suurta mielihyvää ja kiitollisuutta hienosta lukukokemuksesta. Itse asiassa tajusin jossakin vaiheessa kirjaa lukiessani, että suhtauduin kirjaan kirjana. Eli kaikki se häly ja hypetys Sofi Oksasen ja tämän kirjan ympärillä vain jäi taustalle tarinan kuljettaessa minua naapurimaamme Viron menneisyydessä.

Annan vielä lopuksi äänen romaanille. Tämä kohta muistuttaa minua jotenkin suosikkikirjailijastani Makinesta, ja jäi vain kauniina soimaan mieleeni. Eikö kuulostakin hienolta?

Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja kaikki tuo tapahtui ihmisten ilmoilla.

Kuulumisia sekä toukokuun luetut, osa 1

Tulipa pidettyä parin viikon mittainen tauko bloggaamisessa. Palasin maanantai-iltana muutaman päivän kiertomatkalta, jonka aikana kävin Hämeessä ja Helsingin seudulla juhlimassa kahta hienoa ylioppilasta. Ennen matkaa taas oli aika lailla opiskelu- ja työkiireitä. Olen kyllä lukenut ihan normaaliin tahtiin, mutta kirjoittamiseen ei ole löytynyt aikaa eikä energiaa.

Koska en nyt yksinkertaisesti ehdi kirjoittaa kunnollisia arvioita toukokuun aikana lukemistani kirjoista, niin ajattelin kuitata ne kirjoittamalla niistä kahdessa eri postauksessa lyhytarviot. Näin ollen, ja toivottavasti, pääsen kirjoittamaan tuoreeltaan arviot kahdesta nyt kesken olevasta kirjasta (Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia ja Jhumpa Lahiri: Tuore maa). Mainioita kirjoja molemmat.

Luin kuukauden aikana yhteensä viisi aika erilaista kirjaa. Lukutahti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellisinä kuukausina, mutta olen ihan tyytyväinen niin luettujen kirjojen määrään kuin sisältöönkin.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö. Tammi. 2012. Englanninkielinen alkuteos Gold Boy, Emerald Girl (2010). Suomentanut Seppo Loponen. 259 sivua.

Kultapoika, smaragdityttö on kiinalaissyntyisen, nykyisin Kaliforniassa asuvan Yiyun Lin ensimmäinen suomennettu teos. Tätä palkittua kirjailijaa on verrattu muun muassa niinkin merkittäviin kirjailijoihin kuin Ernest Hemingway, Raymond Carver ja Alice Munro.

Li kuvaa novelleissaan kiinalaisten elämänmenoa modernisoituvassa Kiinassa. Tosin parissa kertomuksessa kuvauksen kohteena ovat amerikankiinalaiset. Novellissa Vankila kerrotaan Yhdysvaltoissa asuvasta pariskunnasta, joka haluaa vielä lapsen sen jälkeen, kun heidän teini-ikäinen tyttärensä on menehtynyt. Pariskunta päätyy etsimään sijaissynnyttäjän Kiinasta.

Yksi kaikkein mieleenpainuvimmista novelleista on kirjan aloittava Ystävällisyys. Kokoelmasta yli kolmasosan kattava, varsin surumielinen novelli kuvaa eristäytyvän 41-vuotiaan naisen muistoja armeija-ajasta Keski-Kiinassa. Varsin vaikuttava on myös kolmen naisen verisisaruudesta kertova novelli Aika kiitää.
 
Yhdeksästä novellista koostuva Kultapoika, smaragdityttö oli minulle kiinnostava ja tarpeellinenkin tutustumismatka Kiinaan ja kiinalaisuuteen. Ja oikein nautittava sellainen.

Erlend Loe: Supernaiivi. Like. 1998. Norjankielinen alkuteos Naiv. Super.(1996). Suomentanut Outi Menna. 224 sivua.

Olen jo pitkään suunnittelut lukevani norjalaisen Erlend Loen läpimurtoteoksen Supernaiivi. Olen aiemmin tutustunut useampaankin Loen kirjaan, ja näin ollen kirjailijan hulvaton kirjoittamistyyli oli minulle jo ennestään tuttu.

Kirja kertoo 25-vuotiaan, henkilökohtaiseen kriisiin ajautuneen miehen tarinan. Minäkertoja kokee yhtäkkiä elämänsä merkityksettömäksi ja ryhtyy ratkomaan ongelmaansa. Yksinkertaiset toiminnot, kuten pallon heitteleminen ja hakan hakkaaminen samoin kuin elämän ihmeellisyyksien pohdinta aikaa ja avaruutta käsittelevän kirjan äärellä, mutta myös vierailu veljen luo New Yorkiin sekä tutustuminen Liseen auttavat päähenkilöä saamaan vähitellen vankan otteen elämästään.

Voin hyvin kuvitella, että ilmestymisaikanaan tämä kirja herätti paljonkin keskustelua, mutta jo aiemmin Loeta lukeneelle kirja ei sisällöltään eikä tyyliltäänkään ollut mitenkään yllättävä. Toki kyseessä on erittäin mainio ja hauska kirja, jonka mielelläni luin, mutten kuitenkaan nosta sitä muiden lukemieni Loen kirjojen yläpuolelle.

Murhan tutkintaa norjalaiseen tapaan

Kjell Ola Dahl: Murha näyteikkunassa. Like. 2006. Norjankielinen alkuteos Mannen i vinduet (2001). Suomentanut  Outi Menna. 414 sivua. 

Norjassa yksitoista kirjaa julkaisseelta Kjell Ola Dahlilta on tähän mennessä suomennettu kuusi dekkaria. Niistä viimeisin (Ystävyyden muisto) ilmestyi tämän vuoden alussa. Murha näyteikkunassa on järjestyksessään toinen Dahlin suomennetuista dekkareista. Kaikki kirjat ovat ilmestyneet Liken Rikos kannattaa -sarjassa.

Murha näyteikkunassa keskittyy kahdeksankymppisen Reinar Folke Jespersenin murhan tutkimiseen. Tämän oslolaisen antiikkikauppiaan ruumis löytyy yhtenä aamuna alastomana antiikkiliikkeen näyteikkunasta. Murhaa ryhtyvät selvittelemään varsin omalaatuinen apulaispoliisipäällikkö Gunnarstrada ja tämän kollega Frans Frølich (samaiset poliisit seikkailevat muissakin Dahlin suomennetuissa dekkareissa).

Gunnarstrada joutuu murhaa tutkiessaan sukeltamaan menneisyyteen ja selvittämään, miten sota-ajan tapahtumat liittyvät Jesperseniin ja hänen kuolemaansa. Vuorollaan epäilyksen alaisina ovat Jespersenin poika Karsten, nuori leski Ingrid ja tämän rakastaja, Jespersenille työskennellyt mies, salaperäinen taksikuski sekä Jespersenin veljet Emmanuel ja Arvid.  

Kirjan juoni on punottu hyvin eikä lukijalle tarjota mitään ennalta-arvattavaa loppuratkaisua. Kirjan edetessä ratkeaa paitsi murha, niin myös nuorta naista esittävän valokuvan  arvoitus ja se, mitä vainajan otsaan kirjoitettu numerosarja oikein merkitsee.

Kirjan vahvuuksia on kiinnostavan juonen kehittelyn lisäksi onnistunut ja uskottava henkilökuvaus. Pidin siitä, että Dahl, kuten monet muutkin pohjoismaiset dekkarikirjailijat, rakentaa poliiseistaan uskottavat ja elävät henkilöhahmot, joiden yksityiselämän kiemuroihinkin kirjassa useaan otteeseen kurkistetaan.

Minulla oli jostakin syystä aika pitkä tauko dekkareiden lukemisessa. Huomasin nauttivani aika lailla tällaisen hyvän dekkarin lukemisesta ja kirjan monimutkaisista juonen käänteistä.  Kaikin puolin kelpo dekkari.

Tähtiä: ★ ★ ★ ★-

Ihmeen ihana Ihmelapset

Roy Jacobsen: Ihmelapset. Like. 2011.  Norjankielinen alkuteos Vidunderbarn. Suomentaja: Päivi Kivelä. 280 sivua. 

Löysin taannoin kirjastomme uutuushyrrästä kiinnostavalta vaikuttavan kirjan, Ihmelapset. Kirjassa minua miellytti kansikuva, mutta myös sisältö vaikutti lupaavalta. Takakansitekstin mukaan kirja on ”lumoava kuvaus ihmeistä, joiden ei toivoisi olevan ihmeitä.”

Ihmelapset on norjalaisen Roy Jacobsenin toinen suomennettu kirja, ja ilmestynyt tänä vuonna. Ensimmäinen, Rajat, ilmestyi vuonna 2004. Se on Ihmelapset-kirjan tavoin Liken kustantama. Jacobsen on moneen kertaan palkittu kirjailija, ja tämä nimenomainen teos on saanut Kirjakauppiaiden palkinnon ja pysytellyt pitkään Norjan bestseller-listalla. Eikä suotta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Päähenkilö on kymmenvuotias Finn, joka kirjan alussa asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Isä on jättänyt perheen ja sittemmin kuollut tapaturmaisesti. Isä on selkeästi menneisyyttä eikä hänestä puhuta.

Sillä vaikka aika olikin Juri Gagarinin se ei missään nimessä ollut avioerojen vaan avioliiton aikaa, ja vain vuosi eron jälkeen isä menikin pois, niin kuin mutsi sanoi, työmaaonnettomuudessa. Minun isäni menehtyi nosturionnettomuudessa Akerin konepajalla. Minä en muista häntä enkä avioeroa enkä onnettomuutta, mutta mutsi muistaa meidän kummankin edestä, vaikka häneltä ei siis koskaan saakaan mitään konkreettisia tietoja, esimerkiksi siitä miltä isä näytti tai mitä hän teki mielellään ja mitä ei, vapaa-aikanaan, jos hänellä sellaista oli, mistä hän oli kotoisin ja mistä he puhuivat niinä onnellisina vuosina, joita heillä ilmeisesti täytyi olla silloin kun he odottivat minua; valokuvatkin mutsi pitää tiukasti piilossa, toisin sanoen sen ajan olemme jättäneet taaksemme.

Menneisyys ei kuitenkaan suostu jäämään taakse, vaikka äiti niin tahtookin. Isä on ehtinyt ennen onnettomuuttaan mennä uudelleen naimisiin huumeriippuvaisen naisen kanssa. Tuosta liitosta syntynyt tyttö, Linda, muuttaa asumaan Finnin ja tämän äidin luo. Linda ei ole kehittynyt normaalisti ja on aluksi sulkeutunut ja puhumaton. Lindan äiti on lääkinnyt häntä kuvitteellisen polvivaivan takia, ja kun lääkitys lopetetaan, tyttö muuttuu avoimemmaksi.  Vaikka Lindasta kehittyykin ajan mittaan valloittava persoona, niin silti jotkin ihmiset suhtautuvat häneen vieroksuen ja häntä pidetään epänormaalina. Finn puolustaa sisartaan, eikä aina seurauksitta.

Vaikka kertomus rakentuukin Finnin, tämän äidin ja Lindan ympärille, niin kirjassa on muitakin tärkeitä hahmoja. Näitä ovat perheen vuokralainen Kristian, Finnin kaverit ja naapurin lapset sekä äidin erikoiset sukulaiset ja lapsenlikkana toimiva Marlene. Etenkin salaperäinen Kristian on keskeinen henkilö, jonka merkitys Lindan kohtalolle selkenee vasta kirjan lopussa.

Jacobsen kuvaa hienosti lapsuutta 1960-luvulla, mutta ennen kaikkea pidän hänen tavastaan käsitellä Finnin tunteita, hänen isänkaipuutaan samoin kuin huolta siskostaan ja ristiriitaisia tunteita suhteessa äitiinsä. Kirjan myötä äidin ja Finnin suhde muuttuu.  Finn kokee, että äiti etääntyy hänestä ja vain hetkittäin Finn tuntee yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Äidillä taas on omat menneisyydestä juontuvat kipupisteensä, jotka hän joutuu kertomuksen edetessä kohtaamaan.

Huolimatta siitä, että kirjan henkilöiden elämä on vaikeaa,  ei kirja suinkaan ole synkkä. Kerrontaa sävyttää ja kantaa lämminhenkinen huumori. Mielestäni kirja onkin toivoa antava kertomus pojasta ja hänen ihanasta siskostaan ja äidistään, joka yrittää parhaansa mukaan selvitä elämän myrskyissä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Tähdet: ★ ★ ★ ★ ½