maanantai 30. toukokuuta 2011

Ystävämme Anna on täällä taas

Varmaan kaikki Vihervaaran Annan ystävät ovatkin jo huomanneet, että kanadalainen, L.M. Montgomeryn kirjoihin perustuva Anna ystävämme -sarja (Anne of Green Gables, 1985) on jälleen alkanut pyöriä TV 1:llä. Viimeksi se näytettiin reilu vuosi sitten.

13-osaisen sarjan ensimmäinen jakso näytettiin tänään maanantaina ja jatkoa seuraa kesäkuun puoliväliin asti joka päivä, lauantaita lukuunottamatta.

Katsoin ensimmäisen jakson ja huomasin olevani edelleen viehättynyt Annan tarinasta. Tämä nimenomainen sarja on mielestäni hyvä ja muistaakseni aika uskollinen kirjoille.

Sarjan lähetysaikataulu löytyy osoitteesta:  http://yle.fi/ohjelmat/1981

http://www.ksml.fi/multimedia/dynamic/00078/0403p__kuva_78616b.jpg

torstai 26. toukokuuta 2011

Lukunurkka-haaste: täällä(kin) luen


Vastauksena Jennin haasteeseen lukunurkasta, näytän teille yhden lukupaikkani. Tai oikeammin kaksi, sillä vaikka useimmiten luen olohuoneessamme olevassa nojatuolissa, niin joskus luen myös sohvalla. Lisäksi luen usein iltaisin sängyssä ja kesäisin ulkona terassillamme.

Mikä laulu, liverrys, viserrys ja piipitys....


Vanha kouluaikainen laulu jäi soimaan päähäni, kun eilen alkuyöstä kävin hoitokoiran kanssa pienellä metsäkävelyllä. Noin kilometrin päästä kantautuviin liikenteen ääniin sekoittui  lintujen laulua, viserrystä ja liverrystä. Myös käki kukkui lähellä. Ilma oli raikas sateen jäljiltä ja kesäyö valoisa. Mieli aivan lepäsi luonnossa ja alkukesän ihanuudessa.

Muuten elämäni onkin ollut aika kiireistä enkä ole yli viikkoon ehtinyt kirjoittamaan mitään blogiini. Lisäksi nettiyhteytemme on muutaman viimeisen päivän aikana temppuillut. Nyt näyttää onneksi toimivan ihan hyvin.

Viime viikon lopulla kävin saattamassa isäni siskon eli tätini viimeiselle matkalleen. Seuraavana päivänä tapasin joitakin lukioaikaisia koulukavereitani pienimuotoisessa luokkakokouksessa. Surun keskellä iloitsin vahvasti sukulaisten ja kouluaikaisten kavereiden kanssa vietetystä ajasta, mutta tapaamiset laittoivat myös pohtimaan ajan rientämistä ja omaa paikkaani sukupolvien ketjussa. Isoja kysymyksiä, joita aina välillä on hyvä miettiä.

Tämän viikon ohjelmassa on ollut puutarhatöitä, mutta myös lukupiirin kevätkauden päättäminen ja yksi informaatiotutkimuksen tentti. Nyt sitten pitäisi vähin erin ryhtyä valmistautumaan tyttärelle järjestettäviin valmistujaisjuhliin. Onneksi on aikaa myös lukea romaaneja ja kirjoittaa. Kirjakaappiin onkin kertynyt aika lailla luettavaa, koska olen varaillut ahkerasti muiden bloggaajien esittelemiä kirjoja. Muutama aiemmin luettu kirjakin odottaa, että ehtisin niistä kirjoittaa blogiini. 

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Onnistuneiden yösoittojen parissa


Kazuo Ishiguro: Yösoittoja.  Tammi. 2011. (Englanninkielinen alkuteos Nocturnes ilmestyi Isossa-Britanniassa 2009, suom. Helene Bützow)

Joskus vain käy niin, että jokin kirja tai kirjailija pääsee yllättämään. Näin minulle kävi, positiivisessa mielessä, kun luin Kazuo Ishiguron Yösoittoja. Olin toki kuullut Ishigurosta, mutta en ollut aiemmin hänen tuotantoonsa tutustunut, vaikka häneltä on suomennettu jo viisi teosta. 

Yösoittoja on viiden musiikkiin liittyvän novellin kokoelma. Novelleissa minä-kertojat pohtivat ja puntaroivat omaa elämäänsä tai kuvaavat toisten ihmisten elämän käännekohtia. Kirjan henkilöihin kuuluu muun muassa kahvilamuusikoita, entisaikojen kuuluisuuksia ja nuoria lupauksia.

Kirjan ensimmäinen ja viimeinen novelli sijoittuvat Venetsiaan. Ensimmäisessä novellissa tavataan entinen iskelmähurmuri Tony Gardner ja puolalainen kitaristi Jan, joka lupautuu auttamaan Gardneria, kun tämä haluaa esittää serenadin vaimolleen. Viimeisessä novellissa taas unkarilainen sellisti Tibor saa soitto-opetusta amerikkalaiselta naiselta, joka kertoo olevansa sellovirtuoosi. 

Toisessa ja kolmannessa novellissa ollaan Britanniassa. Lontooseen sijoittuvassa novellissa ”Come Rain or Come Shine” lukija tapaa avioparin ja heidän ystävänsä Rayn. Tämä novelli on hauska, mutta samalla myös katkeransuloinen tutkielma siitä, mitä aika tekee ystävyydelle ja rakkaudelle. 

Pidin kaikkein eniten neljännestä novellista,  jossa nuori kitaristi ja lauluntekijä viettää kesää siskonsa kahvilassa Malvern Hillsissä ja tutustuu sveitsiläiseen pariskuntaan. Kirjan niminovellissa lukija viedään Hollywoodiin seuraamaan kauneusleikkauksesta toipuvien Lindyn ja Steven tarinaa, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

En osaa tarkemmin analysoida, miksi pidin niin kovasti tästä kirjasta. Ainakin ihastuin, tai oikeammin rakastuin, Ishiguron tyyliin, kieleen ja kerronnan tapaan. Pidin myös kirjailijan tavasta kertoa kipeistäkin asioista huumorin ja väliin myös farssin keinoin. Kirjan vetävyydestä kertoo hyvin se, että otin kirjan unilukemiseksi ja luin siitä herpaantumatta ja yhtä soittoa kolme ensimmäistä novellia. Viimeiset kaksi säästin seuraavalle illalle. 

Luen aika paljon ja olen oppinut valikoimaan lukemiseni niin, että melkein kaikki kirjat ovat lukukokemuksena ihan hyviä tai vähintään tyydyttäviä, mutta kuitenkin aika harvoin pääsen lukemaan jotain ainutlaatuista ja merkittävää. Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä löytää loppumattomalta tuntuvasta kirjamerestä uusi aarre. Olenkin erittäin iloinen, että löysin Ishiguron!

Tähdet: ★ ★ ★ ★ +

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Erja kuten myös  Kirjapeto. 

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Haaste: Nostalgian jäljillä

Järjellä ja tunteella -blogin Susa laittoi liikkeelle todella mielenkiintoisen ja mainion Nostalgian jäljillä -haasteen, jota en missään nimessä halua jättää väliin.

Susa kirjoittaa haasteesta näin:
Onko teillä monia kirjoja, joiden lukemisesta on jo suorastaan iäisyys, mutta yhä vaalitte tuota lukukokemusta rakkaana, puhuttelevana ja ikimuistoisena? Lempikirjoja kysyttäessä luettelette yhä noita samoja kirjoja, vaikka lukemisesta olisikin jo niin pitkä aika. Mietittekö koskaan, tuntuisiko kirjan lukeminen enää yhtä mullistavalta, hienolta kokemukselta vai oletteko jopa lukeneet jo uudestaan joitakin vanhoja suosikkejanne vuosien takaa?

Valitse vähintään kolme sellaista kirjaa, jotka ovat aikanaan tehneet sinuun niin vahvan vaikutuksen, että edelleenkin muistelet kirjoja kaihoten ja saatat jopa nimetä ne lempikirjoja kysyttäessä. 

Kirjojen lukemisesta täytyy olla vähintään viisi vuotta aikaa, mielellään toki enemmänkin. Mutta koska blogini lukijakunta on iältään uskoakseni kaikkea noin 20-60 vuoden väliltä, ei tuo raja voi siksi olla esimerkiksi 10 vuotta, vaikka sitä alunperin ajattelinkin.

Lukuaikaa on vuoden loppuun asti. 

Aion lukea haasteen puitteissa ainakin seuraavat kolme kirjaa:
- Michael Cunningham: Tunnit
- Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
- Kate Atkinson: Museon kulisseissa

Kaikki kolme kirjaa olen lukenut yli kymmenen vuotta sitten, Atkinsonin kirjan luultavasti vuonna 1997 ja Joutavuuksien jumalan varmuudella kesällä 1999. Tunnit taas olen lukenut vuonna 2001 (siitä olen tuolloin myös kirjoittanut kirjapäiväkirjaani - mielenkiintoista katsoa täsmäävätkö ajatukset ja tuntemukset edelleen).

"Jännitän" eniten Cunninghamin kirjan lukemista, koska se oli aikoinaan minulle todella tärkeä kirja ja huikea lukukokemus. Pidin kyllä myös kovasti noista kahdesta muustakin ja pidän niitäkin lempikirjoinani. Silti ne eivät nouse mielessäni ja muistikuvissani yhtä merkittäviksi kuin Tunnit. Mikähän on tilanne lukemisen jälkeen?

perjantai 13. toukokuuta 2011

Elefantin matkassa Lissabonista Wieniin

José Saramago: Elefantin matka. Tammi. 2011. (Suomentanut: Sanna Pernu. Portugalinkielinen alkuteos A Viagem do Elefante ilmestyi 2008.)

Vuonna 1998 Nobel-palkittu José Saramago on kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Vaikka olinkin kuullut hänen kirjojaan kehuttavan, niin tartuin Elefantin matkaan oikeastaan ilman mitään isompia ennakko-odotuksia. Lainasin kirjan kirjastomme uutuuksista, koska sen tarina vaikutti kiinnostavalta kansilipeen ja takakannen tekstien perusteella. Toki sekin, että kirja kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon vaikutti lainauspäätökseeni.

Kirjan taustalla ovat todelliset tapahtumat.  Portugalin kuningas Juhana III oli tuottanut 1500-luvun puolivälissä elefantin Intiasta Lissaboniin, ja antoi tämän vuonna 1551 lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille.

Kuningatar supisi rukouksen ja oli jo aloittanut seuraavan, kun hän yhtäkkiä keskeytti ja melkein kiljaisi, Onhan meillä salomo, Mitä, kuningas kysyi hämmästyneenä, ymmärtämättä äkillistä juudan kuninkaan esiin manaamista. Niin, salomo, se elefantti, Ja mihinkähän minä nyt tässä elefanttia tarvitsisin, kuningas kysyi jo hieman kärttyisästi. Lahjaksi, armollinen herra, häälahjaksi, kuningatar nousi vuoteesta innoissaan, suorastaan haltioissaan. Ei se ole häälahja. Sama se sille. Kuningas nyökytti hitaasti päätään kolme kertaa, piti tauon ja nyökkäsi toiset kolme kertaa, minkä jälkeen hän totesi, Ajatus on mielenkiintoinen.

Kirja kertoo Salomo-nimisen elefantin ja hänen saattueensa matkasta, joka alkaa Portugalista ja kulkee halki Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli Alppien , pitkin Inniä ja Tonavaa. Kirjan keskushenkilönä on elefantin hoitaja Subhro. (Arkkiherttua kylläkin nimeää molemmat uudelleen, jolloin elefantista tulee Suleiman ja hoitajasta Fritz.) Kirjassa seikkailevat myös kuninkaalliset, portugalilaisen ratsuväen osaston sotilaat, itävaltalaiset kyrassieerit, kantajat, vartijat, papit, virkamiehet ja ylhäiset.

Kirjan takakansitekstissä lainataan Los Angeles Timesia: ”Saramagon elämänmyönteisin, leikkimielisin, humoristisin ja taianomaisin kirja”. Enpä osaa vertailla, kun en ole muita kirjoja Saramagolta lukenut, mutta minusta kirja oli ennen kaikkea hauska. Siinä tehdään pilaa kuninkaallisten erikoisista tavoista, katolisesta kirkosta ja yleensäkin ihmisten kummallisesta käyttäytymisestä. En osaa edes analysoida, mistä kaikista asioista kirjan hauskuus oikein kumpuaa. Ehkä se tapahtumien kuvaamisen ja kirjoittamisen tavassa ja sanavalinnoissa.

Saramagon kieli ja tyyli vaati alussa totuttautumista. Kuten edellä olevasta lainauksestakin näkyy, Saramago kirjoittaa erisnimet pienellä eikä merkitse erikseen repliikkejä. Hän myös käyttää pitkiä lauserakenteita. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena sen jälkeen, kun totuin tyyliin – ja kun kiinnostava tarina alkoi viedä mukanaan. Helsingin sanomien arviossa  todetaan näiden ratkaisujen olevan vieraannutuskeino, kun taas Savon sanomissa todetaan, että kustantajan pitäisi karsia pois tällaiset älyttömät ratkaisut. Onneksi näin ei ole tehty, koska kyse on kerronnantavasta, jolla taatusti halutaan kertoa jotain lukijoille (esim. uhmata konventionaalisia kirjoittamisen tapoja).

Tarina etenee kronologisesti, mutta välillä sen kertominen katkeaa erilaisiin kirjailijan kommentteihin ja pohdintoihin, joissa tarinan aikataso ja nykyaika kohtaavat. Saramago kirjoittaa kirjan alkupuolella:

Menneisyys on valtaisa kivikko, jonka poikki monet haluaisivat kulkea kuin moottoriteitä, kun taas toiset etenevät kärsivällisesti kiveltä kivelle ja kääntävät ne nurin, koska heidän on pakko tietää, mitä niiden alla on.

Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olevasta kohdasta, jossa pohdinta siitä, miksi elefantin matka tehtiin talvella laajenee pohdinnoiksi historiasta ja siitä, mikä on kirjailijan rooli tarinan kertojana ja muokkajana.  Ja huomaatkaa, miten tyylikkäästi kirjoittaja palaa takaisin elefantti-tarinaan tämän pohdintaosuuden jälkeen. 

Yhtä seikkaa on vaikea käsittää, nimittäin sitä, miksi arkkiherttua maksimilian päätti tehdä paluumatkan tähän vuodenaikaan, mutta historia on tallentanut sen kiistattomana, dokumentoituna tosiasiana, ja paitsi että sen takaavat historioitsijat, sen vahvistaa myös tämän kirjan kirjoittaja, jonka ottamat tietyt vapaudet tulee suoda anteeksi, ei ainoastaan siksi että hänellä on oikeus panna omiaan vaan myös siksi että hänen on ollut pakko täyttää tyhjät kohdat, jottei kertomuksen pyhä koherenssi katoaisi kokonaan. Itse asiassa on pakko myöntää, että historia ei ole pelkästään valikoiva vaan myös syrjivä, se poimii elämästä yksinomaan sen mikä sitä kiinnostaa yhteiskunnan historialliseksi katsomana materiaalina ja hylkää kaiken muun, nimenomaan sen mistä saattaisi löytyä varsinainen selitys asioihin, ilmiöihin, raakaan todellisuuteen. Totisesti, totisesti minä sanon teille, että on parempi olla romaanikirjailija, tarinankertoja, valehtelija. Tai elefantinhoitaja, huolimatta niistä päättömistä kuvitelmista, joihin hän tuntuu mieltyneen, johtuneeko sitten syntyperästä vai ammatista.

Sen lisäksi, että Elefantin matka on hauska, on se mielestäni myös viisas ja oivaltavasti kirjoitettu kirja.
 
Elefantin matkasta ovat kirjoittaneet ainakin Ilse, Mari A, Riina, Tuomo,  Elma Ilona, Kirsi Piha  

Tähdet: ★ ★ ★ ★

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Äitienpäivänä






Kiitos elämästä. Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
                             (Lauri Viita)



Onnellista Äitienpäivää äideille ja isoäideille!







torstai 5. toukokuuta 2011

The Versatile Blogger -tunnustus



Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastosta muisti minua tunnustuksella. Kiitos kaunis!

Tunnustuksen ideaan kuuluu kertoa eli tunnustaa itsestään seitsemän asiaa. 

1. Jos mahdollista, valvon aamuyöhön ja nukun aamupäivät.

2. Olen yhden ammatinvalintatestin mukaan taiteellis-tieteellinen. Tunnustan, että tuo luonnehdinta on osuva.

3. Kirjoitan välillä hassuja, loppusoinnullisia runoja, joita yksi ystäväni (terveisiä vaan Pariisiin) kutsuu pöljärunoiksi.

4. Olen puhelias ja avoin.

5. Haluaisin monta mäyräkoiraa (ainakin karkea- ja sileäkarvaisen).

6. Ajattelen usein (Tove Janssonin Syyslaulun sanoin): "Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan." Mutta olen tähän ikään oppinut jo hiukan hyväksymään sitä, ettei kaikkea ehdi ja tarvitsekaan ehtiä.

7. En kestä sitä, että lapset ja eläimet joutuvat kärsimään.

Lähetän tunnustuksen eteenpäin seuraaville (olen pahoillani, jos olette jo tähän vastanneet; en jaksa tarkistaa, joko olette saaneet tämän tunnustuksen):

Valkoinen kirahvi Kiinnostavasta Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista, jossa hyvä värimaailma
Clarissa Luovasta puuhastelusta ja kauniista kuvista
Sonja Lukuhetket-blogista, jossa on nyt meneillään lastenkirjallisuusviikko
Zephyr Kirjanurkkauksesta, jossa on kiinnostavia tekstejä ja silmääni miellyttävä layout

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Kirjaston ja ruusun päivä


Kävin tänään kirjastossa ja löysin taas aivan mahtavia kirjoja.

Ihanat naiset rannalla lainasin Keskiluokan arki -haasteeseen liittyen. Muut löytyivät uutuuksista eli ovat tämän tai viime vuoden kirjasatoa (paitsi Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha, joka on ilmestynyt 2008).



Eilisen Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi kirjastossamme jaettiin vielä tänään ruusuja. <3




Haasteellista arkea

Kun huhtikuun haaste on purkissa, on jälleen aika osallistua haasteeseen. Itse asiassa innostuin tästä Kirjavan kammarin Karoliinan mainiosta haasteesta, kun Sara siitä postasi (olin toki haasteen jo aiemminkin huomannut).  

Suomalaisen keskiluokan arki -haaste 2011 haastaa lukemaan vuoden 2011 aikana vähintään viisi kotimaista keskiluokkaista arkea kuvaavaa kirjaa yhteiseltä listalta.

Valitsin luettavakseni seuraavat kirjat:

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa
J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet
Regina Rask: Ei millään pahalla
Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jotta haasteessa olisi haastetta, valitsin sellaisia kirjoja, joita en muistaakseni ole aiemmin lukenut. Halusin myös valita itselleni uusia kirjailijoita. Tosin Fagerholmia olen lukenut aiemmin, mutten listalla olevaa Ihanat naiset rannalla. Tasapuolisuuden vuoksi halusin ottaa mukaan myös pari mieskirjailijaa.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Huhtikuu - hyvä lukukuu

Vaikka pidänkin erikseen lukupäiväkirjaa (välilehti Luettua 2011), niin laitanpa tähän vielä erikseen listan kirjoista, jotka olen huhtikuun aikana lukenut: 

- Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema. Gummerus. 2011.
- Carlos María Dominguez: Paperitalo. Basam Books. 2006.
- Katja Kaukonen: Odelma. WSOY. 2011.
- Eila Kostamo. Isänkuvat. WSOY. 2010.
- Amos Oz: Älä kysy yöltä. Tammi. 2010.
- Anders Roslund & Börje Hellström: Tyttö katujen alta. WSOY. 2010.
- José Saramago: Elefantin matka. Tammi. 2011.

Yllättävän paljon kirjoja olenkin ehtinyt lukea.Valitettavasti en ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa arviota läheskään kaikista kirjoista (vain kolmesta tähän mennessä), mutta aion kyllä vielä yrittää.

Kaukosen Odelma on todella hyvä kirja, mutta en vain jostain syystä osaa sanoa siitä oikein mitään. Tai oikeammin minusta tuntuu, että kaikki sanani vain latistaisivat kirjan ja sen, mitä ajatuksia ja tunteita kirja herätti. Saa nähdä, vieläkö sisältäni löytyvät sanat kirjaa kuvaamaan.

Barberyn kirja taas oli mulla kirjaston pikalainana (laina-aikaa viikko). Juuri kun sain kirjan luettua (lukupiirihommien ohessa), se pitikin jo palauttaa. Niin jäi arvio siitäkin hyvästä kirjasta kirjoittamatta.

Kuukauden kirjahelmeksi nostan Jacobsenin Ihmelapset, vaikka pidin todella paljon myös Odelmasta ja aika lailla myös Elefantin matkasta. Ja kun tarkemmin ajattelee, olivat kaikki luetut kirjat hyviä, olkoonkin ettei Roslundin ja Hellströmin kirja oikein yllä muiden lukemieni ruotsalaisten dekkareiden tasolle. Mutta omassa sarjassaan ihan luettava sekin.