torstai 28. toukokuuta 2015

Lyhytarvio Kantajasta


Kari Hotakainen: Kantaja. Kirjakauppaliitto. 2015. 140 sivua.

Tämänvuotinen Kirjan ja ruusun päivän kirja, Kari Hotakaisen kirjoittama Kantaja on pienoisromaani filosofian maisterista, joka ei saa oman alansa töitä. Ja kun "koulutustani vastaavaa työtä ei kerta kaikkiaan löydy, on haettava luonnettani vastaavaa työtä", päättelee Timo ja hakee töitä seurakunnasta. Hän saa määräaikaisen puistotyöntekijän pestin hautausmaalta ja huomaa pitävänsä hautausmaiden hoidosta ja hautojen kaivamisesta. Välillä hän auttelee suntiota arkun kantamisessa, kun monellakaan vainajilla ei ole riittävästi kantajia.

Työskentely hautausmaalla ja etenkin vainajien kantaminen hautaan laittaa Timon ajattelemaan kuolemaa ja ihmiselämän rajallisuutta. Lopulta hän ryhtyy kirjoittamaan vainajille muistopuheita, joita näille ei ole kukaan esittänyt. Suntio varoittelee ajattelemasta liikaa kuolemaa ja sen sijaan keskittymään elämään, mutta ajatukset eivät jätä rauhaan. Yritys saada sisältöä elämään nuoruudenrakastettu Hannelen avulla ei sekään oikein ota onnistuakseen, mutta taitaa sitä valoa sittenkin on näkyvissä. Takakantta siteeraten, tässä on "Koomisen kipeä ja koskettava tarina, joka ei pääty multiin".

Hotakaisen pienoisromaani oli minulle mukava kirjallinen välipala, jonka luin nopeasti. Ei mielestäni mitään vavahduttavaa ja suurta kirjallisuutta, mutta on ihan hyvä välillä lukea notkeakielistä tarinaa, joka etenee hyvin ja jossa huumori tuo keveyttä muuten aiheeltaan raskaaseen teokseen. Aihe on kiinnostava ja siitä saisi aikaan paksummankin romaanin, mutta mielestäni tämä ulkoisesti pieni kirja on ihan eheä kokonaisuus eikä se vaikuta kiireessä kyhätyltä kylkiäiskirjalta.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Puhutteleva Kun aika loppuu


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY. 2015. 251 sivua.

Hetken olen varma, että he ovat erehtyneet. Ei minun pojallani ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä nyt tapahtuu. Minun poikani on pieni lapsi. Minun poikani on lapsi, ajattelen, ja rautainen koura puristaa sydämen ja keuhkot luiseksi palloksi. Minun poikani on lapsi!

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on ollut viime aikoina paljon esillä kirjablogeissa ja jonkin blogikirjoituksen ansiosta minäkin tämän romaanin innostuin kirjastosta varaamaan. Voi olla, että odotukset ehtivät nousta vähän liiankin suuriksi, koska lukemani arviot ovat pääasiassa kiittäviä. Tosin on joukossa niitäkin, joissa kirjaa kyllä arvostetaan ja pidetään hyvänä, muttei sille kuitenkaan ole täysin sytytty.

Pakko myöntää, ettei tämä romaani ollut minullekaan ihan täysosuma. Itse asiassa on kummallista sanoa niin kirjasta, joka on teemaltaan hyvin tärkeä ja kaiken lisäksi ajankohtainen, puhutteleva ja koskettavakin, mutta jostain syystä Kun aika loppuu ei ollut ihan sataprosenttisesti minun kirjani. Tunnistan kyllä kirjan ansiot ja ymmärrän, miksi tämä on joillekin hyvin tärkeä romaani, mutta minun mielestäni jotain kuitenkin - ja valitettavasti - jäi puuttumaan. Tosin luulen, että tämä kuuluu siihen joukkoon kirjoja, joiden arvo nousee ajan myötä.

Kun aika loppuu ajoittuu tulevaisuuteen noin kahden vuosikymmenenen päähän. Se tarkastelee isoja ja tärkeitä kysymyksiä, esimerkiksi sitä, mihin ilmastonmuutos voi johtaa (ja on jo johtanut). Romaani osoittaa ja haluaa kaiketi myös varoittaa, mitä ilmastonmutos tekee ympäristölle ja ilmastolle sekä miten se vaikuttaa maailman eriarvoistumiseen. Romaani pohtii myös hienosti kysymystä vastuusta, eikä pelkästään vastuuta ympäristöstä, vaan itse kunkin ihmisen vastuuta toisista ihmisistä laajemmin, koko maailman mittakaavassa, mutta myös läheisten ihmissuhteiden tasolla.

Kirjassa näihin kysymyksiin pureudutaan yhden perheen kautta. Perheen äiti, Laura Anttila, on aina ollut aktiivinen ympäristöasioissa ja kiertää puhumassa ilmastonmuutoksesta. Lauran puoliso Eerik pyrkii rakentamaan parempaa maailmaan arkkitehtina, kun taas perheen tytär Aava tekee auttamistyötä lääkärinä Somaliassa. Kirjan keskeiset ja surulliset tapahtumat kiertyvät kuitekin Lauran ja Eerikin pojan Aslakin ympärille.  Aslak on nykytermein syrjäytynyt. Hän on ollut valloittava pikkupoika, josta on kasvanut epävarma, yksinäinen ja tasapainoton nuori aikuinen, joka luulee lopultakin löytäneensä ystävän ja tämän kautta tavan ja mahdollisuuden omalta osaltaan vaikuttaa maailman tulevaisuuteen.

Minua puhutteli romaanissa äidin näkökulma. Laura on itse lapsena jäänyt hoivaa ja rakkautta vaille eikä hän tästä syystä, mutta myös omien työkiireidensä takia, pysty ja ehdi oikein olemaan läsnä lapsilleen. Kyllä hän lapsiaan rakastaa ja ainakin Aslakin kanssa yrittää tehdä kaikkensa. Samalla kuitenkin Aada jää sivuun. Lauralla ei oikein ole välineitä rakkauden osoittamiseen ja häntä myös harmittaa Eerikin vetäytyminen, sillä Lauran mielestä tämä ei riittävästi pyri auttamaan poikaansa. Mielestäni Hirvonen onnistuu erinomaisesti kuvatessaan äidin tuskaa oman lapsen hädän äärellä ja tämän syyllisyyttä pojan äärimmäisten tekojen jälkeen. Ainakin minut romaani sai pohtimaan, miten parhainkaan halu suojella tai auttaa omaa lasta ei välttämättä aina riitä.

Kun aika loppuu sai myös pohtimaan auttamisen motiiveja: onko se pyyteetöntä vai ovatko taustalla itsekkäät syyt? Tokihan Laura ja Eerik pyrkivät parantamaan maailmaa omalta osaltaan, mutta samalla heillä ei ole voimia nähdä lähelle, omiin lapsiinsa. Aavan on toki ajanut Afrikkaan puhdas halu auttaa, mutta osaltaan myös halu paeta omaa elämää Suomessa ja olla mahdollisimman kaukana äidistään.

Myös Aslak pyrkii tekemään tekoja paremman maailman puolesta, Mutta auttaako hyväosaisten ihmisten silmitön surmaaminen ketään vai ovatko tappamisen motiivit ihan muualla? Entä jos tarkoituksena onkin täyttää aukko omassa sisimmässä ja löytää tarkoitus omalle olemassaololle? Hyvin, hyvin vaikeita kysymyksiä, joihin Kun aika loppuu ei anna vastauksia. Ja luulenpa, ettei sen ole tarkoituskaan antaa, vaan pikemminkin saada lukijat ajattelemaan. Minut kirja ainakin laittoi pohtimaan ihmisenä, läheisenä ja äitinä olemista samoin kuin miettimään, mihin piittaamattomuus ympäristöstä voi johtaa.

Hirvosen romaanista ovat kirjoittaneet mm. Omppu, Maria, Susa, Katja, Krista, Mari A ja Sara.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kiitos äiti


Kiitos, kun opetit näkemään kauneutta.
Vähän vaatii liina tärkätä,
ruusukupit laittaa,
kattaa kammarin puolelle.

Kiitos, kun avasit runokirjan,
teit tuttavaksi
Pohjanpään viisaat sanat
tai Harmajan hauraat säkeet.
Kiitos, kun kasvoin kukkien maassa.

Kiitos äiti.


Annukka Tiitisen runon osuvin sanoin ja kiitollisena omasta äidistäni Liisasta
sekä mummoistani Ailista ja Olgasta toivotan 
Hyvää äitienpäivää äideille ja isoäideille!

perjantai 8. toukokuuta 2015

Stoner: kirja elämästä


John Williams: Stoner. Bazar. 2015. Englanninkielinen alkuteos Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 306 sivua.

Niin Stoner aloitti sieltä missä oli havahtunut - pitkä, laiha, kumara mies samassa salissa jossa hän oli istunut pitkänä, laihana, kumarana poikana kuuntelemassa sanoja jotka olivat johtaneet hänet sinne missä hän nyt oli. Hän ei koskaan mennyt siihen saliin vilkaisematta tuolia jolla oli istunut ja ihmetteli aina hiukan sitä, ettei yhä istunut sillä.

Jo vuonna 1965 julkaistu, mutta vasta vuonna 2006 suosioon noussut ja sittemmin useille kielille käännetty John Williamsin Stoner teki vaikutuksen myös minuun. En suorastaan itkenyt kirjaa lukiessa, mutta pala nousi kurkkuun useitakin kertoja, sillä niin surumielinen, mutta samalla suuri tämä kirja on. Stoner ei kuitenkaan missään nimessä ole ahdistavasti vaan pikemminkin kauniisti surullinen.

Romaani kertoo vaatimattomista oloista lähtöisin olevan yliopisto-opettaja William Stonerin elämästä. Stonerin piti isänsä lailla ryhtyä maanviljelijäksi, mutta juuri isänsä kehotuksesta hän päätyy opiskelemaan yliopiston maatalouden tiedekuntaan. Stoner kuitenkin löytää myöhemmin oman alansa ja intohimonsa kohteen kirjallisuudesta, jota jää apulaisprofessorina tutkimaan ja opettamaan yliopistolle.

Stoner on paitsi surullinen ja koskettava niin myös eleetön romaani. Päähenkilö ei ole suurmies, vaan ihan tavallinen, joskin tavallista lahjakkaampi ihminen, joka omistautuu rakastamalleen työlle, mutta epäonnistuu avioliitossaan. Valoa ja iloa elämään tuovat työ ja joksikin aikaa myös avioliiton ulkopuolinen suhde.

Itse asiassa Stonerin elämäntarinassa ei ole mitään hohdokasta, mutta jotenkin Williamsin kerronta vain vie mukanaan, vetää puoleensa, koskettaa ja puhuttelee. Että joku osaakin kirjoittaa näin upean romaanin elämästä ja ihmisestä! Se kummastuttaa ja vetää tällaisen puheliaankin ihmisen aika hiljaiseksi enkä oikein pysty omilla sanoillani kirjan suuruutta tavoittamaan ja välittämään. Lisäksi Stonerin arvo vain nousee, mitä pidempään lukemisesta on kulunut.

Stonerista on kirjoitettu paljon blogeissa. Suketuksen blogista löytyy lista kirjaa käsittelevistä blogiteksteistä.

PS. Varoituksen sana sinulle, joka et ole kirjaa vielä lukenut: älä missään nimessä lue alussa olevaa saatetta, jos ja kun haluat saada itse selville, mitä kirjassa tapahtuu! Olin jo pilaamassa lukukokemustani, kun erehdyin aloittamaan saatteen, mutta onneksi tajusin aika pian hypätä suoraan tarinaan.