tiistai 31. heinäkuuta 2012

Heinäkuun runsas lukusaalis

Tänään on ollut täällä meillä päin kesän helteisin päivä (epävirallinen "sääasemamme" näytti alkuiltapäivästä 34 asteen lukemaa). Muutenhan tämä heinäkuu on täällä, kuten muuallakin päin Suomea ollut erittäin sateinen.

Sateesta vai mistä lie johtunut, mutta ehdin tässä kuussa lukemaan ennätyksellisen monta kirjaa (yhdeksän!) muiden puuhastelujen ohessa. Ja millaisia kirjoja! Kuukauden parhaimman kirjan tittelin saa Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, mutta paljon sille eivät häviä Makine, Lahiri, Kähkönen ja Tikkanen.  Ikuisen rakkauden kosketuksia oli taattua Makine-laatua, ja pidin kovasti myös Jhumpa Lahirin kirjasta Tämä siunattu koti, josta on tulossa arvio piakkoin. Erinomaisten kirjojen kategoriaan kuuluvat myös Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät (siitäkin kirjoitan vielä) ja Märta Tikkasen Yksityisalue, johon tartuin Tikkas-teemaviikonlopun tiimoilta.

Noiden sykähdyttävien kirjojen lisäksi ehdin heinäkuussa lukemaan vihdoinkin myös Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla, josta vaikutuin kyllä kovasti, mutta jota minun pitää vielä jonkin aikaa sulatella ennen kuin osaan sanoa, onko kirja erinomainen vaiko hyvä. Eikä missään nimessä huono ollut Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Palaan molempiin kirjoihin vielä erillisen postauksen muodossa.

Itse asiassa en kokenut heinäkuussa yhtään kirjallista pettymystä, sillä Nesserin Kokonaan toinen juttu ja Denise Minan Yksin yössä olivat molemmat hyviä dekkarigenren edustajia, olkoonkin että pidin Nesseristä enemmän. Yksin yössä palautui jo kirjastoon, joten siitä en enää kirjoita arviota, mutta uskon jatkossankin lukevani Denise Minaa dekkarinälän yllättäessä.

                                 *************************************

Osallistuin kuukauden alkupuolella muutaman muun kirjabloggarin kanssa Kuopio-tapaamiseen. Oli oikein mukava tavata ihanat kirjaihmiset nimien ja nimimerkkien takana, tutustua kirjalliseen Kuopioon ja kävellä Kähkösen kirjojen tapahtumapaikoilla. Tapaamisestamme raportoi tuoreeltaan mainio paikallisoppaamme Amma sekä kirjoitti Kähkös-hengessä Minna.

Elokuussa sitten taas uudet kirjalliset seikkailut. Mitähän luettuja ja lukemattomia kirjoja tuostakin  yöpöydälläni olevasta pinosta löytyy?



maanantai 30. heinäkuuta 2012

Upeaa ja koskettavaa Makinea

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY. 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Livre des brèves amours éternelles. 158 sivua. Kansi: Martti Ruokonen.


Blogini lukijoille ei taatusti ole jäänyt epäselväksi, että Andreï Makine on yksi suosikkikirjailijoistani. Vuonna 1995 ilmestynyt Ranskalainen testamentti lukeutuu kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusteni joukkoon, ja vaikka myöhemmin ilmestyneet Makinet eivät ole minun mielestäni ihan yltäneet sen tasolle, niin olen kyllä pitänyt jokaisesta Makinen teoksesta.

Ikuisen rakkauden kosketuksia on kahdeksasta toisiinsa löyhästi liittyvästä kertomuksesta koostuva teos, jossa tarinoi kirjailijan alter egoa muistuttava minäkertoja. Joissakin kertomuksissa kertoja palaa lapsuuteensa orpokodissa ja muistelee aikaa, jolloin uskoi ihannevaltioon ja koki  hypnoottista yhteenkuuluvuutta ihmismassan kanssa marssiessaan punaisten lippujen häikäisevässä vyöryssä tovereidensa kanssa. 

Mutta toisaalla kertoja katsoo nuoruuteensa, aikaan, jolloin alkoi nähdä kulissien ja oppijärjestelmän taakse. Hän kokee vierautta ja tyhjyyyttä, kun menettää kaiken, mitä on toivonut ja mihin on uskonut. Ja lopulta äänessä on se aikuinen, joka kokee järjestelmän sortumisen ja etsii paikkaansa totalitarismin jälkeisessä maailmassa.

Maailma... Muistan teräshäkit, joissa olin lapsena rimpuillut puhujakorokkeen alla. Ja synkeät mahtimiehet tervehtimässä kansanjoukkoja. Ja sodat ja vallankumoukset ja maailmanlaajuisen vapauden ja onnen lupaukset, joita pauhattiin idästä länteen. Ajatus saa minut rajattoman tyrmistyksen valtaan: siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä!

Kirja osoittaa, että vaikka järjestelmä saneli  rankat ja vaikeat elämän ehdot Neuvostoliitossa, niin siitä huolimatta (ja miksikäs ei?) ihmiset tavoittelivat onnea, iloa ja rakkautta. Makine kirjoittaakin oivaltavasti, ettei onnella ole muuta mittatikkua kuin kunkin ihmisen oma elämä, on se sitten rikas tai köyhä. Orpokodin lapsille onnea oli kupillinen "kuumaa nestettä, jossa likosi muutama kuivattu hedelmäsiivu".  Onnellinen oli se, joka sai viikunan, hänestä tuli valittu, joka "nautti silmät sirrillään, keskittyi suuhunsa puhkeavaan sanoinkuvaamattomaan makuun".

Kuolemansairaalle, mielipiteidensä takia monet pakkotyörangaistukset kärsineelle Dimitri Ressille rakkaus näyttäytyy keväisessä lumisateisessa hetkessä, valkean tuoksussa ja juuri sytetyssä lampussa matalan harmaan ikkunan takana talossa, jossa hänen kaunis rakastettunsa asuu. Nuori minäkertoja vastaavasti  kokee rakkauden nuoren naisen kanssa kirjan koskettavimmassa kertomuksessa Ikuinen oppijärjestelmä. Siinä ohimenevä, mutta muistoihin tallentuva paratiisi löytyy epämääräiseltä seudulta valtavan ja hirviömäisen teollisuuslaitoksen ja kyläpahasen välistä.  

Jäljellä ovat nyt vain maaliskuun valo, hankien huumaava väreily häikäisevissä säteissä, vanhan puulaiturin lankut, jotka ovat lämmenneet pitkän aurinkoisen päivän aikana. On jäljellä mekon vaalea läikkä hirsimökin portailla. Ja käsi joka lähettää minulle hyvästit. 

Makine ei ole koskaan vältellyt vaikeita aiheita eikä hän tee sitä nytkään. Vaikka maailma hänen kirjoissaan onkin välillä hyvin julma ja ruma, niin hänen tarinansa kuvaavat hienosti elämän hetkittäistä kauneutta. Ja kaiken sitoo yhteen herkkä ja kaunis kieli ja taiturimainen kerronta. 

Tässäkin teoksessa Makine asettaa sanansa niin kauniisti ja väliin pakaduttavan upeasti, etten voinut kuin huokailla ja ihailla hänen kieltään ja kerrontaansa.  Myös kirjan suomentaja Annikki Suni, jolle tämä on jo kahdeksas Makine-suomennos, ansaitsee kiitokset jälleen kerran hienosta työstä.

Olisin halunnut sanoa tästä kirjasta paljon enemmän, mutta sanani eivät juuri nyt riitä enempään. Kannattaakin käydä kurkkaamassa mitä Ikuisen rakkauden kosketuksista  minun laillani hurmaantuneet Leena LumiSusa ja Sara ovat kirjasta kirjoittaneet.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Nesserin Barbarotti kirjemurhaajan jäljillä


Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu. Tammi. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos En helt annan historia (2007). Suomentanut Saara Villa. 575 sivua.

Ruotsalaisten vaikuttavaan ja vankkaan rikoskirjailijoiden kaartiin kuuluva Håkan Nesser on itselleni ennestään tuttu upeasta romaanista Kim Novak ei uinut Genesaterin järvessä sekä komisario Van Veeterenistä kertovista rikosromaaneista. En ole lukenut ihan kaikkia Van Veeteren -sarjan yhteensä kymmenenestä kirjasta, mutta olen uskoakseni katsonut kaikki sarjan pohjalta tehdyt, mielestäni  laadukkaat elokuvat.

Nesserin toisessa sarjassa rikoksia ratkoo vanhempi rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti. Barbarotti-sarjan ensimmäinen osa Sukujuhlat itse asiassa ilmestyi suomeksi jo viime vuonna, mutten ole sitä vielä lukenut, vaan aloitin sarjan sen toisesta osasta, ihan äskettäin ilmestyneestä kirjasta Kokonaan toinen juttu.

Kokonaan toinen juttu on taidokkaasti rakennettu rikosromaani, jonka jännite säilyy hyvin kirjan loppuun asti. Kirjan aloittavat nimettömän henkilön päiväkirjamerkinnät vuodelta 2002, jolloin kuusi noin kolmekymppistä ruotsalaista viettää lomaansa Bretagnessa. Kirjan varsinaiset rikokset eli Bretagnen lomalaisten murhat tapahtuvat kuitenkin Ruotsissa vuonna 2007. Murhat liittyvät jollain tavalla kuvitteelliseen Kymlingen kaupunkiin, jossa Barbarotti työskentelee poliisina. Murhatapaukset ovat sikäli erikoisia, että murhaaja lähestyy ennen niitä Barbarottia kirjeitse ja kertoo kenet aikoo seuraavaksi murhata. 

Mutta mitä sellaista Bretagnessa oikein on tapahtunut, että se johtaa monen ihmisen murhaamiseen? Mistä syystä päiväkirjojen ja kirjeiden kirjoittaja siis tappaa lomaseurueensa jäseniä? Mitä päiväkirjat ja niitä seuraavat kommentaarit loppujen lopuksi silloisista tapahtumista paljastavat? Ja tärkein: kuka oikein on kirjeitä kirjoittava murhaaja?

Huolimatta siitä, että sarja rakentuu Barbarottin hahmon ympärille, niin ainakin tässä teoksessa rikosten selvittelyssä ovat vankasti mukana Barbarottin kollegat, mutta myös Kymlingen ulkopuolelta tulevat asiantuntijat ja rikostutkijat. Itse asiassa murhien ratkaisuun johtavan oivalluksen tekee tulkintaa sivusta seuraava komisario Asunander eikä suinkaan Barbarotti. 


Murhamysteeriä miettiessään Barbarotti pohtii myös elämäänsä samoin kuin suhdettaan naisystäväänsä Marianneen, lapsiinsa ja Jumalaan.  Tärkeintä kirjassa tietysti on murhien ratkaiseminen ja murhaajan henkilöllisyyden selvittäminen, mutta oli kiinnostavaa seurata sitäkin, miten Barbarottin suhde Marianneen kehittyy ja mitä tämä sympaattinen vanhempi rikoskonstaapeli kesäöinä parvekkeellaan pohdiskelee.

Kokonaan toinen juttu on mielestäni jännittävä ja nautittava lukukokemus. Tiivistämiseen varaa kirjassa kyllä olisi, mutten kokenut kirjan laajuutta kovin negatiivisena asiana, sillä tarina eteni hyvin. Pidin erityisesti siitä, että Nesser on käyttänyt päiväkirjamerkintöjä viiden vuoden takaiseen menneisyyteen liittyvien tapahtumien valottajana. 

Kokonaan toinen juttu on tähän mennessä ollut  vähän esillä blogeissa. Itse asiassa löysin vain Norkun ja appplen kirjoittamat arviot. Helsingin Sanomissa  kirja on kyllä ehditty jo arvioida ja haukkua lähes lyttyyn. Kirjaa nimittäin luonnehditaan  sanoilla "melkoisen löysä veto". Samoin uumoillaan, että Nesser kirjoittaa Barbarotti-sarjaa lihasmuistillaan. No joo, sanonpa vaan: smaken är som baken - delad.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Voimme viettää koiramaista juhlapäivää...


Tänään sunnuntaina tulee päivälleen vuosi siitä, kun perheeseemme muutti 4 ½ kuukauden ikäinen Aleksanteri-herra. Juhlapäivän ohjelmaa emme ole vielä sen kummemmin suunnitelleet, mutta tokihan olemme kertoneet hänen keisarilliselle korkeudelleen, että nyt on juhlapäivä. Ja kyllä me jotain herkkuja aiomme hänelle tarjoilla.

Nyt on tullut elävästi mieleen se jännitys, mitä koimme vuosi sitten, kun ensin keskustelimme edellisen omistajan kanssa koirasta ja sitten odotimme mäyristä tutustumiskäynnille. Aleksanteri (Santeri, Santtu) jäikin siltä käynniltä jo meille. Alussa kaikki oli uutta ja outoa, mutta ihmeen nopeasti Santeri meille sopeutui.

Nyt se aika, jolloin sisällä ei ollut koiraa (lapinkoirapojathan asuvat ulkona) ja peiton alla luolakoiruuttaan toteuttavaa lämpöpatteria, tuntuu todella kaukaiselta. Kissamme eivät ole edelleenkään innoissaan koirasta, mutta ovat nekin tottuneet, pakon edessä. Ja onneksi pojan kissat välillä näyttävät Santerille cat poweria.


perjantai 20. heinäkuuta 2012

Terveisiä Mustikkakummusta!


Tumman nummeni mustikoista sinistä leipää teki mummoni.
Kaunista sinistä leipää heinäkuussa
ennen kuun syntymää.
Nummen mummoni teki sinistä leipää kuin kukkaset
sinisen nummeni mustikoista.

Helvi Hämäläinen
(runo teoksessa Suomen lasten runotar. Otava. 1995.

Hyvää kesäistä ja mustikkaista viikonloppua!



PS. Kuvat otettu tänään mustikkakummulta, joka on talomme vieressä oleva kumpare, jossa kasvaa muun muassa mustikoita ja puolukoita. Tuosta kummusta aikoinaan ideoimme myös nimen "tilallemme". (Mustikkakumpu on kyllä paremminkin suhteellisen iso omakotitontti kuin tila.)
Yhdet mustikkapiirakkamarjat on kummulta jo tänä kesänä kerätty. Kuvassa esiintyvä karvainen tyyppi kerää marjoja vain suuhunsa.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Montgomeryn viehättävä Jane Victoria


L. M. Montgomery: Jane Victoria. Colombina. 1993. 173 sivua.
L. M. Montgomery: Jane Victoria tulee kotiin. Colombina. 1993. 150 sivua. 
Alkuperäinen teos Jane of Lantern Hill on ilmestynyt vuonna 1937 yhtenä niteenä. Molemmat kirjat on suomentanut Raimo Meltti. 

Vaikka L. M. Montgomery on vuosikymmenten ajan ollut suosikkikirjailijoitani, niin en ole aiemmin tutustunut Jane Victorian tarinaan. Selitys lienee siinä, että siinä vaiheessa kun Jane of Lantern Hill julkaistiin suomeksi 1990-luvulla kahtena kirjana (Jane Victoria ja Jane Victoria tulee kotiin), olin jo aikoja sitten ohittanut ensimmäisen, lapsuusvuosiini ajoittuvan tyttökirjavaiheen. Mutta onneksi tyttökirjoja voi hyvin lukea myös aikuisena ja näin paikata Montgomery-tuntemuksen aukkoja.

Jane Victoria -kirjojen sankaritar on 11-vuotias Jane Stuart. Jane asuu kirjan alussa Torontossa, missä kaikki, äitiä lukuunottamatta, kutsuvat häntä Victoriaksi. Jane itse vihaa Victoria-nimeä ja haluaisi että häntä kutsuttaisiin pelkästään Janeksi. Myönnytyksenä tyttärelleen äiti kutsuu tätä Jane Victoriaksi.

Jane ja hänen äitinsä asuvat isoäidin suunnattoman suuressa ja synkässä talossa Gay Streetillä, joka ei nimensä mukaisesti ole hilpeä, vaan "kauttaaltaan hämärä ja synkkä". Isoäiti on ankara, jopa tyrannimainen,  ja voimakastahtoinen nainen, joka saa Janen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Janen kaunis äiti kyllä rakastaa tytärtään, mutta viettää kuitenkin suurimman osan ajastaan kutsuilla tai teatterissa.

Jane on yksinäinen tyttö, joka ei tyttökoulussakaan löydä itselleen kavereita. Sen sijaan hän ystävystyy naapuritalossa asuvan köyhän orpotytön Jodyn kanssa. Isoäiti tietenkin paheksuu tyttöjen yhteisiä leikkejä.

wikipedia.org
Jane luulee, että hänen isänsä on kuollut, vaikka tosiasiallisesti tämä asuu Prinssi Edwardin saarella. Saatuaan kirjeen isältään Jane matkustaa jännittynein mielin kesän viettoon isänsä luo. Janen yllätykseksi hän ei vihaakaan isäänsä, vaan heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien rakastaa tätä. Isä hankkii heille kodiksi viehättävän pienen talon Lantern Hillistä, missä Jane viettää isänsä kanssa unohtumattoman kesän yhteistä huushollia hoitaen ja tutustuen saarella asuviin mutkattomiin ja viehättäviin ihmisiin.

Talveksi Jane palaa takaisin Torontoon, mutta kesä on muuttanut häntä siinä määrin, että hän uskaltaa asettua isoäitiään vastaan. Tarinan edetessä selviää myös se, miksi hänen vanhempansa asuvat erossa toisistaan. Kirjan toisen osan takakansi kertoo, että perheen ihmissuhteet kehittyvät ja "muotoutuvat monien vaiheiden kautta uudelleen". Sen enempää en kirjan juonesta haluakaan nyt kertoa.

Vaikka Janen ja muiden Montgomeryn kirjojen sankarittarien tarinoissa on paljon yhtymäkohtia, niin  tässä kirjassa on poikkeuksellista se, että siinä käsitellään avioeroa. Varmasti aika rohkea aiheenvalinta tyttökirjalle ilmestymisajankohtanaan 1930-luvulla. Muuten kirja sisältää paljon muista Montgomeryn kirjoista tuttuja elementtejä, kuten maiseman ja luonnon sekä ihmissuhteiden kuvausta. Tässä(kin) kirjassa pidin eniten siitä, miten vahvasti ja hienosti Montgomery kuvaa lapsen mielenliikkeitä, tunteita ja ajatuksia.

Vaikka pidin kovasti tästäkin Montgomeryn hahmosta ja kirjasta, niin valitettavasti kirjan suomennos on, kuten Sara omassa arviossaan toteaa, todella huono. Yritin lukiessa jättää huomioitta kielelliset kökköydet ja annoin tarinan viedä, mutta on kyllä myönnettävä, ettei se ihan aina onnistunut. Prinssi Edwardin saari pysyi kirjassa systemaattisesti alkukielisenä (Prince Edward Island) ja Janen kotikatua Torontossa kutsutaan koko ajan Gay Streetiksi tai Gay 60:ksi.

Janen tarina on päätynyt myös
elokuvaksi, jonka on ohjannut Kevin Sullivan.
Kuva: wikipedia.org

Mielestäni on kummallista, että suomalaisessa kirjan nimessä päähenkilöstä käytetään nimeä Jane Victoria eikä Jane, kuten alkuperäisessä teoksessa. Tämä on kyllä kirjan hengen vastaista.

Omituisin käännöskukkanen on kuitenkin dad-sanan käyttö. Olisi kiinnostavaa tietää, miltä tämä Janen ja isän ensitapaamiseen liittyvä kirjan kohta kuulostaa alkukielellä:
Tuntui kuin hän olisi tuntenut isän vuosikausia. Totta, 'dad' tuntui mukavammalta kuin 'isä'. Sana 'isä' sai hänet vain ajattelemaan epämiellyttäviä asioista. Hän oli vihannut isäänsä, mutta 'dad'iä' oli helppo rakastaa.

Toivon totisesti, että saisimme tälle kirjalle mahdollisimman pian uuden käännöksen. Janen tarina on sen verran valloittava, että se kyllä ansaitsee paremman suomennoksen ja sitä kautta myös uusia lukijoita.

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Marian ideoimaan Tuntemattomat tyttökirjat - haasteeseen.


 

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Heivollin pakahduttava Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. Norjankielinen alkuteos Før jeg brenner ned (2010). Suomentanut Päivi Kivelä. WSOY. 2012. 306 sivua.

Sinä hetkenä se alkoi, sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se iski minuun. Tavallaan ymmärsin enkä kuitenkaan ymmärtänyt, että se olin minä. Ja se oli aivan kuin yksi ja sama asia. En tiedä. Mutta juuri silloin, kuin jonkinlaisena jatkona tälle näylle, kertomukset tulipaloista nousivat taas mieleeni. Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi melkein kuin suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin, yrittäisin kirjoittaa tulipalojen tarinan.

Etten palaisi tuhkaksi on vaikuttava romaani kahdesta pojasta, sittemmin nuoresta miehestä, jotka asuvat ja elävät eri aikoina Finslandetin kylässä, Etelä-Norjassa. Toinen näistä miehistä, Gaute Heivoll -niminen kirjailija, löytää kirjan alussa oman kouluaikaisen valokuvansa ja samalla keksii aiheen kirjaansa. Kirja tulee käsittelemään dramaattista vuoden 1978 kesää, jolloin Gaute oli pieni vauva, ja jolloin kirjan toinen päähenkilö ajautui sytyttämään tulipaloja kotikylässään.

Samalla kun Gaute kaivautuu kylänsä menneisyyteen ja tulipalokesän tapahtumiin kyläläisten kertomusten ja erilaisten dokumenttien avulla, hän myös sukeltaa omaan ja perheensä historiaan. Kirjassa vuorottelevatkin tulipalokesä ja kirjan nykyhetki, jolloin Gaute kirjoittaa kirjaansa. Tosin niin tuhopolttajan kuin Gautenkin elämän osalta tapahtumia taustoitetaan takaumien avulla.

Lukijalle selviää jo aika aikaisessa vaiheessa, kuka tulipalojen takana on. Kirjan henkilöille hän paljastuu huomattavasti myöhemmin. Kirjan jännite ei siis synny tuhopolttajan henkilöllisyyden selvittämisestä, vaan siitä, miten kyläyhteisön jäsenet ja etenkin tuhopolttajan vanhemmat kokevat kunnollisen nuoren miehen hirvittävät teot ja hänen paljastumisensa. Vaikka kirjan kansiliepeen tekstissä mainitaan, että kirjailija uppoutuu kirjassa pyromaanin pään sisään, niin mielestäni pyromaanin tekojen motiiveista ja syistä kerrotaan vain viittauksenomaisesti.

Etten palaisi tuhkaksi on paitsi kuvaus tiiviistä kyläyhteisöstä ja siellä varttuvasta tuhopolttajasta, hänen mielisairaudestaan ja sen seurauksista, niin myös tarina kirjailijaksi kasvamisesta. Autofiktiiviseksi romaaniksi kutsuttu kirja onkin ennen kaikkea Gauten elämän ja oman tien löytämisen kuvaus, joka kontrastoituu samassa kylässä aiemmin syntyneen ja kasvaneen tuhopolttajan elämään. Kahden aika lailla samanlaisissa oloissa kasvaneen henkilön elämää ja kohtaloa kuvaamalla Gaute Heivoll osoittaa hyvin sen, etteivät elämän lähtökohdat aina vaikuta siihen, millaiseksi yksilön elämä loppujen lopuksi muodotuu ja miksi joidenkin ihmisten elämä ajautuu sivuraiteille.

Tiesin lukuisten blogikirjoitusten perusteella odottaa hyvää ja vahvaa lukukokemusta, mutta silti yllätyin siitä, miten vahvasti kirja vaikutti minuun. Koin kyläläisten rinnalla huolta ja hämmennystä tulipaloista ja jännitin sitä, miten he suhtautuvat siihen, että polttajaksi paljastuu oman kylän poika. Ennen kaikkea kuitenkin surin nuoren tuhopolttajan kohtaloa ja eläydyin äitinä hyvin vahvasti tämän vanhempien tuskaan siinä vaiheessa, kun nämä vähitellen ymmärsivät, mitä heidän kiltti poikansa oli tehnyt ja millaista huolta hän oli kotikylässään aiheuttanut.

Etten palaisi tuhkaksi vei minulta totaalisesti jalat alta.Vaikka Heivoll kirjoittaa toteavasti ja aika eleettömästi, niin hänen kerrontansa on silti vahvaa ja koskettavaa. Kirja tuoksuu ja tuntuu ihanasti paitsi valoisilta kesäöiltä ja sireeneiltä, niin myös pelolta, bensiiniltä ja savulta. Ja vaikka kirja on hyvin surullinen, niin sen tarina ei kuitenkaan ole synkkä, vaan kertoo myös rakkaudesta, välittämisestä ja toivosta.

Olisin halunnut lukea tämän intensiivisen, kauniin, pakahduttavan ja otteessaan tiiviisti pitävän kirjan yhdeltä istumalta, mutta tosiasiassa kirjan lukemisessa meni useampi vuorokausi. Huomasin kuitenkin, että ajattelin kirjaa silloinkin, kun en sitä lukenut. Myös kirjan lopettamisen jälkeen kirjan tunnelma on ollut vahvana mielessäni. Etten palaisi tuhkaksi on ehdottomasti tämän vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.

Tästä kirjasta on tosiaankin kirjoitettu todella paljon blogistaniassa, mistä syystä - ja tavoistani poiketen - en linkitä tähän yhtään arviota.  Googlettamallahan niitä löytyy.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kesäinen Jos olisin -haaste

Sain Valkoiselta kirahvilta Opuscolo-blogista kesäisen haasteen. Ideana on täydentää Jos olisin -alkuisten lauseiden loput kirjojen nimillä ja kuvittaa lauseet.

 Jos olisin jokin kesä, olisin Kaislikossa suhisee.




Jos olisin elokuva, olisin Ole luonani aina.

http://www.allmoviephoto.com

Jos olisin kasvi, olisin Purppuranpunainen hibiskus.

http://office.microsoft.com

Jos olisin paikka, olisin Sattumuksia Brooklynissa.

http://office.microsoft.com


Jos olisin hetki, olisin Yö on hellä.



Haaste pyydettiin lähettämään eteenpäin kolmelle henkilölle, joten haastan Jaanan, Katjan ja Amman.  Käytin itse Valkoisen kirahvin käyttämiä lauseiden alkuja. Voitte toimia samoin tai keksiä ihan omat lauseet.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus. 2011. Englanninkielinen alkuteos The Other Hand. Suomentanut Irmeli Ruuska. 375 sivua.

Monissa maissa bestselleriksi noussut Little Been tarina päätyi luettavakseni kirjablogien ansiosta. Kirjasta on nimittäin kirjoitettu blogeissa todella paljon viimeisen vuoden aikana, ja kirjoitukset ovat olleet pääasiassa myönteisiä. Lisäksi halusin lukea kirjan kertaalleen läpi ja jättää sen mielen perukoille hautumaan, sillä käsittelemme kirjaa lukupiirissä syksyllä.

Little Been tarina on tarinavetoinen ja hyvin etenevä kirja kahdesta naisesta, Little Beestä ja Sarahista, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Kirja alkaa ulkomaalaisten säilöönottoyksiköstä, joka sijaitsee Kaakkois-Englannissa, Essexissä. Little Bee on viettänyt pari vuotta yksikössä, josta hänet ja muutama muutama muu nainen laittomasti vapautetaan. Little Bee ottaa vapauduttuaan yhteyttä Sarahiin ja tämän mieheen, jotka hän on aiemmin tavannut Nigeriassa dramaattisissa olosuhteissa.

Tavatessaan uudelleen Little Been Sarah ymmärtää, ettei hän enää voi paeta menneisyyttä ja kieltäytyä ajattelemasta sitä, mitä Nigerian matkalla tapahtui. Nigerian tapahtumista muistuttaa Little Been lisäksi katkenneen sormen tynkä ja aviomies Adrew'n surullinen kohtalo. Kirjan edetessä keriytyy auki tarina, jossa lopulta paljastuu se, mitä nigerialaisella rannalla on tapahtunut Little Beelle ja tämän siskolle sekä Sarahille ja hänen miehelleen. Oman panoksensa kirjan tapahtumiin tuovat Batmaniksi pukeutuva Sarahin ja Andrew'n poika Charlie ja Sarahin miesystävä Lawrence.

Chris Cleave osaa kirjoittaa hyvin ja on rakentanut kiinnostavan ja riipaisevan tarinan. Luin kyllä innoissani Little Been tarinan, mutta juuri nyt minulla ei ole kirjasta paljon mitään sanottavaa. Vaikka kirja siis lukuhetkellä olikin nautittava ja koskettava, niin siitä ei yllättäen jäänyt vahvaa jälkimakua. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, etten olisi pitänyt kirjasta.

Hyvän tarinan lisäksi pidän tärkeänä sitä, että Cleave nostaa kirjassaan esille tärkeitä teemoja, kuten maahanmuuttajien ja pakolaisten kohtelun sekä väkivallan vaikutuksen yksittäisten ihmisten elämään. Tämänhetkinen hiukan nihkeä tai laimea olo Little Been tarinan äärellä voi kyllä johtua siitäkin, että olen ehtinyt lukea sen jälkeen kaksi selvästi vaikuttavampaa ja upeampaa kirjaa, nimittäin Märta Tikkasen Yksityisalueen ja Gaute Heivollin kirjan Etten palaisi tuhkaksi.

Kuten alussa totesin, on Little Been tarina ollut runsaasti esillä kirjablogeissa. Sitä on luonnehdittu muun muassa sujuvakieliseksi ja hyväksi lukuromaaniksi (Jenni), huimaksi lukukokemukseksi (Aletheia) ja ajatteluttavaksi lukuromaaniksi, jonka tarina on vahva ja otteessaan pitävä (Katja). Vaikka romaania pääasiassa kiitellään, niin silti on löytynyt myös kritisoitavaa. Hannan mielestä Little Been tarina on vahvaan tarinaan nojaava lukusukkula, muttei tarinan imu kuitenkaan kestä kirjan loppuun asti. Muutamat bloggaajat, muun muassa Tuulia, kiinnittävät huomiota siihen, ettei kirja ollut ihan uskottava. Riina taas kehuu Cleaven kirjoitustapaa ja taitoa rakentaa tarinaa, mutta hänelle kirja ei kuitenkaan muodostunut upeaksi lukukokemukseksi. Monet muutkin ovat blogeissaan Little Been tarinaa käsitelleet, mutta kirjan suosiosta johtuen poimin tähän vain joitakin luonnehdintoja kirjasta. Asiasta kiinnostuneet löytävät googlettamatta lisää blogikirjoituksia Little Been tarinasta.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Rakkausruno

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut kertomaan rakkausrunosuosikkini. Suosikkirunot ovat vaihtuneet paljonkin vuosien saatossa, mutta tämä Edith Södergranin runo on puhutellut minua jo vuosikymmenten ajan. Olen sen kirjoittanut myös kirjaseen, johon teini-ikäisenä keräilin runoja ja mietelauseita. Södergran on muuten aina ollut yksi suosikkirunoilijoistani.

Päivä viilenee

Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus...
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.

Edith Södergran: Levottomia unia: runoja. 1929. Suomentanut Uuno Kailas. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki.



PS. Runo löytyi Wikiaineistosta, mistä syystä pystyin julkaisemaan runon tässä kokonaan. Ks. http://fi.wikisource.org/wiki/Etusivu

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Upea Yksityisalue

Märta Tikkanen: Yksityisalue. Tammi. 1996. Käsikirjoituksesta suomentanut Raija Jänicke. 238 sivua.

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni keksi taannoin hienon idean kimppalukuviikonlopusta, jonka kirjailijaksi valikoitui äänetyksen jälkeen Märta Tikkanen. Koska Tikkanen on kiinnostava kirjailija, jota olen tähän mennessä lukenut aivan liian vähän, lähdin mielihyvin mukaan kimppalukuviikonloppuun. Itse asiassa olen lukenut Tikkaselta aiemmin vain kirjan Emma ja Uno. Rakkautta tottakai (2010), jota käsittelimme viime syksynä lukupiirissämme.

Varustauduin viikonloppuun lainaamalla kirjastosta romaanin Yksityisalue (1996) sekä runokokoelmat Arnaia, mereenheitetty (1992) ja Pimeys ilon syvyys (1981). Runokirjat jäivät nyt valitettavasti lukematta, koska viikonlopulle kertyi muutakin tekemistä enkä oikeastaan ehtinyt lukea kuin iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Silmäilin kyllä Arnaiaa, mutta totesin sen aika vaikeaksi eikä sen aihepiirikään antiikin myytteineen oikein minua kiinnostanut.

Sen sijaan Yksityisalue osoittautui todella hienosti kirjoitetuksi ja muutenkin erinomaiseksi romaaniksi. Ajattelin aluksi vain silmäillä kirjaa, mutta ennen kuin huomasinkaan olin lukenut sitä useamman kymmenen sivun verran. Mielestäni se jos mikä kertoo kirjan kiinnostavuudesta ja siitä, että kirja on hyvin rakennettu ja sen jännite kantaa.

Yksityisalue on jaettu kahteen, suurin piirtein yhtä laajaan osaan, joista ensimmäisessä nuori toimittajaharjoittelija AnnaCi kirjoittaa kirjettä tai kertomusta rakastetulleen. Kirjan toinen puolisko taas koostuu Annan isän kertomuksesta, joka sekin kerrotaan minä-muodossa. Isän tarina sijoittuu aikaan, jolloin Annan vanhemmat tutustuivat, menivät naimisiin ja saivat tyttären. Ihan kirjan viimeisillä sivuilla tosin palataan vielä hetkeksi Annaan ja kerrotaan, miten Annan rakkaussuhteelle lopulta käy.

Anna on toinen nainen, jonka rakastaja on lähtenyt ulkomaille työmatkalle, mutta ennen kaikkea selvittelemään omia tunteitaan niin vaimoaan kuin Annaakin kohtaan. Kirjoituksissaan, joita Anna ei välttämättä edes tule näyttämään miesystävälleen, mutta jota hän teksteissään puhtuttelee, Anna kertoo omista tunteistaan miesystäväänsä kohtaan, mutta myös muistelee kohtaamisiaan tämän kanssa. Lisäksi Anna kertoo isästään, mutta ennen kaikkea niistä tuntemuksista, joita pari vuosikymmentä aiemmin kuolleen isän tavaroista löytynyt hirvipiirros ja Annalle tuntemattoman naisen kirjoittamat kirjeet hänessä herättävät.

Kirjan toisessa osassa Annan isä kertoo sattumalta kohtaamansa naisen ja itsensä välille syntyvän rakkaustarinan. Samalla paljastuu myös Annan löytämien kirjeiden ja hirvipiirroksen tausta. Isän ja hänen rakastettunsa ensimmäistä kohtaamista kuvataan unenomaisesti, mutta myöhempiä tapaamisia,  eroja, lähentymisiä ja etääntymisiä Tikkanen kuvaa todella vahvoin vedoin. Mies, joka on menettänyt nuoruudenrakkautensa ja sittemmin ajautunut onnettomaksi osoittautuvaan avioliittoon, on pyrkinyt koko aikuisikänsä hallitsemaan ja kontrolloimaan itseään. Tikkanen kuvaa vaikuttavasti miehen hämmentyneitä ja ristiriitaisia tunteita  sekä tempoilua uuden rakkauden äärellä. 

Vaikka Annan isän tarina on puhutteleva, niin kuitenkin koin kirjan alkupuolen ja Annan tarinan vielä sitäkin kiinnostavammaksi. Nuoren naisen kipuilujen ja tunteiden ristiaallokon kuvauksessa ei ole sinällään mitään uutta, käsitelläänhän toisen naisen asemaa runsaasti ainakin nykykirjallisuudessa, mutta juuri Annasta kertoessaan Tikkanen on tässä kirjassa parhaimmillaan. Kieli niin vahvaa, runollista ja nautittavaa, että tarina vei täysillä mukanaan. Tekstinäyte kertokoon, miksi vaikutuin:

Niin. Siitä se alkoi. Ja sitten sitä on vain jatkunut ja jatkunut, ja mikä on järkevää ja mikä hengenvaarallista ja miten minä koskaan pääsen siitä irti, sillä en halua päästä irti, haluan vain syvemmälle ja syvemmälle labyrintteihin enkä tiedä mikä siellä sokkeloiden sisimmässä odottaa, mikä se nyt oli, hirviö, niin Minotaurus, seitsenpäinen härkä joka söi neitsyitä - 

ei! Minä en tahdo tulla syödyksi. En edes sinun syömäksesi.

Yksityisalue on upea ja vaikuttava romaani rakkaudesta, sen ihanuudesta ja mutta myös repivyydestä ja kuluttavuudesta. Kirja on intensiivisen, aistivoimaisen ja vahvan kielen lisäksi ansiokas siksi, että siinä rakkaudesta kerrotaan sekä naisen että miehen näkökulmasta. Tikkanen on myös onnistunut sovittamaan kirjassaan erinomaisesti yhteen isän ja tyttären eri aikoihin sijoittuvat rakkaustarinat. 

Kirjassa olisi aineksia syvällisempäänkin analyysiin, esimerkiksi hirvisymboliikkaa avaamalla löytyisi takuulla kiinnostavia näkökulmia kirjan tarinoihin. Tyydyn nyt lopuksi kuitenkin vain toteamaan, että nautin todella paljon Yksityisalueen lukemisesta, ja aion ehdottomasti lukea lisää Märta Tikkasta.

PS. Muistakaahan käydä katsomassa, mitä Tikkasen kirjoja kimppalukuviikonlopun ideoinut Jenni luki. Jennin blogista löytyvät myös linkit muiden kimppalukuun osallistuneiden bloggaajien Tikkas-kirjoituksiin.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Kesäkuussa luettua

Kesäkuun vaihtuessa suloisena, mutta viileänä kesäyönä heinäkuuksi, on aika summata kesäkuun lukukokemukset.

Luin kuukauden aikana yhteensä seitsemän kirjaa ja kuuntelin yhden äänikirjan. Sinikka Nopolan Eila, Rampe ja elämän tarkoitus viihdytti meitä (minua & miestäni) ajellessamme Etelä-Suomeen pari viikkoa sitten. Nopolan kirjoittamista lyhyistä, hauskoista ja oivaltavista tarinoista koostuva äänikirja sopikin mielestäni hyvin automatkalle. Etenkin Seela Sellan ja Esko Roineen sanailua Eilana ja Rampena oli ilo kuunnella kesäisten maisemien vaihtuessa, ja tulipa siinä joskus mietittyä ja hymähdeltyä, että onkohan meilläkin samanlaista...

Kuukauden parhaimman kirjan valinta on nyt aika vaikeaa. Luin nimittäin aika monta, omassa lajissaan erinomaista kirjaa. Olenkin jo kirjoittanut arviot Jeffrey Eugenidesin kirjasta Naimapuuhia ja Alex Capusin isoisän tarinaan perustuvasta, ihastuttavasta kirjasta Léon ja Louise sekä Jhumpa Lahirin vaikuttavasta novellikokoelmasta Tuore maa

Muihin kesäkuun luettuihin tulen palaamaan erillisten postausten merkeissä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luin nimittäin Pia Juulin Hallandin murhan ihan kuukauden alussa. Kyseessä on kyllä ihan hyvä, ja itse asiassa aika erikoinen rikosromaani, mutta en enää saa siitä sellaista otetta, että jaksaisin kirjasta kirjoittaa. Sen sijaan Chris Cleaven koskettavasta Little Been tarinasta ja ikisuosikkini L. M. Montgomeryn kirjoista Jane Victoria ja Jane Victoria tulee kotiin kirjoitan. Montgomeryt, kuten aika monta muutakin kirjaa, muuten kotiutin alkukesästä kirjastomme poistomyynnistä.

- - - - - - - - -

Olen tämän viikonlopun aikana lukenut muutaman muun kirjabloggaajan kanssa Märta Tikkasta. Kimppalukuviikonlopun on ideoinut Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni (ks. lisätietoja kimppaluvusta täältä). Valitsin luettavakseni Tikkasen vuonna 1996 suomennetun romaanin Yksityisalue (upea kirja!). Lainasin kyllä kirjastosta myös pari Tikkasen runokirjaa, mutten ole ihan varma, ehdinkö ne lukea.