sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Vastaus haasteeseen Kirja - kohtaamispaikka

Valloittava Leena Lumi haastoi minut muutama viikko sitten kertomaan tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta. Tämän haasteen on laittanut aluperin liikkeelle Valkoinen kirahvi. Taustalla on huhtikuun alussa vietetty Lukukeskuksen järjestämä lukuviikko, jonka teemana tänä vuonna oli Kirja - kohtaamispaikka.

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset:
Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Kyseessä voi olla kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita kohtaamisesta blogiisi ja mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.  Haasta mukaan 3-5 bloggajaa. joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Haastan mukaan Jaanan, AmmanMarian ja Katrin.

Kun Anna kohtasi Annan*

Olin ala-asteella, kun kohtasin yhden tärkeimmistä kirjallisista ystävistäni, nimittäin Vihervaaran Annan. En tarkalleen muista, minkä ikäinen olin, mutta luulen, että olin tuolloin 10-12-vuotias. Olin ennen Annaan tutustumista lukenut erilaisia lasten- ja nuortenkirjoja jo monen vuoden ajan, sillä olin oppinut lukemaan viisivuotiaana. Taisin taas kerran kaivata lisää luettavaa ja äitini suositteli minulle Anna-kirjoja. (Olin Annaan tutustuessani hiukan vanhempi kuin allaolevassa, toisella luokalla otetussa koulukuvassa.)



Tiesin Annan nuoruusvuosia lukiessani löytäneeni ystävän. Samaistuin vahvasti Annaan ja hänen kohtaloonsa. Annan orpous, kotiutuminen Vihervaaraan, Matthew’n nopeammin ja Marillan hitaammin kehittyvä kiintymys orpoon tyttöön sekä ystävyys Dianan kanssa koskettivat minua. Erityisen jännittävältä ja romanttiselta varhaisteini-ikäisestä lukijasta tuntui Annan ja Gilbertin hitaasti syttyvä, avioliittoon johtanut romanssi. Annan ja Gilbertin suhde vaikutti tuolloin omaan käsitykseeni siitä, miten poikien kanssa ollaan ja millainen olisi hyvä seurustelusuhde.

Anna-kirjojen miljöö ja Annan käyttämät paikkojen runolliset nimet puhuttelivat nuorta lukijaa, ja toivoin itsekin olevani runollinen ja kirjallisesti yhtä lahjakas kuin ihailemani Anna. Jossain vaiheessa muistan haaveilleeni, että minullakin olisi kastanjanruskeat hiukset ja pisamia.



Kahden Annan ystävyys on säilynyt näihin päiviin asti ja uskon, ettei ystävyytemme koskaan kuole. Vihervaaran Anna oli ja on edelleen minulle kaikkein rakkain tyttökirjojen hahmo. Aika pian Annan jälkeen tutustuin myös Runotyttö-kirjojen päähenkilöön, Uuden Kuun Emiliaan. Vaikka pidin todella paljon myös Runotyttö-kirjoista, niin Emiliasta ei koskaan tullut minulle yhtä läheistä kuin Annasta. Näen itsessäni enemmän Annaa kuin Emiliaa. Emilia on muistikuvieni mukaan rauhallisempi ja seesteisempi kuin puhelias ja välillä räväkkä Anna, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Annaan ja Uuden Kuun Emiliaan tutustuttuani ryhdyin haaveilemaan matkasta Prinssi Edwardin saarelle. Tämä haave elää edelleen vahvasti mielessäni. Annan vaikutuksesta ja merkityksestä kertoo sekin, että olen nimennyt blogini Anna-kirjojen mukaan.

* Anna on minun ensimmäinen nimeni, mutta se ei kuitenkaan ole kutsumanimeni.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Mykistävän hieno Kultarinta


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014. 644 sivua. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Makaan selälläni ja matkustan taivaan sinistä tietä. Sen molemmin puolin puunlatvat viuhuvat sahalaitana ohi. Jos astuisin siniselle tielle, kestäisikö se vai putoaisinko pohjattomaan avaruuteen?

Anni Kytömäen Kultarinta on kertakaikkisen upea romaani. Se on syvä ja monitasoinen tarina isästä ja tyttärestä, Erikistä ja Mallasta, ja heidän suvustaan. Se on myös kuvaus 1900-luvun alkupuolen historiallisista tapahtumista sekä ihmisen ja luonnon suhteesta ja metsäluonnosta. Kaiken kaikkiaan Kultarinta on hyvin suomalainen kirja.

Kultarinnan yhtenä - ja minua kovastikin kiinnostavana - juonteena on 1900-luvun alkuvuosikymmenten historiallisten tapahtumien ja modernisaation kuvaaminen. Kirja kertoo ajasta, jolloin rautateitä vedettiin keskelle metsiä ja peltoja, jotta koskemattomista metsistä hakattu puutavara saataisiin entistä tehokkaammin kuljetettua sahoille ja tehtaille. Kultarinta kuvaa myös pätevästi 1900-luvun alun polittiista ilmapiiriä ja sitä, miten pitkät varjot oli sisällissodalla ja Suomen jakautumisella valkoisiin ja punaisiin.

Kultarinnassa 1900-luvun alkupuolen historialliset tapahtumat eivät kuitenkaan ole pääasia, vaan ne taustoittavat Stenforsin suvun tarinaa. Sukutarinan punaisena lankana vastaavasti ovat vanhempien ja lasten väliset sunteet sekä ihmisten rikkinäisyys, traumat ja sairaudet.  Romaanin keskiössä ovat varakkaan metsänomistajan poika, luonnontutkija Erik ja hänen tyttärensä Malla. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen sekä hänen ja työläistyttö Lidian rakkaussuhteeseen. Kirjan toisessa osassa taas kuvataan Mallan lapsuutta ja varttumista. Molempien elämä on vaikeaa, mutta keskinäinen kiintymys säilyy ja rakkaus luontoon kantaa vaikeinakin aikoina.

Kultarinnassa minua, kuten monia muitakin lukijoita, ihastuttaa suomalaisen luonnon kuvaus. Kirja kuljettaa lukijaa metsässä ja suolla, kutsuu astumaan pehmeälle sammaleelle, piiloutumaan karhunpesään ja kiipeämään vaaroille ja tuntureille. Vaikka yleensä vieroksun myyttisiä elementtejä kirjallisuudessa, niin tässä kirjassa nekin toimivat. Kytömäki on upottanut kansanperinteen ja -uskon elementit luontevasti ja uskottavasti luontokuvaukseensa, ja hän hyödyntää karhumyyttiä erityisen kiinnostavasti. Kytömäen luontokartoittajan ammatti taas näkyy pätevässä kasvien ja lintujen kuvauksessa.

Vaikka Kultarinta onkin monikerroksinen ja monia tärkeitä aiheita luotaileva teos, niin kirjailija pitää tarinan langat hallitusti käsissään.  Ote ei mielestäni lipsu missään vaiheessa, ja kirja hipoo täydellisyyttä. Tiedän, että tuo on paljon sanottu, mutta enpä voi muutenkaan asiaa ilmaista. Ainakin minulle Kultarinta oli hyvin vaikuttava lukukokemus ja luin kirjaa ahmien, liikuttuneena ja mykistyneenä. Se, että Kultarinta on Kytömäen esikoisromaani, vielä entisestään korostaa kirjan upeutta.

Moni muukin bloggaaja on Kultarinnan lukenut ja siihen ihastunut. Kirjailijan veljen blogissa on ajantasainen lista kirjaa käsittelevistä postauksista. Käykääpä kurkkaamassa sieltä, mitä muut lukijat ovat kirjoittaneet, mutta lukekaa ihmeessä kirjakin jossain vaiheessa. Suosittelen Kultarintaa erittäin lämpimästi!

PS. Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Pääsiäistoivotus


Kevät etenee. Meillä on kyllä vieläkin muutama pieni luminen lämpäre pihalla ja metsässä, mutta routa alkaa sulaa ja krookukset nousevat maasta. Valon määrän lisääntyminen saa ihmeitä aikaan. Nyt jaksan taas puuhastella ja tehdä töitä.  Mutta välillä pitää myös levätä ja rentoutua. Syödä pääsiäisherkkuja, viettää aikaa perheen ja suvun kanssa, kuunnella Matteus-passiota, ihailla heräävää kevättä ja lukea hyviä kirjoja (kesken kaksi hienoa kirjaa, Anni Kytömäen Kultarinta ja Obrehtin Tiikerin vaimo).

Palaan taas kirjoihin jossain vaiheessa, mutta nyt rauhoitun pyhien viettoon ja toivottelen kaikille lukijoilleni


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kaukosen upea Kohina




Katja Kaukonen: Kohina. WSOY. 2014. 216 sivua.

Katja Kaukonen teki minuun kolmisen vuotta sitten vaikutuksen kielellisesti vahvalla, kansanrunoudesta ammentavalla esikoisromaanillaan Odelma. Vaikka pidin siitä kovasti, niin vielä enemmän ihastuin toissasyksynä Kaukosen novellikokoelmaan Vihkivedet. Osasinkin Kohinan lainattuani odottaa hienoa lukukokemusta, eikä minun todellakaan tarvinnut pettyä.

Tässäkin kirjassaan Kaukonen kirjoittaa vahvasti, viisaasti ja vaikuttavasti. Kohina sijoittuu syksyyn ja tuo mieleeni toisen syksykirjan, nimittäin Bo Carpelanin upean Lehtiä syksyn arkistosta. Kirjoissa on syksyn ja talveen valmistautumisen lisäksi yhteistä se, että niissä molemmissa päähenkilö vetäytyy yksinäisyyteen tekemään tilinpäätöstä eletyn elämän kanssa. Carpelanin kirjassa vanhus muistelee elämäänsä kirjoittaen, kun taas Kohinassa kirjan keski-ikäinen päähenkilö Alvar joutuu kohtaamaan muistonsa kriisin jälkeen.

Alvar on muuttanut saareen kertaamaan elämäänsä. Miehen lapsuus on ollut vaikea eikä aikuisuuskaan ole ollut helppo. Alvarin äiti on muuttanut Venetsiaan pojan ollessa pieni ja isä on jäänyt huolehtimaan pojasta. Vaikkei nyt oikein huolehtimisesta voi puhua, koska - ainakin Alvarin muistikuvissa - hänet on jätetty yksin.

Lapsi-Alvar, tuleva arkkitehti on yrittänyt saada elämää haltuun piirtämällä. Keski-ikäinen Alvar, saaren asukas, vastaavasti pyrkii taltuttamaan kaaosta kävelemällä, keräämällä kiviä, nimeämällä saaren eri osat sekä pitämällä kiinni rutiineista ja rytmistä, mutta salaperäiset kirjeet häiritsevät hänen rauhallista elämäänsä. Kirjan edetessä Alvar etenee pohdinnoissaan ja hiljalleen toipuu, samalla kun syksy vääjäämättä etenee, pimeys lisääntyy ja talvi koittaa.

Kuten Kaukosen aiemmatkin teokset, on Kohina monitasoinen teos, jota tekee mieli lähteä tulkitsemaan tarkemmin. Mieltäni jäivät kiehtomaan monet asiat, mutta ennen kaikkea eläimet (lumikko ja rotta). Yhden lukukerran jälkeen en kuitenkaan vielä tohdi lähteä tulkitsemaan kirjaa tämän enempää. Koska Kohina on hienosti kirjoitettu ja monella tavalla kiinnostava kirja, luultavasti luen sen ennen pitkää uudelleen.

Suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi Kaukosen aiemmista kirjoista pitäneille lukijoille, mutta myös niille, jotka vieroksuivat Odelman myyttistä maailmaa. Kohina on realistisempi, mutta yhteistä sille ja Odelmalle on kielen ja kerronnan lumoavuus.

Suketuksen mukaan Kohina on surumielinen, rauhallinen ja syvissä vesissä kulkeva tarina. Sannan mukaan se taas on hieno ja mieleenpainuva. Myös UllaOmppuJonna, Minna ja Krista ovat tutustuneet Alvarin tarinaan.




torstai 10. huhtikuuta 2014

Ala-Harjaa novelleina: Reikä



Riikka Ala-Harja: Reikä. Like. 2013. 154 sivua.

Luin syksyllä Riikka Ala-Harjan Maihinnousun, ja olin tätä ennen jo käynyt kuuntelemassa kirjailijaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa. Pidin sekä Ala-Harjan suullisesta että kirjallisesta ilmaisusta ja halusin jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista. Kirjaston uutuuksissa odotti jokunen kirjastoreissu sitten Ala-Harjan novellikokoelma Reikä, joka ehti vähän turhan pitkään seistä luettavien kirjojen pinossa ennen kuin siihen tartuin.

Reikä on Ala-Harjan ensimmäinen novellikokoelma, mutta toivon mukaan ei viimeinen, sillä sen verran hyvin kirjailijan tyyli taipuu myös lyhyempään kerrontaan. Kieli on notkeaa ja oivaltavaa ja näitä novelleja oli mukava lukea. Ala-Harjan kerronta on välillä synkkää ja välillä paikoin hauskaa ja tragikoomista, mutta ennen kaikkea tarkkanäköistä.

Teos koostuu 12 novellista, ja yhtä novellia lukuunottamatta ne ovat lyhyehköjä ja napakoita. Kirjan pisin, jännitteisin ja mielestäni herkullisin novelli Tarmo kertoo 50-vuotispäiviinsä valmistuvasta kirjastonhoitajasta. Syntymäpäivä ei etene niin kuin Tarmo olisi toivonut, sillä vieraita ei kuulu, niskat menevät jumiin ja naapurin vanha rouva soittelee ovikelloa vähän turhan usein. Päivästä kuitenkin sukeutuu hyvä ja Tarmo oivaltaa, ettei hänen kannata pahemmin katsella taakse- vaan eteenpäin.

Löysin blogistaniasta muutaman Reikää käsittelevän postauksen. Mari A ei vakuuttunut, kun taas Nannaan novellien pelkistetty kerronta, ytimekkäät lauseet sekä tarinoiden aukkoisuus ja vihjailevuus tekivät vaikutuksen. Janelle Reikä oli nopea lukukokemus, "joka tuli ja meni eikä pitänyt sen enempää meteliä itsestään". Arja epäilee, että hänellä on muistissa reikä, kun kirjasta ei jäänyt oikein mitään mieleen. Postausten lisäksi kirjasta kiinnostuneiden kannattaa käydä lukemassa Savon Sanomien ja Parnasson arviot.


lauantai 5. huhtikuuta 2014

Koskettava ja kauniisti soiva Taivaslaulu



Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013. 281 sivua.

Voisin kuljettaa kehoni rantatielle ja metsäpolulle, voisin istua pelastajamiehen kanssa omenapuun alla ja katsoa sateen kastelemia ja auringossa välkkyviä lohkareita, saisin nukkua hänen käsivartensa alla leveässä sängyssä, jossa yhä oli ruskea satiinipeite ja kermanväriset koristetyynyt, eikä luola veisi minua aamuyön tunteina pois, vaan voisin kääntää kylkeä ja lämmittää häntä vasten toisenkin puolen kehoa, ja kädet ja jalat lomittuisivat uuteen hyvään uneen. Voiko elämältä enempää toivoa?

Tuntuu, että Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ollut viime kesästä lähtien esillä "kaikissa" kirjablogeissa. Kirja myös voitti vuoden 2013 Blogistanian Finlandian, mikä kertoo siitä, että se tosiaan on ollut bloggaajien suosiossa. Halusin itse lukea kirjan vasta nyt, kun kohu - tai miksi sitä nyt sanoisi - on laantunut. Tosin kirja on edelleenkin hyvin suosittu ja sitä lainataan kirjastoista todella paljon. Esimerkiksi täällä meillä päin, Joensuun seutukirjastossa, siitä on vieläkin lähes 300 varausta, ja jossain vaiheessa varauksia oli vielä enemmänkin.

En yhtään ihmettele Taivaslaulun suosiota, sillä kirja on todella hyvä, mutta ei ihan - mutta melkein - sellainen täysiosuma kuin olin odottanut. Nimenomaan odotuksista tässä on taas kerran kyse. Odotukseni ehtivät kasvaa aivan liiankin korkeiksi, koska olin lukenut niin monta kiittävää ja ylistävää arviota. Luulenpa, että jos olisin lukenut kirjan etujoukoissa tai "löytänyt" kirjan itse, niin luultavasti hehkuttaisin kirjaa ihan täysillä. Mutta kyllähän kirja kuuluu ehdottomasti uuden kotimaisen kirjallisuuteen eliittiin, sillä se on paitsi koskettava ja puhutteleva niin myös hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä.

Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin rakkauskertomus, kuvaus lapsiperheen arjesta sekä kertomus yksilön, avioparin ja perheen elämästä osana uskonnollista yhteisöä. Kirja on lisäksi hyvin koskettava kuvaus mielen järkkymisestä, mutta myös selviytymisestä. Rauhala kuvaa uskottavasti ihmisen sairastumista niiden paineiden alla, joita yhteisö ja yhteisössä elävä yksilö itselleen asettaa. Itken harvoin lukiessani, mutta nyt itkin, sillä niin vahvasti Viljan pohjaton tuska ja ahdistus sekä Aleksin avuttomuus vaimonsa sairauden äärellä koskettivat minua.

Pauliina Rauhala kirjoittaa taidokkaasti ja tunteisiin käyvästi. Kirjassa kuvataan Viljan ja Aleksin elämää ja ajatuksia heidän molempien näkökulmasta ja välillä kurkistetaan lasten maailmaan nukkeleikkien kautta. Anonyymit blogikirjoitukset kertovat vanhollislestadiolaisesta liikkeestä ja kyseenalaistavat sen toimintatapoja. Alussa ihmettelin, mikä asema ja merkitys blogikirjoituksilla on, mutta kirjan lopussa tämäkin ratkaisu tuli perustelluksi.

Joissakin keskusteluissa Taivaslaulua on kritisoitu siitä, että sen runollinen ja kaunis kieli hämää ja kätkee alleen paljon negatiivista, kuten uskonnollisen yhteisön vallankäytön ja naisten riistämisen. En itse näe asiaa näin. Rauhala kyllä taatusti tuntee vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja yhteisön ongelmat, se välittyy selvästi hänen tekstistään, mutta hän osaa kuvata hienosti myös sen, mikä on hyvää. Hän ei tuomitse, muttei myöskään puolusta liikaa, vaan ymmärtää ihmisyksilöä, hänen kipujaan ja valintojaan.

Taivaslaulua voi tietenkin lukea, ja onkin paljon luettu, kuvauksena vanhoillislestadiolaisesta uskonnollisuudesta ja elämäntavasta. Kirjan ympärillä vellova keskustelu onkin korosteisesti painottanut tätä näkökulmaa, joskin paljon on myös keskusteltu äitien uupumuksesta. Huolimatta siitä, että Taivaslaulu on paljon muutakin, niin itsekin luin kirjaa osittain uskonnollisen yhteisön kuvauksena. Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista tuntumaa vanhollislestadiolaisuuteen, niin kylläkin muihin lestadiolaisuuden suuntauksiin. Esikoislestadiolaisella liikkeellä on vankka jalansija sekä lapsuusaikaisella että nykyisellä asuinpaikkakunnallani ja suvussammekin on tämän lestadiolaisuuden haaran edustajia. Uusherätykseen taas on kosketuspintaa oman lähisuvun kautta.

Monet kirjassa esiintulevat asiat ovat minulle jossain määrin tuttuja ja myönnän, että suhtaudun liikkeen oppeihin epäillen. Tiedostan kyllä, että tiivis yhteisöllisyys on parhaimmillaan kaunista ja yksilöä tukevaa, mutta toistaalta yhteisöllisyys voi olla myös rajoittavaa ja ahdistavaa. Eniten minä, kuten monet muutkin, kummeksun sitä, ettei lapsilukua saa säännöstellä. Minun ajattelutapaani ei mahdu sellainen Jumala, joka sallii naisen synnyttävän, vaikka tämä on hengenvaarassa tai ei yksinkertaisesti jaksa enää hoitaa jo aiemmin syntyneitä lapsiaan ja uutta vauvaa. Toisaalta en ajattele, että suurissa perheissä lapsia laiminlyötäisiin tai he jäisivät vaille rakkautta. Sisarukset voivat olla ihmiselle suuri voimavara lapsuudessa, mutta myös aikuisuudessa. Suurperheessä on niinikään opittava taitoja, jotka auttavat osaltaan pärjäämään yhteiskunnassa. Paljon tietenkin riippuu siitä, miten vanhemmat jaksavat, ja ehtivätkö he pitää huolta itsestään ja mikä on heidän suhteensa kuhunkin lapsiyksilöön.

Itse asiassa minulle oli hyvin valaisevaa lukea Taivaslaulu, koska sieltä löytyivät herätysliikkeen antamat perustelut ehkäisykiellolle. En edelleenkään perusteluja ymmärrä enkä hyväksy, mutta kirja auttoi minua hiukan paremmin ymmärtämään herätysliikkeeseen kuuluvia ihmisiä ja heidän uskoaan. Taivaslaulu toimi siis minulle silmien avaajana suhteessa lestadiolaiseen herästysliikkeeseen, joka ei ole ollut minulle täysin vieras, mutta jota kohtaan minulla on monenlaisia ennakkoluuloja. Mielestäni yhtenä kirjallisuuden tehtävänä on opettaa suvaitsevaisuutta ja auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä, yhteisöjä ja kulttuureja sekä erilaisia ajattelu- ja elämäntapoja. Tässäkin suhteessa Taivaslaulu puhutteli minua ja uskon, että se puhuttelee myös muitakin lukijoita.

Taivaslaulu on herättänyt paljon keskustelua. (En linkitä tähän blogeja, joissa keskusteluja on käyty ja joissa kirjsata on kirjoitettu. Olen lukenut postauksia ja kommentteja silloin tällöin useamman kuukauden ajan enkä edes muista, missä kaikissa blogissa keskusteluja on käyty.) Suurin osa keskustelusta on käsitellyt ulkokirjallisia asioita, ja on ollut paikoin aika kiivasta. En kuitenkaan pidä tätä merkityksettömänä, sillä parhaimmillaan keskustelu voi edes hiukan lähentää eri osapuolten näkemyksiä (tai sitten olen näin uskoessani vain hyvin sinisilmäinen).

Taivaslaulu pyrkii omalta osaltaan lisäämään ymmärrystä, sillä se on kiihoton ja tärkeä puheenvuoro ja yhteiskunnallisesti merkittävä teos. Samalla se on myös ansiokasta kaunokirjallisuutta. Taivaslaulu soi ja helkkyy korvissani ja mielessäni pitkään ja kauniisti.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Tyynykirja eli kun kirjabloggaaja käsityökirjaan perehtyi


Nina Granlund Sæther: Tyynykirja. Virkkaa, kirjo ja neulo 68 hurmaavaa ja hauskaa tyynyä. Atena. 2013. Norjankielinen alkuteos Putefest. Suomentanut Virpi Vainikainen. 161 sivua. Arvostelukappale.

Norjalaista alkuperää oleva Tyynykirja esittelee nimensä mukaisesti 68 erilaista tyynymallia. Tyynyt on toteutettu virkaten, neuloen ja kirjoen. Kirjassa on myös muutama ohje peittojen tekoon. 

Tyynykirjan alkusanoissa pohditaan neuleharrastuksen suosiota ja käsillätekemisen motiiveja. Kirjan taustalla on ajatus siitä, että käsitöiden tekeminen on hauskaa ja hyödyllistä. Sitä paitsi itse tehden saadaan omaleimaisia käsitöitä: "Kun tyynyyn on panostettu omaa aikaa ja vaivaa ja kun tiedät, että siinä on pieni mutta tärkeä käsintehdyn leima eikä kenelläkään taatusti ole tasan samanlaista, se kruunaa sohvasi sitäkin paremmin." 


Kirjan tekijä liputtaa vanhojen työtapojen säilyttämisen puolesta. Hänen mukaansa paras tapa vanhojen menetelmien säilyttämiseksi ja levittämiseksi on niiden sovittaminen nykyaikaan ja nykyajan tarpeisiin. Tyynykirjan ohjeissa onkin käytetty vanhoja ja perinteisiä kuvioita, esimerkiksi Marius-kuviointia, jota käytettiin alunperin villapaidoissa. Kirjan malleissa on niinikään hyödynnetty ylellisistä paidoista poimittuja tähti- ja kukkakuvioita, mustavalkoista Selbu-neuletta, vanhoja kirjontamalleja ja tietenkin myös nykyisin hyvin suosittuja isoäidinruutuja.


Tyynyjen tyylivalikoima on kirjassa monipuolinen ja näin ollen kirjasta luulisi löytyvän malleja erilaisista sisustustyyleistä pitäville. Tarjolla on vaaleita, värikkäitä ja mustavalkoisia malleja, kuten myös merihenkistä, romanttista, modernia ja perinteistä tyyliä. Malleissa on hyödynnetty niin uusia kuin vanhojakin materiaaleja. Yksi tyyny on tehty vanhasta turkista ja toinen taas räsyistä ja vanhoista farkuista. Hauskoissa ja humoristisissa tyynyissä taas leikitellään sanoilla ja otetaan kantaa (tyynyissä on esim. tekstit "Homo sweet homo", "No more diet" ja "My boobs are ok").


Tyynykirjan takakansi lupaa joidenkin  mallien olevan helppoja ja toisten taas olevan tarkoitettu vaativammille harrastajille. Kokeilin itse kahta virkkausmallia, joista toinen oli riittävän informatiivinen ja ymmärrettävä, mutta toinen vastaavasti sekava ja monitulkintainen. Tytär taas kokeili yhtä kirjoittua tyynyä ja onnistui. Näin vähäisellä ohjeiden testauksella on vaikea sanoa mitään varmaa siitä, millaisia ohjeet ovat ja miten esimerkiksi aloittelija pärjää ohjeiden kanssa.



Kuva tyttäreltä hänen tekemästään tyynystä.
Kokonaisuutena Tyynykirja hyvin toteutettu. Kirjan ohjeet ja kuvat houkuttelevat itsekin kokeilemaan tyynyjen tekemistä, mutta yhtä lailla kirjaa voi vain lehteillä ja nauttia värikkäistä kuvista. Pidin kovasti siitä, että tekijä taustoittaa mallejaan ja kertoo välillä myös yleisemmin käsitöiden tekemisen historiasta. Esimerkiksi neulomisen, kuvakudosten tekemisen ja neulanteon historiasta kertovat tekstit ovat kiinnostavia ja avaavat myös sitä, millainen merkitys käsitöiden tekemisellä on ollut naisten elämässä.