Lyhyitä: Shields & Howard, Waters ja Ahava

Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi. Otava. 2015. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season (1991). Suomentanut Hanna Tarkka. 260 sivua.

Carol Shields on yksi suosikkikirjailijoistani, kuten on tullut moneen otteeseen todettua, ja aina kun hänen tuotantoaan suomennetaan, hihkun ilosta - jopa silloinkin, kun kyseessä on kirja, jonka Shields on kirjoittanut vain osittain. Tämän nyt käsillä olleen teoksenhan Shields kirjoitti yhdessä Blanche Howardin kanssa.

Kuivassa kaudessa niin sanotut perinteiset parisuhteen roolit kääntyvät päälaelleen, kun äiti ja vaimo Jock lähtee työn perässä toiseen kaupunkiin, kun taas isä ja aviomies Chas jää kotiin pitämään huolta pariskunnan kahdesta lapsesta ja kodista. Jock kirjoittaa kirjeissään paljon työstään ja urastaan, Chas vastaavasti tunteistaan ja siitä, miten kokee jäävänsä vaille huomiota.

Kuiva kausi tarkastelee kiinnostavasti sitä, mitä tapahtuu, kun suhteellisen hyvässä parisuhteessa elävä pariskunta on kuukausia erillään. Teoksessa tuodaan näkyväksi, mitä vaikeuksia ja riskejä eroon sisältyy (etääntyminen, hellyyden ja seksin kaipuu ja tarve, uusien ihmissuhteiden houkutus) ja toisaalta, mitä mahdollisuuksia itsenäistymiseen, kasvuun ja oman uran luomiseen kuiva kausi tuo.

Mielestäni kirjailijakaksikko on onnistunut kirjeromaanissaan ainakin siinä mielessä. että heidän tyylinsä ja kielensä osuu niin saumattomasti yhteen, ettei tunnu siltä kuin lukisi kahden kirjailijan kirjoittamaa teosta. Jockin ja Chasin toisilleen kirjoittamat kirjeet välittävät heidän mielenliikkeitään, ajatuksiaan ja tunteitaan jotenkin aidonoloisesti ja elämänmakuisesti. Kokonaisuutena Kuiva kausi onkin hyvin rakennettu teos, ja jännite säilyy hyvin kirjan loppuun asti. Vaikka Kuiva kausi ei ylläkään samaan kuin Shieldsin parhaat teokset, niin toki pidin tästäkin kirjasta ja nautin sen lukemisesta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä. Tammi. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Paying Guests (2014). Suomentanut Helene Bützow. 598 sivua.

Minulta olisi jäänyt varmaan ihan huomaamatta tämä Sarah Watersin uusin romaani, ellei kirjablogeja olisi. Kiitos siis jälleen kerran kirjablogiyhteisölle hyvästä kirjavinkistä (en enää edes muista, kenen blogista teoksen tietooni sain ja siksi kiittelen kollektiivisesti)! Kirjailijana Sarah Waters toki on minulle jo ennestään tuttu, ja olen lukenut kaikki hänen aiemmin suomennetut teoksensa (postaukseni teoksesta Vieras kartanossa täällä).

Parempaa väkeä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Lontooseen, tarkemmin vuoteen 1922. Kirjan päähenkilö Frances Wray asuu äitinsä kanssa Champion Hillin hienostoalueella, mutta joutuu edesmenneen isänsä aiheuttaman taloudellisen ahdingon vuoksi ottamaan vuokralaisia kotiinsa. Barberin pariskunnan muutto taloon on aluksi aikamoinen shokki ja vaatii sopeutumista, mutta vähitellen rouva Barber ja Frances ystävystyvät. Mitä tästä kaikesta seuraa, en voi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta.

Alussa kirjan lukeminen oli vähän takkuilevaa, mutta kun pääsin tarinan imuun, niin nautin paljon Watersin kirjoittamasta tiiliskivestä. Parempaa väkeä on paitsi romaani rakkaudesta ja rikoksesta, niin myös mukaansatempaavasti kirjoitettu kuvaus 1920-luvusta. Romaanissa tarkastellaan sääty-yhteiskunnan murrosta ja kuvataan Francesin kautta taitavasti säätynsä asettamien velvotteiden sekä omien intohimojensa, pelkojensa ja toiveidensa ristipaineessa elävää ihmistä.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua.

Toisin kuin Shields ja Waters, on Selja Ahava minulle uusi kirjailijatuttavuus. Ja kiinnostava tuttavuus onkin. Pidin nimittäin todella paljon Ahavan teoskesta Taivaalta tippuvat asiat, jossa neljästä toisiinsa liittyvästä kertomuksesta muodostuva kokonaisuus kuvaa mielenkiintoisesti ihmisten käsittämätöntä epäonnea tai onnea.

Kokonaisuus lienee romaani, vaikka meidän kirjastossa tämä teos onkin luokiteltu novellikokoelmaksi. Itse asiassa ryhdyin lukemaan teosta novellikokoelmana ja olin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että kirjan ensimmäisen ja pisimmän osion "Seinään haudattu tyttö" henkilöt olivat mukana myöhemminkin kirjassa.

Taivaalta tippuvat asiat keskittyy yhtä lukua (vaiko osiota) lukuun ottamatta Saaraan ja hänen perheeseenä: äitiin ja tämän kummalliseen kuolemaan, Pekka-isään ja lottovoittoja saavaan Annu-tätiin, mutta myös perheen elämään rankan suruajan jälkeen. Kirjan toinen luku, jota voi pitää vähän irrallisenakin kirjan juonen, muttei suinkaan tematiikan kannalta, vastaavasti kertoo useita salamaniskuja saavan irlantilaismiehen Hamish MacKayn elämästä.

Pidin todella paljon kirjan lapsinäkökulmasta ja lapsikertoja Saaran kielestä. Saaran pohdinnat, tarinat ja sadut, samoin kuin hänen Hercule Poirot -leikkinsä kuvaavat riemastuttavasti ja ymmärtäen lapsen maailmaa. Yleensäkin ottaen kirjan kieli on notkeaa, oivaltavaa ja paikoin hauskaakin (esim. talojen nimet Sahanpurutalo ja Förstorgård). Ihan varmasti tulen jatkossakin lukemaan Selja Ahavaa, niin hieno lukuelämys Taivaalta tippuvat asiat minulle oli. 

Taattua laatua: Shieldsin Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää. Otava 2013 [2012]. Englanninkielinen alkuteos The Box Garden (1977). Suomentanut Hanna Tarkka. 261 sivua.

Kanadalaisen Carol Shieldsin alunperin jo vuonna 1977 ilmestynyt Ruohonvihreää on kirjailijan esikoisromaanin Pikkuseikkoja (Small Ceremonies) sisarteos. Näissä kahdessa kirjassa tarkastellaan kahden siskoksen elämää: Pikkuseikat keskittyy Judithiin ja Ruohonvihreää vastaavasti Charleeniin.
Vaikka Shields teki läpimurtonsa vasta 1990-luvulla, niin Pikkuseikoissa ja Ruohonvihreässä näkyy jo hänen taidokkuutensa arjen ja etenkin naisen elämän kuvaajana.

Ruohonvihreän päähenkilö Charleen Forrest on Vancouverissa asuva runoilija, joka ei ole aikoihin julkaissut runoteosta eikä ole pariin vuoteen kirjoittanut juuri mitään. Aikaa kirjoittamistyöhön hänellä kyllä olisi, sillä hänen pestinsä neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Kasvitieteellisen aikakauskirjan työntekijänä on osa-aikainen. Runoilijuus onkin kirjan nykyisyydessä Charleenille ennemminkin rooliasu kuin todellisuutta.

Aikakauskirja antaa Charleenille elannon, minkä lisäksi lehden päätoimittaja ja Charleenin esimies Doug on myös ystävä. Savaget eli Doug ja tämän vaimo Greta ovat lisäksi yhdysside Charleenin entiseen mieheen Watsoniin, joka on jättänyt vaimonsa ja poikansa Sethin tavoitellessaan omia unelmiaan. Aikakauskirja on Charleenille merkittävä myös sikäli, että lehden kautta hän on löytänyt kirjeenvaihtoystävänsä Veli Adamin.

Arvoituksellinen Veli Adam kiehtoo Charleenia, joka vaalii Sethin kanssa antaumuksella tämän lähettämistä ruohonsiemenistä kasvanutta pienoisnurmikkoa. Charleen kirjoittaa Veli Adamille ja muutamalle muullekin henkilölle säännöllisesti kirjeitä. Iltapäivät kuluvatkin enimmäkseen kauppareissujen, kirjeenvaihdon, lukemisen ja murehtiminen parissa, mutta joskus Charleen tapaa miesystäväänsä Eugenea tai käy kävelyretkillä.

Charleenilla on kompleksinen suhde äitiinsä, joka on jäänyt yli kymmenen vuotta sitten leskeksi, sairastanut rintasyövän ja on nyt Charleenin yllätykseksi menossa naimisiin. Kirjan nykyhetkessä Charleen matkustaa junalla miesystävänsä Eugenen kanssa äitinsä häihin Torontoon, tapaa lapsuuskodissaan siskonsa Judithin ja tämän miehen Martinin sekä tutustuu äidin sulhaseen Louisiin. Muutakin kyllä tapahtuu, muttei siitä tässä sen enempää.

Ruohonvihreää on sikäli tyypillinen Shieldsin kirja, että paljon jää pinnan alle, kertomatta. Kirjassa olisi aika paljonkin analysoitavaa ja pohdittavaa, mutta ainakin minulle jäi parhaiten mieleen äiti-tytär-suhde, jossa loppujen lopuksi tapahtuu jonkinlaista seestymistä. Äidin hahmo on kuvattu kirjassa hyvin ja etenkin äidin sisustuspuuskien kuvaus on herkullista. Ainakin minun oli lukijana helppo samaistua Charleenin tuntemuksiin suhteessa äitiin, vaikken sinällään päähenkilöön samaistunutkaan enkä aina ymmärtänyt tämän toimintaa ja ajatuksenjuoksua.

Ruohonvihreää on kyllä täyttä Shields-laatua, mutta ei siitä kuitenkaan tullut Shields-suosikkiani. Vaikka en antaisi kirjalle ihan viittä tähteä (jos tähtiä vielä antaisin), niin tokihan viihdyin erittäin hyvin tämänkin romaanin parissa.

Hieno Ghana ikuisesti

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti. Otava. 2013. Englanninkielinen alkuteos Ghana must go. Suomentanut Marianna Kurtto. 393 sivua.

Mutta nyt Sadie ymmärtää, että se on todennäköisesti viimeinen vanhoista valokuvista, joissa he kaikki kuusi ovat yhdessä. Kaikki  katsovat eri suuntiin: isä kameraan, Sadie alas isän päälaelle, äiti Sadien tutua, veli äitiä, kaksoset luoja tietää mitä. Kaikki ovat epätarkkoja, kaikki ovat siinä. 

Lahjakas, kirgurin työstä Yhdysvalloista poispotkittu ja sittemmin Ghanaan palannut Kweku kuolee kauniina aamuna puutarhassaan. Samaan aikaan hänen toinen vaimonsa Ama nukkuu kaikessa rauhassa Kwekun rakennuttaman elegantin ja käytännöllisen talon makuuhuoneessa. Toisaalla Kwekun entinen vaimo Fola ja lapset Olu, Taiwo, Kehinde ja Sadie elävät omaa elämäänsä toisistaan vieraantuneina, kaikki jossain määrin perheen hajoamisesta kärsivinä.

Tässä ovat Ghana ikuisesti -romaanin lähtökohdat. Romaanissa liikutaan luontevasti monessa eri aikatasossa. Tapahtumista kerrotaan useamman eri henkilön näkökulmista, jolloin tapahtumat ristivalottuvat ja kunkin romaanihenkilöt ratkaisut ainakin jossain määrin tulevat ymmärrettäviksi.

Jäin vahvasti kiinni kirjan tunnelmiin. Taiye Selasin kieli on kaunista ja se kantaa hienosti hyvin rakennettua tarinaa. Kieli on paikoin ihan pakahduttavan hienoa, kuten tämäkin kohta kirjan alkupuolella:
Kastepisaroita ruohonkorsilla, kuin timantteja jotka on viskelty vapaasti jonkin sattumalta ohi kulkeneen henkijumalan pussukasta; se on astellut kevyesti ja notkeasti Kweku Sain puutarhan läpi vain hetkeä ennen kuin Kweku on saapunut sinne itse. 

Ghana ikuisesti kosketti ja jätti minuun jäljen. Mielestäni kirja on vain kertakaikkisen ihana. Ei sillä tavalla ihana, että se olisi kaunis ja lukijalle hyvää mieltä tuottava, vaan ihana nimenomaan siinä mielessä, että kaiken murheen, tuskan ja rumuudenkin vastapainona romaanissa on valonpilkahduksia, toivoa ja rakkautta.

Blogistit ovat jo aikoja sitten löytäneet tämän hienon kirjan - ja jostain blogista minäkin tämän aarteen löysin. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi, Katja, Mari A, Maria, Anna, Elegia, Krista, Sanna ja Omppu.

Väkevä ja hieno Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava. 2014. 334 sivua.

Klara ja Ilja Tuomi, hiihtämällä Neuvostoliittoon matkanneet suomalaiset surevat muiden Petrogradin, sittemmin Leningradin, asukkaiden kanssa Leninin kuolemaa tammikuisen iltapäivän kylmyydessä vuonna 1924:

Viima puhalsi hämärtyvillä kaduilla. Me seisoimme Iljan kanssa Uritskin aukion laidalla ja lumituuli liehutti liepeitämme ja tuhansia punalippuja, jotka oli verhoiltu suruharsoin. Puna-armeijalaiset seisoivat kunniavartiossa, minä koetin tähytä Lavria, mutta taajat nuorukaisten rivit painuivat hämärään, ja valonheittäjät loimuttivat tuiskua ja palatsin päälle viritettyä suurta punakangasta, jonka keskellä seisoi Vladimir Iljitsh, tietä tulevaisuuteen näyttäen.

Klara ja Ilja ovat saapuneet Neuvostoliittoon suurin odotuksin pari vuotta aiemmin, kevättalvella 1922, pian sen jälkeen, kun Ilja on vapautunut vankileiriltä. Pian heitä seuraa myös Iljan veli Lavri, joka kuitenkin myöhemmin palaa takaisin kotimaahan.

Monien muiden Neuvostoliittoon parempaa yhteiskuntaa rakentamaan tulleiden ohella Ilja ja Klara kokevat, että Suomi on kääntänyt heille selkänsä. He luottavat siihen, "että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana". Vaikkei elämä uudessa kotimaassa ole helppoa missään vaiheessa, niin Leninin kuolema toimii vedenjakajana. Vähitellen asiat muuttuvat huonompaan suuntaan. Stalinin päästyä valtaan niin Klaran kuin Iljankin unelmat sortuvat, utopian portit sulkeutuvat ja ystävät nousevat toisiaan vastaan.

Graniittimiehen alkupuolella, vuoteen 1935 asti, kirjan minäkertojana toimii Klara, kun taas kirjan loppuosassa tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön kautta. Tämä kerronnallinen ratkaisu on toimiva ja onnistunut. Klaran, Iljan ja Lavrin lisäksi tapahtumien keskiössä ovat näiden ystävät Jelena, Henrik, Tom, Shura ja Galkin sekä Klaran kasvattilapset, kadulta pelastetut Genja ja Dunja. Tapahtumien näyttämönä on Leningradin lisäksi Krasnoe Selossa sijaitseva datsa.

Tiesin ennestään suurin piirtein, mitä Neuvostoliittoon muuttaneille suomalaisille tapahtui Stalinin aikana, mutta kirjan lukemisen myötä opin paljon uutta. Kähkönen on selvästikin tehnyt tarkkaa taustatyötä tämän aiheen parissa. Graniittimies on kaiken kaikkiaan uskottava ja samalla myös hyvin väkevä kuvaus suomalaisten elämästä ja kohtaloista Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvuilla. Klaran ja Iljan suhteen ja elämän kuvauksen lisäksi minuun vaikuttivat ystävyyteen ja ennen kaikkea katulapsiin liittyvät kuvaukset. Vaikka kirja on aihepiiriltään rankka ja synkkä, ei lukukokemus missään nimessä ollut rankka, vaan elähdyttävä ja vaikuttava.

Blogini lukijat tietävätkin jo, että Sirpa Kähkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Odotukseni Graniittimiehen suhteen olivat todella korkealla. Odotukset myös täyttyivät ja ylittyivät, sillä mielestäni tässä kirjassa on, jos mahdollista, vielä jotain enemmän kuin aiemmissa Kähkösen teoksissa. En oikeastaan edes tiedä varmaksi, mitä se "jotain enemmän" on, mutta varovasti uumoilen, että kyse on kielestä, joka on entistäkin koskettavampaa ja kauniimpaa. Joissakin kohdin, etenkin talvea ja luontoa kuvaavissa kohdissa mieleeni tuli Andreï Makine, toinen suosikkikirjailijani.

Kähkönen kuvaa tässä(kin) romaanissaan taitavasti sitä, millaista on yksittäisten ihmisten elämä historian myllerryksissä. Kähkösen tapa kuvata tapahtumia ja ihmiskohtaloita kosketti minua jälleen kerran vahvasti. Kirjan tunnelma ja sen henkilöt ovatkin pysyneet mielessäni pitkään. Mutta kuten aina hienojen kirjojen kohdalla, eivät omat sanat valitettavasti riitä kuvaamaan ja selittämään sitä, mitä lukiessani koin ja millaisia ajatuksia ja tunteita kirja herätti. Olen yksinkertaisesti onnellinen ja kiitollinen, että tällaista kirjallisuutta kirjoitetaan!

Graniittimiestä on luettu myös muissa blogeissa, ainakin Amman lukuhetkessä ja Täällä toisen tähden alla sekä Tuijatan ja Annelin blogeissa. Myös Liisa on kirjasta kirjoittanut ja laatinut listan muista postauksista.

Longbournin talosta Varistyttöön

Kun lukee paljon, ja kun on vähän laiska postaamaan, muodostavat luetut kirjat aika sukkelasti pinon kirjoituspöydän ympäristöön, jossa pitäisi kirjojen sijaan olla tilaa parhaillaan työn alla olevan tietokirjan aineistoille ja kirjaan liittyvälle lähdekirjallisuudelle. Saadakseni väljyyttä pöydälleni (hah! hetihän tilalle tulee uusia kirjoja!) ryhdyn purkamaan kirjasumaa lyhyehköillä kirjaesittelyillä/-arvioilla. Vuorossa tällä kertaa kaksi tyystin erilaista kirjaa. Näitä molempia on luettu muissakin blogeissa, tietenkin, mutten nyt linkitä arvioita tähän. Kannattaa googlettaa, jos ja kun haluaa lukea perusteellisempia arvioita kummastakin kirjasta.

Jo Baker: Longbournin talossa. Tammi. 2014. Englanninkielinen alkuteos Longbourn. Suomentanut Helene Bützow. 448 sivua.

Kotimaassaan Iso Britanniassa jo useita romaaneja julkaissut Jo Baker nousi kansainväliseen kuuluisuuteen romaanillaan Longbournin talossa, joka on myös (tähän mennessä) ainoa kirjailijan suomennettu teos.

Longbournin talossa on kiinnostava versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, sillä se kertoo Longbournin eli Bennetin talon palvelusväestä.  Romaanin päähenkilöksi nousee palvelustyttö Sarah, mutta kirjassa kerrrotaan myös herra ja rouva Hillistä, nuoresta palvelustyttö Pollysta ja kirjan alussa taloon tulevasta miespalvelija Jamesista. Ihan uutta palvelusväen elämän kuvaus ei ole, siitä ovat pitäneet huolen muun muassa tv-sarjat Kahden kerroksen väkeä ja Downton Abbey, mutta Bakerin ansioksi on luettava se, että hän versioi rohkeasti klassikkoteosta ja tekee sen hyvin. Eihän kirja Ylpeyttä ja ennakkoluuloa päihitä, mutta pidin siitä paljon.

Kirja kuvaa palvelusväen elämää ja asemaa talossa sekä heidän rankkaa ja työntäyteistä elämäänsä. On pestävä pyykkiä, esimerkiksi neitien kuukautisrättejä, laitettava ruokaa ja leivottava jatkuvasti, haettava ja vietävä kirjeitä, toimitettava kauppa-asioita, huollettava vaatteita ja muutenkin uurastettava jatkuvasti ja väsymättä, samalla kun talon isäntä viihtyy kirjastossaan, emäntä siemailee teetä ja surkeilee milloin mistäkin ja tyttäret käyvät ahkerasti tansseissa ja muutenkin sosialiseeraavat ahkerasti.

Romaani ei mielestäni jäljittele esikuvaansa vaan on ihan itsenäinen teos. Luulen, että se toimii hyvin myös ilman Ylpeyden ja ennakkoluulon tuntemista (tästä en tietenkään voi olla ihan varma, koska itse tunnen teoksen hyvin). Longbournin talossa tarjosi minulle monia kutkuttavia kohtauksia ja sai minut katsomaan Bennetien perhettä, tyttäriä ja etenkin herra Bennetiä ihan uusin silmin.

Erik Axel Sund: Varistyttö. Otava. 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kråkflickan. Suomentanut Kari Koski. 415 sivua.

Minun ei pitänyt ollenkaan lukea Varistyttöä, olinhan lukenut kirjasta arvioita ja niiden perusteella päätellyt, ettei kirja sovi minulle, koska se on raaka ja rankka enkä tykkää kirjan aihepiiristä. Satuin kuitenkin hommaamaan kirjan itselleni ja pitihän minun katsastaa, mistä oikein kirjassa on kysymys.

Erik Axl Sundin nimen takana ovat ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, jotka ovat lyömällä viisaat päänsä rakentaneet koukuttavan tarinan. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun murhattu lapsi löydetään Tukholman metroaseman tienoilta. Lastenmurhat eivät lopu tähän yhteen tapaukseen, ja rikoskomisario Jeanette Kihlberg ryhtyy tutkimaan murhia. Kirjan edetessä hän saa avukseen psykoteraupetti Sofia Zetterlundin. Tarinaan sekoittuvat myös Jeanetten perheenjäsenet, Varistyttö ja Sofian potilaat, esimerkiksi Victoria Bergman ja kongolainen lapsisotilas.

Laskelmointia tai ei, mutta ainakin minä koukutuin ihan täysillä - vastoin odotuksiani ja siitäkin huolimatta, että tarina on ruma, raadollinen ja puistattava. Kirjassa lukija nimittäin törmää muun muassa insestiin, lasten hyväksikäyttöön ja persoonallisuushäiriöihin. Trilogian ykkösosa jätti varistytön tarinan sen verran kiinnostavaan kohtaan, että minun on aivan pakko lukea myös Unissakulkija eli trilogian toinen osa. Se, kuten myös lokakuussa ilmestyvä trilogian päätösosa Varjojen huone onkin jo varattu kirjastosta.

Viehättävä Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Stranger's Child. Suomentanut  Markku Päkkilä. 535 sivua.

Siitä lähtien, kun luin ensimmäiset postaukset Alan Hollinghurstin pari vuotta sitten ilmestyneestä tiiliskivestä Vieraan lapsi, on kirja kiinnostanut minua. Koska arvioiden lukemisesta on jo aikaa, en enää edes muista, mitä tarkalleen kirjalta odotin, mutta ainakin hyvää lukukokemusta. Sen myös sain, sillä puutteistaan huolimatta kirja kiehtoi ja piti otteessaan loppuun asti.

Vieraan lapsi on Iso-Britanniaan sijoittuva, noin sadan vuoden ajanjakson kattava romaani. Sen keskiössä on kaksi perhettä, Valancet ja Sawlet, joiden  vaiheet kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Romaani etenee kronologisesti vuodesta 1913 tämän vuosisadan alkupuolelle asti. Tapahtumat kietoutuvat runoilija Cecil Valancen ja hänen tuotantonsa ympärille. Vaikka Cecil kuolee sodassa jo kirjan alkupuolella, niin hän on läsnä tuotantonsa sekä perheenjäsentensä ja ystäviensä ja näiden muistojen kautta.

Kirjan alussa Cecil tulee vierailulle opiskelukaverinsa ja läheisen ystävänsä George Sawlen kotiin Two Acresiin, ja Georgen nuori pikkusisko Daphne rakastuu Ceciliin. Two Acresin maaseutukartanosta muodostuu Cecilin ohella kirjan toinen punainen lanka. Cecilin vierailu Two Acresissa on nimittäin merkittävä hänen tulevan maineensa kannalta, sillä hän kirjoittaa vierailun aikana Daphnen muistikirjaan runon, josta tulee hyvin kuuluisa ja taajaan siteerattu. Myös Cecilin mysteeri, jota muun muassa elämäkerturi Paul Bryant myöhemmin yrittää selvittää, kietoutuu vuoteen 1913, Two Acresiin ja niihin henkilöihin, jotka olivat tuolloin kartanossa paikalla.

Kirja on jaettu viiteen osaan ja kullakin osalla on omat keskeiset henkilöhahmonsa, joiden tarinat kuitenkin lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Romaanissa on runsaasti henkilöhahmoja ja välillä tuntui, että ovatkohan kaikki henkilöt todellakin tarpeen. Lukija on nimittäin välillä eksyksissä ja kovilla suuren henkilögallerian kanssa, mutta toisaalta kirjailija lopulta kytkee aika hienostikin henkilöiden tarinat toisiinsa. Välillä on myös tyhjäkäyntiä, etenkin kirjan loppupuolella, mutta kokonaisuutena kirja on onnistunut enkä missään vaiheessa pitkästynyt sitä lukiessani.

Vieraan lapsen keskeisenä ja koko kirjan läpäisevänä teemana on homoseksuaalisuus ja sen historia. Minua kuitenkin jäivät kiehtomaan erityisesti kysymykset julkisuuskuvan rakentumisesta tai siitä, miten sattumanvaraisesti se voi syntyä. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten nuorena kuolleesta, lupaavasta, muttei erityisen hyvästä runoilijasta sukeutuu merkittävä hahmo, kokonaisen sukupolven tulkki, jonka tuotanto ja hahmo kiinnostavat myös jälkipolvia. Kirjassa kiinnostivat myös muistoihin, muistamiseen ja elämäkertojen tuottamiseen liittyvät kysymykset sekä tietenkin se brittiläisyyteen liittyvä outo lumovoima, josta en tunnu saavan kyllikseni.

Moni on tykännyt Vieraan lapsesta, mutta toki on niitäkin, joita kirja ei ole puhutellut. Liisa viehättyi ja ihastui kirjaan, vaikkei alussa saanutkaan otetta henkilöistä ja tapahtumista. Katjan mielestä teos on ajallisesti hyppelehtivä, mutta huikeaa ajankuvaa rakentava ja kaunokirjallisesti kiehtova. Saralle romaani oli paitsi ikuisuusprojekti, niin myös varsin palkitseva lukukokemus, josta jäi hyvä jälkimaku. Leenan kirja jätti joksikin aikaa unenomaiseen labyrinttiin, kun taas romaania rakastanut Karoliina jäi hämilleen. Kaisa Reetta kertoo kirjan olleen haastava, mutta myös upeita kirjallisia oivalluksia sisältävä. Minna ei lämmennyt kirjalle ollenkaan ja arveli, että kirja olisi pitänyt jättää kesken. Ammalle kirjan jälkipolte vastaavasti jäi hieman tasapaksuksi.

Lyhyitä luonnehdintoja luetuista

Kerroin jo edellisessä postauksessa jonkinlaisesta blogijumista. Tuntuu, että on niin paljon kaikkea muuta elämässä, etten oikein ehdi kunnolla paneutua kirjoista kirjoittamiseen. Jälleen kerran siis koontipostaus, joka tällä kertaa sisältää todella lyhyet luonnehdinnat parista kirjasta.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava. 2013. Englanninkielinen alkuteos Americanah. Suomentanut Hanna Tarkka. 528 sivua.

Olen pitänyt todella paljon kaikista Adichien suomennetuista teoksista. Tähän asti Purppuranpunainen hibiskus on ollut suosikkini, mutta tämä uusin romaani kipuaa sen rinnalle ja kenties kiilaa vähän ohikin.

Turhaan ei Kotiinpalaajia ole blogeissa kehuttu, sillä tässä kirjassa on lähes kaikki, mitä hyvältä kirjalta odotan. Kirjan tarina Ifemelusta ja Obinzesta on koukuttava, mutta sen lisäksi Kotiinpalaajat käsittelee todella kiinnostavasti ja silmiäavaavasti ei-amerikkalaisten mustien asemaa Yhdysvalloissa ja kertoo myös Nigerian todellisuudesta. Tästä kirjasta pitäisi kyllä sanoa paljon enemmän, mutta olen nyt niukkasanainen ja totean vain olevani Adichielle taas kerran todella kiitollinen hienosta lukukokemuksesta!

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus. Otava. 2014. Englanninkielinen alkuteos The Childhood of Jesus. Suomentanut Markku Päkkilä. 298 sivua.

Ei mitenkään tietoinen tutustumismatkani afrikkalaiskirjailijoihin jatkui J. M. Coetzeen erikoisen romaanin Jeesuksen lapsuus parissa. En muista, että olisin aiemmin lukenut tämän, kansiliepeen mukaan "aikamme maineikkaimpiin kirjailijoihin kuuluvan" kirjailijan kirjoja, mutta tokihan Coetzeen nimi on ollut tuttu.

Jeesuksen lapsuus kertoo miehestä (Simón) ja pojasta (David), jotka tulevat laivalla uuteen maahan, jossa kaikki on heille uutta ja outoa. Heidän menneisyytensä on pyyhitty pois ja elämä on aloitettava alusta. Simón ei ole Davidin isä, ja uudessa maassa hän ryhtyykin etsimään Davidille äitiä.

Jeesuksen lapsuus on varsin haastava kirja, ja kirjan alkupuolella epäilin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi haastavista kirjoista, vaan tämän kirjan tarina ja kirjan maailma nyt vain tuntui alussa oudolta. Vähin erin tarina alkoi kuitenkin viedä mukanaan ja lopulta koinkin kirjan kiehtovaksi kaikessa arvoituksellisuudessaan. Ei Coetzeesta tullut lempikirjailijaani, mutta sen verran hänen tyylinsä alkoi kiinnostaa, että taatusti jatkan jossain vaiheessa hänen tuotantoonsa tutustumista.

Koontipostaus Tyleristä ja Irvingistä

Olen lukenut loppukevään ja alkukesän aikana vinon pinon kirjoja, mutta jostain syystä kirjapostausten kirjoittaminen tökkii. Yritän nyt aloittaa suman purkamisen kirjoittamalla koontipostauksen parista kirjasta. Jatkoakin seuraa, jahka jossain piileskelevä bloggausinto toivon mukaan löytyy.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Otava. 2012 [1983]. Englanninkielinen alkuteos Dinner at the Homesick Restaurant. Suomentanut Jussi Nousiainen. 335 sivua.

Luin Päivällisen Koti-ikävän ravintolassa 1980-luvulla nuorena ylioppilaana. Samalla kirja oli ensikosketus sittemmin yhdeksi kirjailijasuosikikseni muodostuneen Anne Tylerin tuotantoon.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa on tarkkanäköinen tutkielma perheestä ja perheenjäsenten välisisistä, väliin hyvinkin monimutkaisista ihmissuhteista. Kirjan päähenkilöksi nousee Koti-ikävä-nimisen ravintolan omistaja Ezra Tull. Mutta vaikka Ezra onkin keskiössä, tarkastellaan kirjassa yhtä lailla Ezran äitiä Pearlia sekä sisaruksia Jennyä ja Codya. Kirja alkaa Pearlin kuolinvuoteelta ja päättyy hänen hautajaisiinsa, mutta takaumien avulla kuvataan myös Pearlin ja Beckin lyhyttä avioliittoa, samoin kuin Codyn, Ezran ja Jennyn lapsuusvuosia ja elämää aikuisena.

Pearl on aikoinaan mennyt naimisiin miehen kanssa, joka sen kummemmin selittelemättä jättää perheensä. Ja mikä vielä kummillisempaa, ei Pearl saa aikaiseksi kertoa lapsilleen näiden isän lähdöstä. Vaikeneminen hankalista ja vaikeista asioista onkin yksi koko kirjan läpäisevistä aiheista. Päivällinen koti-ikävän ravintolassa kuvaa hyvin onnettoman, mutta vahvan ja hallitsevan äidin vaikutusta lapsiinsa ja näiden koko elämään.

Ezra ei, siitä huolimatta, että pärjää suhteellisen hyvin omassa työssään ravintolan omistajana, pääse irti äidistään ja tämän hallinnasta. Codysta taas tulee julma ja hankala, ainakin veljelleen, ja Jenny päätyy toistuvasti onnettomiin miessuhteisiin. Pinnan alla kytevät ongelmat ja ristiriidat nousevat esille aina, kun perhe kokoontuu yhteen Ezran ravintolaan eikä yksikään kokoontuminen onnistu tai luo kaivattua yhteenkuuluvuutta perheenjäsenten välille.

Vaikka Päivällinen koti-ikävän ravintolassa onkin traaginen tarina Tullin perheestä, ei se kuitenkaan ole synkkä, vaan "hellän pureva", kuten kirjan takakannessa todetaan. Pidinkin kirjasta kovasti ja suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet perhesuhteista ja niiden oivaltavasta kuvauksesta.

John Irving: Ystäväni Owen Meany. Tammi. 2013 [1989]. Englanninkielinen alkuteos A Prayer for Owen Meany. Suomentanut Kristiina Rikman. 667 sivua.

Minusta on vähin erin tullut John Irving -fani. Tartuin siis innokkasti uusimpaan Irving-ostokseeni Ystäväni Owen Meanyyn noin kuukausi sitten. Tämä kirja, kuten Irvingin kirjat tuppaavat olemaan, on aikamoinen runsaudensarvi. Kirja on laaja ulkoisesti, mutta se on laaja ja syvä myös sisällöllisesti.

Kirjassa käsitellään muun muassa ystävyyttä ja rakkautta, sotaa ja omien aatteiden mukaan elämistä, kuolemaa ja kohtaloonsa kasvamista ja alistumista sekä kristinuskoon ja uskomiseen liittyviä kysymyksiä älykkäästi ja koskettavasti, mutta välillä myös hersyvän hauskasti. Nykyisin aika harvoin nauran ääneen lukiessani, mutta nyt niin tein. Ylipäätään pidän Irvingin tavasta käsitellä vakavia(kin) asioita humoristisesti ja liikaa vakavuutta välttäen.

Kirjan päähenkilö on hyvin vaikuttava ja hellyttäväkin Owen Meany. Minäkertoja John Wheelwright ystävystyy jo lapsuusvuosinaan Owenin kanssa, ja ystävyys jatkuu Owenin kuolemaan asti, tosin ei aina ongelmattomana.

Owen Meany ei ole mikään tavallinen poika ja mies, vaan pienestä varrestaan ja kimeästä äänestään huolimatta karismaattinen ja vahva persoona. Itse hän uskoo olevansa Jumalan oikea käsi. Tästä merkkinä Owenin mielestä on esimerkiksi se, että Johnin äiti kuoli juuri hänen toimintansa seurauksena. Owen näkee omaan kuolemaansa liittyvän enteen eikä suostu uskomaan, että kyse on vain unesta ja elääkin synkkää kohtaloaan toteuttaen.

Ystäväni Owen Meany on hieno kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Kirjan lukemisen alkuvaiheessa olin jopa valmis julistamaan, että juuri tämä kirja on parasta koskaan lukemaani Irvingiä. Lukemisen edetessä mielipiteeni kuitenkin hiukan muuttui, sillä paikoin tämä sinänsä mainio kirja oli pitkästyttävä. Pyörrän siis osittain puheeni, sillä Ystäväni Owen Meany ei mielestäni sittenkään ole IHAN paras Irvingin kirja. Mikä sitten on? Aika vaikea kysymys, sillä olen pitänyt todella paljon sekä Garpin maailmasta että Oman elämänsä sankarista. Näiden lisäksi myös Kaikki isäni hotellit lukeutuu suosikkeihini. Olen kyllä onnekas, kun olen löytänyt Irvingin vasta jokunen vuosi sitten ja minulla on siten vielä monta hänen kirjaansa lukematta!

Hiekkapellon Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Suojattomat. Otava. 2014. Ilmainen e-kirja (Elisa Kirjan Maaliskuu on dekkarikuu -kampanja).

Hommasimme taannoin perheeseemme Samsung Galaxy Tab3 -tietokoneen ja minua kiinnosti kovasti, miten tabletti toimii e-kirjan lukulaitteena. Elisa Kirja tarjosi sopivasti maaliskuisessa kampanjassaan bloggaajille yhtä ilmaista dekkaria ja valitsin Elisa Kirjan kokoelmista luettavakseni Kati Hiekkapellon tuoreen dekkarin Suojattomat. 

Luin viime keväänä Hiekkapellon esikoisdekkarin Kolibri (ks. arvio täältä), jossa hän esitteli lukijoille Jugoslaviasta Suomeen muuttaneen unkarilaisen rikostutkijan Anna Feketen, joka asuu ja toimii Pohjois-Suomessa. Pidin Kolibria sujuvasti kirjoitettuna ja hyvänä dekkarina ja Feketeä siinä määrin kiinnostavana hahmona, että halusin jatkaa tutustumista Hiekkapellon tuotantoon.

Dekkarin alussa vanha mies kuolee yliajon uhrina, muttei tapaus kuitenkaan ole niin yksiselitteinen ja selvä kuin miltä alussa näytää. Samoihin aikoihin metsästä löytyy verinen puukko ja veriteon näyttämöltä vaikuttava paikka. Liittyvätkö nämä tapahtumat yhteen ja jos liittyvät, niin millä tavoin? Entä mikä rooli tapahtumissa on käännystyspäätöksen saaneella pakistanilaisella nuorella miehellä Sammylla, joka yrittää rimpuilla irti huumeista?

Vanhempi konstaapeli Anna Fekete ryhtyy selvittelemään yliajoa, vanhan miehen henkilöllisyyttä ja verisen puukon tapausta, kun taas hänen työparinsa Esko keskittyy maahanmuuttajanjengin ja huumekaupan tutkimiseen. Rikosten selvittelyn lomassa dekkarissa kuvataan uskottavasti näiden kahden poliisin elämää, kuten Annan koti-ikävää ja vierauden kokemuksia sekä Eskon mielenmaisemaa ja terveyshuolia.

Vaikka kirjassa onkin paljon aineksia ja erilaisia juonenkäänteitä, on Hiekkapelto onnistunut pitämään tarinan langat käsissään eikä kirja missään vaiheessa tuntunut sekavalta. Mielestäni kirja eteni hyvin ja pidin paljon siitä, että kirjassa oli muutakin pohdittavaa kuin se, kuka tai ketkä ovat rikoksiin syyllistyneet. Hiekkapelto käsitteleekin kirjassaan syvällisellä otteella tärkeitä teemoja, esimerkiksi maahanmuuttajuutta, vanhusten asemaa ja huumeongelmaa. Yleisemmällä tasolla hän pureutuu ajankohtaiseen kysymykseen siitä, ketkä kaikki ovat yhteiskunnassamme suojattomia ja mistä suojattomuus johtuu.

Lisää juttua Suojattomista muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa sekä blogeissa Lukukausi, Kirjavalas ja Rakkaudesta kirjallisuuteen,  

PS. Mitä tulee e-kirjan lukemiseen tabletilla, olivat kokemukseni hyvät. Lataan jatkossakin luettavaa tabletille, ainakin, kun lähden matkoille. Eikä sekään olisi pahitteeksi, että osa kirjoista olisi tabletilla, sillä näyttää siltä, että heti pitää taas hommata jostain lisää kirjahyllyä. Oi, tätä kirjahulluutta!

PS2. Elisa Kirjan dekkarikuuhun liittyen blogini lukijat voivat käydä lukemassa ilmaiseksi Antti Tuomaisen novellin Elisa Kirjassa huhtikuun loppuun asti. Kirjoita oston vahvistuksen yhteydessä olevaan kenttään koodi MAALISKUU. Novelli löytyy täältä. Muutenkin kannattaa kurkata Elisa Kirjan sivuja, sillä siellä on maaliskuisen dekkarikuukauden aikana viikottain vaihtuvia etuja. Käy katsomassa e-kirjoihin liittyviä etuja täältä ja vastaavasti äänikirjoihin liittyviä etuja täältä.

Vaikuttavaa Ekmania: Tapahtui veden äärellä

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä. Otava. 1994. Ruotsinkielinen alkuteos Händelser vid vatten. Suomentanut Oili Suominen. 512 sivua.

Aloitin toissatalvena tutustumisen ruotsalaisen Kerstin Ekmanin tuotantoon lukemalla Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo (postaus kirjasta täällä). Ihastuin kovasti Ekmanin tyyliin ja intoilin Herran armon luettuani muun muassa näin: "Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen. Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen." Myös sarjan toinen ja kolmas osa (Viimeinen uitto ja Raaputusarvat) olivat vaikuttavia lukukokeuksia. Niinpä halusin trilogian luettuani jatkaa tutustumista Ekmanin tuotantoon ja etsin käsiini kirjailijan dekkarimutoisen romaanin Tapahtui veden äärellä.

Tapahtui veden äärellä sijoittuu Sudentalja-trilogiasta tuttuihin pohjoisruotsalaisiin maisemiin. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: kirjan nykyhetkessä, 1980-luvun lopussa tai 1990-luvun alussa, ja 1970-luvun alussa. Yksi kirjan päähenkilöistä on Annie, joka kirjan alussa yllättäen kohtaa menneisyyden tapahtumat.

Annie on parikymmentä vuotta aiemmin muuttanut tyttärensä Mian kanssa Svartvattnetiin rakastuttuaan pohjoisessa asuvaan Daniin.  Paikkakunnalla on tapahtunut murha samana päivänä, jolloin Annie on saapunut sinne tyttärensä kanssa. Tuona juhannusaattona 1970-luvun alussa on lisäksi kadonnut svartvattnetilainen nuori mies, Johan.

Kohtalokkaisiin tapahtumiin juhannusaattona ja sen jälkeen ovat sekaantuneet tavalla tai toisella myös monet muut paikkakuntalaiset. Kirjassa avataan todella taidokkaasti ja monista eri näkökulmista tapahtumia Svartvattnetissa. Lukija ei osaa arvata, kuka on juhannuksena tapahtuneen henkirikoksen takana ja mitkä tapahtumat ovat siihen johtaneet, tai millä asioilla ja tapahtumilla ei vastaavasti ole mitään tekemistä murhan kanssa. Pakkaa sotkee vielä entisestään parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut murha.

Romaanin jännite säilyy erittäin hyvin loppuun asti. Rikokset syineen ja seurauksineen on kuvattu hyvin, ja kirjan tunnelma ja kieli on vahvaa ja vaikuttavaa. Pidin myös paljon siitä, miten Ekman kuvaa eri henkilöiden toisiinsa kietoutuvia kohtaloita sekä ihmisten välisiä suhteita ja tunteita. Kaiken kaikkiaan vaikuttava romaani, joka sai minut entistä vakuuttuneemmaksi Kerstin Ekmanin kirjailijantaidoista. Ei olekaan ihme, että Tapahtui veden äärellä palkittiin ilmestyttyään useampaan kertaan; se sai muun muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994.

Rankka ja vaikuttava Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava. 2013 [2012]. 333 sivua.

Olen viime aikoina lukenut aika monta kirjaa, joissa kuvataan sota-aikaa ja sodan vaikutuksia. Ihan peräkkäin luettujen kirjojen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Dora, Dora kohdalla tulin pohtineeksi, miten eri tavalla sota-aikaa voikin kuvata. Siinä missä Kanaalisaarille sijoittuva perunankuorikirja on toiveikas ja lämminhenkinen, on Dora, Dora vastaavasti rankka ja raadollinen kuvaus sodan kauhuista ja siitä kammottavasta ideologiasta, joka ohjasi Kolmannen valtakunnan sotaponnistuksia. Dora, Dora jäikin kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa ja kun vielä satuin aika pian sen jälkeen lukemaan Marsipaanisotilaan, piti minun jo välillä paeta sota-aihetta Alcottin tyttökirjojen turvalliseen maailmaan (niistä sitten myöhemmin toisessa postauksessa).

Dora, Dora kuvaa Hitlerin lähipiiriin kuuluneen varusteluministeri Albert Speerin matkaa Jäämeren rannalle joulun 1943 aikaan. Kirjassa valotetaan matkan tapahtumia keskeishenkilö Speerin lisäksi tämä sihteerin Annemarien sekä varusteluministerin seurueeseen kuuluneen taikurin ja suomalaisten tulkin näkökulmista. Kirjassa kuvataan näiden kaikkien henkilöhahmojen elämää sota-aikana ja sitä, mitkä tapahtumat ovat johtaneet siihen, että he ovat mukana matkalla.

Matkan aikana Speer muistelee tutustumistaan Hitleriin ja niitä vaiheita, joiden myötä hänestä tuli tämän luottohenkilö. Speer pohdiskelee sodan etenemistä ja näkee jo, toisin kuin Hilter, mikä tulee olemaan sodan lopputulos.

Lapin matkan taustalla onkin Speerin ja Hitlerin välirikko. Speer on arvostellut Hitlerin tapaa johtaa sotaa, mistä tämä ei tietenkään ole pitänyt. Paetakseen tätä tilannetta ja perhejoulua Speer päättää pikaisesti matkustaa Jäämeren rannalle. Matkan aikana Speer pohtii väliin jopa pakkomielteisesti suhdettaan Führeriin, jolle hän on antanut kaikkensa. Speer on kuin hyväksyntää ja huomiota kerjäävä pikkulapsi.
Olen antanut velvollisuudelle kaikkeni, olen antanut Johtajalle kaikkeni. Vuodesta 1932 olen tehnyt kaiken vain hänelle, ensin arkkitehtina ja nyt varusteluministerinä. Turha sitä on kieltää, vaikka nyt tuntuu, ettei hän enää tarvitse minua. Hän kysyy varusteluraportitkin Fritz Sauckelilta eikä minulta.
Onko hän unohtanut, että minä olen sentään kääntänyt asetuotantomme uuteen nousuun?

Speer on lojaali Hitlerille, ja vastaavasti Annemarie pyrkii olemaan lojaali omalle pomolleen Speerille.
Ei häntä pelkkä kunnianhimo riivannut. Luulen, että riivaaja oli jokin muu, ja se muu liittyi Hitleriin. Heidän väleissään on jotain selittämätöntä. Minun päässäni on paljon ajatuksia, joita en voi koskaan jakaa kenenkään kanssa. En edes mieheni. Olen ehdottoman lojaali Speerille.
Sihteerin ja suomalaistulkin suhteen kammottavat seuraukset osoittavat, miten pitkälle lojaaliuudessa pitäisi mennä ja toisaalta sen, kuinka omistamisenhaluinen Speer todellisuudessa on.

Kirjan alkuvaiheessa Speer vaikutti hiukan säälittävältä ja väärinymmärretyltä hahmolta, joka kaipaa johtajansa hyväksyntää. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä selvemmin paljastuivat Speerin kovuus, laskelmointi, julmuus ja silkka pahuus. Siinä vaiheessa, kun Speer sairastui, ainakin minä lukijana ounastelin pahan saavan palkkansa ja toivoin kirjan päähenkilön kuolevan mahdollisimman tuskallisesti keskellä arktista talvea.

Dora, Dora on eittämättä hyvin rankka kirja, mutta pidin toki siitä. Köngäs on rakentanut taidokkaan kokonaisuuden, jossa jännite kasvaa sopivasti ja koukuttavasti loppua kohden. Kirjassa on niin paljon kiinnostavia yksityiskohtia ja aiheita, että kirjasta voisi kirjoittaa paljon pidemmänkin arvion ja analyysin. Itselleni oli esimerkiksi ihan uutta se, mikä merkitys Petsamon nikkelikaivoksella oli Saksalle. Myös vankileirien todellisuus, jota käsitellään myös Katja Ketun Kätilössä tai se, miten juutalaistyttöjä käytettiin hyväksi, avasi kaikessa rumuudessaan silmiäni. Dora, Doran ansioihin, hyvän kerronnan ja kiinnostavan juonenkehittelyn ohella, kuuluvatkin raikkaat sota-aikaan liittyvät tulkinnat.

Osallistun Dora, Doralla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Viehättävä kirjeromaani

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava. 2011 [2010]. Englanninkielinen alkuteos The Guernsey Literary and Potato Peel Pien Society. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. 303 sivua.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on juuri niin viehättävä ja ihastuttava kirja kuin sen odotinkin olevan. Kyseessä on kirjeromaani, jonka tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1946 sekä toisen maailmansodan aikaan. Lontoossa asuva, kirjailijuutensa kanssa kipuileva Juliet Ashton käy kirjassa kirjeenvaihtoa kustantajansa ja ystävänsä Sidneyn ja tämän sisaren Sophien sekä Guernseyn Kanaalisaaren omaperäisten asukkaiden kanssa.

Kirjeenvaihto saarelaisten kanssa saa alkunsa, kun saarella asuva maanviljelijä Dawsey Adams kirjoittaa Julietille kirjeen, jossa muun muassa kertoo saarelaisten kirjallisesta piiristä. Tämä kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville perustettiin saksalaismiehityksen aikaan. Piirin erikoinen nimi kiehtoo kirjailijan mielikuvitusta:

Jos teillä on aikaa kirjeenvaihtoon kanssani, voisitteko vastata muutamaan kysymykseen? Kolmeen itse asiassa. Miksi porsaspaistipäivällinen piti salata? Millä tavalla porsas oli syy perustaa kirjallinen piiri? Ja vielä tärkein: Mikä on perunankuoripaistos ja miksi se sisältyy piirinne nimeen?

Juliet päättää kirjoittaa kirjallisesta piiristä lehtiartikkelin Timesiin ja pyytää saarelaisilta selontekoja piirin toiminnasta. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jonka päätteeksi Juliet poikaystävänsä vastustuksesta huolimatta matkustaa saarelle ja ihastuu Guernseyn saareen sekä sen asukkaisiin ja heidän elämäntapaansa.

Dawsey Adamsin ja muiden saarelaisten kirjeet avaavat kiinnostavan kuvan yhteisöstä, jonka asukkaat selvisivät sisukkuutensa ja periksiantamattomuutensa ansiosta kaikkiaan viisi vuotta kestäneestä saksalaismiehityksestä. Tosin periksiantamattomuudella oli seurauksensa, kuten kirjan keskeiseksi nousevan henkilön Elizabethin kohtalo osoittaa.

Kirjan kieli on lennokasta, mukaansa kutsuvaa ja paikoin humoristista, jopa ilkikurista. Mary Ann Shafferin kirjoittama ja Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kokonaisuutena lämminhenkinen, vaikka se kuvaakin sodan julmaa todellisuutta, kuten Lontoon pommituksia ja saksalaismiehityksen aikaisia vaikeuksia Kanaalisaarilla. Silti kirja on hyväntuulinen ja toiveikas, ja siinä korostuu ystävyys ja saarelaisten yhteishenki.

Kirja on myös ylistyslaulu kirjoille ja lukemiselle, mikä tietenkin kiehtoo kirjallisuuden harrastajaa. Kirjan kiitoksissa Mary Anne Shaffer toteaakin, että hän halusi kirjallaan välittää näkemyksensä siitä, miten taide, tässä tapauksessa kirjallisuus, "auttaa nousemaan minkä tahansa ihmisen kehittämän esteen ylitse".

Kirja oli muutama vuosi sitten paljon esillä blogistaniassa, ja Amma on blogissaan laatinut linkkilistan yli kymmeneen tekstiin. Kannattaakin käydä kurkkaamassa, mitä muut ovat tästä minut hurmanneesta kirjasta kirjoittaneet.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjalla osallistun Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Upeaa Shieldsiä: Sattumankauppaa

Carol Shields: Sattumankauppaa. Otava. 2012 [2006]. Englanninkielinen alkuteos Happenstance. Suomentanut Hanna Tarkka. 576 sivua.

Ajatus lipuista pyyhkäisee häntä kuin onnen siivenisku, mikä on sekä järjetöntä että lapsellista, ja hetken hän melkein säälii itseään. Naurettavaa. Ikään kuin hänen elämänsä neljäkymmenvuotiaana olisi niin surkeaa, että pelkkä ajatus viidestä päivästä Philadelphiassa saa hänet haltioitumaan. Säälittävää!

Carol Shields on ollut jo vuosikausia yksi lempikirjailijoistani. Olen lukenut läpi Shieldsin suomennetun kaunokirjallisen tuotannon (tosin uusinta suomennosta Ruohonvihreää en ole lukenut suomeksi vaan englanniksi), ja joitakin kirjoja olen lukenut useammankin kerran. Pidin Sattumankaupasta jo ensimmäisellä lukukerralla vajaat kymmenen vuotta sitten, ja pidin siitä vielä enemmän tällä toisella lukukerralla.

Sattumankauppaa on taidokkaasti rakennettu kokonaisuus, jossa tarkastellaan ensin Brendan ja sitten hänen miehensä Jackin näkökulmasta viiden päivän ajanjaksoa. Tilkkupeittoja ammatikseen tekevä Brenda matkustaa Philadelphiaan Kansalliseen käsityönäyttelyyn, kun taas Jack jää kotiin Chicagoon töihin sekä huolehtimaan kodista ja perheen lapsista Robista ja Lauriesta.

Brendan matka ei etene ihan suunnitelmien mukaisesti. Hän tutustuu matkalla Barryyn, ja tämä tuttavuus laittaa hänet miettimään omaa elämäänsä ja parisuhdettaan. Brendan ollessa matkallaan hänen miehensä, historiantutkija Jack vastaavasti yrittää viimeistellä keskeneräistä kirjaansa, mutta muutamat yllättävät asiat ja tapahtumat sotkevat hänen työrytminsä ja saavat kyseenalaistamaan koko kirjahankkeen.

Viiden päivän tapahtumien lisäksi Shields kuvaa laajemmin Brendan ja Jackin yhteistä historiaa, mutta myös heidän elämäänsä ennen tutustumista ja perheen perustamista. Kirjassa käsitellään tarkkanäköisesti ja oivaltavasti perhe-elämää ja aviopuolisoiden välistä suhdetta, rakkautta ja läheisyyttä, mutta myös vieraudentunteita ja uskottomuuden rajoja. Perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvaaminen lisäksi Shields tarkastelee myös Brendan ja Jackin töihin liittyviä asioita (pidin erityisesti Jackin työhön sekä historian olemukseen ja historiantutkimukseen liittyvistä pohdinnoista).

Minulle tulee usein Shieldsin kirjojen äärellä tunne kotiinpaluusta. En osaa oikein edes selittää, mistä tuo tunne tulee tai mitä se on, mutta solahdan Shieldsin kirjojen maailmaan sujuvasti heti hänen kirjojensa alkulehdillä. Shieldsin tarinoissa vain on jotain turvallista ja tuttua. Enkä nyt tarkoita sitä, että kirjat olisivat kaavamaisia tai niiden tarinat kuluneita tai käytettyjä, vaan tarkoitan kirjailijan tyyliä, jossa kuvataan henkilöhahmojen arkisia toimia jotenkin konstailemattomasti, kotoisasti ja jopa hellästi, muttei kuitenkaan keyvesti tai pintapuolisesti.

Onneksi minulla on vielä monta Shieldsiä odottamassa toista lukukierrosta!

Laadukas Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone. Otava. 2010. 302 sivua.

Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyt teos Harjunpää ja rautahuone on edeltäjiensä tavoin laadukas rikosromaani. Vaikka teoksessa lähdetäänkin liikkeelle pienen vauvan kuolemasta ja poliisien vierailusta vauvan kotona, niin varsinaisesti kirjassa keskitytään ratkaisemaan omiin vuoteisiinsa tapettujen naisten henkirikoksia.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on itsestään selvästi yksi kirjan päähenkilöistä, kuten kaikissa Joensuun teoksissa, yhtä lukuun ottamatta. Kuten aiemmissakin kirjailijan romaaneissa, on poliisin työn ja työyhteisön kuvaus on vakuuttavaa ja todentuntuista (Joensuu kirjoittikin suurimman osan kirjoistaan poliisin työn ohessa).

Toiseksi keskeiseksi hahmoksi tässä teoksessa nousee Orvo, noin 30-vuotias mies, jolla on monta roolia. Orvo elää alistettuna omituisessa perheessä äitinsä ja despoottisen isoisänsä kanssa. Hän työskentelee hierojana, mutta elää salaista elämää hankkimalla lisätuloja varakkaiden naisten seksiseuralaisena. Tässä viimeisessä roolissaan Orvo tutustuu nuoreen, vammautuneeseen naiseen, johon hän myös rakastuu. Orvon kohdalla onnen hetket ovat kuitenkin ohimeneviä, ja tunsin lukiessani aitoa surua tämän nuoren miehen puolesta.

Matti Yrjänä Joensuuta on pidetty erinomaisena yhteiskunnan ja ihmismielen syvimpien syövereiden kuvaajana. Joensuu ei päästä lukijaansa helpolla, vaan kuvaa tässäkin kirjassa ahdistavin, synkin ja väliin brutaalein sävyin elämän epäreiluutta ja lohduttomuutta sekä väkivallalla alistamista kuten myös seksin ostamiseen ja myymiseen liittyvää raadollisuutta ja rumuutta.

Joensuun taitavat kirjoittajan ja kertojan lahjat takaavat sen, että kirja piti hyvin otteessaan loppuun asti, siitäkin huolimatta, että arvasin murhaajakuvion hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Vaikka kirjan lukemisesta on jo useampi viikko aikaa, on kirjan jälkimaku edelleen mielessäni vahvana.

Joensuulla olisi ollut kyllä paljon annettavaa suomalaiselle rikoskirjallisuudelle, mutta onneksemme hän ehti kirjoittaa yhteensä 12 rikosromaania. Olen nyt lukenut koko Joensuun tuotannon, mutta kun ihan ensimmäisten Harjupää-romaanien lukemisesta on reilut kaksikymmentä vuotta, niin voisin hyvin aloittaa kierroksen alusta. Joensuun kirjojen pariin onkin hyvä palata, sillä edessä on taatusti hyvä lukukokemus.

Vaikuttava ja hämmentävä Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa. Englanninkielinen alkuteos The Land of Decoration. Suomentanut Marianna Kurtto. 336 sivua.

http://www.otava.fi/kirjat/9789511259510/

Kumpi tulee ensin, rukous vai hiukkaset? Miten pienistä pienin asia voi muuttua kaikista suurimmaksi, ja asiasta jonka olisi voinut estää tulee mahdoton estää, ja miten jostakin mistä ei ajatellut kehkeytyvän paljon mitään voikin kehkeytyä aivan kaikki? 

Nappasin McCleen Ihanan maan kirjaston uutuuksista tajumatta tuossa vaiheessa, että kirjasta on kirjoitettu jo useammassakin blogissa. En myöskään lukenut arvioita ennen kirjan lukemista, joten minulla ei oikeastaan ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Hyvä joskus niinkin, sillä usein arviot ja toisten mielipiteet vaikuttavat liikaakin lukukokemukseen. Toki luin kirjaa silmäillessäni takakannen ja kansiliepeen tekstit, joista muodostin jo jonkinlaisen mielikuvan siitä, mistä kirjassa on kyse.

Ihanan maan päähenkilö on kymmenvuotias Judith, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Jehovalaisuus leimaa vahvasti heidän elämäänsä. Judith osallistuu isänsä kanssa kokouksiin ja käännytystyöhön ja illat kuluvat Raamatun äärellä. Äiti on kuollut Judithin synnytykseen, koska hänelle ei uskonsa takia voitu antaa verensiirtoa, ja suhde isään on etäinen ja monimutkainen. Ja ikään kuin tässä ei olisi kylliksi, on Judith vielä koulukiusattukin. Onneksi uusi opettaja puuttuu kiusaamiseen, mutta sitä ennen kiusaaminen on ehtinyt muodostua todella rumaksi ja piinalliseksi.

Judithin sisäinen mielikuvitusmaailma on hyvin rikas. Hänen pakopaikkanaan on roskista ja erilaisista tarvikkeista rakennettu Ihana maa -niminen pienoismaailma, mutta myös päiväkirja, johon hän purkaa tuntojaan. Ihana maa edustaa Judhithille Harmagedonin jälkeistä maailmaa, jonne luonnollisesti vain oikein uskovat pääsevät.

Jouduttuaan taas kerran kiusaamisen kohteeksi, Judith "lumettaa" sokerilla, jauhoilla, partavaahdolla ynnä muilla materiaaleilla pienoismaailmansa saadakseen aikaiseksi lumisateen, jottei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka saa yhä oudompia piirteitä, ja Judithin pahin kiusaaja Neil alkaa vainota häntä yhä intensiivisemmin. Judith itse uskoo kykenevänsä tekemään ihmeitä, vaikka niin isä kuin muutkin pitävät puheita ihmeistä outoina ja vaarallisina. Ja lopulta Judithin keskustelukumppani Jumala, johon hän on luottanut, muuttuu yhä julmemmaksi  ja saa tytön uskomaan, että hän itse on kaikkien vaikeuksien ja ongelmien takana, koska on halunnut itselleen voiman, jonka avulla kykenee ihmetekoihin.

Ihana maa on mielestäni hämmentävä kirja, josta kuitenkin pidin kovasti. McCleenin kirjoitustyyli ja kerronta on vakuuttavaa ja kirja eteni sujuvasti ja pakottomasti. Mielestäni kirja valottaa aidontuntuisesti ja pelottavastikin uskonnollisessa perheessä ja yhteisössä elävän lapsen sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Tunsin kyllä lukijana välillä avuttomuutta, sillä Judith joutuu kokemaan todella ikäviä asioita ja pohtimaan yksin aivan liian isoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Vaikka kirja olikin paikoin ahdistava, niin silti siinä on myös lohtua antavaa kauneutta ja  toivoa.

Ihanaa maata on luettu ahkerasti kirjablogistien keskuudessa. Annika K:n blogissa on varsin ajantasainen lista kirjaa käsittelevistä blogikirjoituksista.

Lyhytarvioita: Sitomisen taito, Välimatka ja Kolibri

Luettuja kirjoja on taas kertynyt vino pino, ja koska nyt ei näköjään riitä aika eikä energia pidempiin postauksiin, niin julkaisen taas näitä hiukan lyhyempiä arvioita koostepostauksina.

Aloitan kirjasuman purkamisen kotimaisista naiskirjailijoista. He kaikki muuten ovat minulle uusia kirjailijatuttavuuksia,  joten saan tästä taas kolme "suoritusta" Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

Saija Nissinen: Sitomisen taito. Atena. 2012. 209 sivua.

Kuopiolaisen Saija Nissisen esikoisteos Sitomisen taito sisältää kymmenen novellia, jotka kaikki ovat jollakin tavalla vinksahtaneita. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siitä syystä - pidin aika lailla tästä kirjasta.

Ihan kaikki kokoelman novellit eivät minua kuitenkaan vakuuttaneet, mutta vastaavasti joukossa oli jokunen helmi. Erityisesti mieleeni jäivät Naisten kesä ja Sisko käy oopperassa taas. Molemmissa novelleissa miespuolinen päähenkilö menee vierailulle lapsuuskotiinsa. Naisten kesässä tunnelma on kaipaava, novellissa Sisko käy oopperassa taas vastaavasti vaietut salaisuudet pyrkivät pintaan, ja juhannuksen viettoa varjostaa painostava tunnelma. Pidin myös sairaalamaailmaan sijoittuvasta novellista Kylvettäjä. Novellin päähenkilö ihailee siinä määrin Elvistä, että on muuttanut nimensä Aaroniksi ja eläytyy vahvasti Elviksen musiikkiin.

Nissisen mainio kokoelma oli muuten viime syksynä Savonia-palkintoehdokkaana. Raadin mukaan Nissisen novellikokoelma sisältää "erikoisia ja outojakin novelleja, joista monen loppu jää avoimeksi ja lukijaa askarruttavaksi." Jos sattuu pitämään erikoisista ja outotunnelmaisista novelleista, joita ei selitetä auki, kannattaa ehdottomasti  tutustua tähän kokoelmaan.

Taina Latvala: Välimatka. WSOY. 2012. 253 sivua.

Välimatka kertoo äidin ja tyttären yhteisestä, ei ihan ristiriidattomasta matkasta Teneriffalle äidin 60-vuotispäivien aikaan. Kirja pohtii  hienosti äidin ja tyttären monimutkaista suhdetta, mutta kertoo  myös  perheen menneisyydestä ja asioista, joista ei ole puhuttu. Mitä oikein tapahtui äidin siskolle Tuulikille? Entä missä on isä, joka mystisesti katosi?

Kirjassa valotetaan nykyhetkeä ja mennyttä niin tyttären kuin äidinkin näkökulmasta. Äidin osuudet kerrotaan eteläpohjalaisella murteella. Murteen kirjoittaminen on haasteellista, mutta hyvin Latvala on tehtävässään onnistunut. Jopa itäsuomalaiseen puheenparteen ja murteeseen tottunut ja kasvanut sai siitä hyvin otteen. Muutoinkin kirjan kieli on oivaltavaa ja notkeaa.

Vaikka Taina Latvala on kirjoittanut jo aiemmin pari kiiteltyä proosateosta, joista Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007, olen jotenkin onnistunut ohittamaan kokonaan hänet ja hänen teoksensa. Mutta enpä ohita enää. Välimatka oli nimittäin sen verran vakuuttava ja kiinnostava romaani, että taatusti tutustun ennen pitkää muihinkin tämän taitavan kirjoittajan teoksiin.

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava. 2013. 381 sivua.

Kolibri on Kati Hiekkapellon esikoisromaani ja samalla uuden dekkarisarjan avaus. Pohjois-Suomeen sijoittuvan teoksen päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete, joka heti rikostutkijaksi tultuaan joutuu haastavaan paikkaan. Lenkkipolulta löytyy haulikolla surmattu nuori nainen, ja ennen kuin murhaaja saadaan kiinni, tapahtuu vielä toinen samantapainen murha. Murhia yhdistää uhrin löytöpaikka ja käytetty ase, mutta myös molemmilta uhreilta löytynyt atsteekkijumalaa esittävä riipus.

Hiekkapelto on kirjoittanut dekkariinsa myös toisen tapauksen, joka avaa kysymystä kunniaväkivallasta, ja jonka kautta Suomeen kohtuullisen hyvin sopeutunuteen ja kotoutuneen Anna Feketen elämä vertautuu kurdityttö Dijarin elämään, jota säätelevät tiukasti kurdiyhteisön normit. Dijarin hätääntynyt puhelu ei jätä Anna Feketeä rauhaan, vaikka soiton jälkeisessä kuulustelussa Dijar vakuuttaakin, ettei hänellä ole mitään hätää. Lisähaastetta rikostutkijan uuteen työhön tuo myös työpari Esko Niemi, joka ei hyväksy maahanmuuttajia ja laukoo sumeilematta rasistisia mielipiteitään.

Kolibri on rakenteeltaan onnistunut, hyvin etenevä, sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa  jännitys säilyy suhteellisen hyvin loppuun asti. Silti tuntuu, että vielä jotain jäi puuttumaan eikä Kolibri tarjonnut minulle huikeaa lukuelämystä. Kuitenkin on todettava, että omassa genressään Kolibri on hyvä ja pätevä teos. Sitä paitsi pidän dekkareista juuri siksi, että parhaimmillaan ne tarjoavat pakopaikan arjesta ja antavat aivoille askarreltavaa eikä niillä tarvitsekaan olla mitään korkeakirjallisia tavoitteita. Siinä määrin Anna Feketen hahmo jäi kiinnostamaan, että varmasti tulen lukemaan Hiekkapellon dekkareita jatkossakin.

Vakuuttavaa Kähköstä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä. Otava. 2009. 358 sivua.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava. 2012. 336 sivua.

 

Luin tammikuussa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen romaanin Neidonkenkä, ja helmikuussa jatkoin sarjaa Hietakehdon parissa.

Neidonkenkä on sitä edeltäneen Lakanasiivet-romaanin tapaan yhdenpäivänromaani. Siinä eletään edelleen sota-aikaa, tarkemmin kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Hietakehto taas keskittyy kuvaamaan elokuuta 1943, ja tapahtumapaikkana on tällä kertaa Selma Kelon huvila Kesäkalliossa.

Molemmissa kirjoissa tavataan aiemmista sarjan osista tutut Tuomen perheenjäsenet, Anna ja Hilda sekä Annan ja Lassin kaksoset samoin kuin karjalainen Helvi Martiskainen ja hänen tyttärensä Mari sekä valloittavat lapset Juho ja Charlotta. Kuitenkin henkilögalleria laajenee, kuten jo parissa sarjan aiemmassa kirjassa, Tuomen perheen ja Aleksanterinkadun ulkopuolelle.

Niin Neidonkengässä kuin Hietakehdossakin kuvataan todentuntuisesti naisten kamppailua sota- ja pula-ajan haasteiden keskellä. Molempien kirjojen lapsikuvaus on vahvaa ja ansiokasta, ja etenkin Hietakehdossa tulee koskettavasti esille, miten sodan kauhut tunkeutuvat lasten leikkeihin ja miten sota-ajan lapset ja nuoret joutuivat kasvamaan aikuisiksi aivan liian aikaisin.

Vaikka Kähkösen romaaneissa kuvataan sota-ajan ahdistavuutta ja rumuutta myös kotirintamalla, niin siltikään romaanit eivät maalaa tuosta ajanjaksosta lohdutonta kuvaa. Iloa ja valoa elämään tuovat ystävyys ja rakkaus, kesän lämpö ja kauneus samoin kuin pienet juhlahetket joko ravintola Tatrassa, pihapuiden varjossa tai elokuisen illan hämärässä.

Kuten jo joskus aiemmin olen todennut, kirjoittaa Kähkönen konstailemattomasti ja käyttää savon murretta mainiosti osana kerrontaa. Erityisesti kiitän kirjailijaa hänen taidostaan kuvata ihmisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita muutosten ja poikkeusaikojan myllerryksessä ja sitä, miten hän sijoittaa tavallisten ihmisten tarinat osaksi historiaa. Ajankuva onkin pätevää ja Kähkösen kirjoissa henkilöhahmot ovat eläviä, kokonaisia ja uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavat lukijaa. Näissä kahdessa kirjassa huomioni kiinnittyi myös oivaltavaan luontokuvaukseen ja siihen, miten hyvin Kähkönen liittää toisiinsa kesäisen luonnon ja henkilöiden tunteiden ja ajatusten kuvauksen.

Olen pitänyt todella paljon kaikista Kuopio-sarjan kirjoista ja muutamasta kirjoittanutkin aiemmin (ks. täältä ja täältä), mutta Neidonkenkä ja Hietakehto ovat mielestäni Kähköstä parhaimmillaan. Odotan ja toivon, että Sirpa Kähkönen jatkaisi näiden minulle tutuiksi ja rakkaiksi tulleiden henkilöiden elämän kuvausta ainakin yhden ja miksei useammankin romaanin verran.

Viehättävä Pikkuseikkoja

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava 2012 [2011]. Englanninkielinen alkuteos Small Ceremonies (1976). Suomentanut Hanna Tarkka. 235 sivua.

Minä tarkkailen. Oma elämäni ei tule koskaan riittämään minulle. Se on syntymävika, minun ainoa, ainoa sairauteni muuten onnekkaassa elämässä. Olen tarkkailija, sivullinen, pidän siitä tai en, ja olen täysin pääsemättömissä asiantilaan liittyvistä riskeistä. Ja palkinnoista.

Kanadalainen Carol Shiels on yksi lempikirjailijoistani, ja olen lukenut kaikki Shieldsin suomennetut romaanit. Kaksi viimeksi suomennettua teosta (Pikkuseikkoja ja Ruohonvihreää) luin pari vuotta sitten englanninkielisenä yhteisniteenä, mutta olen siitä huolimatta halunnut lukea molemmat myös suomeksi. Aloitin Pikkuseikoista, koska se on ilmestynyt aiemmin. Kysehän on Shieldsin esikoisromaanista, joka ilmestyi jo vuonna 1976, mutta suomennettiin vasta pari vuotta sitten.

Pikkuseikoissa elämäkerturi Judith Gill tarkkailee ja pohtii elämäänsä. Hän on kirjallisuudentutkija Martinin vaimo, teini-ikäisten Meredithin ja Richardin äiti sekä kirjoittamisen ammattilainen. Judith on jo aiemmin kirjoittanut kaksi elämäkertaa, jotka ovat hänen itsensä yllätykseksi otettu kohtalaisen hyvin vastaan. Nyt työn alla olevasta,  kirjailija Susanna Moodieta käsittelevästä elämäkerrasta näyttää tulevan edeltäjiään kiinnostavampi.

Judith on kokeillut siipiään myös kaunokirjallisuuden parissa, kuitenkaan onnistumatta. Idea romaanin kirjoittamisesta  syntyi Englannissa, jossa perhe asui vuoden Martinin  viettäessä sapattivuotta. Judith palaakin muistoissaan toistuvasti Englantiin, ja kirjan edetessä selviää, miksi tuo vuosi ja etenkin siellä hahmottunut, myöhemmin roskakoriin päätynyt romaanikäsikirjoitus on niin tärkeä Judithin ja yhden hänen ihmissuhteensa kannalta.

Pikkuseikoissa edetään ajallisesti syyskuusta toukokuuhun, mutta palataan takaumien avulla myös kirjan nykyhetkeä edeltäviin aikoihin. Kerronta rakentuu Judithin ja hänen perheensä elämää määrittävien pienten arkisten kohtausten ja yksityiskohtien ympärille, joiden aikana päähenkilö pohtii omaa elämäänsä ja tekee havaintoja ympäristöstään. Esimerkiksi kirjan aloittava kohtaus on tästä mainio esimerkki. Perhe on kokoontunut englantilaistyyppiselle teeaterialle  kermansävyisen olohuoneensa ruokailusiipeen. Kesken aterian Gill tekee merkittävän havainnon: "On sunnutai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen." Tästä havainnostaan huolimatta Judith jatkaa tilanteen kuvausta ja kertoilee, mitä hän on laittanut tarjolle ja miten ateria ja perheen sunnuntai-ilta etenee.

Shieldsin taikaa on oikeastaan aika vaikea selittää. Hänen kirjoissaan ei tapahdu mitään isoja ja merkittäviä asioita, mutta niissä kuvataan tarkoin silmin ja usein juuri naisten näkökulmasta arjen yksityiskohtia.  Tässä kirjassa toki vietetään myös juhlaa, esimerkiksi ystäväpariskunnan häitä, mutta juhlienkin aikana päähenkilö Judith on ennen kaikkea tarkkailija, joka kiinnittää huomionsa lähistöltä kuuluviin monenlaisiin ääniin.

Pidin Pikkuseikoista, kuten lähes kaikista Shieldsin kirjoista, todella paljon. Shieldsin käsissä arkisista tapahtumista ja pikkuseikoista muodostuu hieno, paikoin ironinen, elämänmakuinen ja hyvin kirjoitettu ja kerrottu romaani.

Kirjasta on kirjoitettu ja tykätty varsin monissa blogeissa. Esimerkiksi Lumiomenan Katja kuvaa hienosti ja analyyttisesti lukukokemustaan Shieldsin erikoisromaanin parissa.

Vaikuttava Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos My sister, my love. Suomentanut Kaijamari Sivill. 727 sivua. 

Ihastuin, ellen jopa rakastunut, pari vuotta sitten Jayne Carol Oatesin kirjaan Haudankaivajan tytär (2009), ja jo tuon yhden kirjan perusteella uskaltauduin julistamaan Oatesin yhdeksi lempikirjailijoistani. Sen jälkeen olen lukenut myös Putouksen (2006) ja Kosto: rakkaustarinan (2010). Kaikissa lukemissani Oatesin kirjoissa käsitellään kaunistelematta vaikeita, rankkoja, rumiakin aiheita. Myös tässä  uusimmassa Sisareni, rakkaani -kirjassa, samoin kuin Kosto: rakkaustarinassa lukija katsoo ihmisiin raadollisimmillaan.

Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös "eloonjääneet".
Minä olen kuuluisan amerikkalaisen perheen "eloonjäänyt" lapsi, mutta näiden melkein kymmenen vuoden jälkeen ette luultavasti muista minua: Skyler.

Sisareni, rakkaani on vaikuttava, väkevä, paikoin hyvin puistattava romaani. Nuori, vasta 6-vuotias, lahjakas luistelijatyttö Bliss Rampike löytyy murhattuna kotinsa pannuhuoneesta tammikuussa 1997. Blissin kuolema ei ole jättänyt  rauhaan tämän isoveljeä Skyleria, joka vielä lähes kymmenen vuotta myöhemmin  kuulee päässään siskonsa apua anelevan äänen. Lääke- ja laitoskierteeseen ajautunut Skyler ryhtyy kirjoittamaan siskostaan ja kieroonkasvaneesta perheestään sekä tragediaa edeltävistä ja sitä seuranneista tapahtumista.

Sisareni, rakkaani paljastaa vanhempien omanvoiton tavoittelun paljaimmillaan. Blissin, aiemmin Edna Louisen, ja Skylerin vanhemmat, "mami" Betsey ja Bix Rampike ovat molemmat ahneita ja häikäilemättömiä. Perhe on sairas ja vanhempien parisuhde kieroutunut. Bix pettää vaimoaan ja on lapsilleen välillä etäinen ja poissaoleva, mutta välillä taas hyvinkin hellä ja rakastava, mutta ei kuitenkaan yleensä pidä antamiaan lupauksia. "Mami" vakuuttelee hänkin kovasti rakkautta lapsiinsa, mutta kyllähän Rampiken perheessä vanhempien rakkaus ansaitaan teoilla, esimerkiksi pärjäämällä luistelukisoissa (Bliss) tai voimistelijana (Skyler).

Jos minä kaadun, rakastavatko ihmiset minua silti? 
Rakastatko sinä minua sittenkin jos kaadun?

Kirja osoittaa, mitä voi pahimmillaan tapahtua, kun vanhemmat toteuttavat omia toiveitaan lastensa kautta. Betsey tekee Blissistä selvästi tuotteen, joka on jäällä kaunis, taitava ja karismaattinen luistelijaprinsessa, mutta kotioloissa vielä hyvin pieni ja epävarma tyttö, "tuhma" yökastelija, joka tukeutuu veljeensä Skyleriin.

Blissiä manageroiva "mami" repii tyttärestään irti kaiken minkä saa tämän loistavan tulevaisuuden vuoksi, kun taas Bix muun muassa rahastaa Skylerille tapahtuneella voimisteluonnettomuudella. Blissin hyväksikäyttö ei lopu edes tytön kuolemaan, vaan mediaa taitavasti käyttävä "TV-mami" ryhtyy julkaisemaan kirjoja, joissa yhdistää makaaberilla tavalla tyttärensä menetyksen ja kristinuskon. Betsey myös lanseeraa Taivaan lahja -nimisen tuotemerkin. Betsey onkin uskottellut lapsilleen, että mikä vain on mahdollista kun vain riittävän vahvasti asiaansa uskoo ja ennen kaikkea sitä Jeesukselta rukoilee.

Oates kritisoi kirjassaan erittäin taitavasti median lööppihelvettiä. Osansa kritiikistä saavat myös lapsia ylidiagnoisoivat lääkärit ja psykiatrit samoin kuin lääketeollisuus. Ei olekaan ihme, että Skyler ajautuu lääkekierteeseen, koska häntä lääkitään jo lapsesta asti mitä erilaisempiin sairauksiin ja vaivoihin hurjalla mieliala- ja särkylääkearsenaalilla.

"Poikaseni, meillä on ollut rankka menneisyys. Mutta kenties se - nyt - muuttuu."

Kerronnallisesti Sisareni, rakkaani on erittäin kiinnostava, jossain määrin kokeilevakin. Kerronnan etenemistä rikkovat alaviitteet, joissa kertoja kommentoi omaa kerrontaansa, taustoittaa tapahtumia ja antaa lukijalle lisätietoja. Valitettavasti viitteen kohta on merkitty tekstiin pienellä tähdellä, jota ei lukiessa välttämättä aina edes huomannut. Kirjassa on käytetty paikoin erilaisia fontteja (mm. äidin kirjoittamat kirjeet) ja peitetty mustalla värillä joitakin sanoja. Vaikka Sisareni, rakkaani onkin pääosin Skylerin minämuotoista kerrontaa, niin välillä kertoja käyttää Skylerista kertoessaan kolmatta persoonaa. Laajin tällainen jakso on noin 80-sivuinen Skylerin ensirakkaudesta kertova tarina.

Kumma kyllä, aiheestaan huolimatta Sisareni, rakkaani, ei saanut minua toivottomasti ahdistumaan. Toki ahdistuinkin sekä ennen kaikkea paheksuin ja ihmettelin kovasti Blissin ja Skylerin vanhempia ja heidän toimintatapojaan. Siltikään minulle ei ole Oatesia lukiessa jäänyt sellaista oloa, että raadollisuutta olisi liikaa tai että rumilla asioilla mässäiltäisiin, sillä Oates käyttää hienosti ironiaa ja mustaa huumoria ja on vain kertakaikkisen taitava punomaan lukijan pauloihinsa.

Mutta kuka oikein murhasi Blissin, tuon ihastuttavan luistelijalupauksen? Hänen veljensä Skyler, äitinsä Betsey vai isänsä Bix? Vaiko sittenkin perheen lähistöllä asunut, Blissiä ihaileva pedofiili, joka tunnusti murhan ja tappoi itsensä?

Ottakaa ihmeessä selvää, sillä vaikka kyse on aikamoisesta tiiliskivestä, on kirja otteessaan pitävä, älykäs ja taitavasti kirjoitettu, joskin, kuten sanottua, paikoin todella rankka. Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailija senkun vahvistui.

Sisareni, rakkaani on ollut jo aika paljon esillä kirjablogeissa. Ainakin Norkku, Leena Lumi, Susa,  Minna Jaakkola, Valkoinen kirahvi,  Annika K ja Unni ovat tutustuneet Bliss Rampiken tarinaan.

Kesä ilman miehiä ei vakuuttanut

Siri Hustvedt. Kesä ilman miehiä. Englanninkielinen alkuteos The Summer without Men. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava. 2011. 232 sivua. Kannen kuva Marjo Tynkkynen, kannen suunnittelu Katja Kaskela.

Onkohan minussa jokin perustavanlaatuinen vika, kun en kaikista toiveistani ja yrityksistäni huolimatta lämpene Siri Hustvedtin kirjoille? Tiedän kyllä, että Hustvedtia pidetään yhtenä Amerikan lahjakkaimmista kirjailijoista ja esimerkiksi tätä kuluneelle kesälle säästämääni Kesä ilman miehiä -kirjaa on kutsuttu muun muassa älykkääksi ja eloisaksi romaaniksi. Aiemmin lukemani Kaikki mitä rakastin ja Lumous ovat kyllä  ihan kelpo kirjoja, mutta en minä niitäkään laske lempikirjojeni joukkoon.

Vaikka miehet ovat Kesässä ilman miehiä, kirjan nimen mukaisesti, sivuosassa ja tapahtumien taustalla, niin silti heidän tekemisensä ovat merkittäviä ja he aiheuttavat monenlaista mielipahaa kirjan naishahmoille. Päähenkilö Mian mies on ilmoittanut haluavansa pitää taukoa avioliitostaan, nuoremman naisen takia, kuinkas muuten. Mia romahtaa, sekoaa ja joutuu sairaalaan, mutta hiukan toivuttuaan muuttaa lapsuutensa kotikaupunkiin.

Kirjan keskiössä on siis minäkertoja Mia, jonka kautta kuvataan miehensä jättämän naisen surun ja raivon tunteita sekä niitä uusia toiveikkaitakin näköaloja, joita tälle alkaa kesän edetessä mieleen muodostua. Kuvaus naisen elämän ehdoista ja realititeeteista laajenee keski-ikäistä petettyä naista laajemmalle, kun Hustvedt pohtii Mian äidin ja tämän ystävien kautta koskettavasti vanhenevien naisten elämää ja näiden halua elää loppuun asti mahdollisimman täysillä. Kirjailija on luonut näistä naisista hienoja hahmoja ja etenkin taiteellisia kujeita harrastava Abigail on todella mainio. Vastaavasti Mian vetämän kirjoittajaryhmän kautta kuvataan teini-ikäisiä tyttöjä, heidän herkkyyttään, mutta toisaalta myös tyttöryhmässä pinnan alla kytevää juonittelua ja salaisuuksia. Nuoren, väkivaltaisessa liitossa elävän äidin näkökulmaa taas valotetaan Mian kesänaapurissa asuvan perheen kautta.

Perusidea kirjassa on kyllä ihan hyvä ja pidin kovasti siitä, miten Hustvedt käsittelee kirjassaan eri-ikäisten naisten elämää. Siitä siis ehdottomasti pisteet kirjailijalle. Se mistä en tässä kirjassa pitänyt, on hajanaisuus ja etenkin se, miten paljon kirjailija oli tunkenut mukaan intertekstuaalisia viittauksia. Sinällään ja lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään niitä vastaan, mutta en voi sille mitään, että tätä romaania lukiessa tuli sellainen olo, että Hustvedt haluaa alleviivata omaa lukeneisuuttaan. Itse asiassa samaa pohti myös Salla elokuisessa arviossaan kirjasta Kaikki mitä rakastin.

Tästä kirjasta kirjoitettiin aika paljon blogeissa heti kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta on kyllä senkin jälkeen kirjoitettu. Kannattaa käydä kurkistamassa Hustvedtista pitävän Leena Lumen arviota, jossa käsitellään hienosti ja tätä minun mutuhuttuani perusteellisemmin tätä nimenomaista kirjaa. Leenalta löytyy myös aika kattavasti linkkejä muihin tätä kirjaa käsitteleviin teksteihin.