Vakuuttavaa Kähköstä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä. Otava. 2009. 358 sivua.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava. 2012. 336 sivua.

 

Luin tammikuussa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen romaanin Neidonkenkä, ja helmikuussa jatkoin sarjaa Hietakehdon parissa.

Neidonkenkä on sitä edeltäneen Lakanasiivet-romaanin tapaan yhdenpäivänromaani. Siinä eletään edelleen sota-aikaa, tarkemmin kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Hietakehto taas keskittyy kuvaamaan elokuuta 1943, ja tapahtumapaikkana on tällä kertaa Selma Kelon huvila Kesäkalliossa.

Molemmissa kirjoissa tavataan aiemmista sarjan osista tutut Tuomen perheenjäsenet, Anna ja Hilda sekä Annan ja Lassin kaksoset samoin kuin karjalainen Helvi Martiskainen ja hänen tyttärensä Mari sekä valloittavat lapset Juho ja Charlotta. Kuitenkin henkilögalleria laajenee, kuten jo parissa sarjan aiemmassa kirjassa, Tuomen perheen ja Aleksanterinkadun ulkopuolelle.

Niin Neidonkengässä kuin Hietakehdossakin kuvataan todentuntuisesti naisten kamppailua sota- ja pula-ajan haasteiden keskellä. Molempien kirjojen lapsikuvaus on vahvaa ja ansiokasta, ja etenkin Hietakehdossa tulee koskettavasti esille, miten sodan kauhut tunkeutuvat lasten leikkeihin ja miten sota-ajan lapset ja nuoret joutuivat kasvamaan aikuisiksi aivan liian aikaisin.

Vaikka Kähkösen romaaneissa kuvataan sota-ajan ahdistavuutta ja rumuutta myös kotirintamalla, niin siltikään romaanit eivät maalaa tuosta ajanjaksosta lohdutonta kuvaa. Iloa ja valoa elämään tuovat ystävyys ja rakkaus, kesän lämpö ja kauneus samoin kuin pienet juhlahetket joko ravintola Tatrassa, pihapuiden varjossa tai elokuisen illan hämärässä.

Kuten jo joskus aiemmin olen todennut, kirjoittaa Kähkönen konstailemattomasti ja käyttää savon murretta mainiosti osana kerrontaa. Erityisesti kiitän kirjailijaa hänen taidostaan kuvata ihmisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita muutosten ja poikkeusaikojan myllerryksessä ja sitä, miten hän sijoittaa tavallisten ihmisten tarinat osaksi historiaa. Ajankuva onkin pätevää ja Kähkösen kirjoissa henkilöhahmot ovat eläviä, kokonaisia ja uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavat lukijaa. Näissä kahdessa kirjassa huomioni kiinnittyi myös oivaltavaan luontokuvaukseen ja siihen, miten hyvin Kähkönen liittää toisiinsa kesäisen luonnon ja henkilöiden tunteiden ja ajatusten kuvauksen.

Olen pitänyt todella paljon kaikista Kuopio-sarjan kirjoista ja muutamasta kirjoittanutkin aiemmin (ks. täältä ja täältä), mutta Neidonkenkä ja Hietakehto ovat mielestäni Kähköstä parhaimmillaan. Odotan ja toivon, että Sirpa Kähkönen jatkaisi näiden minulle tutuiksi ja rakkaiksi tulleiden henkilöiden elämän kuvausta ainakin yhden ja miksei useammankin romaanin verran.