tiistai 28. toukokuuta 2013

Vauhdikas Kissatappelu

http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513163198
Eduardo Mendoza: Kissatappelu. Madrid 1936. Tammi. 2012. Espanjankielinen alkuteos Riña de gatos. Madrid 1936 (2010). Suomentanut Matti Brotherus. 459 sivua.

Tulipa luettua aika erikoinen kirja! Nappasin Eduardo Mendozan Kissatappelun mukaani yhdellä kirjastoreissulla uutuuksista. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään erikoisempia odotuksia. Toki se, että kirja kuuluu Tammen Keltainen kirjasto -sarjaan, saa  uumoilemaan, että kyse ei ole mistä tahansa kirjasta, vaan niin sanotusti laatukirjallisuudesta - mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirja siten automaattisesti olisi juuri minulle mieleinen. Ja kyllähän sekin, että kirja on saanut vuoden 2010 Planeta-palkinnon, kertoo, että ainakin  jotkut tätä teosta ovat arvostaneet.

Ryhdyin lukemaan kirjaa yhtenä flunssaisena päivänä. Ajattelin, että katsastan millaisesta kirjasta on kyse ja jos kirja ei kiinnosta, niin vaihdan suosiolla johonkin ohuempaan teokseen. Niinpä yllätyin positiivisesti, kun kirja lähti vetämään heti alussa hyvin. Suvantopaikkojakin kyllä oli, kuten myös sellaista ainesta, joka varmasti puoltaa paikkaansa kirjassa, mutta johon en jaksanut keskittyä kunnolla.

Kissatappelu kertoo, alaotsikkonsa mukaisesti, Madridista vuonna 1936, Espanjan sisällissodan aattona. Päähenkilö on englantilainen taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saa erikoisen toimeksiannon hiukan hämäräperäiseltä tyypiltä kevättalvella 1936. Hänen pitäisi arvioida Igualadan taidekokoelma, ja tokihan taidehistorioitsija hommansa hoitaakin, mutta sotkeutuu samalla myös mitä erikoisempiin kuvioihin poliittisesti levottomassa kaupungissa. Madridiin Whitelandsia vetää myös hänen tutkimusaiheensa, Velázquesin maalaustaide, mutta reissu antaa hänelle hyvän syyn häipyä maisemista ja lopettaa sotkuinen rakkaussuhde varatun naisen kanssa.

Mendoza keittää kirjassaan aikamoisen sopan, jossa jännittävät ja yllätykselliset tapahtumat seuraavat toisiaan. Lukijaa juoksutetaan pitkin Madridin katuja päähenkilön vanavedessä, sillä Anthony tuntuu sotkeutuvan yhä pahemmin juonittelun, salaisuuksien ja rakkaussuhteiden monimutkaiseen keitokseen. Turvallisuuspoliisin, suurlähetystön edustajien, paikallisten fasisti- ja sosialistipoliitikkojen, vakoojien ja muiden kirjan henkilöiden toimet eivät suinkaan hänen tehtäväänsä helpota.

Yhtäältä Anthony on asiansa osaava taidehistorioitsija ja toisaalta tyhmä ulkomaalainen, jolle madrilaisten moninaiset poliittiset ja muut kytkökset eivät oikein aukea. Myös yhdellä, mahdollisesti arvokkaalla taideteoksella, kolmella naisella ja tulevalla diktaattori Francolla on osuutensa Anthonyn sekalaisissa seikkaluissa.

Kirjan jännite säilyi hyvin reilun 400 sivun verran, mutta kirjan loppu oli minulle kieltämättä pettymys. Jäin  tyhjän päälle, ihmettelemään, että näinkö tämä sitten päättyikin ja tähänkö se kaikki vauhti ja kohellus johti. Tosin en nyt keksi oikein muunkaanlaista lopetusta, mutta mielestäni Mendozan rakentama kuvio ei kantanut ihan loppuun asti, sillä kirjan jännite ja tunnelma selvästi lässähti kirjan lopussa.  

Jos pitää vauhdikkaista juonen käänteistä ja jos on kiinnostunut Espanjan sisällissotaa edeltävistä tapahtumista, espanjalaisesta barokkitaiteesta ja Madridista, kannattaa tämä kirja ehdottomasti lukea. Minulle Kissatappelu oli kokonaisuutena, lopun lässähdyksestä huolimatta, hyvä lukukokemus. Mainio, monipolvinen, vetävä ja kiinnostava kirja aihepiiristä, josta en aiemmin ole kaunokirjallisuutta lukenut. Yleissivistys ainakin pikkuriikkisen koheni Espanjan historian samoin kuin maan maalaustaiteen osalta.


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kotimaisten 2000-luvun romaanien top5

Helsingin Sanomissa on käynnissä meitä kaikkia kirjallisuuden harrastajia kiinnostava äänestys, jossa valitaan paras 2000-luvulla ilmestynyt kotimainen romaani. Kuka tahansa voi ehdottaa omia suosikkejaan listaamalla korkeintaan viisi kirjaa, joille voi antaa 1-5 pistettä.

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana ehti ensimmäisenä julkaisemaan listansa myös täällä blogistaniassa, ja hänen esimerkkiään seuraten laadin oman listani. Tällä samalla vastauksella osallistun myös Hesarin kyselyyn. En harkinnut valintojani kovinkaan pitkään tai perusteellisesti, joten luultavasti jo huomenna  olen eri mieltä valinnoistani.

1. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (5 pistettä)

Teemoiltaan vahva ja puhutteleva, kielellisesti mykistävän kaunis ja koskettava. Upea kirjallinen tilinpäätös hienolta kirjailijalta.

2. Sofi Oksanen: Puhdistus (4 pistettä)

Vaikuttava ja rankka, mutta samalla upea lukukokemus. Kirja, joka todellakin vei mukanaan, sillä luin kirjan puoliväliin asti keskeytyksettä.

3. Sirpa Kähkönen: Hietakehto (3 pistettä)

Ajankuvaltaan pätevä, erittäin hyvin kirjoitettu kuvaus tavallisten ihmisten elämästä poikkeusaikojen myllerryksessä. Mikrohistoriaa parhaimmillaan.

4. Katja Kettu: Kätilö (2 pistettä)

Kielellisesti ja kerronnallisesti upea. Väkevä ja raadollinen romaani naisena olemisesta ja rakkaudesta sota-aikana. Käsittelee ansiokkaasti sodan vaiettua historiaa.

5. Ulla-Lena Lundberg: Jää (1 piste)

Koskettava ja kaunis, turhia kikkailuja kaihtava teos, jonka  kerronta ja kieli on hidastempoista ja rauhoittavaa.

Hyvin naispainotteinen lista, kuten huomaatte. Ja lähinnä ihan lähivuosina ilmestyneitä romaaneja, mikä johtuu puhtaasti siitä, että olen pitänyt blogia pari vuotta ja täältä sitten oli hyvä suosikkeja etsiä. Siten listalta jäi pois useita ennen blogiaikaa lukemiani upeita kirjoja (esim. Westön Missä kuljimme kerran, Fagerholmin Säihkeäyttämö, Väisäsen Vanikan palat), mutta kun kaikkia hyviä kirjoja ei voinut äänestää...



maanantai 6. toukokuuta 2013

Vaikuttava ja hämmentävä Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa. Englanninkielinen alkuteos The Land of Decoration. Suomentanut Marianna Kurtto. 336 sivua.
http://www.otava.fi/kirjat/9789511259510/

Kumpi tulee ensin, rukous vai hiukkaset? Miten pienistä pienin asia voi muuttua kaikista suurimmaksi, ja asiasta jonka olisi voinut estää tulee mahdoton estää, ja miten jostakin mistä ei ajatellut kehkeytyvän paljon mitään voikin kehkeytyä aivan kaikki? 

Nappasin McCleen Ihanan maan kirjaston uutuuksista tajumatta tuossa vaiheessa, että kirjasta on kirjoitettu jo useammassakin blogissa. En myöskään lukenut arvioita ennen kirjan lukemista, joten minulla ei oikeastaan ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Hyvä joskus niinkin, sillä usein arviot ja toisten mielipiteet vaikuttavat liikaakin lukukokemukseen. Toki luin kirjaa silmäillessäni takakannen ja kansiliepeen tekstit, joista muodostin jo jonkinlaisen mielikuvan siitä, mistä kirjassa on kyse.

Ihanan maan päähenkilö on kymmenvuotias Judith, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Jehovalaisuus leimaa vahvasti heidän elämäänsä. Judith osallistuu isänsä kanssa kokouksiin ja käännytystyöhön ja illat kuluvat Raamatun äärellä. Äiti on kuollut Judithin synnytykseen, koska hänelle ei uskonsa takia voitu antaa verensiirtoa, ja suhde isään on etäinen ja monimutkainen. Ja ikään kuin tässä ei olisi kylliksi, on Judith vielä koulukiusattukin. Onneksi uusi opettaja puuttuu kiusaamiseen, mutta sitä ennen kiusaaminen on ehtinyt muodostua todella rumaksi ja piinalliseksi.

Judithin sisäinen mielikuvitusmaailma on hyvin rikas. Hänen pakopaikkanaan on roskista ja erilaisista tarvikkeista rakennettu Ihana maa -niminen pienoismaailma, mutta myös päiväkirja, johon hän purkaa tuntojaan. Ihana maa edustaa Judhithille Harmagedonin jälkeistä maailmaa, jonne luonnollisesti vain oikein uskovat pääsevät.

Jouduttuaan taas kerran kiusaamisen kohteeksi, Judith "lumettaa" sokerilla, jauhoilla, partavaahdolla ynnä muilla materiaaleilla pienoismaailmansa saadakseen aikaiseksi lumisateen, jottei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka saa yhä oudompia piirteitä, ja Judithin pahin kiusaaja Neil alkaa vainota häntä yhä intensiivisemmin. Judith itse uskoo kykenevänsä tekemään ihmeitä, vaikka niin isä kuin muutkin pitävät puheita ihmeistä outoina ja vaarallisina. Ja lopulta Judithin keskustelukumppani Jumala, johon hän on luottanut, muuttuu yhä julmemmaksi  ja saa tytön uskomaan, että hän itse on kaikkien vaikeuksien ja ongelmien takana, koska on halunnut itselleen voiman, jonka avulla kykenee ihmetekoihin.

Ihana maa on mielestäni hämmentävä kirja, josta kuitenkin pidin kovasti. McCleenin kirjoitustyyli ja kerronta on vakuuttavaa ja kirja eteni sujuvasti ja pakottomasti. Mielestäni kirja valottaa aidontuntuisesti ja pelottavastikin uskonnollisessa perheessä ja yhteisössä elävän lapsen sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Tunsin kyllä lukijana välillä avuttomuutta, sillä Judith joutuu kokemaan todella ikäviä asioita ja pohtimaan yksin aivan liian isoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Vaikka kirja olikin paikoin ahdistava, niin silti siinä on myös lohtua antavaa kauneutta ja  toivoa.

Ihanaa maata on luettu ahkerasti kirjablogistien keskuudessa. Annika K:n blogissa on varsin ajantasainen lista kirjaa käsittelevistä blogikirjoituksista.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Lyhytarvioita: Sitomisen taito, Välimatka ja Kolibri

Luettuja kirjoja on taas kertynyt vino pino, ja koska nyt ei näköjään riitä aika eikä energia pidempiin postauksiin, niin julkaisen taas näitä hiukan lyhyempiä arvioita koostepostauksina.

Aloitan kirjasuman purkamisen kotimaisista naiskirjailijoista. He kaikki muuten ovat minulle uusia kirjailijatuttavuuksia,  joten saan tästä taas kolme "suoritusta" Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

Saija Nissinen: Sitomisen taito. Atena. 2012. 209 sivua.

Kuopiolaisen Saija Nissisen esikoisteos Sitomisen taito sisältää kymmenen novellia, jotka kaikki ovat jollakin tavalla vinksahtaneita. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siitä syystä - pidin aika lailla tästä kirjasta.

Ihan kaikki kokoelman novellit eivät minua kuitenkaan vakuuttaneet, mutta vastaavasti joukossa oli jokunen helmi. Erityisesti mieleeni jäivät Naisten kesä ja Sisko käy oopperassa taas. Molemmissa novelleissa miespuolinen päähenkilö menee vierailulle lapsuuskotiinsa. Naisten kesässä tunnelma on kaipaava, novellissa Sisko käy oopperassa taas vastaavasti vaietut salaisuudet pyrkivät pintaan, ja juhannuksen viettoa varjostaa painostava tunnelma. Pidin myös sairaalamaailmaan sijoittuvasta novellista Kylvettäjä. Novellin päähenkilö ihailee siinä määrin Elvistä, että on muuttanut nimensä Aaroniksi ja eläytyy vahvasti Elviksen musiikkiin.

Nissisen mainio kokoelma oli muuten viime syksynä Savonia-palkintoehdokkaana. Raadin mukaan Nissisen novellikokoelma sisältää "erikoisia ja outojakin novelleja, joista monen loppu jää avoimeksi ja lukijaa askarruttavaksi." Jos sattuu pitämään erikoisista ja outotunnelmaisista novelleista, joita ei selitetä auki, kannattaa ehdottomasti  tutustua tähän kokoelmaan.

Taina Latvala: Välimatka. WSOY. 2012. 253 sivua.

Välimatka kertoo äidin ja tyttären yhteisestä, ei ihan ristiriidattomasta matkasta Teneriffalle äidin 60-vuotispäivien aikaan. Kirja pohtii  hienosti äidin ja tyttären monimutkaista suhdetta, mutta kertoo  myös  perheen menneisyydestä ja asioista, joista ei ole puhuttu. Mitä oikein tapahtui äidin siskolle Tuulikille? Entä missä on isä, joka mystisesti katosi?

Kirjassa valotetaan nykyhetkeä ja mennyttä niin tyttären kuin äidinkin näkökulmasta. Äidin osuudet kerrotaan eteläpohjalaisella murteella. Murteen kirjoittaminen on haasteellista, mutta hyvin Latvala on tehtävässään onnistunut. Jopa itäsuomalaiseen puheenparteen ja murteeseen tottunut ja kasvanut sai siitä hyvin otteen. Muutoinkin kirjan kieli on oivaltavaa ja notkeaa.

Vaikka Taina Latvala on kirjoittanut jo aiemmin pari kiiteltyä proosateosta, joista Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007, olen jotenkin onnistunut ohittamaan kokonaan hänet ja hänen teoksensa. Mutta enpä ohita enää. Välimatka oli nimittäin sen verran vakuuttava ja kiinnostava romaani, että taatusti tutustun ennen pitkää muihinkin tämän taitavan kirjoittajan teoksiin.

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava. 2013. 381 sivua.

Kolibri on Kati Hiekkapellon esikoisromaani ja samalla uuden dekkarisarjan avaus. Pohjois-Suomeen sijoittuvan teoksen päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete, joka heti rikostutkijaksi tultuaan joutuu haastavaan paikkaan. Lenkkipolulta löytyy haulikolla surmattu nuori nainen, ja ennen kuin murhaaja saadaan kiinni, tapahtuu vielä toinen samantapainen murha. Murhia yhdistää uhrin löytöpaikka ja käytetty ase, mutta myös molemmilta uhreilta löytynyt atsteekkijumalaa esittävä riipus.

Hiekkapelto on kirjoittanut dekkariinsa myös toisen tapauksen, joka avaa kysymystä kunniaväkivallasta, ja jonka kautta Suomeen kohtuullisen hyvin sopeutunuteen ja kotoutuneen Anna Feketen elämä vertautuu kurdityttö Dijarin elämään, jota säätelevät tiukasti kurdiyhteisön normit. Dijarin hätääntynyt puhelu ei jätä Anna Feketeä rauhaan, vaikka soiton jälkeisessä kuulustelussa Dijar vakuuttaakin, ettei hänellä ole mitään hätää. Lisähaastetta rikostutkijan uuteen työhön tuo myös työpari Esko Niemi, joka ei hyväksy maahanmuuttajia ja laukoo sumeilematta rasistisia mielipiteitään.

Kolibri on rakenteeltaan onnistunut, hyvin etenevä, sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa  jännitys säilyy suhteellisen hyvin loppuun asti. Silti tuntuu, että vielä jotain jäi puuttumaan eikä Kolibri tarjonnut minulle huikeaa lukuelämystä. Kuitenkin on todettava, että omassa genressään Kolibri on hyvä ja pätevä teos. Sitä paitsi pidän dekkareista juuri siksi, että parhaimmillaan ne tarjoavat pakopaikan arjesta ja antavat aivoille askarreltavaa eikä niillä tarvitsekaan olla mitään korkeakirjallisia tavoitteita. Siinä määrin Anna Feketen hahmo jäi kiinnostamaan, että varmasti tulen lukemaan Hiekkapellon dekkareita jatkossakin.