maanantai 28. syyskuuta 2015

Syksyisiä tunnelmia


Pimeät illat,
sumuiset aamut. 
Kirkkaat päivät, 
jolloin aurinko vielä onneksi 
lämmittää ja piristää.

Syksy kypsyttänyt viimeisetkin puolukat.
ripotellut metsäpolulle värejä:
keltaista, punaista, ruskeaa. 

Kahisevat lehdet kumppareiden alla,
metsässä jo maatumisen tuoksu. 
Ja pellolta kantautuu
haikeana
kurkien muuttohuuto.



Kera säkeideni ja kuvieni 
toivottelen kaikille 
oikein hyvää syksyistä viikkoa täältä meiltä, 
Mustikkakummun maisemista!
(Kirjapostauksiakin tulee taas jossain vaiheessa.)


maanantai 21. syyskuuta 2015

Kun pimeys peittää maan


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan. Atena. 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Medan mörkhet faller. Suomentanut Ulla Lempinen. 332 sivua. ARVOSTELUKAPPALE.

Kun ylittää tietyn moraalisen rajan, saa varautua siihen, että mitä tahansa voi tapahtua. Että omasta itsestäänkin voi tulla epätoivottu.

Ruotsalaisen arkeologin Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys peittää maan on kiinnostava dekkariuutuus. Akateemiseen maailmaan sijoittuva ja vuoteen 1934 ajoittuva tummasävyinen rikostarina alkaa Uppsalan yliopistolta, tarkemmin Anatomian instituutista, jonka ruumisaltaasta löytyy kammottavalla tavalla surmattu prosektori Eklund. Rikosta tutkimaan saapuvat Tukholmasta komisario Carl Hell ja poliisisisar Maria Gustavsson, jonka ottaminen mukaan tutkintaan herättää tuolloin hyvin miesvaltaisella ihmetystä ja kummastelua. Prosektorin murha on kuitenkin vasta alkusoittoa tapahtumasarjassa, joka johtaa rikostutkijat myös yhteiskunnan huipulle.

Ruotsin dekkariakatemia piti tätä rikosromaania niin hyvänä, että valitsi sen viime vuonna Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi. Kun pimeys peittää maan onkin kelpo rikosromaani, jonka juonen kehittely on hyvää ja pätevää eikä syyllinen paljastu liian aikaisin. Kaikkein kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin sen piirtämä ajankuva 1930-luvulta, jolloin rotuhygienian nimiin vannottiin muuallakin kuin natsien hallitsemassa Saksassa.

Dekkarissa kuvataan tarkkanäköisesti aikakautta, jolloin kaiken läpäisevä puhtausajatus vallitsi myös Ruotsissa. Se näkyi konkreettisesti uudessa kaupunkirakentamisessa, mutta myös utopiana puhtaasta yhteiskunnasta, puhtaasta tulevaisuudesta ja puhtaasta ihmisestä. Tämän ajatuksen ilmentymiä oli myös Ruotsin valtiopäivillä hyväksytty pakkosterilisaatiolaki, jota osa kirjan henkilöistä kannattaa ja osa vieroksuu.

Dekkarin ajankuva on mielestäni pätevää ja uskottavaa. Lihammer on perehtynyt hyvin kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliseen ilmapiiriin samoin kuin teoksensa tematiikkaan, johon hänet johdatti Uppsalan yliopiston varastosta löytynyt ihmisjäänteiden kokoelma. Dekkari on mielenkiintoinen ajankuvallisesti myös siinä mielessä, että se pohtii naisen asemaa 1930-luvulla rikosta tutkivan poliisisisaren kautta.

Vaikka kirjan rikokset ovat puistattavia ja raakoja, ja ne on kuvattu yksityiskohtaisesti, niin kirjasta ei siltikään jäänyt sellaista kuvaa, että rikoksilla olisi mässäilty. Tosin ihan ensimmäisen murhan kohdalla pelkäsin, onko kirja itselleni liiankin rankka, muttei se sitä onneksi kuitenkaan ollut.

Kun pimeys peittää maan on ollut esillä muissakin blogeissa. Suketus avaa dekkaria hyvin ja toteaa sen olevan vetävä ja vakuuttava. Myös Kirjasähkökäyrässä kirjaa kehutaan ja pidetään sitä todella mielenkiintoisena. Lauraan dekkari ei tehnyt kovin voimakasta vaikutusta, mutta toki hän piti kirjasta, mutta Annika K. ei päässyt henkilöiden nahkoihin. Takkutukan mielestä kirjailija on onnistunut pusertamaan vastenmielisistä aiheista huolimatta niillä mässäilemättömän kelpo kirjan ja Ullan mielestä kirja oli koukuttava ja erilainen. Kirjavuorenpeikko sen sijaan ei innostunut olleenkaan kirjasta, vaan piti sitä paasaavana.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Tule lahjoittamaan lukutaitoa!



Mitä lukutaito minulle merkitsee? Missä ja mikä olisin, jos minulla ei olisi tätä arvokasta taitoa? Entä mistä hinnasta olisin valmis myymään lukutaitoni? Tätä ajatusleikkiä on mahdotonta jatkaa, koska minä en olisi minä ilman lukutaitoa. En olisi lukija, tietokirjailija, runojen rustaaja enkä pärjäisi tässä yhteiskunnassa ilman lukutaitoa. Lukeminen on identiteettini perusta ja lukutaito yksi tärkeimmistä taidoistani enkä tietenkään pystyisi myymään tätä taitoani mistään hinnasta.

Tänään kansainvälisenä lukutaitopäivänä, kun jo aiemmilta vuosilta tuttu Pakolaisavun lukutaitokampanja käynnistyy, on hyvä miettiä lukutaidon arvoa myös laajemmassa mittakaavassa eikä vain omasta pienestä, yksityisestä näkökulmastani. Lukutaito merkitsee paljon ja se on arvokas taito. Lukutaito avaa portit toimeentuloon, rauhaan, koulutukseen, terveyteen ja tasa-arvoon. Ilman sitä onkin vaikea toimia nyky-yhteiskunnassa ja arjessa. Esimerkiksi äänestäminen, lääkereseptin lukeminen, lasten auttaminen läksyissä, töiden saaminen, tienviittojen ymmärtäminen ja maailmantapahtumien seuraaminen ei onnistu ilman lukutaitoa.

Maailmassa on paljon heitä, joille tätä taitoa ei ole suotu. Luvut ovat käsittämättömän suuria: yli 700 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja 58 miljoonaa lasta, jotka eivät pääse kouluun. 98 % maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa, usein köyhyydessä ja monet heistä vielä sodan haavoittamina. Vetää hiljaiseksi.

Tämänvuotisen lukutaitokampanjan tavoitteena on kerätä rahaa lukutaitokoulutukseen 450 pakolaiselle. Yhden ihmisen koulutus maksaa 52 euroa, joten tavoitteena on kerätä rahaa 23 000 euroa.

Lukutaitokampanja alkaa siis tänään 8.9. ja jatkuu koko syyskuun ajan, Lahjoituksen lukutaitotyöhön voit tehdä täällä. Toivon, että sinä lukijani lähdet mukaan kampanjaan. Itse lahjoitan 3 euroa jokaista tämän kuukauden aikana luettua kirjaa kohti.

Lisätietoa kampanjasta Pakolaisavun sivuilla (ks. täältä). Kampanjalla on myös facebook-sivut. Kampanjan virallinen hashtag on #lahjoitalukutaito
                                   
                                                       

Tänään ja jokaisena muunakin päivänä, kun luen lehteä, tavaan neuleohjetta, surffailen netissä, katson tekstitettyä ohjelmaa televisiosta, perehdyn tutkimusaineistoihin, teen kirjoitustöitä tai uppoudun hyvään kirjaan, yritän muistaa tämän: "Sinulla on jotain arvokasta. Rauha. Ihmisarvoinen elämä. Toimeentulo. Mikään näistä ei ole mahdollista ilman lukutaitoa."

Lukutaitotyötä Sierra Leonessa. Kuvaaja: Ben Malinen.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Kaima: hienon kirjailijan hieno romaani


Jhumpa Lahiri: Kaima. Tammi, Keltainen pokkari. 2014 [2005]. Englanninkielinen alkuteos The Namesake. Suomentanut Kersti Juva. 413 sivua.

Paitsi postilaatikossa olevaa nimeä ja sinne toimitettavaa India Abroad ja Sangbad Bichitra -lehtiä Gangulit eivät satunnaisen tarkkailijan silmissä vaikuta erilaisilta kuin naapurinsa. Heidän autotallissaan on kuten kaikilla muillakin lapioita, leikkuusaksia ja kelkka. He ostavat grillin valmistaakseen kesäisin pihalla tandooria. Jokainen askel, jokainen hankinta, vaikka kuinka pieni, vaatii harkintaa, neuvotteluja bengalilaisten ystävien kanssa. Onko muoviharavan ja rautaharavan välillä eroa? Kumpi olisi parempi, oikea joulukuusi vai muovinen? He oppivat paistamaan kiitospäiväksi kalkkunan vaikka hierovatkin siihen valkosipulia, kuminaa ja caynannepippuria, naulaamaan joulukuussa oveen seppeleen, kietomaan villahuivin lumiukon kaulaan, värjäämään pääsiäisenä keitettyjä munia violetiksi ja vaaleanpunaiseksi ja kätkemään ne eri puolille taloa.

Tutustuin Jhumpa Lahiriin kolmisen vuotta sitten lukemalla hänen novellikokoelmansa Tämä siunattu koti. Kirjoittamassani blogiarviossa kiittelin Lahiria sujuvasta kielestä ja totesin löytäneeni uuden suosikkikirjailijan. Vakuutuin Lahirin taidoista lisää luettuani novellikokoelman Tuore maa, josta arvio jäi valitettavasti kirjoittamatta.

Kaima käsittelee bengalaisperheen elämää Bostonissa. Romaani alkaa kirjan päähenkilön Gogol Gangulin syntymästä vuonna 1968 ja etenee kronologisesti siihen asti, kun Gogol on noin kolmikymppinen. Tosin tuolloin Gogol tunnetaan nimellä Nikhil, mutta perheen kesken hän on edelleen isän arvostaman venäläiskirjailijan mukaan Gogol.

Gogolin isä Ashoke, kirjallisuutta harrastava teknillisen korkeakoulun opettaja, on sopeutunut Yhdysvaltoihin suhteellisen hyvin. Sen sijaan äiti Ashima tuntee vierautta ja muukalaisuutta, vaikka opetteleekin uuden kotimaansa tavat. Samalla hän kuitenkin on perinneuskollinen ja pyrkii säilyttämään myös bengalilaiset tavat ja ruokakulttuurin. Gogol ja hänen siskonsa Sonia kasvavat amerikkalaisuuteen, mutta luonnollisesti bengalilaisuus vaikuttaa monin tavoin myös heidän elämäänsä.

Tämä siunattu koti ja Tuore maa saivat minut ihastumaan Lahirin kielen ja kerronnan lisäksi novellien aihepiiriin (kulttuurien kohtaaminen, amerikanintialaisuus), mutta Kaima syvensi entisestään kokemustani siitä, että Lahiri on todella taitava kirjailija, joka käsittelee mielenkiintoisesti ja tarkkasilmäisesti ihmisiä kahden kulttuurin ja maailman välissä. Kaimassa Lahirin keskeiset teemat syvenevät ja tarkentuvat, olkoonkin, että hänen novellinsakin ovat eheitä kokonaisuuksia eikä niitä lukiessa tunnu, että niiden pitäisi olla sisällöllisesti tai pituudeltaan laajempia.

Lahirin teksti etenee Kaimassa, kuten novellikokoelmissakin, pakottomasti, ja romaanin lukeminen oli nautinnollista. Vaikka Kaiman keksiössä ovat siirtolaisuus. kahden kulttuurin välissä eläminen ja kotoutumisen haasteet, niin samalla siinä kuvataan hienosti ja yleispätevästi perheenjäsenten välisiä ihmissuhteita ja rakkautta. Kaima onkin todella hieno kirja, josta pidin hyvin paljon. Mikä onni, että minulla on edelleen lukematta Lahirin uusin suomennettu teos Tulvaniitty.