maanantai 17. helmikuuta 2014

Koontipostaus muutamasta alkuvuonna luetusta

Olen lukenut alkuvuoden aikana varsin ahkerasti ja kirjoituspöydälleni onkin kertynyt aikamoinen pino kirjoja, joista pitäisi postailla. Päätin taas kerran kuitata osan kirjoista kirjoittamalla lyhyehköistä arvioista koostuvan postauksen.


Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles. Harper Collins. 2013 [1921]. 258 sivua.

Päätin jokunen vuosi sitten lukea kirjoja välillä myös englanniksi, ettei kielitaitoni ihan rapistuisi. En halua lukea englanniksi mitään vaativaa, mutta dekkareita pystyn ihan hyvin lukemaan myös vieraalla kielellä (luen dekkareita jonkin verran myös ruotsiksi). Olen keräillyt hissukseen kirjahyllyyni Agatha Christien tuotantoa, nimenomaan englanniksi, ja ylläytyin iloisesti, kun löysin taannoin Suomalaisesta kirjakaupasta seitsemästä Poirot-dekkarista koostuvan boksin.

The Mysterious Affair at Styles on ihkaensimmäinen Poirot-dekkari. Kirjan kertojana toimii myöhemmistäkin Poirot-kirjoista tuttu kapteeni Arthur Hastings. Kapteeni on matkustanut ystävänsä John Cavedishin ja tämän perheen kartanoon Essexiin toipumaan sodassa saamistaan vammoista. Kartanossa tapahtuu murha ja Hastings kutsuu paikkakunnalla oleilevan vanhan tuttunsa, entisen beligialaisetsivä Poirotin selvittämään salaperäistä tapausta. Ja kuten olettaa saattaa, lopulta tapaus ratkeaa Poirotin perusteellisten tutkimusten ja ahkerien pohdintojen jälkeen.

Kuten aina ennenkin, viihdyin mainiosti Christien dekkarin parissa. Luultavasti olen Stylesin tapauksesta kertovan kirjan joskus lukenut tai katsonut sen pohjalta tehdyn filmatisoinnin, mutten kuitenkaan muistanut mitään kirjan juonesta. Muuten dekkarissa oli paljon tuttua ja turvallista, kuten englantilainen maaseutukylä tapahtumien kulissina, arvoituksellinen myrkytystapaus, monta epäiltyä, romantiikkaa ja rakkaussuhteita, monimutkainen juonikuvio ja tietenkin valloittava Poirot, joka kirjan lopussa kertoo kirjan henkilöille, miten sai rikoksen ratkaistua.




Anne Enright: Unohdettu valssi. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Forgotten Waltz (2011). Suomentanut Tarja Kontro. 249 sivua.

Luin pari vuotta sitten Anne Enrightiin Booker-palkitun romaanin Valvojaiset. Pidin kirjasta aika lailla ja odotinkin jännityksellä, mitä ajatuksia ja tuntemuksia myöhemmin ilmestynyt Unohdettu valssi minussa herättää.

Unohdettu valssi on Ginan ja Seánin rakkaustarina, jota Gina minäkertojana muistelee, pohtii ja kertoo. Sekä Gina että Seán ovat tahoillaan naimisissa, mutta heidän suhteensa on sen verran intensiivinen ja vahva, että se rikkoo entiset kuviot. Vaikka kyseessä onkin "se tavallinen tarina", niin uutta tässä tarinassa on se, että kolmiodraaman kolmantena osapuolena on Séanin tytär Evie eivätkä suinkaan rakkaussuhteen osapuolten puolisot.

Unohdettu valssi  ei tehnyt minuun ihan yhtä suurta vaikutusta kuin Valvojaiset, jonka tematiikan ja kerronnan koin kiinnostavammaksi. Silti kyse on mielenkiintoisesta kirjasta, jossa on kuitenkin jotain lukijaa pakenevaa, jotain, mistä ei oikein saa otetta. Kirjavinkkien arviossa todetaankin oivaltavasti: "Jo toistamiseen käteen jäi lähinnä tunne tarinasta, joka olisi tarvinnut “sitä jotakin” lopullisesti vakuuttaakseen, eloonherätäkseen ja -jäädäkseen."

Unohdetun valssin askeliin on perehdytty myös Sinisen linnan kirjastossa ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.



Helene Hanff: Rakas vanha kirja. Karisto. 1982. Englnninkielinen alkuteos 84, Charing Cross Road (1970). Suomentanut Anneli Tarkila. 101 sivua.

Kun kyselin taannoin yhden haasteen yhteydessä blogikollegoilta kirjasuosituksia, suositteli Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana minulle vallan ihastuttavaa kirjaa Rakas vanha kirja.

Kirja koostuu amerikkalaisen kirjallisuudenharrastajan, oikolukijan ja kirjailijan Helene Hanffin ja Lontoossa sijaitsevan antikvaarisen kirjakaupan hoitajan Frank Doelin välisestä kirjeenvaihdosta. Vuonna 1949 alkanut kirjeenvaihto jatkuu kaksikymmentä vuotta. Kirjeenvaihto laajenee vuosien myötä myös Frankin työkavereihin, perheeseen ja naapurustoon.

Kirjeissä käsitellään enimmäkseen kirjoja ja kirjallisuutta, mutta myös kirjeiden kirjoittajien elämää New Yorkissa ja Lontoossa. Sodanjälkeisenä niukkuuden aikana Helenen lähettämät ruokapaketit ilahduttavat Frankin perhettä ja hänen lähipiiriään.

On todella riemastuttavaa lukea Helenen ilkikurisia ja vapaamuotoisia kirjeitä, joihin jäyhempi Frank vastaa useimmiten virallisesti ja asiallisesti. Kirjeistä välittyy kirjoja rakastavien ihmisten välinen ystävyys ja arvostus, ja onkin harmillista, etteivät Helene ja Frank koskaan tapaa toisiaan.

Helene Hanff julkaisi kirjeet kirjana vuonna 1970, ja tämä kirjeromaani on ollut suosittu sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa. Jaana kertoo omassa kirjaa käsittelevässä postauksessaan Hanffin vierailleen Lontoossa vuonna 1971. Tämän matkan aikana kirjoitetun päiväkirjan pohjalta julkaistua teosta The Duchess of Bloomsbury Street ei ole tiettävästi suomennettu.

Kirjaan ovat Jaanan ja minun lailla ihastuneet ainakin Sara ja toinenkin Sara sekä Maria.




Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava. 2013. 284 sivua.

Pidin todella paljon Hannu Väisäsen kahdesta ensimmäisestä omaelämäkerrallisesta kirjasta eli Vanikan paloista ja Toisista kengistä. Sen sijaan kolmas teos Kuperat ja koverat oli pettymys ja jätinkin sen kesken. Olin lukenut uusimmasta muutaman kehuvan arvion (ks. esim. Saran ja Minnan postaukset) ja päätin antaa Väisäselle mahdollisuuden. Onneksi, sillä viime vuonna ilmestynyt Taivaanvartijat osoittautui valloittavaksi kirjaksi. Ihan se ei yllä samalla tasolle kuin omaelämäkerrallisen sarjan kaksi ensimmäistä romaania, joiden lapsinäkökulmasta pidin kovasti, mutta toki viihdyin tämänkin kirjan parissa mainiosti ja nautin lukemastani.

Taivaanvartijat on siis Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan neljäs osa, ja se kertoo Anteron elämästä Kuvataideakatemian jälkeen. Anteron entiseen kotikaupunkiin ollaan rakentamassa uutta kirkkoa ja Antero saa kuin saakin taivaanvartijoiden vastustuksesta huolimatta urakakseen kirkon alttaritaulun toteuttamisen. Kritiikistä ja nykytaiteeseen kohdistuvista ennakkoluuloista huolimatta Antero saa vielä myöhemminkin samanlaisen toimeksiannon, jossa Anteron omat ideat ja tilaajien varsin ahdasmieliset käsitykset ovat vastakkain.

Taivaanvartijat on, kuten kirjan takakannessa todetaan, luovan työn ylistys. Kirja on värikylläinen ja välillä hersyvän hauska, sillä Väisänen todella hallitsee tilannekomiikan ja itseironian. Lisäksi pidän kovasti Väisäsen kerronnasta, jonka valloittavuuden syytä en edes kykene sen tarkemmin analysoimaan. Esimerkkinä lainaus kirjan alkupuolelta:
Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin 'sunnuntaitaiteeksi' eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemana, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Vaikuttavaa Ekmania: Tapahtui veden äärellä

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä. Otava. 1994. Ruotsinkielinen alkuteos Händelser vid vatten. Suomentanut Oili Suominen. 512 sivua.

Aloitin toissatalvena tutustumisen ruotsalaisen Kerstin Ekmanin tuotantoon lukemalla Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo (postaus kirjasta täällä). Ihastuin kovasti Ekmanin tyyliin ja intoilin Herran armon luettuani muun muassa näin: "Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen. Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen." Myös sarjan toinen ja kolmas osa (Viimeinen uitto ja Raaputusarvat) olivat vaikuttavia lukukokeuksia. Niinpä halusin trilogian luettuani jatkaa tutustumista Ekmanin tuotantoon ja etsin käsiini kirjailijan dekkarimutoisen romaanin Tapahtui veden äärellä.

Tapahtui veden äärellä sijoittuu Sudentalja-trilogiasta tuttuihin pohjoisruotsalaisiin maisemiin. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: kirjan nykyhetkessä, 1980-luvun lopussa tai 1990-luvun alussa, ja 1970-luvun alussa. Yksi kirjan päähenkilöistä on Annie, joka kirjan alussa yllättäen kohtaa menneisyyden tapahtumat.

Annie on parikymmentä vuotta aiemmin muuttanut tyttärensä Mian kanssa Svartvattnetiin rakastuttuaan pohjoisessa asuvaan Daniin.  Paikkakunnalla on tapahtunut murha samana päivänä, jolloin Annie on saapunut sinne tyttärensä kanssa. Tuona juhannusaattona 1970-luvun alussa on lisäksi kadonnut svartvattnetilainen nuori mies, Johan.

Kohtalokkaisiin tapahtumiin juhannusaattona ja sen jälkeen ovat sekaantuneet tavalla tai toisella myös monet muut paikkakuntalaiset. Kirjassa avataan todella taidokkaasti ja monista eri näkökulmista tapahtumia Svartvattnetissa. Lukija ei osaa arvata, kuka on juhannuksena tapahtuneen henkirikoksen takana ja mitkä tapahtumat ovat siihen johtaneet, tai millä asioilla ja tapahtumilla ei vastaavasti ole mitään tekemistä murhan kanssa. Pakkaa sotkee vielä entisestään parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut murha.

Romaanin jännite säilyy erittäin hyvin loppuun asti. Rikokset syineen ja seurauksineen on kuvattu hyvin, ja kirjan tunnelma ja kieli on vahvaa ja vaikuttavaa. Pidin myös paljon siitä, miten Ekman kuvaa eri henkilöiden toisiinsa kietoutuvia kohtaloita sekä ihmisten välisiä suhteita ja tunteita. Kaiken kaikkiaan vaikuttava romaani, joka sai minut entistä vakuuttuneemmaksi Kerstin Ekmanin kirjailijantaidoista. Ei olekaan ihme, että Tapahtui veden äärellä palkittiin ilmestyttyään useampaan kertaan; se sai muun muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kirjallisia vastauksia


Pääsen jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä kertomaan kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvistä mieltymyksistäni, kun sekä Margit että Kaisa Reetta haastoivat minut vastailemaan kirjallisiin kysymyksiin. Kauniit kiitokset teille molemmille mukavista ja aika haastavistakin kysymyksistä!

Vastaan ensin Margitin esittämiin kysymyksiin:

1. Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?
Olin viisivuotias, kun opin lukemaan. Selailin jomman kumman isoveljeni aapista tai lukukirjaa ja yhden tarinan kohdalla tajusin, että osaan lukea! Muistan vieläkin sen kirjan sivun, jonka kohdalla koin tämän huikean elämyksen. Sivun vasemmassa laidassa oli alekkain pieniä värikkäitä hahmoja, ehkä tonttuja, ja teksti oli kirjoitettuna sivun oikealla puolella tekstauksella (ei siis isoilla kirjaimilla). Tästä olen päätellyt, että kyseessä olisi vanhemman, tuolloin toisella luokalla olleen, isoveljen kirja. Äitini tosin sanoi, että olen oppinut lukemaan kasatessani Suomi-aiheista palapeliä (olin kuulemma lukenut palapelin yläreunassa olevaa tekstiä).

2. Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?
Ensimmäinen kirjastoni oli ala-asteen koulukirjasto Enon Louhiojalla. Sieltä lainasin ainakin Aili Konttisen kirjoja, mutta minulla ei ole mitään selkeitä muistikuvia koulukirjastosta. Ensimmäinen varsinainen kirjasto olikin Enon kirkonkylällä koulukeskuksen yhteydessä. Kävin siellä ensimmäisen kerran luultavasti 8- tai 9-vuotiaana koulutaksin kuljettajan ansiosta. Koulutaksin kuljettaja nimittäin vei meidät ala-asteen oppilaat jostain syystä yläasteelle (jonne on omalta koulultamme noin viiden kilometrin matka) ja jätti meidät sinne siksi aikaa, kun kyyditsi kotiin yläasteen oppilaat. Kirjasto oli onneksi auki ja me menimme sinne odottelemaan taksia. Olipahan syy erikoiseen järjestelyyn sitten mikä tahansa, niin tuo tapahtuma oli minulle hyvin tärkeä ja jäi selvästi mieleen. Ihastuin kirjastoon ensisilmäyksellä. Nykyhetken näkökulmasta kirjasto oli pieni, mutta sellaisen lapsen mielestä, joka on käyttänyt vain koulukirjastoa, oli kirjasto suuri. Tuntui kummalliselta, että on olemassa paikka, joka on täynnä kirjoja! Lainaustiskin takana istui tummahiuksinen, tyylikkään näköinen nainen, ja tuolloin ajattelin, että minäkin haluan kirjastonhoitajaksi. Meille tehtiin käsin kirjoittaen kirjastokortit ja lainasin tuolloin elämäni ensimmäisen varsinaisen kirjaston kirjan. Luultavasti se oli jokin Anni Polvan Tiina-kirja. Aika pian tämän jälkeen Enoon tuli kirjastoauto ja minusta tuli myös sen asiakas (kirjastoauto kävi koululla ja myöhemmin myös kotikylälläni). (Muistan muuten vieläkin kirjastokorttieni numerot, 1185 kirjastossa ja 403 kirjastoautossa.)

3. Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?
Luen jonkin verran ruotsiksi ja englanniksi pitääkseni yllä kielitaitoani. Meillä on aika paljon ruotsinkielisiä dekkareita, koska mieheni on kaksikielinen (asunut osan elämästään Ruotsissa). Viime aikoina olen innostunut lukemaan Agatha Christietä englanniksi.

4. Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?
Suositelen naapurimaakunnassa sijaitsevaa Kuopiota kirjallisena kohteena. Korttelimuseossa on mm. Minna Canthin huone ja Canthia on muutenkin kaupungissa "hyödynnetty". Myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan tapahtumapaikkoihin kannattaa tutustua omatoimisesti kirjoja hyödyntäen.

5. Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?
Tosi moneen kohteeseen, mutta ykköskohde on kyllä Prinssi Edwardin saari Kanadassa. Montgomeryn tyttökirjoja lukeneet tietävät kyllä miksi.



Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä:
1. klassikko?
En nyt tiedä säväyksestä, mutta vaikutuin opiskeluaikana venäläisistä klassikoista. Erityisesti mieleeni on jäänyt Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Se pitäisi ehdottomasti lukea uudelleen.

2. dekkari/jännitys?
Tämä on hankala. Olen kyllä lukenut paljon dekkareita, muttei niistä mikään ole ylitse muiden. Kirjailijoista mieluisimpia ovat Agatha Christien ohella P. D. James, Elizabeth George ja Åsa Larsson. Suomalaisista Leena Lehtolainen varhaisilla Maria Kallio -dekkareillaan ja Matti Yrjänä Joensuu.

3. scifi?
Ei ole minun genreni, joten en osaa vastata tähän mitään.

4. fantasia?
Sama kuin edellä.

5. runous?
Edith Södergran on runoilijasuosikkini, mutten osaa nimetä vain yhtä hänen kokoelmaansa.



Ja sitten vielä vastaukset Kaisa Reetan seitsemään kysymykseen:

1. Mikä oli ensimmäinen romaanimuotoon kirjoitettu kirja, jonka muistat lapsuudestasi?
Olisikohan ollut Aino Konttisen Inkeri palasi Ruotsista tai sitten jokin Konttisen Marketta-kirja.

2. Onko sinulla jotakin todella tärkeää kirjaa, jonka haluaisit löytää uudelleen? Olet ehkä unohtanut sen nimenkin jo, mutta kirjan tunnelma saa sinut muistelemaan sitä yhä... Mistä kirja kertoi?
No, se on tuo edellisen vastauksen Inkeri palasi Ruotsista. Muistan, että se teki minuun lapsena suuren vaikutuksen ja haluaisin tietää syyn. Tuo kirjahan kertoo sotalapsesta, joka palaa takaisin Suomeen ja omaan perheeseensä.

3.Sanotaan, että jotkin kirjat täytyy kohdata oikeaan aikaan ja tietyssä tunnetilassa, jotta ne voisivat kolahtaa kunnolla. Kerro jokin tällainen kirjallinen kohtaaminen, jossa kaikki tuntui osuvan kohdalleen.
Olin 1990-luvun puolivälissä kuullut kehuttavan Andreï Makinen kirjaa Ranskalainen testamentti. Aloitin kirjan enkä päässyt kirjan imuun. Olin kuitenkin sinnikäs ja aloitin kirjan uudelleen jonkin ajan päästä ja silloin kirja kolahti minuun täysillä. En muista, millaisessa tilanteessa ensimmäisen kerran kirjaa aloitin, mutta luultavasti olin väsynyt tai stressaantunut enkä jaksanut kirjaan keskittyä.

4. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi (ehkä myös romanttisessa mielessä)?
En tiedä, mistä johtuu, mutta Nuuskamuikkunen on minulle tärkeä hahmo, ei tosin romanttisessa mielessä, luultavasti. Minusta vain Nuuskamuikkunen tuntuu läheiseltä hahmolta, kuin ystävältä. En todellakaan väitä, että olisin samanlaisen kuin Nuuskamuikkunen, mutta soisin olevani yhtä viisas. Ja joskus toivon, etten kiintyisi maalliseen mammonaan, ja olisi mukava kulkea omia polkujani huuliharppua soitellen ja hiukan anarkismia harjoittaen.

5. Kirjailija, jonka haluaisit tavata hyvän ruuan ja/tai viinin äärellä?
Carol Shieldsin olisin halunnut tavata, muttei se enää ole mahdollista. Aiemmin mainittu Andreï Makine olisi kieltämättä mukava tavata. Suomalaisista kirjailijoista juttelisin mielelläni elämästä ja kirjallisuudesta Märta Tikkasen tai Sirpa Kähkösen kanssa.

6. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin ja miksi?
Tosi vaikea kysymys, mutta vuosisadoista 1900-luku. Tosin en osaa tarkemmin eritellä, mikä vuosikymmen on tärkein. Varmaan jostain 1930-luvusta aina vuosikymmenen loppuun asti. Ja onhan tämä 2000-lukukin kiinnostava.

7. Jos saisit lukea kahden vuoden ajan vain yhdessä maassa kirjoitettuja kirjoja, minkä maan valitsisit?
Suomen, ehdottomasti, vaikka tällä hetkellä luenkin enemmän käännös- kuin kotimaista kirjallisuutta. (Toivon mukaan en joudu koskaan sellaiseen tilanteeseen, että tuollainen valinta pitäisi tehdä.)



En nyt enää laita tätä haastetta kierrokselle, sillä luultavasti tämä haaste on jo tavoittanut suurimman osan kirjabloggareista. Sen sijaan toivotan, näiden kahden tyypin kanssa, mainiota Runebergin päivää ja oikein hyvää helmikuisen viikon jatkoa!

maanantai 3. helmikuuta 2014

Paluu Alcottin tyttökirjojen maailmaan


Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain. WSOY. 1975. Englanninkielinen alkuteos: An Oldfashioned Girl. Suomentanut Lyyli Reijonen. 283 sivua.

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta. WSOY. 1982 [1917]. Englanninkielinen alkuteos. Eight Cousins. Suomentanut Ville Hynynen. 206 sivua.

Louisa M. Alcott: Kun ruusu puhkeaa. WSOY. 1992 [1919]. Englanninkielinen alkuteos. Rose in Bloom. Suomentanut Alli Wiherheimo. 231 sivua.

Luin alkutalven aikana kolme Louisa May Alcottin tyttökirjaa, jotka ovat jo vuosikausia olleet luettavien kirjojen listalla. Ellen aivan väärin muista, en ole lukenut juuri näitä kolmea kirjaa aikuisiällä, vaan viimeksi 1970-luvulla samoihin aikoihin, kun muutenkin luin paljon tyttökirjoja. Kirjojen lukeminen merkitsikin minulle paluuta lapsuuden lukumuistoihin.

Wikipedian mukaan Tytöistä parhain ilmestyi vuonna 1869 kuuden luvun mittaisena, mutta kun lukijat halusivat tarinalle jatkoa, kirjoitti Alcott kirjaan vielä lisää lukuja. Kuolemattomia tyttökirjoja -sarjassa ilmestynyt nide, jonka luin, sisältää yhteensä 19 lukua, mutta olen käsittänyt, että kirjasta on ilmestynyt pidempiä ja lyhyempiä versioita, joten en ole ihan varma, kuinka monta uutta lukua kirjailija aikoinaan todellisuudessa kirjoitti (Wikipedian mukaan lukuja oli noin kymmenen).

Tytöistä parhain kertoo Polly-nimisestä maalaistytöstä, joka on kutsuttu vierailemaan muutamaksi kuukaudeksi ystävänsä Fanny Shaw'n perheeseen Bostoniin. Kirjan alku kuvaa Pollyn ensimmäistä vierailua, kun taas kirjan loppupuolella keskitytään kuusi vuotta vanhempaan Pollyyn, joka on muuttanut Bostoniin elääkseen itsenäistä elämää soitonopettajana.

Polly on tottunut aivan erilaiseen elämään kuin ystävänsä Fanny ja tämän sisarukset Tom ja Maud. Siinä missä muodista kiinnostunut Fanny viihtyy seurapiireissä, haluaa Polly elää vaatimatonta elämää ja auttaa muita ihmisiä. Tom pitää sisarensa ystävästä, mutta kiusaa tätä tämän tästä, niin ettei Polly oikein tiedä, mitkä ovat pojan tunteet häntä kohtaan.

Mielestäni Alcott kuvaa hyvin Pollyn ja Fannyn kautta maalais- ja kaupunkilaisnuorten elämäntapojen ja arvomaailman erilaisuutta. Ja vaikka Fannyn ja Pollyn maailmat eroavatkin toisistaan, niin vähitellen Fanny alkaa arvostaa entistä enemmän ystäväänsä ja tämän elämäntapaa.

Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa ilmestyivät Yhdysvalloissa peräkkäisinä vuosina 1875 ja 1876. Kirjat sijoittuvat Yhdysvaltojen itärannikolle ja kertovat Rosesta ja hänen seitsemästä poikaserkustaan.

Kahdeksan serkusta -kirjan alussa jo aiemmin äidittömäksi jäänyt Rose on juuri menettänyt isänsä ja muuttaa isotätiensä luo. Rosen huoltajaksi on määrätty Alec-setä, jota Rose ei ennestään tunne, mutta johon hän välittömästi kiintyy. Alec on työskennellyt laivoilla lääkärinä ja on siten matkustellut paljon eri puolilla maailmaa. Alec-sedällä onkin kiehtovia ja eksoottisia tavaroita maailman eri kolkista. Myös Rose pääsee myöhemmin muutamaksi vuodeksi ulkomaille setänsä ja rakkaan ystävänsä Feben kanssa, joka on alunperin ollut keittiöapulaisena Rosen isotätien talossa.

Rose on aluksi sairaalloinen ja arka, mutta Alec-sedän tervehdyttävien menetelmien, kuten työnteon, liikunnan ja raittiin ulkoilman myötä Rosesta kasvaa reipas ja terve nuori nainen. Osansa muutoksella on myös seitsemällä poikaserkulla, joista läheisimpiä Roselle ovat Mac ja Charlie.

Alcott on luonut seitsemästä serkusta hyvin erilaiset hahmot ja alleviivannut poikien tiettyjä ominaisuuksia. Mac on silmälasipäinen, kirjoihinsa syventyvä ajattelija, "omalaatuinen jörökki", Archie taas hyvin järkevä poika, josta kasvaa mallikelpoinen ja ahkera nuori mies, kun taas komea "Prinssi" Charlie on hiukan pinnallinen ja hurja ja viihtyy aikuistuttuaan liian hyvin seurapiireissä. Vaikka poikahahmot ovatkin karikatyyrisiä, niin etenkin näistä kolmesta hahmosta kirjailija on onnistunut rakentamaan kokonaiset henkilöhahmot, kun taas neljä muuta poikaserkkua, Steve, Will, Georgie ja Jamie, jäävät hiukan etäisemmiksi eikä heitä ole kuvattu yhtä tarkasti.

Kaikissa kirjoissa on jossain määrin moralistinen sävy, joka paikoin huvitti ja paikoin ärsytti minua. Niissä oli myös jonkin verran ajatuksia, joita nykypäivän näkökulmasta voisi pitää rasistisina. Tietenkin nämä kirjat ovat oman aikakautensa tuotteita ja siten ne välittävät kirjoittamisajankohtansa arvomaailmaa ja käsityksiä siitä, millaista elämää nuorten naisten ja miesten pitäisi elää. Toisaalta esimerkiksi Tytöistä parhain -kirjan päähenkilön Pollyn tavoitteessa elää itsellistä elämää näkyy vaikutteita naisasialiikkeestä.

Oli todella mukava palata näiden kolmen Alcottin kirjan kanssa tyttökirjojen maailmaan. Tietenkin nyt aikuisena luen näitä kirjoja aivan eri tavalla kuin lapsena, mutta siitä huolimatta koin nytkin jotain siitä vaikeasti määriteltävästä taiasta, joka liittyy tyttökirjoihin ja lapsuuden lukukokemuksiin.