Ihastuin, ellen jopa rakastunut, pari vuotta sitten Jayne Carol Oatesin kirjaan Haudankaivajan tytär (2009), ja jo tuon yhden kirjan perusteella uskaltauduin julistamaan Oatesin yhdeksi lempikirjailijoistani. Sen jälkeen olen lukenut myös Putouksen (2006) ja Kosto: rakkaustarinan (2010). Kaikissa lukemissani Oatesin kirjoissa käsitellään kaunistelematta vaikeita, rankkoja, rumiakin aiheita. Myös tässä uusimmassa Sisareni, rakkaani -kirjassa, samoin kuin Kosto: rakkaustarinassa lukija katsoo ihmisiin raadollisimmillaan.
Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös "eloonjääneet".
Minä olen kuuluisan amerikkalaisen perheen "eloonjäänyt" lapsi, mutta näiden melkein kymmenen vuoden jälkeen ette luultavasti muista minua: Skyler.
Sisareni, rakkaani on vaikuttava, väkevä, paikoin hyvin puistattava romaani. Nuori, vasta 6-vuotias, lahjakas luistelijatyttö Bliss Rampike löytyy murhattuna kotinsa pannuhuoneesta tammikuussa 1997. Blissin kuolema ei ole jättänyt rauhaan tämän isoveljeä Skyleria, joka vielä lähes kymmenen vuotta myöhemmin kuulee päässään siskonsa apua anelevan äänen. Lääke- ja laitoskierteeseen ajautunut Skyler ryhtyy kirjoittamaan siskostaan ja kieroonkasvaneesta perheestään sekä tragediaa edeltävistä ja sitä seuranneista tapahtumista.
Sisareni, rakkaani paljastaa vanhempien omanvoiton tavoittelun paljaimmillaan. Blissin, aiemmin Edna Louisen, ja Skylerin vanhemmat, "mami" Betsey ja Bix Rampike ovat molemmat ahneita ja häikäilemättömiä. Perhe on sairas ja vanhempien parisuhde kieroutunut. Bix pettää vaimoaan ja on lapsilleen välillä etäinen ja poissaoleva, mutta välillä taas hyvinkin hellä ja rakastava, mutta ei kuitenkaan yleensä pidä antamiaan lupauksia. "Mami" vakuuttelee hänkin kovasti rakkautta lapsiinsa, mutta kyllähän Rampiken perheessä vanhempien rakkaus ansaitaan teoilla, esimerkiksi pärjäämällä luistelukisoissa (Bliss) tai voimistelijana (Skyler).
Jos minä kaadun, rakastavatko ihmiset minua silti?
Rakastatko sinä minua sittenkin jos kaadun?
Kirja osoittaa, mitä voi pahimmillaan tapahtua, kun vanhemmat toteuttavat omia toiveitaan lastensa kautta. Betsey tekee Blissistä selvästi tuotteen, joka on jäällä kaunis, taitava ja karismaattinen luistelijaprinsessa, mutta kotioloissa vielä hyvin pieni ja epävarma tyttö, "tuhma" yökastelija, joka tukeutuu veljeensä Skyleriin.
Blissiä manageroiva "mami" repii tyttärestään irti kaiken minkä saa tämän loistavan tulevaisuuden vuoksi, kun taas Bix muun muassa rahastaa Skylerille tapahtuneella voimisteluonnettomuudella. Blissin hyväksikäyttö ei lopu edes tytön kuolemaan, vaan mediaa taitavasti käyttävä "TV-mami" ryhtyy julkaisemaan kirjoja, joissa yhdistää makaaberilla tavalla tyttärensä menetyksen ja kristinuskon. Betsey myös lanseeraa Taivaan lahja -nimisen tuotemerkin. Betsey onkin uskottellut lapsilleen, että mikä vain on mahdollista kun vain riittävän vahvasti asiaansa uskoo ja ennen kaikkea sitä Jeesukselta rukoilee.
Oates kritisoi kirjassaan erittäin taitavasti median lööppihelvettiä. Osansa kritiikistä saavat myös lapsia ylidiagnoisoivat lääkärit ja psykiatrit samoin kuin lääketeollisuus. Ei olekaan ihme, että Skyler ajautuu lääkekierteeseen, koska häntä lääkitään jo lapsesta asti mitä erilaisempiin sairauksiin ja vaivoihin hurjalla mieliala- ja särkylääkearsenaalilla.
"Poikaseni, meillä on ollut rankka menneisyys. Mutta kenties se - nyt - muuttuu."
Kerronnallisesti Sisareni, rakkaani on erittäin kiinnostava, jossain määrin kokeilevakin. Kerronnan etenemistä rikkovat alaviitteet, joissa kertoja kommentoi omaa kerrontaansa, taustoittaa tapahtumia ja antaa lukijalle lisätietoja. Valitettavasti viitteen kohta on merkitty tekstiin pienellä tähdellä, jota ei lukiessa välttämättä aina edes huomannut. Kirjassa on käytetty paikoin erilaisia fontteja (mm. äidin kirjoittamat kirjeet) ja peitetty mustalla värillä joitakin sanoja. Vaikka Sisareni, rakkaani onkin pääosin Skylerin minämuotoista kerrontaa, niin välillä kertoja käyttää Skylerista kertoessaan kolmatta persoonaa. Laajin tällainen jakso on noin 80-sivuinen Skylerin ensirakkaudesta kertova tarina.
Kumma kyllä, aiheestaan huolimatta Sisareni, rakkaani, ei saanut minua toivottomasti ahdistumaan. Toki ahdistuinkin sekä ennen kaikkea paheksuin ja ihmettelin kovasti Blissin ja Skylerin vanhempia ja heidän toimintatapojaan. Siltikään minulle ei ole Oatesia lukiessa jäänyt sellaista oloa, että raadollisuutta olisi liikaa tai että rumilla asioilla mässäiltäisiin, sillä Oates käyttää hienosti ironiaa ja mustaa huumoria ja on vain kertakaikkisen taitava punomaan lukijan pauloihinsa.
Mutta kuka oikein murhasi Blissin, tuon ihastuttavan luistelijalupauksen? Hänen veljensä Skyler, äitinsä Betsey vai isänsä Bix? Vaiko sittenkin perheen lähistöllä asunut, Blissiä ihaileva pedofiili, joka tunnusti murhan ja tappoi itsensä?
Ottakaa ihmeessä selvää, sillä vaikka kyse on aikamoisesta tiiliskivestä, on kirja otteessaan pitävä, älykäs ja taitavasti kirjoitettu, joskin, kuten sanottua, paikoin todella rankka. Minä pidin tästä romaanista todella paljon ja Oatesin asema yhtenä lempikirjailija senkun vahvistui.
Sisareni, rakkaani on ollut jo aika paljon esillä kirjablogeissa. Ainakin Norkku, Leena Lumi, Susa, Minna Jaakkola, Valkoinen kirahvi, Annika K ja Unni ovat tutustuneet Bliss Rampiken tarinaan.
hyvin kirjoitettu tästä! en vieläkän lakkaa ihmettelemästä juurikin tuota että kirja ei aiheestaan huolimatta ahdistanut minuakaan. Oates on kyllä todella taitava rakentamaan tällaisen tarinan, ei voi kuin ihastella.
VastaaPoistaKiitos Minna! On tosiaan kummallista, ettei kirjan lukeminen ollut kovin ahdistavaa. Varmaan siinä oli sitten niitä etäännyttäviä elementtejä sen verran, ettei käynyt liian raskaaksi. Oatesin arvo vain nousee minun silmissäni jokaisen hänen kirjan lukemisen jälkeen.
PoistaLapsiparat! Vanhempien käytös nosti enemmän raivon tunteita kuin ahdistusta - vaikka sitäkin kyllä tunsin.
VastaaPoistaNimenomaan Annika. Ja pahinta tietty on, että tuollaisia perheitä on olemassa ihan oikeastikin eikä vain fiktiossa.
PoistaMinulla tämä meni jotenkin ihonalaiseksi ja piinaavaksi, vaikka ei sinänsä ahdistanutkaan. Ehkä siksi, että näitä lapsia näen aina silloin tällöin, joskaan ei ihan tässä mittakaavassa onneksi. Kotkan kaappauskin tähän sekoittui sopivasti unissa.
VastaaPoistaHieno vahva kirja, josta kirjoitit upeasti!
Kiitos Valkoinen Kirahvi! Ei tällaisesta kirjasta voi kirjoittaa huonosti. Esittelin kirjan tänään lukupiirissä ja sain jo yhden piiriläisen kiinnostumaan niin, että lainasi kirjan.
PoistaMinäkin ihastuin Haudankaivajan tyttäreen pari vuotta sitten ja sen perusteella ajattelen Oatesista samoin kuin sinä: hänen romaaninsa ovat rankkoja, mutta eivät kuitenkaan ahdista. Kosto ei ollut mielestäni aivan yhtä hyvä, vaikka voimakas sekin on, todella voimakas.
VastaaPoistaSisareni, rakkaani on arvatenkin lukulistallani.
Uskon vakaasti, että tykkäät tästä(kin) Oatesista. Kosto on oikeastaan vahvin tai voimakkain Oatesin kirja, nimenomaan teemansa puolesta, mutta silti pidän enemmän Haudankaivajan tyttärestä, Putouksesta ja tästä uusimmasta.
PoistaTämä pudotti minut pimeään, toivottomaan pimeään, joka ei ollut ahdistusta, vaan...kuin joku olisi lyönyt ilmat minusta 'pihalle'. Siksi kirja saa jatkaa matkaansa minulta, sillä en lue kirjaa enää uudelleen. Ihminen ei muutu ikinä ja Oates, jos kuka, osaa sen kuvata niin veret seisauttavan todesti. En tajua, miten ihmeessä hän sen tekee.
VastaaPoistaToisaalta tästä tuli myös vihaiseksi. Vihaiseksi lasten takia ja sitten tuo Taivaan lahja...se oli kyllä jo kaiken huippu.
Tuskin kukaan kieltää kirjan taiteellista lahjakkuutta, mutta ei näin korkeatasoista psykologista, todenmakuista, karmivaa pysty montaa vuodessa lukemaan. Haudankaivajan tytär on minulle Se Tärkeä Oates ja Kosto: Rakkaustarina erinomainen esimerkki siitä, miten tiiviskin teksti voi vaikuttaa. Joukkoraiskauksen tematiikka on sen jälkeen kiinnostanut minua ja siitä kirjoittaa esim. Heberlin kirjassaan Pieni kirja pahuudesta hyvin oivaltavasti ja jopa yksityiskohtia avaten. Kaikesta huolimatta taidan jouluna lukea Oatesin Purouksen, sillä Oates on 'minun kirjailijani' sateenkaaren tuolle puolen.Sinunkin!, huomaan minä kirjan henkeen kirjoitetusta upeasta tekstistäsi.
Kiitos Leena! Ymmärsinkin sinun arviostasi, että tämä kirja vaikutti sinuun todella vahvasti ja jouduit liiankin syvälle. Ei tällaisia tosiaan voi montaa lukea vuoden aikana. Mullakin on kirjan jälkeen ollut vahva kaipuu johonkin keyvempään, kauniimpaan ja helpompaan. Taidankin aloittaa Montgomeryn Perinnönjakajat, joka totta totisesti käsittelee ihan erilaisia teemoja. (Tässä välillä tosin on pitänyt ehtiä lukemaan Kaukosen ja Austerin uusimmat, kun niistä on kirjastossa varauksia. Ne ovat erilaisia kuin Oates, mutta vaativia omalla tavallaan.)
PoistaOikeaan osuit, kyllä Oates on minun kirjailijani, yksi parhaista löydöistä viimeisten vuosien ajalta. Myös mulle Haudankaivajan tytär on rakkain Oates.
Minua tämä kyllä ahdisti ja oksetti, ja minulle tuli myös hieman sosiaalipornoinen tirkstelijän olo, kun kirja vielä perustuu tositapahtumiin. En yleensä halua lukea tämänkaltaista skandaalinkäryistä kirjallisuutta, mutta onneksi Oates osaa kirjoittaa hyvin ja romaanissa oli tosiaan noita rakenteellisia ja kerronnallisia kokeiluja, jotka tekivät siitä keskivertoa "tapahtui tosielämässä!" -huttua parempaa.
VastaaPoistaIhailen Oatesia siinä, miten hän ottaa tällaisia aiheita rohkeasti käsittelyyn ja antaa huutia - ilmeisesti pelkäämättä, että leimautuu joksikin muuksi kuin "oikeaksi kirjailijaksi". Hieman kuitenkin ihmettelen esim. Nobel-veikkailuja, koska tuota palkintoa ei minusta yleensä ihan tällaisella tyylillä voiteta.
Ymmärrän Karoliina, että olit ahdistunut kirjasta. Kirjasta voi tosiaan tulla hyvin tirkistelyfiilis. Itse ajattlin kirjaa myös kannanottona siihen, miten häikäilemättömiä ja rakkaudettomia vanhemmat voivat olla suhteessa lapsiinsa. Ja kyllähän kirjassa kritisoitiin hyvin mediaa ja tavallaan myös tirkistelyä. Ja minä vain ihan aidosti pidän Oatesista ja laillasi ihailen hänen rohkeuttaan.
Poista