Verevä Sudentalja-trilogian avaus

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi. 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Vargskinnet - Guds barmhärtighet (1999). Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 510 sivua.

Lähtiessään ajamaan kohti Röbäckiä hän oli vasta hiukan yli kahdenkymmenenviiden ikäinen ja salakihloissa erään kanssa joka oli nimeltään Edvard Nolin. Mutta takaisin hän ei enää tullut.

En ole aiemmin lukenut ruotsalaisen Kersin Ekmanin teoksia, huolimatta siitä, että hän on hyvin tuottelias kirjajlija ja yksi Ruotsin rakastetuimpia kirjailijoita. Luulin hänen kirjojaan tylsiksi, mutta erehdyin todella pahasti. Sudentalja-trilogian ensimmäinen kirja Herran armo nimittäin koukutti minut ihan kirjan alkulehdillä ja lumo säilyi viimeisille sivuille asti.

Herran armon kertojana toimii lappilaistyttö Risten, joka on kirjan keskeisimmän henkilöhahmon, Hillevin kasvatti.   Hillevi on muuttanut talvella 1916 Uppsalasta Jämtlannissa sijaitsevaan Svartvattnetin tunturikylään kätilöksi rakastettunsa Edvardin perässä. Olot pohjoisessa ovat paljon rankemmat kuin Hillevi oli konsanaan osannut kuvitella, ja vähitellen myös rakkaustarina morsiantaan välttelevän pappismies Edvardin ja Hillevin välillä kuihtuu. Hillevi jatkaa elämäänsä kätilönä, tutustuu kauppias Trond Halvorseniin ja perustaa tämän kanssa perheen.

Kirjan toisena päähenkilönä voi pitää Elistä, jonka Hillevi tapaa ensimmäisellä työkomennuksellaan. Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, on raskaana ja Hilleviä on pyydetty avustamaan synnytyksessä. Olot ahtaassa ja likaisessa mökissä ovat tyystin erilaiset mihin Hillevi oli Uppsalassa tottunut, mutta Hillevi onnistuu lopulta saattamaan lapsen maailmaan. Lapsen syntymä kuitenkin panee alulle tapahtumaketjun, joka saa Eliksen pakenemaan kotoaan. Taitelijaksi päätyvän Eliksen tarina on monivaiheinen ja vie lopulta hänet 1930-luvun lopun Berliiniin, jossa jo virittäydytään sotaan.

Herran armossa on kuvattu hyvin pohjoisen karuja olosuhteita ja luontoa sekä ihmisiä, jotka ovat tottuneet pärjäämään ja joiden maailmaan kuuluvat yhtä lailla sudet kuin maahisetkin. Kirjassa on paljon kahtiajakoa (mm. vanha-uusi, kristinusko-kansanusko, ruotsalaisuus-lappalaisuus), joka luo kirjaan sopivasti jännitettä. Pidin kovasti siitä, miten Ekman kuvaa pohjoisen vanhan maailman ja eteläisemmän, modernimman maailman eroja, mutta myös sitä murrosvaihetta, kun moderni vähitellen tunkeutuu myös pohjoiseen.

Tässä kirjassa väkevä ja verevä tarina yhdistyy hyvään tarinankuljetukseen ja elävään ja aistivoimaiseen kerrontaan ja kieleen - luulen, että juuri noista elementeistä muodostuu tämän kirjan kauneus ja tenhoavuus.

Ulkona oli vielä tiheä hämärä, eikä  niin kylmä kuin hän oli luullut. He lähtisivät ajamaan auringon noustessa, Halvorsen oli sanonut, mutta ei Hillevi tässä laheassa, pilvisessä säässä mitenkään voinut nähdä auringon nousevan. Joenvarren koivuissa oli ripaus keltaista, ja lehvistön kätköissä liikahtelivat varovaiset linnut. Vaikka ne olivatkin näin syksyn lähestyessä vaitonaisia, Hillevi tunsi että niitä oli siellä sisällä monta. Välillä hän erehtyi pitämään jokiveden solinaa kivien välissä lintujen ääntelynä. 

Ilselän Minna on kirjoittanut Herran armosta ihanan omaperäisellä ja kauniilla tavallaan. Osuvasti kirjaa luonnehtii myös Jenni.

PS. Valitettavasti en ehtinyt kirjoittaa kirjasta heti, kun sen luin. Tuntuu nimittäin, että näin hienosta kirjasta olisi pitänyt kirjoittaa perusteellisempi analyysi sekä avata enemmän kirjan moninaista tematiikkaa.