Sinä hetkenä se alkoi, sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se iski minuun. Tavallaan ymmärsin enkä kuitenkaan ymmärtänyt, että se olin minä. Ja se oli aivan kuin yksi ja sama asia. En tiedä. Mutta juuri silloin, kuin jonkinlaisena jatkona tälle näylle, kertomukset tulipaloista nousivat taas mieleeni. Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi melkein kuin suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin, yrittäisin kirjoittaa tulipalojen tarinan.
Etten palaisi tuhkaksi on vaikuttava romaani kahdesta pojasta, sittemmin nuoresta miehestä, jotka asuvat ja elävät eri aikoina Finslandetin kylässä, Etelä-Norjassa. Toinen näistä miehistä, Gaute Heivoll -niminen kirjailija, löytää kirjan alussa oman kouluaikaisen valokuvansa ja samalla keksii aiheen kirjaansa. Kirja tulee käsittelemään dramaattista vuoden 1978 kesää, jolloin Gaute oli pieni vauva, ja jolloin kirjan toinen päähenkilö ajautui sytyttämään tulipaloja kotikylässään.
Samalla kun Gaute kaivautuu kylänsä menneisyyteen ja tulipalokesän tapahtumiin kyläläisten kertomusten ja erilaisten dokumenttien avulla, hän myös sukeltaa omaan ja perheensä historiaan. Kirjassa vuorottelevatkin tulipalokesä ja kirjan nykyhetki, jolloin Gaute kirjoittaa kirjaansa. Tosin niin tuhopolttajan kuin Gautenkin elämän osalta tapahtumia taustoitetaan takaumien avulla.
Lukijalle selviää jo aika aikaisessa vaiheessa, kuka tulipalojen takana on. Kirjan henkilöille hän paljastuu huomattavasti myöhemmin. Kirjan jännite ei siis synny tuhopolttajan henkilöllisyyden selvittämisestä, vaan siitä, miten kyläyhteisön jäsenet ja etenkin tuhopolttajan vanhemmat kokevat kunnollisen nuoren miehen hirvittävät teot ja hänen paljastumisensa. Vaikka kirjan kansiliepeen tekstissä mainitaan, että kirjailija uppoutuu kirjassa pyromaanin pään sisään, niin mielestäni pyromaanin tekojen motiiveista ja syistä kerrotaan vain viittauksenomaisesti.
Etten palaisi tuhkaksi on paitsi kuvaus tiiviistä kyläyhteisöstä ja siellä varttuvasta tuhopolttajasta, hänen mielisairaudestaan ja sen seurauksista, niin myös tarina kirjailijaksi kasvamisesta. Autofiktiiviseksi romaaniksi kutsuttu kirja onkin ennen kaikkea Gauten elämän ja oman tien löytämisen kuvaus, joka kontrastoituu samassa kylässä aiemmin syntyneen ja kasvaneen tuhopolttajan elämään. Kahden aika lailla samanlaisissa oloissa kasvaneen henkilön elämää ja kohtaloa kuvaamalla Gaute Heivoll osoittaa hyvin sen, etteivät elämän lähtökohdat aina vaikuta siihen, millaiseksi yksilön elämä loppujen lopuksi muodotuu ja miksi joidenkin ihmisten elämä ajautuu sivuraiteille.
Tiesin lukuisten blogikirjoitusten perusteella odottaa hyvää ja vahvaa lukukokemusta, mutta silti yllätyin siitä, miten vahvasti kirja vaikutti minuun. Koin kyläläisten rinnalla huolta ja hämmennystä tulipaloista ja jännitin sitä, miten he suhtautuvat siihen, että polttajaksi paljastuu oman kylän poika. Ennen kaikkea kuitenkin surin nuoren tuhopolttajan kohtaloa ja eläydyin äitinä hyvin vahvasti tämän vanhempien tuskaan siinä vaiheessa, kun nämä vähitellen ymmärsivät, mitä heidän kiltti poikansa oli tehnyt ja millaista huolta hän oli kotikylässään aiheuttanut.
Etten palaisi tuhkaksi vei minulta totaalisesti jalat alta.Vaikka Heivoll kirjoittaa toteavasti ja aika eleettömästi, niin hänen kerrontansa on silti vahvaa ja koskettavaa. Kirja tuoksuu ja tuntuu ihanasti paitsi valoisilta kesäöiltä ja sireeneiltä, niin myös pelolta, bensiiniltä ja savulta. Ja vaikka kirja on hyvin surullinen, niin sen tarina ei kuitenkaan ole synkkä, vaan kertoo myös rakkaudesta, välittämisestä ja toivosta.
Olisin halunnut lukea tämän intensiivisen, kauniin, pakahduttavan ja otteessaan tiiviisti pitävän kirjan yhdeltä istumalta, mutta tosiasiassa kirjan lukemisessa meni useampi vuorokausi. Huomasin kuitenkin, että ajattelin kirjaa silloinkin, kun en sitä lukenut. Myös kirjan lopettamisen jälkeen kirjan tunnelma on ollut vahvana mielessäni. Etten palaisi tuhkaksi on ehdottomasti tämän vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
Tästä kirjasta on tosiaankin kirjoitettu todella paljon blogistaniassa, mistä syystä - ja tavoistani poiketen - en linkitä tähän yhtään arviota. Googlettamallahan niitä löytyy.
Onpa ihanaa että sinäkin tämän löysit. Minä luin tän eräänä valoisana kesäyönä. Yksi yö siinä meni, kun ei malttanut kesken jättää. Tämä on täydellinen valoisien, sireeneiltä tuoksuvan alkukesän öiden kirja.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä k a i k e s t a mitä kirjasta sanot :) Pakahduttava, intensiivinen, kaunis, haikea, toiveikas. Sanathan tässä kesken loppuu.
Ymmärrän todella hyvin, ettet malttanut jättää kirjaa kesken. Minustakin tuntui, ettei sanat riitä kuvaamaan kirjan kauneutta ja upeutta.
PoistaTämä on kyllä yksi vuoden hienoimmista. Väittäisin, että vuoden paras käännöskirja ainakin tähän mennessä. Itse luin kirjan pääsiäisviikolla, ja jotenkin se koko kyläläisten kiirastuli sopi hyvin siihenkin vuodenaikaan, vaikka kesä olisi ollut ehkä vieläkin parempi aika tälle.
VastaaPoistaToivottavasti Heivollia suomennettaisiin pian lisää.
Ja arvasin, että sinä pidät tästä. <3
Mullekin tämä on kyllä vuoden parhaita ellei paras lukukokemus, ainakin toistaiseksi. Kerrankin kirja, josta ei löydy mitään kritisoitavaa (ellei nyt sitten halua kirjan kannesta jotain sanoa....). Jos vielä pisteyttäisin kirjoja, niin tämä olisi saanut täydet viisi tähteä. Minäkin arvasin jo ennen lukemista, että pitäisin tästä, mutta että tunnen näin vahvasti, on yllätys itsellekin.
PoistaTämä odottaa lukemista kirjapinossani. Kirjan kansi ei laisinkaan houkuta minua lukemaan.. Uskon kuitenkin blogisavuja. Seuraavaksi aion uskaltautua tarttua tähän kirjaan! :)
VastaaPoistaNo, kansi ei tosiaan ole mitenkään onnistunut. Siksi laitoinkin oman arvion oheen alkuperäisen kannen, josta puuttuvat ne tulitikut. Muttei tuokaan oikein ole houkutteleva. Kaipa valokuvan käyttäminen on ihan perusteltua, kun koko kirja sai alkunsa valokuvasta. Muttei kuitenkaan tuosta kannen kuvasta, joka käsittääkseni on kirjailijan isän kuva (ellen nyt ole ihan täysin väärin ymmärtänyt).
PoistaTämä on juuri näin hieno ja vaikuttava!
VastaaPoistaVaikka tuhopolttajan motiiveja ei selitetä (mikä on minusta hyvä, koska ei niitä varmaan kovin tyhjentävästi voikkaan selittää), Heivoll menee siinä mielessä hienosti tuhopolttajan pään sisälle, että hän tavoittaa uskottavasti sen vieraantuneen ja vääristyneen tavan, jolla tämä maailmaa katselee. Se jatkuva väsymys, ja poikkeava tapa reagoida asioihin ja ihmisiin.
Myös vanhempien tuska on hienosti kuvattu: minäkin lapsettomana eläydyin siihen vahvasti.
Joo, tuo on totta, ettei motiivien selittely ja pään sisään meneminen ole välttämättä yhteydessä toisiinsa. Enkä kritisoi kirjaa siitä, ettei motiiveja selitetä, koska ei niitä varmaan voikaan selittää enempää, vaan pikemminkin sitä tapaa jolla kirjaa on kuvattu. Kyllähän Heivoll ihan hyvin tavoittaa tuhopolttajan mielenliikeet ja, kuten kirjoitit, hänen vääristyneen tapansa katsoa maailmaa.
PoistaOi että. Minulla on tämä edelleen kirjastosta lainassa, mutta en ole vielä ehtinyt tätä lukemaan. Positiivisia ja kehuvia arvioita tulee jatkuvasti lisää, joten kohta minäkin luen tämän :).
VastaaPoistaLue ihmeessä, mutta muista, että näissä kirjoituksissa on kyse meidän henk.kohtaisista arvioista. Minua jotenkin aina hiukan pelottaa suositella palavasti toisille kirjoja, jotka ovat minuun kolahtaneet, koska me kaikki olemme lukijoina erilaisia. Uskon, että vielä löytyy sellainenkin lukija, joka ei tästä kirjasta innostu.
PoistaMinäkertojan vertautuminen saman kylän noin samanikäiseen mieheen on kuin hän etsisi itseään. Kun on lähtenyt Jantesta (vrt. Aksel Sandomese, Pakolainen ylittää jälkensä ja kirjan alussa oleva Janten laki), sinne vain palaa ennemmin tai myöhemmin. Kun palaa hyvin paljon myöhemmin ei enää ole mitään mihin verrata, muistaa vain, mistä ja miten he löytyivät kuolleina, eräät heistä, jotka kalpein kasvoin seisovat luokkakuvan takarivissä.
VastaaPoistaHirveän vahva kirja ja jälkimaku pitää. Ehkä jopa hätyyttelee kuumaa sarjaa loppuvuodesta niin sinulla kuin monella muullakin.
Onkohan kukaan ollut tästä kirjasta vaikuttumatta!
Leena, minä olen nähnyt yhden blogipostauksen jossa sanottiin ettei ihan napannut. Eli makuja on joka lähtöön vaikka sitä joskus ei uskoisikaan :)
PoistaLeena, niin varmaan onkin. Tuntuu vain, että tuossa omassa tekstissä pystyin analysoimaan vain pintaa kirjasta. Juuri tässä kirjassa on paljonkin sellaista syvyyttä, että tulkittavaa löytyy. Ja jos osaisi, kuten sinä, sijoittaa tämän kirjan laajempaan norjalaiseen kehykseen, niin senkin kautta löytyisi taatusti monenlaista kiinnostavaa. Ehdottomasti useamman lukukerran vaativa kirja. Loppuvuodesta aionkin lukea tämän jo uudelleen, koska valittiin tämä lukupiirin kirjaksi.
PoistaNo, nyt Elma Ilona vastasikin jo tuohon aiempaankin kommenttiini (en tätä vielä huomannut kun kävin kommentteja läpi järjestyksessä) eli löytyy tosiaan sellainenkin lukija, joka ei ole kirjasta vaikuttunut.
Ihana, että sinäkin koit tämän vahvasti (toivottavasti Heivollilta suomennetaan lisää).
VastaaPoistaMinäkin toivon, että saamme mahdollisimman pian lukea lisää Heivollin kirjoja, suomeksi siis. Norjaksi lukeminen ei onnistu millään.
PoistaPakahduttava on oikea sana! Vieläkin sain ihon kananlihalle kun tekstisi myötä palasin kirjan tunnelmiin...
VastaaPoistaMinustakin pakahduttava kuvaa parhaiten kaikkia niitä tuntemuksia, joita kirja aiheutti. Itkemään en tämänkään kirjan kohdalla ryhtynyt, mutta monissa kohdissa oli pala kurkussa.
PoistaEn ole tästä kuullutkaan, mutta nyt kun luin arvostelusi, haluan tämän ehdottomasti käsiini! Tänks!
VastaaPoistaOnpa jännää, ettei tämä ole jo aiemmin vastaasi tullut täällä blogistaniassa, koska onhan kirjasta kirjoitettu. Mut pääasiassa, että nyt kuulit kirjasta.
PoistaOlipa vaan taas hyvä osoitus siitä, että sillä omallakin arviolla on merkitystä, vaikka kirja olisi ollut esillä muiden blogeissa. Kun sitä nimittäin välillä miettii, että miksi kirjoittaa kirjasta, josta niin moni muukin on jo kirjoittanut.
Loistava blogin nimi, ja osoite, jonka tajusin vasta nyt :)
VastaaPoistamustikkakummun anna :)
Kiitos Jokke! Meidän tilan (höh, mikään tila ole, kun on noin hehtaarin kokoinen maapläntti) nimi on Mustikkakumpu. Valittiin nimi itse, kun tässä on paljon mustikkaa ja tontilla ihana pieni kumpare (jonka laelle isäntä myöhemmin rakensi terassin ja kuulemma toiselle puolelle tekee vielä viinikellarin).
PoistaHyvä ja osuva nimi, minulla assosioi ensin Vihervaaraan, mutta mustikkamaa on supisuomalainen :)
PoistaKyllä sen onkin tarkoitus assosioitua Vihervaaraan. :-) Anna-kirjathan olivat lapsuuteni rakkaimpia kirjoja ja ovat edelleenkin hyvin tärkeitä.
PoistaOlen ilmeisesti ollut junassa, kun olet tämän kirjoittanut, niin en ole tajunnut kommentoida. Mutta hienoa, että tykkäsit myös! Mulle tämä oli tämän vuoden parhaimmistoa top 5 -sarjaan.
VastaaPoistaKun luin tekstiäsi, kirjan teksti tuli taas lähelle ja mielikuvat kirjasta. Eli kyllä tämä oli merkittävä, hieno ja mieleenpainuva teos!
Kyllä todellakin tykkäsin. Minullekin tämä on vuoden parhaita lukukokemuksia ja uskon, että tulee asemansa säilyttämään, sillä on sen verran upea kirja.
Poista