Upeaa ja koskettavaa Makinea

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY. 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Livre des brèves amours éternelles. 158 sivua. Kansi: Martti Ruokonen.

Blogini lukijoille ei taatusti ole jäänyt epäselväksi, että Andreï Makine on yksi suosikkikirjailijoistani. Vuonna 1995 ilmestynyt Ranskalainen testamentti lukeutuu kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusteni joukkoon, ja vaikka myöhemmin ilmestyneet Makinet eivät ole minun mielestäni ihan yltäneet sen tasolle, niin olen kyllä pitänyt jokaisesta Makinen teoksesta.

Ikuisen rakkauden kosketuksia on kahdeksasta toisiinsa löyhästi liittyvästä kertomuksesta koostuva teos, jossa tarinoi kirjailijan alter egoa muistuttava minäkertoja. Joissakin kertomuksissa kertoja palaa lapsuuteensa orpokodissa ja muistelee aikaa, jolloin uskoi ihannevaltioon ja koki  hypnoottista yhteenkuuluvuutta ihmismassan kanssa marssiessaan punaisten lippujen häikäisevässä vyöryssä tovereidensa kanssa. 

Mutta toisaalla kertoja katsoo nuoruuteensa, aikaan, jolloin alkoi nähdä kulissien ja oppijärjestelmän taakse. Hän kokee vierautta ja tyhjyyyttä, kun menettää kaiken, mitä on toivonut ja mihin on uskonut. Ja lopulta äänessä on se aikuinen, joka kokee järjestelmän sortumisen ja etsii paikkaansa totalitarismin jälkeisessä maailmassa.

Maailma... Muistan teräshäkit, joissa olin lapsena rimpuillut puhujakorokkeen alla. Ja synkeät mahtimiehet tervehtimässä kansanjoukkoja. Ja sodat ja vallankumoukset ja maailmanlaajuisen vapauden ja onnen lupaukset, joita pauhattiin idästä länteen. Ajatus saa minut rajattoman tyrmistyksen valtaan: siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä!

Kirja osoittaa, että vaikka järjestelmä saneli  rankat ja vaikeat elämän ehdot Neuvostoliitossa, niin siitä huolimatta (ja miksikäs ei?) ihmiset tavoittelivat onnea, iloa ja rakkautta. Makine kirjoittaakin oivaltavasti, ettei onnella ole muuta mittatikkua kuin kunkin ihmisen oma elämä, on se sitten rikas tai köyhä. Orpokodin lapsille onnea oli kupillinen "kuumaa nestettä, jossa likosi muutama kuivattu hedelmäsiivu".  Onnellinen oli se, joka sai viikunan, hänestä tuli valittu, joka "nautti silmät sirrillään, keskittyi suuhunsa puhkeavaan sanoinkuvaamattomaan makuun".

Kuolemansairaalle, mielipiteidensä takia monet pakkotyörangaistukset kärsineelle Dimitri Ressille rakkaus näyttäytyy keväisessä lumisateisessa hetkessä, valkean tuoksussa ja juuri sytetyssä lampussa matalan harmaan ikkunan takana talossa, jossa hänen kaunis rakastettunsa asuu. Nuori minäkertoja vastaavasti  kokee rakkauden nuoren naisen kanssa kirjan koskettavimmassa kertomuksessa Ikuinen oppijärjestelmä. Siinä ohimenevä, mutta muistoihin tallentuva paratiisi löytyy epämääräiseltä seudulta valtavan ja hirviömäisen teollisuuslaitoksen ja kyläpahasen välistä.  

Jäljellä ovat nyt vain maaliskuun valo, hankien huumaava väreily häikäisevissä säteissä, vanhan puulaiturin lankut, jotka ovat lämmenneet pitkän aurinkoisen päivän aikana. On jäljellä mekon vaalea läikkä hirsimökin portailla. Ja käsi joka lähettää minulle hyvästit. 

Makine ei ole koskaan vältellyt vaikeita aiheita eikä hän tee sitä nytkään. Vaikka maailma hänen kirjoissaan onkin välillä hyvin julma ja ruma, niin hänen tarinansa kuvaavat hienosti elämän hetkittäistä kauneutta. Ja kaiken sitoo yhteen herkkä ja kaunis kieli ja taiturimainen kerronta. 

Tässäkin teoksessa Makine asettaa sanansa niin kauniisti ja väliin pakaduttavan upeasti, etten voinut kuin huokailla ja ihailla hänen kieltään ja kerrontaansa.  Myös kirjan suomentaja Annikki Suni, jolle tämä on jo kahdeksas Makine-suomennos, ansaitsee kiitokset jälleen kerran hienosta työstä.

Olisin halunnut sanoa tästä kirjasta paljon enemmän, mutta sanani eivät juuri nyt riitä enempään. Kannattaakin käydä kurkkaamassa mitä Ikuisen rakkauden kosketuksista  minun laillani hurmaantuneet Leena Lumi, Susa ja Sara ovat kirjasta kirjoittaneet.