Isää ja särkynyttä sukua etsimässä

Eila Kostamo: Isänkuvat: WSOY. 2010.  

Eila Kostamon Isänkuvat alkaa, kun kirjan päähenkilö, jo lapsesta asti liikuntavammasta kärsinyt Wilma, saa viestin parin vuosikymmenen takaiselta miesystävältään Otsolta, joka valmistautuu sairaalassa ohitusleikkaukseen.

Samoihin aikoihin, kun Otso ilmoittaa itsestään, Wilma saattelee muistisairaudesta kärsivän äitinsä Armin hoivakotiin. Kirjan alussa esitellään myös kirjan muut keskeiset henkilöt, Pariisissa opiskeleva Wilman ja Otson poika Sakari sekä jo edesmennyt Wilman sisko Jenny.

Wilman ja Otson rakkaustarina avautuu lukijalle vähitellen kirjan edetessä. Suhdetta kuvataan myös kirjan nykyhetkessä Wilman ja Otson keskinäisen kirjeenvaihdon kautta. Sähköpostiviesteissään entiset rakastavaiset paitsi kertovat elämästään niin myös keskustelevat tutkimusaiheisiinsa eli teologiaan ja taidehistoriaan liittyvistä aihepiireistä. Luonnollisesti he myös vaihtavat ajatuksia pojastaan Sakarista, jolle Wilma on parinkymmenen vuoden ajan joutunut kertomaan peitetarinaa tämän isästä.

http://goo.gl/6R7er

Kirjassa ei ole tyydytty kuvamaan vain kahden ihmisen kiellettyä rakkautta ja tämän rakkauden vaikutuksia heidän lähipiiriinsä ja elämäänsä, vaan siinä kerrotaan rinnakkain ja limittäin muistakin Wilman elämään liittyvistä ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Isänkuvissa tulee myös esille 1900-luvun alkuvuosista alkava Wilman suvun tarina. Kerronnallisesti tämä on ratkaistu siten, että Wilma kirjoittaa pojalleen kertomusta vanhemmistaan, isovanhemmistaan ja muista isänpuoleisista sukulaisistaan.

Yhdeksi kirjan keskeiseksi teemaksi nousee vanhempien ja lasten suhde eri aikoina. Kostamo kuvaa hienosti äidin ja tyttären ongelmallista suhdetta Armin ja Wilman kautta. Myös suhdetta läsnä ja poissaolevaan isään on kirjassa kuvattu ansiokkaasti. Niin suvun tarinassa kuin koko kirjassakin keskeisessä asemassa on naisen asema ja vahvuus.

Välillä tuntui, että 260-sivuiseen kirjaan oli yritetty saada mukaan vähän liikaakin aineksia. Entisten rakastavaisten kirjeenvaihto oli suurimmaksi osaksi ihan mielenkiintoisia luettavaa, ja sähköpostit avaavat hyvin sekä Wilman että Otson persoonaa, mutta en ymmärtänyt, mistä syystä Oston kirjoittamat teologiset pohdinnat oli otettu mukaan. Sinällään ne olivat ihan kiinnostavia, mutta veivätkö ne tarinaa mitenkään eteenpäin?

Pohdin myös, olivatko ihan kaikki eri sukupolvien henkilöhahmot tarpeen. Toisaalta pidin siitä, että Wilman suvun vaiheet sijoitettiin historialliseen kontekstiin ja päähenkilön elämä asetettiin sukupolvien ketjuun. Kostamo kirjoittaakin:

Esivanhempiensa ja vanhempiensa kautta ihminen tulee viettämään lyhyen vierailunsa ajassa. Tänne tullaan joskus kiemuraisia polkuja pitkin, toivottuna tai ei-toivottuna, rakastettuina tai hyljeksittyinä, mutta yhtä kaikki heitettyinä elämisen oppiin ja tehtävään.

Olen joskus aiemminkin lukenut Eila Kostamon kirjoja. Mitään pysyvämpiä muistijälkiä niistä ei ole jäänyt. Kuitenkin minulla oli ennen tämän kirjan lukemista sellainen käsitys, että Kostamo on pätevä kirjailija - en kai muuten olisi tätäkään kirjaa kirjastosta lainannut. Isänkuvat onkin, runsaudesta johtuvasta sekavuudesta huolimatta, hyvä ja puhutteleva kirja. Kannattaa lukea.

Tähdet: ★ ★ ★ ★ -