Ihmeen ihana Ihmelapset

Roy Jacobsen: Ihmelapset. Like. 2011.  Norjankielinen alkuteos Vidunderbarn. Suomentaja: Päivi Kivelä. 280 sivua. 

Löysin taannoin kirjastomme uutuushyrrästä kiinnostavalta vaikuttavan kirjan, Ihmelapset. Kirjassa minua miellytti kansikuva, mutta myös sisältö vaikutti lupaavalta. Takakansitekstin mukaan kirja on ”lumoava kuvaus ihmeistä, joiden ei toivoisi olevan ihmeitä.”

Ihmelapset on norjalaisen Roy Jacobsenin toinen suomennettu kirja, ja ilmestynyt tänä vuonna. Ensimmäinen, Rajat, ilmestyi vuonna 2004. Se on Ihmelapset-kirjan tavoin Liken kustantama. Jacobsen on moneen kertaan palkittu kirjailija, ja tämä nimenomainen teos on saanut Kirjakauppiaiden palkinnon ja pysytellyt pitkään Norjan bestseller-listalla. Eikä suotta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Päähenkilö on kymmenvuotias Finn, joka kirjan alussa asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Isä on jättänyt perheen ja sittemmin kuollut tapaturmaisesti. Isä on selkeästi menneisyyttä eikä hänestä puhuta.

Sillä vaikka aika olikin Juri Gagarinin se ei missään nimessä ollut avioerojen vaan avioliiton aikaa, ja vain vuosi eron jälkeen isä menikin pois, niin kuin mutsi sanoi, työmaaonnettomuudessa. Minun isäni menehtyi nosturionnettomuudessa Akerin konepajalla. Minä en muista häntä enkä avioeroa enkä onnettomuutta, mutta mutsi muistaa meidän kummankin edestä, vaikka häneltä ei siis koskaan saakaan mitään konkreettisia tietoja, esimerkiksi siitä miltä isä näytti tai mitä hän teki mielellään ja mitä ei, vapaa-aikanaan, jos hänellä sellaista oli, mistä hän oli kotoisin ja mistä he puhuivat niinä onnellisina vuosina, joita heillä ilmeisesti täytyi olla silloin kun he odottivat minua; valokuvatkin mutsi pitää tiukasti piilossa, toisin sanoen sen ajan olemme jättäneet taaksemme.

Menneisyys ei kuitenkaan suostu jäämään taakse, vaikka äiti niin tahtookin. Isä on ehtinyt ennen onnettomuuttaan mennä uudelleen naimisiin huumeriippuvaisen naisen kanssa. Tuosta liitosta syntynyt tyttö, Linda, muuttaa asumaan Finnin ja tämän äidin luo. Linda ei ole kehittynyt normaalisti ja on aluksi sulkeutunut ja puhumaton. Lindan äiti on lääkinnyt häntä kuvitteellisen polvivaivan takia, ja kun lääkitys lopetetaan, tyttö muuttuu avoimemmaksi.  Vaikka Lindasta kehittyykin ajan mittaan valloittava persoona, niin silti jotkin ihmiset suhtautuvat häneen vieroksuen ja häntä pidetään epänormaalina. Finn puolustaa sisartaan, eikä aina seurauksitta.

Vaikka kertomus rakentuukin Finnin, tämän äidin ja Lindan ympärille, niin kirjassa on muitakin tärkeitä hahmoja. Näitä ovat perheen vuokralainen Kristian, Finnin kaverit ja naapurin lapset sekä äidin erikoiset sukulaiset ja lapsenlikkana toimiva Marlene. Etenkin salaperäinen Kristian on keskeinen henkilö, jonka merkitys Lindan kohtalolle selkenee vasta kirjan lopussa.

Jacobsen kuvaa hienosti lapsuutta 1960-luvulla, mutta ennen kaikkea pidän hänen tavastaan käsitellä Finnin tunteita, hänen isänkaipuutaan samoin kuin huolta siskostaan ja ristiriitaisia tunteita suhteessa äitiinsä. Kirjan myötä äidin ja Finnin suhde muuttuu.  Finn kokee, että äiti etääntyy hänestä ja vain hetkittäin Finn tuntee yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Äidillä taas on omat menneisyydestä juontuvat kipupisteensä, jotka hän joutuu kertomuksen edetessä kohtaamaan.

Huolimatta siitä, että kirjan henkilöiden elämä on vaikeaa,  ei kirja suinkaan ole synkkä. Kerrontaa sävyttää ja kantaa lämminhenkinen huumori. Mielestäni kirja onkin toivoa antava kertomus pojasta ja hänen ihanasta siskostaan ja äidistään, joka yrittää parhaansa mukaan selvitä elämän myrskyissä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Tähdet: ★ ★ ★ ★ ½