Haahtelan arvoituksellinen Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach. Pienoisromaani. Otava. 2012. 112 sivua.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Minun on heti alkuun kerrottava, ettei Haahtelan kirjoista kirjoittaminen ole helppoa, koska juuri tämä kirjailija on saanut niin paljon suitsutusta kirjablogeissa (ei kuitenkaan kaikissa), että jo ennen kirjan avaamista on virittäytynyt lukijana jollekin ihan erityiselle taajuudelle. Yhtäältä odotukset ovat todella korkealla, niin toisaalta tekisi kovasti mieli olla eri mieltä toisten kanssa ja löytää jotain kritisoitavaa.  Vastarannankiiski minussa nostaakin päätään aina silloin, kun jotakin kirjailijaa kovasti kehutaan (näin kävi esim. Oksasen Puhdistuksen kanssa, mutta kun aloitin kirjan, niin pakko oli vain myöntää, että on kyse todella hienosta kirjasta).

Kirjoittamisen vaikeus johtuu erityisesti tämän kirjan kohdalla kirjan haasteellisuudesta ja arvoituksellisuudesta. Olen käännellyt ja väännellyt Traumbachia mielessäni vaikka mihin suuntaan enkä vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä kirjasta olen.

Kirjan alussa nuori mies, nimeltään Jochen, saapuu hitaalla junalla saksalaiseen kaupunkiin. Hänellä on yhdessä povitaskussa Frankfurter Allgemeinen reportterin käyntikortti ja toisessa sinikantinen muistikirja. Jochenin tehtävänä on etsiä käsiinsä herra Traumbach, haastatella tätä ja kirjoittaa haastattelun pohjalta eloisa kuvaus.

Vaikka Jochenilla onkin tehtävä, niin hänellä on on yllin kyllin aikaa tehtävän suorittamiseen. Hän nauttiikin olostaan ja paikan väliaikaisuudesta. Kuuntelee ja katselee kesää ja tuulta, tarkkailee nuorta lastenrattaita työntelevää äitiä, ajelee raitiovaunulla, kuljeskelee hitaasti hahmottuvassa kaupungissa ja tulee lopulta Johannes-Dick-Strasselle, jossa Traumbachin pitäisi asua.

Traumbach ei kuitenkaan ole asunnossaan, mutta Jochen jatkaa etsintöjään suunnaten seuraavana päivänä, ulkona vietetyn yön jälkeen, miehen työpaikalle rakennusvirastoon.  Traumbachin löytäminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä kyseinen herra näyttää vain koko ajan pakenevan nuorta miestä. Eikä yksinomaan Traumbach, vaan myös kaikki muukin pakenee, sekoittuu ja vaihtaa paikkaa unenomaisen ja epätodelliseksi muuttuvan tarinan edetessä. Ketä Jochen loppujen lopuksi etsii? Kuka Jochen yleensä ottaen on? Entä Traumbach? Mikä on totta, mikä unta tai kuvitelmaa?

Olen aiemmin lukenut Haahtelalta Lumipäiväkirjan. Minulla oli sen, kuten nyt tämän Traumbachin kanssa jotenkin ristiriitainen olo. Tavallaan pidin kirjasta paljonkin, mutta täysin en vakuuttunut. Lukiessa nautin, sillä tarina eteni hyvin, mutta lopetettuani kirjan jäin jollain lailla tyhjän päälle ja hämmentyneeseen tilaan.

Mutta vaikka kirja ei ollutkaan täysiosuma, niin vaikutuin kyllä Haahtelan tavasta kirjoittaa. Hänen kielensä on kaunista ja  sanat soljuvat eteenpäin helposti, pakottamatta. Kun nyt, jonkin aika kirjan lukemisen jälkeen, mieltä virkistääkseni kirjaa selailen, tulee jatkuvasti vastaan todella upeasti rakennettuja lauseita ja hienoja ajatuksia. Ja koska näin on, en aio kirjoittaa tähän yhtään sitaattia kirjasta. Olisi nimittäin todella vaikea valita sitä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta kohtaa.  Lukekaa itse ja ihastukaa (ainakin siihen kieleen).

Ja onhan tätä kyllä luettukin. Käykää katsomassa, mitä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi nämä bloggaajat (listasta taatusti puuttuu taas nimiä, hihkaiskaapa, niin linkitän muutkin arviot):

Valkoinen Kirahvi
Katja
Karoliina
Zephyr
Sanna
Pekka
Mari A
Arja
Merenhuiske
Kaisa

Rosman & Läckberg: Jännitystä ruotsalaisittain

Ann Rosman: Noitavasara. Bazar. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Själakistan (2010). Suomentanut Anu Koivunen. 437 sivua.

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja. Schilds. 2011. Ruotsinkielinen alkuteos Stenhuggaren (2005). Suomentanut Outi Menna. 446 sivua.

Luin muutama päivä sitten ihan peräkkäin kahden suositun ruotsalaisdekkaristin eli Ann Rosmanin ja Camilla Läckbergin kirjat. Rosman on Noitavasarallaan minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka toki olen kuullut kehuttavan hänen esikoistaan Majakkamestarin tytärtä. Läckbergiltä olen sitä vastoin jo aiemmin lukenut Merenneidon, jossa on paljon samoja henkilöhahmoja kuin nyt lukemassani Kivenhakkaajassa.

Götanmaalle, Bohuslänin rannikolle ja läheiseen Trollhättaniin sijoittuvan Noitavasaran tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun metsästä löytyy päätön, keskiaikaisiin vaatteisiin puetun  naisen ruumis. Samaan aikaan toisaalta eli rouva Wilsonin puutarhasta löytyy naisen pää. Myöhemmin selviää, ettei pää kuulukaan metsästä löydetylle ruumiillle.  Samoin selviää, että murhattuja naisia on enemmänkin.

Rikosten jäljet johtavat menneisyyteen. Vauhtia otetaan ihan noitavainojen ajalta 1600-luvulta, mutta varsinaiset murhien syyt löytyvät noin puolen vuosisadan takaa menneisyydestä.  Murhajuttuun näyttää liittyvän joukko keskiaikaisten roolipelien harrastajia, mutta myös museosta kadonneella pyövelinmiekalla on tärkeä rooli tapahtumien kulussa.

Murhia Noitavasarassa ratkovat rikoskonstaapeli Karin Adler ja hänen kollegansa. Karin onkin kirjan keskeisin henkilö, jonka yksityiselämääkin kirjassa kuvataan. Kirjan henkilögalleria on aika runsas eikä kaikilla henkilöhamoilla näytä olevan merkitystä rikosten kannalta. Etenkin työuupumusta potevan Saran mukanaoloa ihmettelin aika lailla, mutta lukiessani Hannan postausta käsitin, että hän on ilmeisesti keskeisesti mukana sarjan ensimmäisessä kirjassa Majakkamestarin tyttäressä.

Fjällbackan kylään sijoittuvassa Kivenhakkaajassa sen sijaan tapahtuu yksi murha. Rikoksen uhriksi joutuu seitsemänvuotias ylivilkas Sara, jonka ruumis löytyy kirjan alkulehdillä hummerinkalastajan merrasta. 

Tässä kirjassa rikosta ratkaisee  konstaapeli Patrik Hedström poliisikollegoineen. Toisin kuin joissakin muissa Läckbergin kirjoissa, on Patrikin avovaimo Erica Falck sivuosassa. Hän potee synnytyksen jälkeistä masennusta ja juuri Saran äiti Charlotte on ollut hänen tukenaan äitiyden alkumetreillä. Kirjassa kuvataan paljon myös Charlotten ja hänen miehensä suhdetta ja elämää. Perhe asuu väliaikaisesti Charlotten äidin ja isäpuolen kotona eikä yhteiselämä suinkaan ole auvoista.

Myös tämän kirjan tapahtumien taustalla ovat menneisyyden tapahtumat. Kirjan nykyhetkestä hypätäänkin välillä tarkastelemaan Agnes-nimisen henkilön nuoruutta ja aikuisuutta aina 1920-luvulta alkaen. Näiden tapahtumien  merkitys  ja vaikutus nykyhetkeen aukenee lukijalle vähitellen kirjan edetessä.  Itse asiassa Läckberg onnistuu pitämään kahden aikatason yhtymäkohdat samoin kuin murhaajan henkilöllisyyden pidempään salassa kuin kollegansa Rosman, sillä arvasin Noitavasaran murhaajan henkilöllisyyden jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppumista.

Molemmissa dekkareissa kuvataan onnistuneesti murhan/murhien syitä ja motiiveja. Yhteisenä teemana on lapsuuden heijastuminen aikuisuuteen ja menneisyyden vaikutus nykyisyyteen. Keskeistä on ajatus siitä, kuinka syvästi lapsuudessa koettu huono kohtelu ja vanhempien kylmyys ja itsekkyys satuttaa, ja millaiset seuraukset tällaisella kohtelulla voi pahimmillaan olla yksilölle ja hänen lähipiirilleen. Mielenkiintoista on, että molemmissa on kellarilla jokin rooli. Noitavasarassa pieni poika jätetään heitteille sulkemalla hänet kellariin, kun taas Kivenhakkaajassa kellaria käytetään rankaisemiseen.

Kivenhakkaajassa keskitytään selkeämmin rikoksen kannalta tärkeisiin henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Luultavasti tiettyjen henkilöiden keskeisyys olisi Noitavasarassa auennut paremmin, jos olisin lukenut ensin Rosmanin ensimmäisen enkä suinkaan toista kirjaa. Toki kirja toimii hyvin ihan itsenäisenäkin teoksena, mutta luultavasti näistä molemmista sarjoista saisi vielä enemmän irti, jos ne lukisi ilmestymisjärjestyksessä.

Katja, joka on lukenut Noitavasaran ja Läckbergin Merenneidon, toteaa Rosmanin olevan kielenkäyttäjänä parempi ja omaperäisempi kuin Läckberg. En kiistä tätä, sillä en itse osannut lukea näitä kirjoja sillä silmällä.  Pidin molemmista kirjoista, mutta mielestäni Kivenhakkaaja oli dekkarina onnistuneempi ja vetävämpi. En osaa analysoida tarkemmin mistä tämä johtuu, mutta Kivenhakkaaja yksinkertaisesti piti paremmin otteessaan kuin Noitavasara.  Se, jos mikä on aikamoinen meriitti dekkarille.

Noitavasaran ovat lukeneet aiemmin mainittujen Hannan ja Katjan lisäksi ainakin Susa ja Rachelle 
sekä Norkku. Kivenhakkaajaan taas ovat tutustuneet  Maarit ja  Sonja.

Tähtiä

Noitavasara: ★ ★ ★ ★ -

Kivenhakkaaja: ★ ★ ★ ★

Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi, Keltainen pokkari. 2011 (ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 2010). Englanninkielinen alkuteos Last Night in Twisted River (2009). Suomennos Kristiina Rikman. 610 sivua.

Vaikka lukeva siskoni ja kirjoja rakastava ystäväni suosittelivat minulle jo aikoja sitten John Irvingin kirjoja, niin aloitin Irvingin tuotantoon tutustumisen vasta nelisen vuotta sitten. Luin tuolloin Garpin maailman ja saman innostuksen vallassa myös Kaikki isäni hotellit. Pidin noista 1980-luvulla suomeksi ilmestyneistä kirjoista ja päätinkin perehtyä tarkemmin Irvingin tuotantoon. Niin vain vuodet ovat vierineet ja vasta nyt palasin takaisin Irvingiin hänen uusimman kirjansa Viimeinen yö Twisted Riverillä myötä.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on monelle vuosikymmenelle, niin Yhdysvaltoihin kuin Kanadaankin sijoittuva monipolvinen ja kerroksellinen tarina. Kirja lähtee liikkeelle 1950-luvulta Yhdysvaltain koillisosasta, Twisted Riverin rannalla sijaitsevasta sahan ja tukinuiton ympärille rakentuneesta yhteisöstä. 

Lukijalle esitellään kirjan alkulehdillä rampa kokki Dominic Baciagalupo, tämän poika Danny ja niinikään kirjan keskeiseksi henkilöhahmoksi nouseva metsien mies Ketchum. Elävien henkilöiden, karskien työmiesten ja isokokoisten naisten sekä muutamien kirjan myöhempienkin tapahtumien kannalta keskeisten henkilöiden (esim. konstaapeli Carl ja Six-Pack) lisäksi Irving kertoo kirjan alkupuolella myös päähenkilöiden kuolleista sukulaisista, joita merkittävin on Twisted Riveriin hukkunut Dannyn äiti Rosie.

Yksi tapahtumarikas yö muuttaa hetkessä Dominicin ja Dannyn elämän, ja nämä pakenevat Twisted Riveristä. Vuosikymmeniä kestävä pakomatka kuljettaa isää ja poikaa kaupungista toiseen, ja lopulta Kanadaan. Jokaisessa uudessa asuinpaikassa Dominic perustaa ravintolan, ja Dannykin kasvaa aikuiseksi vuosikymmenten saatossa. Hänestä tulee tunnettu ja tunnustettu kirjailija, joka isänsä lailla päätyy pojan yksinhuoltajaksi. Miesten side Twisted Riveriin pysyy elävänä Ketchumin avulla.

En ole mikään Irving-asiantuntija, sillä sitä ei näin tuotteliaan kirjailijan kohdalla voi olla, jos on lukenut vain kaksi (nyt kolme) kirjaa. Kuitenkin minulle tuli kirjaa lukiessa tunne, ettei tämä ole tyypillistä Irvingiä. Kirjassa on kyllä ihan samoja aiheita ja teemoja kuin Garpin maailmassa ja kirjassa Kaikki isäni hotellit (mm. karhu, paini, kirjailijuus), mutta tarinan sävy on synkempi ja vaikka tässäkin kirjassa on outouksia, niin niitä on vähemmän. Vai mitä sanovat Irvigin paremmin tuntevat?

Vaikkei Viimeinen yö Twisted Riverillä ihan täysiosuma ollutkaan, niin pidin kirjasta. Sen vahvuutena ovat hyvä tarina, omituinen huumori ja Irvingin tarinankerronnan taito. Oikeastaan ainoa asia, josta haluan kirjailijaa kritisoida, on poukkoileva, välillä jopa sekava tapa kertoa. Kestikin jonkin aikaa päästä sisälle tällaiseen kerrontaan, jossa hypitään asiasta toiseen ja periaatteessa edetään kronologisesti, mutta käytetään kuitenkin takaumia. 

Välillä Irving vyöryttää tapahtumia ja henkilöhahmoja sellaista tahtia, että alkoi ihan heikottaa. Eivätkä kaikki kirjan teemat ainakaan yhdellä lukemisella avautuneet. Toisaalta jotkin kuvaukset ovat erittäin herkullisia, vetäviä ja hauskoja, jopa absurdeja. Yksi tällaisista on kirjan puolivälin tienoille sijoittuva kuvaus grillijuhlista, joissa Danny tapaa Taivasnaisen.

Tästä kirjasta on kirjoitettu parin viimeisen vuoden aikana jonkin verran blogistaniassa. Ilse ei vakuuttunut, mutta piti silti kirjasta. Leena Lumi taas ihastui ja piti tätä kirjaa karheimpana Irvingin kirjoista. Katso myös, mitä Margit ja Naakku ovat kirjasta kirjoittaneet. 

(Myös Katja / Lumiomena on kirjoittanut tästä suosikkikirjailijansa Irvingin kirjasta, mutta arviota en löytänyt - tai siis löysin, mutta tarjoaa ihan muuta tekstiä. Mikä lie syynä?) 

Tähdet: ★ ★ ★ ★ 

Dekkareiden lyhytarvioita

Olen aina lukenut dekkareita, milloin enemmän, milloin vähemmän. Etenkin silloin, kun kaipaan jotain rentouttavaa luettavaa, tartun usein dekkariin. Esimerkiksi lomamatkoilla luen niitä mielelläni. Niin tein myös tammikuun loppuun ja helmikuun alkuun ajoittuneella Kanarian lomallamme. Tosin jatkoin dekkareiden parissa kotonakin potiessani pitkittynyttä flunssaa.

Koska aika ei riitä juuri nyt pitkien arvioiden kirjoittamiseen, niin kirjoitankin lyhyet arviot lukemastani dekkarikirjallisuudesta.

Colin Dexter: Palvelus vainajille. Otava. 2001 [1992]. Englanninkielinen alkuteos Service Of All The Dead. (1979). Suomentanut  Aarne T. K. Lahtinen.  272 sivua.

Pidän aika lailla komisario Morsen tutkimuksista kertovasta TV-sarjasta.  En muista, olenko tätä ennen lukenutkaan yhtään Colin Dexterin Morse-kirjaa, joiden pohjalta televisiosarja siis on tehty.  

Kirjassa Palvelus vainajille komisario Morse yrittää viettää kevätlomaa, mutta suntion murha St Frideswiden seurakunnassa ja sitä seuraavat tapahtumat saavat Morsen innostumaan. Sen sijaan, että komisario jatkaisi lomaansa oluttuoppien ääressä Oxfordissa, hän ryhtyy tutkimaan varsin monimutkaiseksi kehittyvää tapahtumasarjaa. 

Kirjan parasta antia on ehdottomasti komisario Morsen välillä ihastuttava, välillä (kieltämättä) vihastuttava hahmo. Kuitenkin myös kirjan tapahtumat ja henkilöiden kytkennät yllättävät lukijan. Palvelus vainajille oli ihan hyvä, muttei kuitenkaan mikään erinomainen jännäri. Lomalukemiseksi se sopi hyvin,  mutta kyllä TV-sarja peittoaa ainakin tämän Morse-dekkarin selkeästi.

Tähtiä: : ★ ★ ★ +

Agatha Christie: Death on the Nile. HarperCollins. 2007 [1937]. 416 sivua.

Kaipasin lomalla jotain englanninkielistä luettavaa, kuten minulle aika usein lomalla käy. Olenkin muutaman viimeisen ulkomaan matkan aikana ottanut tavakseni ostaa joko lentokentältä tai lomakohteesta ainakin yhden englanninkielisen kirjan. Löysin laspalmasilaisesta, vieraskieliseen kirjallisuuteen erikoistuneesta pienestä kirjakaupasta ikisuosikkini Agatha Christien dekkareita ja valitsin niistä kirjan Death on the Nile, jonka olen joskus lukenut suomeksi. Siitä on kuitenkin jo niin pitkä aika, ettei minulla enää ollut muistikuvaa kirjan tapahtumista, murhaajasta puhumattakaan.

Egyptiin sijoittuva, Hercule Poirotin hahmon ja nuoren kauniin Linnet Ridgewayn murhan ympärille rakentuva murhamysteeri on klassinen, hyvin etenevä dekkari. Nautin aika lailla tämän kirjan lukemisesta istuessani palmujen katveessa, eikä minulla ollut edes pahemmin vaikeuksia kielenkään kanssa. Tosin jo aika aikaisessa vaiheessa aloin saada vihiä sitä, kuka on murhaaja, mutta se ei haitannut lukunautintoa (voi olla, että sittenkin minulla oli jokin muistikuva siitä, miten tämän kirjan  mysteeri ratkeaa).

Tuntui mukavalta palata pitkästä aikaa myös lukien Christien dekkarien maailmaan. Olen nimittäin katsonut silloin tällöin dekkarien pohjalta tehtyjä niin Poirotista kuin neiti Marplestakin kertovia TV-elokuvia.

Tähtiä:  : ★ ★ ★ ★

Elizabeth George: This Body of Death. Hodder & Stoughton. 2011 [2010]. 728 sivua.

Georgen dekkari oli sitten se toinen matkalla tehty kirjaostos (käsittääkseni tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu). En muista, löysinkö komisario Lynleyn aikoinaan Elizabeth Georgen kirjojen vaiko kirjojen pohjalta tehdyn TV-sarjan kautta. Siinä missä Dexterin kohdalla TV-sarja peittoaa mielestäni ainakin tuon em. kirjan, ovat Georgen kirjat ja TV-sarja mielestäni aika tasavahvoja. Itse asiassa Komisario Lynley on yksi brittiläisistä suosikkisarjoistani. Sen verran Georgen kirjoja voi yleisesti kritisoida, että joskus niihin on tungettu ihan liikaa tavaraa ja juonen seuraaminen on välillä todella haastavaa. Onneksi niin ei käynyt tämän kirjan kohdalla.

Kirjassa Lynley ja ylikonstaapeli Havers sekä Lynleyta sijaistava Isabelle Arderly (vaimonsa kuolemasta toipuva Lynley nimittäin toimii vain hänen neuvonantajanaan) selvittävät hautausmaalta löytyneen nuoren naisen murhaa. Vaikka kirjan keskiössä onkin rikos ja sen tutkinta, niin tässä, kuten muissakin Georgen dekkareissa, tarkastellaan myös Lynleyn ja Haversin yksityiselämää. 

This Body of Death oli mielestäni monella tavalla onnistunut dekkari. Kirjoittaja on osannut sitoa hyvin irrallisilta vaikuttaneet langanpäät. Lopussa, kun eri henkilöhahmojen kytkennät toisiinsa ovat avautuneet ja murha motiiveineen ja erilaisine yksityiskohtineen ja taustoineen on selvitetty, en voinut muuta kuin olla tyytyväinen lukemaani.

Vaikka kirja on paksu, niin en missään vaiheessa pitkästynyt tai kokenut, että jokin juonen käänne tai henkilö olisi voitu jättää pois. Georgen luomat henkilöhahmot ovat uskottavia ja kirja piti hyvin otteessaan. Yllätyin siitä, että sain luettua kirjan aika nopeasti. Tämä on kyllä paras dekkari, jonka olen aikoihin lukenut.

Tähtiä: : ★ ★ ★ ★ +

Ann Cleeves: Kuolonkukkia. Karisto. 2012. Englanninkielinen alkuteos Hidden Depths (2007). Suomentanut Annukka Kolehmainen. 347 sivua.

Olen aiemmin vaikuttunut Ann Cleevesin Shetlantiin sijoittuvista dekkareista, joissa rikoksia selvittelee komisario Jimmy Perez. Odotukset uuden VERA-sarjan osalta olivat siten varsin korkealla. Tästä sarjasta on ilmestynyt Britanniassa jo yhteensä neljä osaa, joista Kuolonkukkia on järjestyksessään kolmas. Ihmettelen, miksi sarjan suomentaminen on aloitettu kolmannesta eikä ensimmäisestä osasta. Ehkä tätä ratkaisua selittää se, että juuri Kuolonkukkien pohjalta tehty jakso aloittaa neliosaisen TV-elokuvien sarjan, joka näytetään meilläkin ilmeisesti tämän vuoden aikana (en onnistunut löytämään mistään tarkempia tietoja sarjan esitysajankohdasta).

Kuolonkukissa selvitellään kahden nuoren ihmisen, 16-vuotiaan pojan ja nuoren naisopiskelijan murhia. Murhille on yhteistä se, että ruumiit ovat vedessä ja veden pinta on koristeltu kukkasin. Murhilla ei näytä olevan mitään muuta yhtymäkohtaa, mutta kirjan edetessä sellainen kuitenkin löytyy. Rikosta ratkaisevat ylipainoinen, suorasukainen ja aika omituinenkin komisario Vera Stanhope sekä hänen apulaisensa, nuori komisario Joe Ashworth.

Valitettavasti VERA-sarjan ensimmäinen suomettu dekkari ei ollut läheskään niin hyvä kuin Shetlantiin sijoittuvat Cleevesin kirjat. Ainakin Georgen taitavan ja hyvin rakennetun dekkarin jälkeen Kuolonkukkia tuntui jotenkin laimealta. Ei tämäkään kirja huono ollut, olihan juoni hyvin sommiteltu ja henkilöhahmotkin ihan uskottavia ja monitahoisia. Kuitenkaan dekkari ei ollut niin hyvä kuin olin odottanut. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun kirjaan ladatut odotukset eivät täyttyneet...

Tähtiä: : ★ ★ ★ ½

Näin on hyvä - hyvä ja mainio sellaisenaan

Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava. 2011. Englanninkielinen alkuteos Fine Just the Way It Is. Suomentanut Juhani Lindholm. 290 sivua.

Minulla on (ollut) ambivalentti suhde Annie Proulxiin. Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui romaanin  Vaarallinen harmonikka (1999) äärellä. Sen jätin kesken, sillä se ei lukuhetkellä sytyttänyt minua. Tosin en enää muista, mikä kirjassa harasi vastaan. Sen sijaan yllätyin hyvinkin positiivisesti muutama vuosi sitten kirjasta Ässä hihassa (2004). Lisäksi Proulxin romaanin pohjalta tehty, Lasse Hällströmin ohjaama elokuva Laivauutisia on yksi ehdottomista elokuvasuosikeistani (kirjaa en vielä ole lukenut). Myös Proulxin novelliin pohjautuva, Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain on hieno elokuva.  Näistä lähtökohdista ryhdyin lukemaan Proulxin uusinta novellikokoelmaa Näin on hyvä. 

Näin on hyvä koostuu yhdeksästä novellista, joiden tapahtumapaikkana on kahta Helvettiin sijoittuvaa tarinaa lukuunottamatta Wyoming. Kokoelman ensimmäisessä novellissa, Suku on rakkain, vanhainkodissa asuva Ray paljastaa lapsenlapselleen Bethille mieltään vuosikymmeniä vaivanneen suvun synkän salaisuuden. Beth ei kuitenkaan pysty ukkinsa surua ymmärtämään.

Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho vie lukijan ajassa peräti 2500 vuotta taaksepäin. Tarinassa intiaanit pyydystävät kekseliäästi biisoneita. Vanhoja cowboylauluja sijoittuu 1800-luvulle, uudisraivaajien aikaan. Novellissa kuvataan vahvoin vedoin nuorenparin Archien ja Rosien elämän vaikeutta ja rankkuutta armottoman luonnon keskellä. Elämän armottomuudesta ja arvaamattomuudesta taas kertoo pohjavireeltään surullinen Maha pystyssä ojassa, jossa kuvataan aviottamana lapsena syntyneen sisukkaan Dakotan elämää.

Marunalapsi on mielestäni kokoelman kiinnostavin novelli. Sen tapahtumat ajoittuvat Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tämän maagista realismia edustavan tarinan keskiössä on postivaunulinjan  varrella sijaitseva marunapensas, jonka lähistöllä tapahtuu selittämättömiä katoamisia. Pensas, joka ”näytti taivasta kohti kurkottavalta lapselta, joka säälittävästi anoi, että se nostettaisiin irti maasta”, on lapsettoman postivaunuaseman hoitajan vaimon lemmikki, kuin oma lapsi, jota hän hemmottelee monin tavoin.

Helvetti-novelleista ensimmäinen (Olen aina pitänyt tästä paikasta) ei minulle oikein auennut; sen sijaan Kiusantekoa Rämeellä oli mainio ja hauska. Siinä Paholainen huvittelee lukemalla ihmisten sähköposteja ja toimimalla niin kuin ne olisi lähetetty hänelle itselleen.  Näin hän saa levitettyä tuhoa ja samalla tehtyä kiusaa ihmisille.

Kirjan takakansitekstin mukaan Proulx ”kertoo hillittömiä tarinoita preerian omalaatuisista ihmisistä ja heidän elämän murjomista kohtaloistaan”.  En kyllä kutsuisi Wyoming-tarinoita hillittömiksi. Ennemminkin niissä on viisasta, jonkinlaista hiljaista huumoria. Sen sijaan Helvetti-novellit ovat hauskoja.

Jos etsii kieltämättä aika hajanaisen novellikokoelman punaista lankaa, niin se on paitsi elämän rankkuus ja karuus, niin myös ihmisten elämänhalu, sisukkuus ja vahvuus. Wyomingin luonto, yksi teoksen keskeisistä teemoista, on novelleissa mahtava ja armoton, mutta myös kaunis. Luontoa vastaan taisteleminen päättyy välillä voittoon (biisonin metsästyksestä kertova novelli), mutta aika usein raskaaseen häviöön (uudisraivaajatarinan lisäksi myös novellit Aasi todistajana ja Vedenjakaja).

Luettuani nyt yhden Proulxin romaanin ja yhden novellikokoelman, olen vilpittömästi sitä mieltä, että  Proulx on Oatesin, Shieldsin, Munron ja Phillipsin lailla yksi vahvoista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista. Jospa minä nyt yrittäisin lukea myös sen Vaarallisen harmonikan. Ainakin muut Proulxin suomennetut teokset tulen ennen pitkää lukemaan.

Näin on hyvän ovat lukeneet myös Ilse (Minna),  Katja, Kirsi ja Erja. 

Tähtiä: ★ ★ ★ ★

Sunset Park

Paul Auster: Sunset Park. Tammi. 2011. Samanniminen alkuteos ilmestyi  Yhdysvalloissa 2010. Suomentanut Erkki Jukarainen. 353 sivua. Kansi: Timo Mänttäri.

Paul Auster, jota on tituleerattu yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista nykykirjailijoista, käsittelee uusimmassa romaanissaan lamavuotta 2008. Tarinan keskiössä on Brooklynissa sijaitseva Sunset Park. Tarina alkaa kuitenkin Floridasta, missä kirjan päähenkilö, kolmekymppinen Miles Heller, elää siivoten työkseen ulosmitattuja taloja ja kuvaten taloihin jätettyjä esineitä.

Miles on katkaissut välinsä vanhempiinsa ja näiden nykyisiin puolisoihin. Hän kokee vahvaa syyllisyyttä kaksitoista vuotta aiemmin tapahtuneesta velipuolensa Bobbyn kuolemasta. Vuosikausia kiertävää elämää vietettyään Miles on asettunut Floridaan, jonne häntä sitoo rakkaus 17-vuotiaseen Pilar Sancheziin. Miles ja Pilar ovat tavanneet puistossa ja sattuneet tuolloin lukemaan samaa kirjaa, F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua. (Tuntematta kyseistä kirjaa en osaa sanoa, onko tällä intertekstuaalisella viittauksella jokin merkitys, mutta voisin kuvitella, että on.) 

Koska Miles pelkää kielletyn suhteen paljastumista, hän päättää muuttaa pois ja palata vasta, kun hänen rakkaansa tulee täysi-ikäiseksi. Miles muuttaakin ystävänsä Bing Nathanin kutsumana Sunset Parkiin Brooklyniin ja siellä olevaan vallattuun taloon.

Talo ei muistuta mitään hänen aiemmin New Yorkissa näkemäänsä. Hän tietää kyllä, että New York on täynnä omalaatuisia rakennuksia, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä urbaaniin elämään – esimerkkeinä muun muassa joissakin Queensin osissa sijaitsevat tiilitalot ja puutarhojen ympäröimien omakotitalojen esikaupunkilaisvivahteet ja muutamat yhä säilyneet puutalot Brooklyn Heightsin pohjoisimmissa osissa, historialliset jäänteet 1840-luvulta – mutta tämä Sunset Parkin talo ei ole esikaupunkilaistyylinen eikä historiallinen vaan pelkkä röttelö, toivoton esimerkki arkkitehtonisesta tökeryydestä, joka ei sopisi yhtään mihinkään, ei New Yorkissa eikä se ulkopuolella.

Sunset Parkin talossa asuu aika sekalainen seurakunta. Milesin ystävä Bing isännöi Särkyneiden esineiden sairaala -nimistä pientä putiikkia ja soittaa bändissä. Alice Bergstöm valmistelee kirjallisuuden väitöskirjaa ja seurustelee kirjailijan kanssaa, kun taas  taiteilija Ellen Brice hankkii elantonsa esittelemällä vuokra-asuntoja. Vaikka kirjan keskiössä on Miles ja hänen tarinansa, on Auster rakenut myös näistä kirjan sivuhenkilöistä moniulotteiset hahmot.

Milesin ja muiden Sunset Parkin asukkaiden lisäksi Sunset Parkissa kuvataan Milesin vanhempien elämää. Milesin katoaminen on edelleen kipeä asia tämän isälle, kustantamon omistaja Morris Hellerille ja hänen vaimolleen Willalle samoin kuin Milesin äidille, näyttelijä Mary-Leelle. Pidin siitä, että kirjassa kuvataan Milesin ja kirjan muiden henkilöiden kautta ihmisten yhteyttä toisiinsa. Kukaan ei ole saari, vaan yksittäisen ihmisen teot ja ratkaisut vaikuttavat moneen muuhunkin ihmiseen ja näiden elämään.

Austerin uusin on, kuten hänen aiemmatkin kirjansa, älykäs ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia. Kirja etenee hyvin ja on kaiken kaikkiaan nautittavaa luettavaa. On kyllä myönnettävä, etten ymmärtänyt, mikä merkitys tarinan kannalta on runsailla viittauksilla baseballiin, kun taas uumoilen, että Alicen tutkiman elokuvan Parhaat vuotemme käsittelemisellä on merkitystä. Se, kuten monet muutkaan kirjan hienoudet eivät kuitenkaan yhdella lukukerralla oikein avautuneet.

Paul Auster yksi suosikkikirjailijoistani ja odotin kovasti tämän kirjan lukemista. Vaikkei Sunset Park olekaan parasta Austeria, niin kirja on onnistunut. Siitä ei kuitenkaan jäänyt niin vahvaa jälkimakua kuin suosikki-Austeristani Sattumuksia Brooklynissa. Leena Lumi kuvaa oivaltavasti Sunset Parkia todetessaan, että kirja on ”kuin  nuori sesonkiviini, se nuori ja uusi, joka pitää nauttia nyt heti tai se jää lasiin väljähtymään ja kohta et sitä enää edes muista olet sen nauttinut tai et.”  

Leenan lisäksi Sunset Parkista ovat kirjoittaneet myös Valkoinen kirahvi ja Sanna. 

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Valvojaiset perhesalaisuuksien äärellä

Anne Enright: Valvojaiset. Otava. 2010. Alkuteos The Gathering. Suomentanut Tarja Kontro. 297 sivua. 

Veljeni kuoleman siemenet kylvettiin monia vuosia sitten. Se, joka kylvi ne, on ollut jo pitkään kuolleena – ainakin niin minä ajattelen. Joten jos haluan kertoa Liamin tarinan, minun täytyy aloittaa kaukaa ajasta, jolloin hän ei vielä ole syntynyt. Ja itse asiassa tämä on se tarina, jonka kovin mielelläni kirjoittaisin: historia on niin romanttinen paikka vuokra-ajureineen ja katupoikineen ja sivulta napitettavine saappaineen. Jos se vain pysyisi liikkumatta, ajattelen, ja asettuisi aloilleen. Jos se vain lakkaisi pyörimästä päässäni.

Anne Enrightin vuonna 2007 Booker-palkinnon voittanut romaani Valvojaiset kuvaa irlantilaisen Hegartyn perheen peiteltyjä salaisuuksia ja perheenjäsenten välisiä suhteita kolmessa sukupolvessa. Tarina lähtee nykyajassa liikkeelle siitä, kun perheen hulttiopoika Liam tekee itsemurhan kävelemällä mereen Brightonissa.

Kirjan minäkertoja, Liamin sisko Veronica, selvittelee veljensä kuolemaan liittyviä yksityiskohtia ja saattaa veljensä Dubliniin. Samalla hän lähtee kerimään auki muistojaan ja perheensä vaiettua historiaa. Veronica punoo omaan tulkintaansa sopivaa tarinaa, jossa todelliset ja mahdolliset tapahtumat ja muistot tulevat eläviksi. 

Veronica ei ole kaikkitietävä vaan pikemminkin arveleva ja kuvitteleva kertoja. Hän myöntää, ettei tarkkaan tiedä, mitä oikeasti on tapahtunut:  

En tiedä totuutta, tai en tiedä kuinka kertoa totuus. Minulla on vain tarinoita, yöllisiä ajatuksia, epävarmuudessa siinneitä äkillisiä tuomioita. Minulla on vain houreita pikemminkin. Ada rakasti Nugentia! sanon. Hänen on täytynyt rakastaa Nugentia! Odotan sitä järjen tapaista, jota on unettoman yön jälkeen koittavassa aamussa. Pysyttelen alakerrassa perheen hengittäessä yläpuolellani ja kirjoitan sen muistiin, asettelen muistot siisteiksi lauseiksi, kaikki puhtaat, valkeat luuni.

Myös lukija haastetaan pohtimaan, mitä tapahtui, ja mitkä tapahtumat tai asiat kirjan perheessä ovat niin häpeällisiä, että niistä on parempi vaieta. Lukijalle kerrotaan Veronican tuottamaa tarinaa isoäidin, isoisän ja heidän ystävänsä ensimmäisestä tapaamisesta sekä kerrotaan vihjaillen, mikä oli myöhemmin isoäiti Adan ja Nugentin suhde. Erityisesti Liamin kohtalon kannalta kiinnostavaa on se, mitä tapahtui Nugentin ja Liamin välillä sinä kesänä, jolloin Liam, Veronica ja heidän siskonsa Kitty asuivat isoäitinsä luona. 

Mielestäni tämä kirja on kiinnostava erityisesti juuri siitä syystä, että siinä pohditaan muistikuvien, kertomusten ja kuvausten totuudellisuutta. Huomaan, että jäin jotenkin kiinni tuohon tematiikkaan ja melkein unohdin, mitä muuta tarjottavaa tällä kirjalla on. 

Valvojaiset nimittäin kuvaa hyvin niitä tuntemuksia, joita veljensä menettänyt nainen käy läpi suhteessa veljeensä ja perheeseensä. Samalla hän myös puntaroi omaa elämäänsä, äitiyttään, parisuhdettaan ja seksuaalisuuttaan. Kirjaa voikin lukea myös jonkinlaisena Veronican kasvukertomuksena, jossa tämä löytää kriisin ja hapuilun jälkeen uudelleen itsensä: 

Mutta toisaalta olen pudonnut kuukausien ajan. Olen pudonnut omaan elämääni kuukausia. Ja nyt olen laskeutumaisillani siihen.

Valvojaiset on mielestäni hyvä, muttei suinkaan mikään helppo kirja. Sen tarina on rankka ja kieli vahvaa. Sinisen linnan kirjaston Marian mukaan mukaan Enright kirjoittaakin ”julmasti ja paikoin makaaberisti, ruumiillisuutta korostaen”. (Mariaa muuten on kiittäminen siitä, että yleensä hoksasin tämän kirjan lainata kotikirjastostani.)

Valvojaisista ovat kirjoittaneet myös anni.M ja Nora.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Ole luonani aina kirjana ja elokuvana

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi. 2005. Alkuteos: Never Let Me Go. Suomentanut: Helene Bützow. 394 s. Kansi: Timo Mänttäri.

Ole luonani aina. Never Let Me Go (2010). Ohjaaja: Mark Romanek. Pääosissa: Carey Mulligan (Kathy), Keira Knightley (Ruth) ja Andrew Garfield (Tommy).

Luin muutama viikko sitten Kazuo Ishiguron kirjan Ole luonani aina. Heti kirjan luettuani katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. 

Kirjan ja elokuvan tapahtumat sijoittuvat näennäisesti 1990-luvun lopun Englantiin. Näennäisesti siksi, että teoksessa on kyse reaalimaailmaamme muistuttuvasta rinnakkaistodellisuudesta, tässä tapauksessa dystopiasta. (Wikipedian mukaan dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa.)

 

Niin kirjan kuin elokuvankin alussa 31-vuotias Kathy H. ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa ja myöhempää elämäänsä ensin Mökeissä ja sitten valvojana. Kathy on muiden päähenkilöiden, Ruthin ja Tommyn, tavoin ollut oppilaana Hailshamin ulkomaailmalta suojatussa sisäoppilaitoksessa. Siellä lapsista, heidän terveydestään ja muustakin hyvinvoinnistaan pidetään erityisen hyvää huolta. Vähitellen tarinan edetessä lukijalle ja katsojalle selviää miksi. Samoin pienten vihjeiden avulla kerrotaan ja näytetään, mitä valvojat tekevät, mikä on luovuttajien rooli ja mitä tapahtuu toipumiskeskuksissa.

Ole luonani aina on koskettava ja rankka tarina. Sen kuva maailmasta, jossa vielä nyt parantumattomat sairaudet pystytään kyseenalaisin keinoin parantamaan, on hyvin outo ja pelottava. Joidenkin ihmisten kohtalona on vain syntyä toisia ja omaa synkkää tulevaisuuttaan varten. Lukija ja katsoja laitetaan pohtimaan, mihin asti lääketiede voi ja saa mennä sairauksien parantamisessa ja millaisia eettisiä kysymyksiä lääketieteen kehittymiseen ylipäätään liittyy.

Ishiguron kirjasta on sanottu, että vaikka se on poliittinen romaani ja futuristinen thrilleri, niin se on samalla perustarina ihmisistä. Kirjassa, kuten myös elokuvassa, kuvataankin hyvin ja vahvasti rakkautta, ystävyyttä, petosta ja anteeksiantoa. Synkkyydestään huolimatta tarinan keskiössä on ajatus siitä, että jokaisen elämä on, etukäteen päätetystä kohtalosta huolimatta, arvokasta ja merkityksellistä.

Mieleeni jäi kirjan loppu, jossa on kuvattu piikkilangoissa ja oksissa roikkuvia muoviroskia (en enää ihan varmasti muista, missä ne roskat elokuvassa roikkuivat). Aavistelen, että roskilla on jokin syvempi merkitys ja niissä jotenkin kiteytyy kirjan teema ja sanoma. En kuitenkaan oikein saa ajatuksesta kiinni tai ainakaan osaa sitä sanallistaa. Annetaan kirjan puhua puolestaan:

Seisoin siinä ja katsoin näitä kummallisia roskia, tuuli puhalsi vastaani autioilta pelloilta, ja se oli ainoa kerta kun annoin mielikuvitukselleni hiukan periksi, sillä olinhan Norfolkissa ja olin menettänyt Tommyn vasta pari viikkoa aikaisemmin. Ajattelin niitä roskia, oksissa lepattavaa muovia, aitaan tarttuneen rojun rantaviivaa, painoin silmäni puoliksi kiinni ja kuvittelin, että kaikki minkä olin menettänyt lapsuudestani lähtien oli huuhtoutunut tänne ja että seisoin nyt sen edessä, ja että jos odottaisin tarpeeksi kauan, taivaanrantaan pellon taakse ilmestyisi pieni hahmo, joka kasvaisi vähitellen isommaksi, kunnes tunnistaisin hänet Tommyksi, ja hän vilkuttaisi minulle, ehkä huutaisikin. 

Elokuva seurailee aika uskollisesti kirjan tapahtumia, mutta kaikkia kirjassa kuvattuja asioita ei luonnollisestikaan ole pystytty kertomaan elokuvallisin keinoin. Kerrankin minulle kävi niin, että pidin elokuvaa parempana kuin kirjaa. Mielestäni elokuva vetosi kirjaa vahvemmin tunteisiini.  Elokuvassa oli joitakin vahvoja ja vaikuttavia kohtauksia, jotka jäivät pidemmäksi ajaksi mieleeni.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että kun kirjan luettuani tunsin tarinan, pystyin elokuvaa katsoessani keskittymään tavallista paremmin miljööseen samoin kuin henkilöhahmojen ilmeisiin, eleisiin ja keskinäisiin katseisiin. Ehkä kykenin olemaan jotenkin vahvemmin mukana kuin silloin, jos tarina olisi katsoessa ihan uusi. Pitkä miinus elokuvalle on kyllä annettava yhdestä näyttelijävalinnasta. Keira Knightley ei nimittäin mielestäni istunut Ruthin rooliin. Carey Mulligan Kathyna vastaavasti oli loistava.

Viime aikoina on keskusteltu ainakin Katja/Lumiomena -blogissa siitä, miten omat blogiarvioinnit ja pisteytykset voivat muuttua ajan mittaan. Sitäkin on pohdittu, miten kirjan lukemisen ja arvion kirjoittamisen välinen aika vaikuttaa siihen, miten ja mitä kirjasta kirjoittaa. Huomasin itse ainakin tämän kirjan kohdalla, että aika teki hyvää lukukokemukselle. Lukemisesta on tosiaan kulunut jo viikkokausia ja osasin tätä arviota kirjoittaessani arvostaa kirjaa enemmän kuin silloin, kun sitä luin. Silmäillessäni nyt kirjaa, ihastuin kieleen aivan eri tavalla kuin muutama viikko sitten ja huomasin, miten kauniisti Ishiguro tämänkin - teemaltaan ajatteluttavan, pelottavan ja synkän - kirjan on kirjoittanut. Kovasti odotan seuraavaa Ishiguroani!

Ole luonani aina arvoitu ainakin seuraavissa blogeissa: Luettua, Vinttikamarissa, Satun luetut, Humisevalla harjulla ja Kujerruksia.

Tähdet

Kirja: ★ ★ ★ ★

Elokuva: ★ ★ ★ ★ +

Vieras kartanossa vei mukanaan

Sarah Waters: Vieras kartanossa. Tammi 2011. Englanninkielinen alkuteos The Little Stranger. Suomentanut Helene Bützow. 592 s. Kansi: Tuija Kuusela.

Vieras kartanossa alkaa, kun kirjan minäkertoja tohtori Faraday tekee potilaskäynnin kirjan keskeisenä näyttämönä toimivaan Hundrers Hallin kartanoon. Tohtorille kartano on ennestään tuttu paikka, sillä hänen äitinsä on toiminut siellä lastenhoitajana.  Hän ei kuitenkaan ole käynyt kartanossa vuosikymmeniin.

Tohtori muistelee kymmenvuotiaana tapahtunutta ensivierailuaan tuolloin vielä vauraaseen kartanoon:

Muistan parhaiten itse talon, joka jäi mieleeni kartanon perikuvana. Muistan kauniit patinoituneet yksityiskohdat, kuluneen punatiilen, kuplat ikkunaruuduissa, rapautuneet hiekkakiviset koristelistat. Ne saivat talon näyttämään utuiselta ja hiukan epäselvältä, ja ajattelin että se oli kuin jäätä joka oli juuri alkanut sulaa auringossa.

Faraday järkyttyy kartanossa näkyvistä rappion merkeistä ja aiemmin kauniin ja hoidetun puutarhan huonosta kunnosta. Kartanon ja sen omistavan Ayresin perheen loiston ajat ovatkin takanapäin. Niin Ayresien kuin muidenkin yläluokan edustajien elämäntapa on kirjan tapahtuma-aikana, 1940-luvun lopulla, muuttumassa yhteiskunnan murroksen myötä.

Ayresin perheen nuoremmat jäsenet Caroline ja Roderick, toisin kuin rouva Ayres, osallistuvat kartanon töihin, mutta mitkään ponnistelut eivät näytä riittävän kartanon pelastamiseen. Köyhyys ja säästäminen näkyy kaikessa. Rouva Ayres kyllä pyrkii pukeumaan siististi ja kauniisti, mutta vaatteet ovat vanhoja ja kuluneita. Silti rouvan olemuksessa on vielä nähtävissä merkkejä entisestä loistosta. Sen sijaan Caroline ei juurikaan näe vaivaa ulkonäkönsä suhteen.

Nuorta herraa, Roderickia heikentävät ja vaivaavat sotavamman aiheuttamat kivut ja säryt. Tohtori Faraday ryhtyy hoitamaan Roderickia ja alkaa siten vierailla kartanossa yhä useammin. Luokkayhteiskunta on selvästi läsnä kartanon väen ja työläistaustaisen tohtorin kohtaamisissa, olkoonkin että tohtorista tulee vähitellen kartanon vakituinen vieras ja etenkin kartanon naisväen ystävä.

Vähitellen kartanossa alkaa tapahtua yhä kiihtyvällä tahdilla outoja asioita, joista kaikki kartanon asukkaat saavat osansa. Kuka tai mikä sitten on tämä kartanossa kummitteleva paha? Lapsena kuolleen Susanin hahmoinen kummitus vaiko The Little Stranger, saaliinhimoinen varjo-olento, joka on syntynyt jonkun taloon kytkeytyneen henkilön alitajunnassa? Entä mikä on tohtori Faradayn tai kartanon asukkaiden rooli näissä tapahtumissa? Jos erilaiset tulkinnat aiheesta kiinnostavat, kannattaa käydä lukemassa Järjellä ja tunteella -blogissa käytyä mielenkiintoista juonikeskustelua.

Vieras kartanossa on monitasoinen ja teemoiltaan rikas. Kansiliepeessä sen todetaan olevan mukaelma goottilaisesta kummitusjutusta. Itse asiassa kummittelua ei ollut läheskään niin paljon kuin olin olettanut, mikä on ihan hyvä, koska en juurikaan pidä kummitus- tai kauhutarinoista.  Kirjaa voi lukea monesta muustakin näkökulmasta, esimerkiksi psykologisena jännityskertomuksena tai romanssina. Sitä on myös luonnehdittu sodanjälkeisen Britannian kuvaukseksi ja luokkayhteiskunnan murroksen allegoriaksi.  Juuri tämä teema läpäisee koko teoksen ja ja on onnistuneesti kuvattu. 

Tätä lähes 600-sivuista tiiliskiveä on joissakin blogeissa pidetty paikoin junnaavana ja liian laajana, mutta itse en missään vaiheessa pitkästynyt. Sen sijaan odotin jännittyneenä ja innoissani, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Luinkin kirjaa ennen kaikkea mukaansatempaavana, hienosti rakennettuna ja vanhanaikaisena tarinana, josta paikoin tuli mieleen Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani.

Lopuksi haluan antaa vielä erityiskiitokset kirjan tunnelman hyvin tavoittaneelle ja muutenkin onnistuneelle Tuija Kuuselan suunnittelemalle kansikuvalle.

Tästä hienosta kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi, Susa, Karoliina, Lainatäti, Erja, Sonja ja Ahmu.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Bolšoin perhonen

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen. WSOY.  2011. Englanninkielinen alkuteos Russian Winter.  Suomentanut Irmeli Ruuska.

Epämääräinen, unenomainen kuvaus oli kuin suoraan sadusta, missä pikkutytöillä on hiukset päälaella tiukalla nutturalla ja missä he oppivat lukemisen, maantiedon ja historian ohella myös liikkumaan, oppivat tanssimaan. Ennen vanhaan Ninan tapaiset tytöt eivät olisi päässeet edes koe-esiintymiseen. Mutta nyt, Stalin-sedän ansiosta, kuka tahansa, jolla on tarpeeksi ikää, voi osallistua sisäänpääsykokeisiin.

Daphne Kalotayn ensimmäinen romaani Bolšoin perhonen kertoo Bolšoin baletin tähtitanssijan Nina Revskajan tarinan. Kirjassa liikutaan monella eri aikatasolla: Ninan lapsuudessa, jolloin tämä äitinsä innoittamana aloitti Moskovan Bolšoi-teatterin koreografisen koulun; nuoruudessa, jolloin Nina kehittyi tanssijana; aikuisuudessa, jolloin Perhoseksi kutsuttu tanssija oli balettiuransa huipulla ja kirjan nykyisyydessä, jolloin pyörätuoliin joutunut entinen tanssija laittaa myyntiin vanhoja korujaan. 

Kirjan alussa lukijalle esitellään Nina Revskajan lisäksi kirjan toinen keskeinen naishenkilö, huutokauppakamarin apulaisjohtaja Drew Brooks, joka sopii Revskajan kanssa korujen myynnin yksityiskohdista. Toinen kirjan nykyhetkeen sijoittuva tärkeä henkilöhahmo on Grigori Solodin, joka tutkii Revskajan puolison, runoilija Viktor Jelsinin tuotantoa.

Neuvosto-Venäjälle sijoittuvissa jaksoissa lukija tutustuu muun muassa Nina Revskajan äitiin, puolisoon Viktoriin ja tämän menneessä elävään äitiin Madameen samoin kuin Ninan lapsuudenystävään ja myöhemmin kollegaan Veraan sekä Viktorin ystävään, juutalaissyntyiseen Gershiin. Henkilöiden kohtaloiden kautta kirjailija kuvaa hyvin Stalinin aikaa ja sitä, millaista salaisuuksien, peittelyn ja epäluuloisuuden ilmapiirissä oli elää. 

Henkilöhahmojen lisäksi tarinan kannalta hyvin tärkeä rooli on Ninan myyntiin antamalla meripihkaisella korusetillä. Meripihkakorujen tausta kiinnostaa sekä Drew Brooksia että Grigori Solodinia, jolla vastaavasti on hallussaan meripihkainen riipus. Selvitellessään korujen taustaa tulee niin Ninan Revskajan kuin Grigori Solodinkin elämästä esille erittäin kiinnostavia asioita ja myös yhtymäkohtia.

Kalotayn kieli on kaunista (kiitokset myös suomentajalle) ja tarina etenee pääsääntöisesti hyvin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta lukija pysyy hyvin mukana tapahtumien virrassa. Myös siirtymät aikatasolta toiselle hoituvat luontevasti. Mari A. on todennut blogissaan, että kirjassa eri aikatasot vaihtuvat salakavalasti ja molemmat tasot ovat yhtä kiinnostavia. Mari A. myös kirjoittaa oivaltavasti: ”kerrankin lukijaan uskotaan ja lukijalle jätetään jotain keksittävää, eikä kaikkea tuoda tekstissä esille, suoraan.” 

Bolšoin perhosesta ovat Mari A:n lisäksi kirjoittaneet täällä blogistaniassa ainakin Leena Lumi , joka oli haltioissaan ja totesi pitäneensä kirjassa kaikesta sekä Sinisen linnan kirjasto Maria, jonka mukaan 

Bolšoin perhonen on romaani kaikille, jotka rakastavat balettia, historiaa, musiikkia, kirjallisuutta ja vanhoja koruja. Se kertoo Neuvosto-Venäjän kipeästä historiasta ja niiden ihmisten haavoista, jotka elivät jatkuvan pelon, kontrollin ja rajoitusten vankina. Lohtua antaa ystävyys, taiteen tekeminen ja kokeminen, toivo vapaammasta maailmasta.  Mutta vaikka kirjan nimihenkilö, "Bolsoin perhonen" Nina Revskaja, pääsee lopulta Pariisin ja Lontoon kautta vapauden maanosana pidettyyn Amerikkaan, menneisyyden haavat ovat koteloituneet häneen kuin muinaiset hyönteiset meripihkakoruihin.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla. Otava. 1994. Ruotsinkielinen alkuteos Underbara kvinnor vid vatten. Suomentanut Arja Tuomari.

 

Minun on ihan ensimmäiseksi tunnustettava, että pidin Monika Fagerholmia aiemmin kevyen ja viihteellisen kirjallisuuden kirjoittajana. Olinpa tietämätön! 

Siskoni suosituksesta luin keväällä 2010 Amerikkalaisen tytön (2004) ja sen itsenäisen jatko-osan Säihkenäyttämö (2009). Siitä asti olen myös halunnut lukea Ihanat naiset rannalla (Claes Olssonin elokuvan vuodelta 1998 olin jo nähnyt aiemmin). Nyt siihen sitten tarjoutui mahdollisuus, sillä luin kirjan osana Karoliinan Kirjavan kammarin Suomalaisen keskiluokan arki -haastetta.

Ihanat naiset rannalla on kuvaus muutamasta kesästä saariston kesäparatiisissa 1960-luvulla. Kirjan keskiössä on kaksi perhettä. Ensimmäisen niistä muodostavat entinen vedenneito Isabella ja kirjoihin uppoutuva Kajus sekä heidän poikansa Thomas, joka on kirjan alussa 8-vuotias.

Perheen naapuriin kesäpaikassa muuttavat Enkelit, jotka ovat aiemmin asuneet Amerikassa ja tuovat mukanaan uudenlaisen elämäntavan. Enkelin perheeseen kuuluvat Rosa ja Gabriel eli Gabbe ja heidän tyttärensä Nina ja Renée. Jälkimmäisestä tulee Thomaksen ystävä. Kirjassa on toki muitakin elävästi ja uskottavasti kuvattuja henkilöitä ja perheitä, mutta tarinan kannalta keskeisimpiä ovat juuri nämä perheet ja henkilöt.

Ihanat Rantanaiset ovat tietenkin Rosa ja Isabella, jota Rosa alkaa kutsua Bellaksi. Naisten välille muodostuu ystävyyssuhde ja he viettävät muutaman kesän aurinkoa ottaen, drinkkejä siemaillen ja vesihiihtoa harrastaen.

Ylhäällä Bellan ateljeessa saa alkunsa laulu joka soi joka paikassa sinä vuonna. Sävelmä, jota voi hyräillä melkein ilman sanoja. Joka leviää ja aaltoilee kesäparatiisin yli.

Bella-Rosa, Rosa-Bella, sanat kuuluvat.

Naisten tiivis ystävyys tosin rikkoutuu välillä, kun Gabbe ja Bella lähentyvät yhteisellä Ruotsinmatkalla. Kuitenkin jo seuraavana kesänä Rosa palaa ystävänsä luokse, ja naiset lähtevät Kööpenhaminaan. Rosa palaa matkalta, mutta Bella ei. Rantanaisten tarinan päätyttyä loppuvat myös Thomaksen kesät kesäparatiisissa:  

Eivätkä he milloinkaan palaa kesäparatiisiin. Thomaksesta tulee tavallinen poika jolla ei ole kesäparatiisia.

Kirjan loppupuolella kerrotaan niin Thomaksen kuin muidenkin kirjan keskeisten henkilöiden elämästä paratiisikesien jälkeen. Kaikenlaista tapahtuu, mutten halua paljastaa kirjan juonesta enää tämän enempää.

Vaikka Ihanat naiset rannalla kuvaa näennäisesti huolettomia kesäpäiviä, niin pinnan alla tapahtuu paljon. Kirjassa ei suinkaan ole kyse suomenruotsalaisten ihmisten ihanien kesien ja huolettoman elämän kuvaamisesta, vaan monimutkaisten tunteiden ja hyvinkin monisyisten ihmissuhteiden kuvauksesta.

Isabella-Vedenneidon ja Kajuksen välien viileneminen, Bellan vetäytyminen yksinäisyyteen, Rosan alkoholin käyttö, Bellan ja Gabben suhteen kehittyminen, Renéen erikoinen käyttäytyminen ja naapureiden ihmettely sekä kesäparatiisin tapahtumat kerrotaan kirjassa Thomaksen näkökulmasta.

Fagerholm onnistuukin hienosti kuvatessaan Thomaksen ajatuksia, tunteita ja havaintoja sekä hänen kasvuaan ja kehittymistään. Thomas, kuten lapset yleensä, huomaa, kuulee ja näkee paljon, muttei aina ymmärrä havaitsemiensa asioiden yhteyksiä.

Miksi vesisuksilla hiihtävät rantanaiset ovat kauniita? Vastustamattomia? Vangitsevia? Keltaisissa ja valkoisissa uimapuvuissaan, vaikka toisella on kaiken kukkuraksi oranssit pelastusliivit päällä?

Filosofisia kysymyksiä. Thomas on yhdeksän vuotta vanha, kohta kymmenen. Hänellä ei ole filosofoinnin tajua. Eikä tule sitä paitsi olemaankaan. Hän on aivan äitinsä kaltainen, ihminen josta ei koskaan tule filosofista luonteeltaan.

Asiat ovat konkreettisia. Thomakselle kaikki on konkreettista.

Vaikka kirjailijan asiasta toiseen pomppiva tyyli minua jonkin verran häiritsi, niin pidin aika lailla tästä(kin) Fagerholmin kirjasta. Erityisesti pidin siitä, ettei kirjailija selitä asioita turhaan, vaan tuo niitä esille hienovaraisina vihjauksina, johtolankoina.

Suosittelen Ihania naisia rannalla erityisesti kesäkirjaksi, mutta varmasti se sopii myös luettavaksi talvella – silloin, kun eniten kaipaa kesän lämpöä ja aurinkoa...

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös  Sanna ja Päkä.

Tähdet: ★ ★ ★ ★

Kertomuksia kerjäläistytöstä

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta.  Tammi.  (Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1985. Englanninkielinen alkuteos The Beggar Maid ilmestyi 1977. Suom. Kristiina Rikman.)

Ostin kanadalaisen Alice Munron Kerjäläistytön pokkaripainoksen itselleni reilu vuosi sitten,  mutta innostuin lukemaan kirjan vasta ihan äskettäin. Onneksi luin, koska Munro ihastutti tyylillään.

Kerjäläistyttö on romaanimainen kertomuskokoelma, jota luin ennen kaikkea romaanina, sillä kaikissa kertomuksissa keskushenkilöinä ovat, kirjan alaotsikon mukaisesti, Rose ja hänen äitipuolensa Flo. Rosen äiti on kuollut Rosen ollessa ihan pieni. Niinpä hänellä ei ole äidistään mitään muistikuvia. Sen sijaan Rosen varhaiset muistot Flosta ”olivat muistoja tavattomasta pehmeydestä ja tavattomasta kovuudesta”. 

Kirja painottuu Roseen ja hänen elämänsä kuvaamiseen. Kuitenkin myös Rosen aikusuuteen sijoittuvissa  kertomuksissa Flo on aina jollain tapaa läsnä.

Ensimmäisissä kertomuksissa kuvataan Rosen elämän lähtökohdat. Rose asuu isänsä, äitipuolensa Flon ja velipuolensa kanssa sekatavarakaupan takahuoneessa Ontariossa sijaitsevassa Hanrattyn pikkukaupungissa. Perheen koti on kaupungin köyhässä, läntisessä  osassa.

Katukäytävääkin on vain pätkä ja sekin niin halkeillut ja kallellaan, ettei siinä voinut rullaluistella, vaikka Rosen teki hirveästi mieli rullaluistimia. Hän näki usein itsensä pyyhältämässä katua pitkin vekkihameessa, eloisana ja muodikkaana. Katuvaloja oli yksi kappale: yksi tinakukka. Ja siihen nykyajan mukavuudet loppuivatkin, ja sitten oli vain kuraista maantietä ja rämettä, tunkiomaisia etupihoja ja omituisen näköisiä taloja.Talojen omituisuus johtui yrityksistä estää niitä luhistumasta täysin. Joitakin taloja ei ole edes yritetty kohentaa.

Yksi kirjan hienoimmista kertomuksista on ”Kerjäläistyttö”, jossa kerrotaan Rosen opiskeluajasta ja kuvataan Rosen ja yläluokkaisen Patrickin suhteen vaiheet.  Kertomuksessa aivan kuin alleviivataan nuorten erilaisia lähtökohtia, kun kerrotaan nuorten vierailuista kummankin vanhempien luona. Eri sosiaaliluokkiin kuuluvien ja muutenkin hyvin erilaisten nuorten suhde johtaa Rosen epäilyksistä huolimatta avioliittoon ja myöhemmin, monien raastavien välirikkojen jälkeen, avioeroon. 

Avioeronsa jälkeen Rose alkaa luoda omaa uraansa ja menestyy televisiotähtenä ja näyttelijänä. Huolimatta menestymisestään Rose on tietyllä tavalla sielultaan kerjäläistyttö. Hän suhtautuu niin toisiin ihmisiin kuin maailmaankin uhmakkaasti, mutta myös alemmuudentunteisesti. 

Pidin Kerjäläistytöstä monesta syystä.  Mielestäni kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia ja elävästi kuvattuja. Munro kuvaa hyvin lähtökohtien merkitystä ihmisen elämälle ja elämän aikana tehdyille ratkaisuille. Kirjassa myös analysoidaan hienosti ihmissuhteiden monimutkaisuutta, on sitten kyse tytär- ja äitipuolen tai naisen ja miehen suhteesta.   

Tähdet:  ★ ★ ★ ★ 

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Ilse, Satu ja Kirjapeto

Elefantin matkassa Lissabonista Wieniin

José Saramago: Elefantin matka. Tammi. 2011. (Suomentanut: Sanna Pernu. Portugalinkielinen alkuteos A Viagem do Elefante ilmestyi 2008.)

Vuonna 1998 Nobel-palkittu José Saramago on kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Vaikka olinkin kuullut hänen kirjojaan kehuttavan, niin tartuin Elefantin matkaan oikeastaan ilman mitään isompia ennakko-odotuksia. Lainasin kirjan kirjastomme uutuuksista, koska sen tarina vaikutti kiinnostavalta kansilipeen ja takakannen tekstien perusteella. Toki sekin, että kirja kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon vaikutti lainauspäätökseeni.

Kirjan taustalla ovat todelliset tapahtumat.  Portugalin kuningas Juhana III oli tuottanut 1500-luvun puolivälissä elefantin Intiasta Lissaboniin, ja antoi tämän vuonna 1551 lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille.

Kuningatar supisi rukouksen ja oli jo aloittanut seuraavan, kun hän yhtäkkiä keskeytti ja melkein kiljaisi, Onhan meillä salomo, Mitä, kuningas kysyi hämmästyneenä, ymmärtämättä äkillistä juudan kuninkaan esiin manaamista. Niin, salomo, se elefantti, Ja mihinkähän minä nyt tässä elefanttia tarvitsisin, kuningas kysyi jo hieman kärttyisästi. Lahjaksi, armollinen herra, häälahjaksi, kuningatar nousi vuoteesta innoissaan, suorastaan haltioissaan. Ei se ole häälahja. Sama se sille. Kuningas nyökytti hitaasti päätään kolme kertaa, piti tauon ja nyökkäsi toiset kolme kertaa, minkä jälkeen hän totesi, Ajatus on mielenkiintoinen.

Kirja kertoo Salomo-nimisen elefantin ja hänen saattueensa matkasta, joka alkaa Portugalista ja kulkee halki Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli Alppien , pitkin Inniä ja Tonavaa. Kirjan keskushenkilönä on elefantin hoitaja Subhro. (Arkkiherttua kylläkin nimeää molemmat uudelleen, jolloin elefantista tulee Suleiman ja hoitajasta Fritz.) Kirjassa seikkailevat myös kuninkaalliset, portugalilaisen ratsuväen osaston sotilaat, itävaltalaiset kyrassieerit, kantajat, vartijat, papit, virkamiehet ja ylhäiset.

Kirjan takakansitekstissä lainataan Los Angeles Timesia: ”Saramagon elämänmyönteisin, leikkimielisin, humoristisin ja taianomaisin kirja”. Enpä osaa vertailla, kun en ole muita kirjoja Saramagolta lukenut, mutta minusta kirja oli ennen kaikkea hauska. Siinä tehdään pilaa kuninkaallisten erikoisista tavoista, katolisesta kirkosta ja yleensäkin ihmisten kummallisesta käyttäytymisestä. En osaa edes analysoida, mistä kaikista asioista kirjan hauskuus oikein kumpuaa. Ehkä se tapahtumien kuvaamisen ja kirjoittamisen tavassa ja sanavalinnoissa.

Saramagon kieli ja tyyli vaati alussa totuttautumista. Kuten edellä olevasta lainauksestakin näkyy, Saramago kirjoittaa erisnimet pienellä eikä merkitse erikseen repliikkejä. Hän myös käyttää pitkiä lauserakenteita. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena sen jälkeen, kun totuin tyyliin – ja kun kiinnostava tarina alkoi viedä mukanaan. Helsingin sanomien arviossa  todetaan näiden ratkaisujen olevan vieraannutuskeino, kun taas Savon sanomissa todetaan, että kustantajan pitäisi karsia pois tällaiset älyttömät ratkaisut. Onneksi näin ei ole tehty, koska kyse on kerronnantavasta, jolla taatusti halutaan kertoa jotain lukijoille (esim. uhmata konventionaalisia kirjoittamisen tapoja).

Tarina etenee kronologisesti, mutta välillä sen kertominen katkeaa erilaisiin kirjailijan kommentteihin ja pohdintoihin, joissa tarinan aikataso ja nykyaika kohtaavat. Saramago kirjoittaa kirjan alkupuolella:

Menneisyys on valtaisa kivikko, jonka poikki monet haluaisivat kulkea kuin moottoriteitä, kun taas toiset etenevät kärsivällisesti kiveltä kivelle ja kääntävät ne nurin, koska heidän on pakko tietää, mitä niiden alla on.

Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olevasta kohdasta, jossa pohdinta siitä, miksi elefantin matka tehtiin talvella laajenee pohdinnoiksi historiasta ja siitä, mikä on kirjailijan rooli tarinan kertojana ja muokkajana.  Ja huomaatkaa, miten tyylikkäästi kirjoittaja palaa takaisin elefantti-tarinaan tämän pohdintaosuuden jälkeen. 

Yhtä seikkaa on vaikea käsittää, nimittäin sitä, miksi arkkiherttua maksimilian päätti tehdä paluumatkan tähän vuodenaikaan, mutta historia on tallentanut sen kiistattomana, dokumentoituna tosiasiana, ja paitsi että sen takaavat historioitsijat, sen vahvistaa myös tämän kirjan kirjoittaja, jonka ottamat tietyt vapaudet tulee suoda anteeksi, ei ainoastaan siksi että hänellä on oikeus panna omiaan vaan myös siksi että hänen on ollut pakko täyttää tyhjät kohdat, jottei kertomuksen pyhä koherenssi katoaisi kokonaan. Itse asiassa on pakko myöntää, että historia ei ole pelkästään valikoiva vaan myös syrjivä, se poimii elämästä yksinomaan sen mikä sitä kiinnostaa yhteiskunnan historialliseksi katsomana materiaalina ja hylkää kaiken muun, nimenomaan sen mistä saattaisi löytyä varsinainen selitys asioihin, ilmiöihin, raakaan todellisuuteen. Totisesti, totisesti minä sanon teille, että on parempi olla romaanikirjailija, tarinankertoja, valehtelija. Tai elefantinhoitaja, huolimatta niistä päättömistä kuvitelmista, joihin hän tuntuu mieltyneen, johtuneeko sitten syntyperästä vai ammatista.

Sen lisäksi, että Elefantin matka on hauska, on se mielestäni myös viisas ja oivaltavasti kirjoitettu kirja.

 
Elefantin matkasta ovat kirjoittaneet ainakin Ilse, Mari A, Riina, Tuomo,  Elma Ilona, Kirsi Piha  

Tähdet: ★ ★ ★ ★