Näin on hyvä - hyvä ja mainio sellaisenaan

Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava. 2011. Englanninkielinen alkuteos Fine Just the Way It Is. Suomentanut Juhani Lindholm. 290 sivua.

Minulla on (ollut) ambivalentti suhde Annie Proulxiin. Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui romaanin  Vaarallinen harmonikka (1999) äärellä. Sen jätin kesken, sillä se ei lukuhetkellä sytyttänyt minua. Tosin en enää muista, mikä kirjassa harasi vastaan. Sen sijaan yllätyin hyvinkin positiivisesti muutama vuosi sitten kirjasta Ässä hihassa (2004). Lisäksi Proulxin romaanin pohjalta tehty, Lasse Hällströmin ohjaama elokuva Laivauutisia on yksi ehdottomista elokuvasuosikeistani (kirjaa en vielä ole lukenut). Myös Proulxin novelliin pohjautuva, Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain on hieno elokuva.  Näistä lähtökohdista ryhdyin lukemaan Proulxin uusinta novellikokoelmaa Näin on hyvä. 

Näin on hyvä koostuu yhdeksästä novellista, joiden tapahtumapaikkana on kahta Helvettiin sijoittuvaa tarinaa lukuunottamatta Wyoming. Kokoelman ensimmäisessä novellissa, Suku on rakkain, vanhainkodissa asuva Ray paljastaa lapsenlapselleen Bethille mieltään vuosikymmeniä vaivanneen suvun synkän salaisuuden. Beth ei kuitenkaan pysty ukkinsa surua ymmärtämään.

Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho vie lukijan ajassa peräti 2500 vuotta taaksepäin. Tarinassa intiaanit pyydystävät kekseliäästi biisoneita. Vanhoja cowboylauluja sijoittuu 1800-luvulle, uudisraivaajien aikaan. Novellissa kuvataan vahvoin vedoin nuorenparin Archien ja Rosien elämän vaikeutta ja rankkuutta armottoman luonnon keskellä. Elämän armottomuudesta ja arvaamattomuudesta taas kertoo pohjavireeltään surullinen Maha pystyssä ojassa, jossa kuvataan aviottamana lapsena syntyneen sisukkaan Dakotan elämää.

Marunalapsi on mielestäni kokoelman kiinnostavin novelli. Sen tapahtumat ajoittuvat Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tämän maagista realismia edustavan tarinan keskiössä on postivaunulinjan  varrella sijaitseva marunapensas, jonka lähistöllä tapahtuu selittämättömiä katoamisia. Pensas, joka ”näytti taivasta kohti kurkottavalta lapselta, joka säälittävästi anoi, että se nostettaisiin irti maasta”, on lapsettoman postivaunuaseman hoitajan vaimon lemmikki, kuin oma lapsi, jota hän hemmottelee monin tavoin.

Helvetti-novelleista ensimmäinen (Olen aina pitänyt tästä paikasta) ei minulle oikein auennut; sen sijaan Kiusantekoa Rämeellä oli mainio ja hauska. Siinä Paholainen huvittelee lukemalla ihmisten sähköposteja ja toimimalla niin kuin ne olisi lähetetty hänelle itselleen.  Näin hän saa levitettyä tuhoa ja samalla tehtyä kiusaa ihmisille.

Kirjan takakansitekstin mukaan Proulx ”kertoo hillittömiä tarinoita preerian omalaatuisista ihmisistä ja heidän elämän murjomista kohtaloistaan”.  En kyllä kutsuisi Wyoming-tarinoita hillittömiksi. Ennemminkin niissä on viisasta, jonkinlaista hiljaista huumoria. Sen sijaan Helvetti-novellit ovat hauskoja.

Jos etsii kieltämättä aika hajanaisen novellikokoelman punaista lankaa, niin se on paitsi elämän rankkuus ja karuus, niin myös ihmisten elämänhalu, sisukkuus ja vahvuus. Wyomingin luonto, yksi teoksen keskeisistä teemoista, on novelleissa mahtava ja armoton, mutta myös kaunis. Luontoa vastaan taisteleminen päättyy välillä voittoon (biisonin metsästyksestä kertova novelli), mutta aika usein raskaaseen häviöön (uudisraivaajatarinan lisäksi myös novellit Aasi todistajana ja Vedenjakaja).

Luettuani nyt yhden Proulxin romaanin ja yhden novellikokoelman, olen vilpittömästi sitä mieltä, että  Proulx on Oatesin, Shieldsin, Munron ja Phillipsin lailla yksi vahvoista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista. Jospa minä nyt yrittäisin lukea myös sen Vaarallisen harmonikan. Ainakin muut Proulxin suomennetut teokset tulen ennen pitkää lukemaan.

Näin on hyvän ovat lukeneet myös Ilse (Minna),  Katja, Kirsi ja Erja. 

Tähtiä: ★ ★ ★ ★