Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi. 2005. Alkuteos: Never Let Me Go. Suomentanut: Helene Bützow. 394 s. Kansi: Timo Mänttäri.
Ole luonani aina. Never Let Me Go (2010). Ohjaaja: Mark Romanek. Pääosissa: Carey Mulligan (Kathy), Keira Knightley (Ruth) ja Andrew Garfield (Tommy).
Luin muutama viikko sitten Kazuo Ishiguron kirjan Ole luonani aina. Heti kirjan luettuani katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan.
Kirjan ja elokuvan tapahtumat sijoittuvat näennäisesti 1990-luvun lopun Englantiin. Näennäisesti siksi, että teoksessa on kyse reaalimaailmaamme muistuttuvasta rinnakkaistodellisuudesta, tässä tapauksessa dystopiasta. (Wikipedian mukaan dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa.)
Kirjan ja elokuvan tapahtumat sijoittuvat näennäisesti 1990-luvun lopun Englantiin. Näennäisesti siksi, että teoksessa on kyse reaalimaailmaamme muistuttuvasta rinnakkaistodellisuudesta, tässä tapauksessa dystopiasta. (Wikipedian mukaan dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa.)
Niin kirjan kuin elokuvankin alussa 31-vuotias Kathy H. ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa ja myöhempää elämäänsä ensin Mökeissä ja sitten valvojana. Kathy on muiden päähenkilöiden, Ruthin ja Tommyn, tavoin ollut oppilaana Hailshamin ulkomaailmalta suojatussa sisäoppilaitoksessa. Siellä lapsista, heidän terveydestään ja muustakin hyvinvoinnistaan pidetään erityisen hyvää huolta. Vähitellen tarinan edetessä lukijalle ja katsojalle selviää miksi. Samoin pienten vihjeiden avulla kerrotaan ja näytetään, mitä valvojat tekevät, mikä on luovuttajien rooli ja mitä tapahtuu toipumiskeskuksissa.
Ole luonani aina on koskettava ja rankka tarina. Sen kuva maailmasta, jossa vielä nyt parantumattomat sairaudet pystytään kyseenalaisin keinoin parantamaan, on hyvin outo ja pelottava. Joidenkin ihmisten kohtalona on vain syntyä toisia ja omaa synkkää tulevaisuuttaan varten. Lukija ja katsoja laitetaan pohtimaan, mihin asti lääketiede voi ja saa mennä sairauksien parantamisessa ja millaisia eettisiä kysymyksiä lääketieteen kehittymiseen ylipäätään liittyy.
Ishiguron kirjasta on sanottu, että vaikka se on poliittinen romaani ja futuristinen thrilleri, niin se on samalla perustarina ihmisistä. Kirjassa, kuten myös elokuvassa, kuvataankin hyvin ja vahvasti rakkautta, ystävyyttä, petosta ja anteeksiantoa. Synkkyydestään huolimatta tarinan keskiössä on ajatus siitä, että jokaisen elämä on, etukäteen päätetystä kohtalosta huolimatta, arvokasta ja merkityksellistä.
Mieleeni jäi kirjan loppu, jossa on kuvattu piikkilangoissa ja oksissa roikkuvia muoviroskia (en enää ihan varmasti muista, missä ne roskat elokuvassa roikkuivat). Aavistelen, että roskilla on jokin syvempi merkitys ja niissä jotenkin kiteytyy kirjan teema ja sanoma. En kuitenkaan oikein saa ajatuksesta kiinni tai ainakaan osaa sitä sanallistaa. Annetaan kirjan puhua puolestaan:
Seisoin siinä ja katsoin näitä kummallisia roskia, tuuli puhalsi vastaani autioilta pelloilta, ja se oli ainoa kerta kun annoin mielikuvitukselleni hiukan periksi, sillä olinhan Norfolkissa ja olin menettänyt Tommyn vasta pari viikkoa aikaisemmin. Ajattelin niitä roskia, oksissa lepattavaa muovia, aitaan tarttuneen rojun rantaviivaa, painoin silmäni puoliksi kiinni ja kuvittelin, että kaikki minkä olin menettänyt lapsuudestani lähtien oli huuhtoutunut tänne ja että seisoin nyt sen edessä, ja että jos odottaisin tarpeeksi kauan, taivaanrantaan pellon taakse ilmestyisi pieni hahmo, joka kasvaisi vähitellen isommaksi, kunnes tunnistaisin hänet Tommyksi, ja hän vilkuttaisi minulle, ehkä huutaisikin.
Elokuva seurailee aika uskollisesti kirjan tapahtumia, mutta kaikkia kirjassa kuvattuja asioita ei luonnollisestikaan ole pystytty kertomaan elokuvallisin keinoin. Kerrankin minulle kävi niin, että pidin elokuvaa parempana kuin kirjaa. Mielestäni elokuva vetosi kirjaa vahvemmin tunteisiini. Elokuvassa oli joitakin vahvoja ja vaikuttavia kohtauksia, jotka jäivät pidemmäksi ajaksi mieleeni.
Olen kyllä miettinyt sitäkin, että kun kirjan luettuani tunsin tarinan, pystyin elokuvaa katsoessani keskittymään tavallista paremmin miljööseen samoin kuin henkilöhahmojen ilmeisiin, eleisiin ja keskinäisiin katseisiin. Ehkä kykenin olemaan jotenkin vahvemmin mukana kuin silloin, jos tarina olisi katsoessa ihan uusi. Pitkä miinus elokuvalle on kyllä annettava yhdestä näyttelijävalinnasta. Keira Knightley ei nimittäin mielestäni istunut Ruthin rooliin. Carey Mulligan Kathyna vastaavasti oli loistava.
Viime aikoina on keskusteltu ainakin Katja/Lumiomena -blogissa siitä, miten omat blogiarvioinnit ja pisteytykset voivat muuttua ajan mittaan. Sitäkin on pohdittu, miten kirjan lukemisen ja arvion kirjoittamisen välinen aika vaikuttaa siihen, miten ja mitä kirjasta kirjoittaa. Huomasin itse ainakin tämän kirjan kohdalla, että aika teki hyvää lukukokemukselle. Lukemisesta on tosiaan kulunut jo viikkokausia ja osasin tätä arviota kirjoittaessani arvostaa kirjaa enemmän kuin silloin, kun sitä luin. Silmäillessäni nyt kirjaa, ihastuin kieleen aivan eri tavalla kuin muutama viikko sitten ja huomasin, miten kauniisti Ishiguro tämänkin - teemaltaan ajatteluttavan, pelottavan ja synkän - kirjan on kirjoittanut. Kovasti odotan seuraavaa Ishiguroani!
Ole luonani aina arvoitu ainakin seuraavissa blogeissa: Luettua, Vinttikamarissa, Satun luetut, Humisevalla harjulla ja Kujerruksia.
Tähdet
Kirja: ★ ★ ★ ★
Elokuva: ★ ★ ★ ★ +
Anne Elina, tässä selvästi kirja, johon voisin pudota jo nimen peruwteella, mutta kun lukisin siitä vähän, se ei olisikaan minua yhtään eli liian futuristista, liian ufoa, kuten joskus sanon kirjoista, jotka ovat vähän liiankin epätodellisia. Tosin minulla on muutama poikkeus tähän ja yhden muistan heti: Alice Seboldin Oma taivas.
VastaaPoistaEnemmänkin minua kiehtoi tuo, miten sanoit, että kerrankin elokuva ohitti kirjan. Se onkin tosi harvinaista! Minä muistan yhden sellaisen ja se oli Schlinkin Lukija, jossa kirja oli liian ennalta-arvattava minulle, mutta kun katsoin kirjasta tehdyn leffan, niin Kate Winsletin ja Ralph Fiennesin roolityöt nostivat kaiken kuin astatta tai kahta ylemmäs.
Filmin ja kirjan suhde on aina kiinnostava. Ensin pitää kuitenkin saada lukea kirja. Ja sitten jos vielä sen jälkeenkin elokuva palvoo kirjaa, josta käsikirjoitus on tehty, ollaan jo tarinoiden taivaassa ja sellainen on mm. Ian McEwanin kirja Sovitus ja siitä tehty elokuva Atonement.
Olipa mukavaa lukea tästä tällainen rinnakkaisarvio! Minäkin luin tämän juhannuksen seutuvilla ja ihastuin ennen kaikkea Ishiguron kauniiseen kieleen.
VastaaPoistaMinua vähän harmittim että olin nähnyt elokuvan trailerin sillä siinä paljastettiin juonesta vähän liikaakin ja täten en ollut kirjaa lukiessani aivan tietämätön siitä mitä tapahtuu. Huokaus.
Joka tapauksessa Ole luonani aina oli vahva lukukokemus ja minäkin mietin sitä aina välillä vaikka lukemisesta on kohta kaksi kuukautta.
Upea tuo valitsemasi tekstipätkä. Norfolkhan oli mystinen paikka joten kuka tietää mitä kaikkea tuohon lyhyeen kohtaan sisältyy.. :)
Carey Mulliganista olen lukenut monta kehuvaa juttua joten odotan tätä elokuvaa kyllä. Knightleysta en nyt pidä varsinaisesti muutenkaan mutta menköön nyt sitten.
Vielä leffa-kirjapareista niin ei nyt ihan heti tule mieleen kirjan ohittanutta mutta mahtavana duona toimii mielestäni Michael Cunninghamin Tunnit. Sekä kirja että elokuva ovat tunnelmaltaan vahvoja mutta käyttävät vähän eri keinoja kertomiseen.
Kiitos hienon kirjan hienosta arviosta ja kaupan päälle vielä elokuva-arviosta. Heti kirjan luettuani tuli tunne, että en halua nähdä elokuvaa. Olen liian monta kertaa pettynyt, kun olen mennyt katsomaan elokuvaa kirjasta, josta olen paljon pitänyt. Sinun ansiostasi saatan pyörtää mielipiteeni tämän elokuvan/kirjan kohdalla. Ainoa jossa kirja ja elokuva ovat sykähdyttäneet yhtä paljon on tuo Linnean mainitsema Tunnit. Siinä näin ensin elokuvan ja hankin kirjan sitten käsiini.
VastaaPoistaPidin myös paljon Ishiguron kielestä, se oli yksinkertaisen selkeää ja juuri tarinaan sopivaa.
Kiitos kun nostit tuon loppukohtauksen esiin. Jään sitä miettimään...
Itselleni kävi sillä tavoin, että näin elokuvan ensin. Pelkäsin, ettei kirja maistuisi sen jälkeen hyvältä, mutta olin väärässä. Molemmat hienoja kokonaisuuksia, ja yhdyn Mulliganin ylistyskuoroon. Minua alkoi kiinnostaa tavattomasti, millainen kirjan kuvaaman, varsin suljetun maailman ulkopuoli olisi ollut. Miten tavalliset ihmiset siinä elivät ja mitä olivat mieltä asioiden tilasta. Jäi kovasti kutkuttamaan mielikuvitusta.
VastaaPoistaSekä kirja että elokuva kiinnostavat. Ja tällainen molempien arviointi oli todella kiinnostava!
VastaaPoistaMinä en tykännyt elokuvassa Keira Knightelystä, mutta muuten tämä oli mielestäni vasrin hyvä kirja-elokuva -pari:)
VastaaPoistaOlen aivan varma, että rakastuisin kirjaan ja pitäisin elokuvasta. Katson nykyisin tosi vähän elokuvia, mutta jos jonkun katsoisin, niin tämä voisi olla yksi. Kirjana taas olen miettinyt juuri tätä seuraavaksi Ishiguroksi. Pitkän päivän ilta sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olen hänen faninsa. :)
VastaaPoistaLinnean ja Jaanan mainitsema Tunnit on kyllä upea kirja-elokuvapari. Kirja on piirun verran hienompi, mutta elokuvakin niin hyvä kuin joku kirjaan pohjautuva filmatisointi olla voi.
(Keira Knightlysta en minäkään tykkää)
Leena, ei tämä kirja suinkaan ole niin epätodellinen, ettei tätä voisi lukea. Mullakin oli tietyt ennakkoluuloni juuri tuosta samasta syystä, mutta yllätyin, ettei kirja ollutkaan niin futuristinen kuin olin pelännyt. Kirja-elokuva -yhtälö onnistuu joskus, mutta useimmiten ei. Koska tässä onnistui, niin halusin arvioida lyhyesti sekä kirjan että elokuvan. Minäkin pidin Sovituksesta, kirjasta kuitenkin enemmän kuin elokuvasta.
VastaaPoistaLinnea, linkitin nyt sinunkin arvioni tekstiini. Sori, etten aiemmin huomannut. Suosittelen elokuvan katsomista. Ja Tunnit tosiaan on vahva sekä kirjana että elokuvana. Aionkin lukea kirjan nostalgia-haasteeseen. Pitää yrittää katsoa sitten elokuvakin samaan syssyyn.
Jaana, kiitos. Ishiguron kieli on kyllä hyvää. Odotan tosiaan kovasti seuraavaa Ishiguroa (on todennäköisesti Pitkän päivän ilta, jonka ihan ostin itselleni). Ja mitä tulee tuohon elokuvaan, niin tietenkin kokemus siitä, että se on parempi kuin kirja, on minun subjektiivinen mielipiteeni. Jostain syystä vain kuvallinen kerronta tuon tarinan kohdalla kolahti minuun vahvemmin kuin kirja, vaikka sekin oli hyvä. (Olen huomannut, että on oltava varovainen näissä suosituksissa, koska on niin monesta asiasta kiinni, mitkä kirjat tai elokuvat koskettavat itse kutakin.)
Suketus, hyvä kun toit esiin Ishiguron kuvaaman suljetun maailman ulkopuolen. Enpä ole pahemmin itse asiaa miettinyt. Hyvä pointti pohdittavaksi.
Kiitos Morre!
Sanna ja Katja, mikähän Knightleyssä meitä ärsyttää? ;-)
Katja, uskon että pitäisit niin kirjasta kuin elokuvastakin. Mulla Pitkän päivän ilta odottaa jo lukijaansa. Ishigurosta on hyvää vauhtia tulossa yksi suosikkikirjailijoistani.
Minä olen lukenut kirjan (Never let me go) mutta en nähnyt elokuvaa vaikka haluaisin. Ratkaisit nimittäin samalla yhden suuren omasta tyhmyydestäni johtuneen ongelman... Muistin kyllä, että elokuva on julkaistu, mutta etsin sitä filmtownin sivuilta epätoivoisena tuolla englanninkielisellä nimellä ja ihmettelin mihin se on kadonnut :D.
VastaaPoistaItse olin ennen kirjan lukemista lukenut jostain suosituksen kirjasta ja vinkkauksen, että kirja voi olla jännittävin kokemus jos sen tapahtumista ei tiedä mitään, ts. ihmisten ei pitäisi lukiessaan tietää tämän olevan jonkinasteista scifiä. Täytyy sanoa, että tapahtumat alkoivat tosiaan tuntua jossain vaiheessa aika absurdeilta, kun niiden tieteellisiä vivahteita ei osannut odottaa. Joka tapauksessa, todella hieno kirja. Taitaa kuulua suosikki-ishiguroihini :).
Tämä kirja ja elokuva -parivaljakko on jäänyt minulle hyvin vahvasti mieleen, vaikka kirjan lukemisesta on jo kuukausia aikaa. Menee kyllä tämä vuonna luettujen kärkikastiin ehdottomasti :)
VastaaPoistaTessa, no toivottavasti en itse paljastanut liikaa juonesta niille, jotka eivät tarinaan ole vielä tutustuneet. Tämä ei kyllä ollut mielestäni yhtä hyvä kuin Ishiguron Yösoittoja, mutta hyvin vaikuttava kyllä ja on pyörinyt mielessä paljon. Johtuu tietty siitäkin, että katsoin elokuvan samaan aikaan.
VastaaPoistaAhmu, kuten edellä totesin, on kirja vaikuttava. Jostain syystä vain pidin Yösoitoista enemmän. Se olikin ensimmäinen Ishiguroni. Lisää haluan lukea ehdottomasti.