Elefantin matkassa Lissabonista Wieniin

José Saramago: Elefantin matka. Tammi. 2011. (Suomentanut: Sanna Pernu. Portugalinkielinen alkuteos A Viagem do Elefante ilmestyi 2008.)

Vuonna 1998 Nobel-palkittu José Saramago on kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Vaikka olinkin kuullut hänen kirjojaan kehuttavan, niin tartuin Elefantin matkaan oikeastaan ilman mitään isompia ennakko-odotuksia. Lainasin kirjan kirjastomme uutuuksista, koska sen tarina vaikutti kiinnostavalta kansilipeen ja takakannen tekstien perusteella. Toki sekin, että kirja kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon vaikutti lainauspäätökseeni.

Kirjan taustalla ovat todelliset tapahtumat.  Portugalin kuningas Juhana III oli tuottanut 1500-luvun puolivälissä elefantin Intiasta Lissaboniin, ja antoi tämän vuonna 1551 lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille.

Kuningatar supisi rukouksen ja oli jo aloittanut seuraavan, kun hän yhtäkkiä keskeytti ja melkein kiljaisi, Onhan meillä salomo, Mitä, kuningas kysyi hämmästyneenä, ymmärtämättä äkillistä juudan kuninkaan esiin manaamista. Niin, salomo, se elefantti, Ja mihinkähän minä nyt tässä elefanttia tarvitsisin, kuningas kysyi jo hieman kärttyisästi. Lahjaksi, armollinen herra, häälahjaksi, kuningatar nousi vuoteesta innoissaan, suorastaan haltioissaan. Ei se ole häälahja. Sama se sille. Kuningas nyökytti hitaasti päätään kolme kertaa, piti tauon ja nyökkäsi toiset kolme kertaa, minkä jälkeen hän totesi, Ajatus on mielenkiintoinen.

Kirja kertoo Salomo-nimisen elefantin ja hänen saattueensa matkasta, joka alkaa Portugalista ja kulkee halki Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli Alppien , pitkin Inniä ja Tonavaa. Kirjan keskushenkilönä on elefantin hoitaja Subhro. (Arkkiherttua kylläkin nimeää molemmat uudelleen, jolloin elefantista tulee Suleiman ja hoitajasta Fritz.) Kirjassa seikkailevat myös kuninkaalliset, portugalilaisen ratsuväen osaston sotilaat, itävaltalaiset kyrassieerit, kantajat, vartijat, papit, virkamiehet ja ylhäiset.

Kirjan takakansitekstissä lainataan Los Angeles Timesia: ”Saramagon elämänmyönteisin, leikkimielisin, humoristisin ja taianomaisin kirja”. Enpä osaa vertailla, kun en ole muita kirjoja Saramagolta lukenut, mutta minusta kirja oli ennen kaikkea hauska. Siinä tehdään pilaa kuninkaallisten erikoisista tavoista, katolisesta kirkosta ja yleensäkin ihmisten kummallisesta käyttäytymisestä. En osaa edes analysoida, mistä kaikista asioista kirjan hauskuus oikein kumpuaa. Ehkä se tapahtumien kuvaamisen ja kirjoittamisen tavassa ja sanavalinnoissa.

Saramagon kieli ja tyyli vaati alussa totuttautumista. Kuten edellä olevasta lainauksestakin näkyy, Saramago kirjoittaa erisnimet pienellä eikä merkitse erikseen repliikkejä. Hän myös käyttää pitkiä lauserakenteita. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena sen jälkeen, kun totuin tyyliin – ja kun kiinnostava tarina alkoi viedä mukanaan. Helsingin sanomien arviossa  todetaan näiden ratkaisujen olevan vieraannutuskeino, kun taas Savon sanomissa todetaan, että kustantajan pitäisi karsia pois tällaiset älyttömät ratkaisut. Onneksi näin ei ole tehty, koska kyse on kerronnantavasta, jolla taatusti halutaan kertoa jotain lukijoille (esim. uhmata konventionaalisia kirjoittamisen tapoja).

Tarina etenee kronologisesti, mutta välillä sen kertominen katkeaa erilaisiin kirjailijan kommentteihin ja pohdintoihin, joissa tarinan aikataso ja nykyaika kohtaavat. Saramago kirjoittaa kirjan alkupuolella:

Menneisyys on valtaisa kivikko, jonka poikki monet haluaisivat kulkea kuin moottoriteitä, kun taas toiset etenevät kärsivällisesti kiveltä kivelle ja kääntävät ne nurin, koska heidän on pakko tietää, mitä niiden alla on.

Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olevasta kohdasta, jossa pohdinta siitä, miksi elefantin matka tehtiin talvella laajenee pohdinnoiksi historiasta ja siitä, mikä on kirjailijan rooli tarinan kertojana ja muokkajana.  Ja huomaatkaa, miten tyylikkäästi kirjoittaja palaa takaisin elefantti-tarinaan tämän pohdintaosuuden jälkeen. 

Yhtä seikkaa on vaikea käsittää, nimittäin sitä, miksi arkkiherttua maksimilian päätti tehdä paluumatkan tähän vuodenaikaan, mutta historia on tallentanut sen kiistattomana, dokumentoituna tosiasiana, ja paitsi että sen takaavat historioitsijat, sen vahvistaa myös tämän kirjan kirjoittaja, jonka ottamat tietyt vapaudet tulee suoda anteeksi, ei ainoastaan siksi että hänellä on oikeus panna omiaan vaan myös siksi että hänen on ollut pakko täyttää tyhjät kohdat, jottei kertomuksen pyhä koherenssi katoaisi kokonaan. Itse asiassa on pakko myöntää, että historia ei ole pelkästään valikoiva vaan myös syrjivä, se poimii elämästä yksinomaan sen mikä sitä kiinnostaa yhteiskunnan historialliseksi katsomana materiaalina ja hylkää kaiken muun, nimenomaan sen mistä saattaisi löytyä varsinainen selitys asioihin, ilmiöihin, raakaan todellisuuteen. Totisesti, totisesti minä sanon teille, että on parempi olla romaanikirjailija, tarinankertoja, valehtelija. Tai elefantinhoitaja, huolimatta niistä päättömistä kuvitelmista, joihin hän tuntuu mieltyneen, johtuneeko sitten syntyperästä vai ammatista.

Sen lisäksi, että Elefantin matka on hauska, on se mielestäni myös viisas ja oivaltavasti kirjoitettu kirja.

 
Elefantin matkasta ovat kirjoittaneet ainakin Ilse, Mari A, Riina, Tuomo,  Elma Ilona, Kirsi Piha  

Tähdet: ★ ★ ★ ★