Capusin suloinen Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise. Atena. 2012. Saksankielinen alkuteos Léon und Louise. Suomentanut Heli Naski. 309 sivua.

Kun lainasin kirjastostamme itselleni tuntemattoman kirjailijan Alex Capusin kirjan Léon ja Louise, luulin olevani ensimmäinen kirjan löytänyt bloggaaja. Ihan totaalisen väärin luulin, sillä jo siinä vaiheessa kirjasta olivat kirjoittaneet Leena Lumi ja Kirsi. Enkä nyt mainitse tätä siksi, että minun ehdottomasti pitäisi ehtiä ensimmäisenä kirjoittamaan tästä tai mistään muustakaan kirjasta, vaan ennemminkin ihmettelen, missä silmäni oikein ovat olleet,  kun heidän mainiot tekstinsä olivat jääneet minulta huomaamatta. Sittemmin tästä suloisesta kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Susa. 

Léon ja Louise pohjautuu sveitsiläis-ransalaisen Alex Camusin isoisän tarinaan. Kirjassa  kerrotaan 1900-luvun alkuvuosina syntyneiden Léonin ja Louisen sotavuosia ja muita ulkoisia olosuhteita sekä aikaa uhmaava rakkaustarina.

Kirja alkaa Léonin hautajaisista, joihin myös Louise ilmestyy:

Lopulta hän irrottautui vainajasta ja ojentautui jälleen, otti kyynärtaipeestaan käsilaukun, avasi sen ja kahmaisi nyrkinkokoisen, pyöreän, himmeästi hohtavan esineen. Se oli, kuten hetkeä myöhemmin totesimme, vanha, puolipallon muotoinen polkupyörän kello, jonka paikoitellen hilseilevässä kromipinnassa risteili hiussäröjä. Hän sulki käsilaukun ja ripusti sen taas kyynärtaipeeseensa, ja sitten hän rimpautti kelloa kahdesti. Rrr-ring. Rrr-ring. Pirinän vielä kaikuessa kirkossa hän asetti kellon arkkuun, kääntyi meihin päin ja katsoi meitä, yhtä toisensa jälkeen, suoraan silmiin.

Polkupyörän kellolla on tärkeä rooli Léonin ja Louisen ensimmäisen maailmasodan loppuvaiheessa  alkaneessa, Ranskaan sijoittuvassa rakkaustarinassa. Léon toimii tuolloin aseman sähköttäjänä, kun taas Louise työskentelee kuoleman enkelinä eli välittää suruviestejä sodassa kuolleiden perheille. Sota on aluksi vain taustalla, tosiasiana, joka ei kuitenkaan kovin vahvasti kosketa toisiinsa vähitellen rakastuneita  nuoria. Kohtalokkaana helluntaina 1918 sotatapahtumat kuitenkin heittävät nuoret erilleen, sillä Léon haavoittuu pommituksessa ja Louise katoaa.

Louise ja Léon kohtaavat sattumalta uudelleen 1920-luvun lopulla Pariisissa. Léon on tuolloin naimisissa, ja vaikka hän edelleen rakastaa Louisea, ei hän velvollisuudentuntoisena miehenä halua eikä pysty hylkäämään vaimoaan Yvonnea ja pientä poikaansa. Toinen maailmansota heittää kuitenkin Léonin ja Louisen taas erilleen, muttei kuitenkaan lopullisesti.

Vaikka kirjan keskiössä on kahden ihmisen rakkaustarina, niin kirja on paljon muutakin. Léon ja Louise ovat kyllä kirjan keskeisimmät hahmot, mutta kirjassa kuvataan hyvin ja koskettavasti  myös Yvonnea ja hänen rooliaan vahvana äitinä ja vaimona Saksan valtaamassa Pariisissa.

Kirjan vahvuutena koskettavan rakkaustarinan ohella onkin sota-ajan kuvaus yksilöiden tasolla. Kun ensimmäinen maailmansota pikemminkin taustoittaa nuorten rakkaustarinaa, niin toista maailmansotaa ja etenkin Pariisin miehitystä ja sen monia vaikutuksia Léonin ja hänen perheensä samoin kuin Louisen elämään kuvataan kirjassa elävästi, vaikuttavasti ja vakuuttavasti.

Léon ja Louise ei ole,  kuten Katja arviossaan oivaltavasti kirjoittaa, "suurta maailmankirjallisuutta, vaan pikemminkin mahdottomaan rakkauteen katsova tarina kahdesta ihmisestä läpi melkein kokonaisen vuosisadan. Se on kaunis ja ihana tarina, joka ei tarjoa helppoja vastauksia ja joka ei onneksi iskeydy imelyyden karikoihin."

Minuun tämä kirja vaikutti syvästi ja oli erittäin sopivaa ja suloista luettavaa valoisina alkukesän öinä. Yllätyin aika lailla siitä, että tämä teos on alunperin ilmestynyt saksan- eikä ransankielisenä. Kirja nimittäin tuntuu hyvin vahvasti ja ihanalla tavalla ranskalaiselta.

Mainio Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Plot. Suomentanut Arto Schroderus. 601 sivua.

Yhdysvaltalainen Jeffrey Eugenides on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus. Innostuin tutustumaan  hänen kolmanteen romaaniinsa Naimapuuhia sen jälkeen, kun olin lukenut siitä muutaman kiinnostavan ja pääosin kiittävän ja ihastuneen blogitekstin (varsin kattava lista kirjan blogiarviosta löytyy Karoliinan Kirjavasta kammarista).

Naimapuuhia on mainio, älykäs ja paikoin hauska, mutta samalla myös koskettava tarina kolmesta nuoresta collegeopiskelijasta ja heidän elämästään opiskeluvuosien jälkeen. Kirjassa seurataan Madeleinea, Leonardia ja Mitchelliä, jotka tapaavat toisensa 1980-luvulla ollessaan Brownin yliopistossa Rhone Islandin Provindencessa.

Aloittaessaan viimeistä lukuvuottaan kirjallisuustieteen ja 1800-luvun avioliittoromaanien tutkimisen parissa Madeleine päättää keskittyä ainoastaan opiskeluun ja unohtaa miehet. Toisin kuitenkin käy, sillä hän tapaa semiotiikan seminaarissa jännittävän Leonardin, johon rakastuu. Nuoret menevät erinäisten vaiheiden jälkeen naimisiin ja muuttavat Pilgrim Lakeen, jossa Leonard aloittaa laboratoriotyöskentelyn biologian stipendiaattina. Samaan aikaan Madeleinea rakastava, uskonnoista ja uskonnollisuudesta kiinnostunut Mitchell matkustelee ystävänsä kanssa Euroopassa ja päätyy lopulta tekemään avustustyötä Intiaan Äiti Teresan sairaalaan.

Kirjan kolmea päähenkilöä ja heidän elämäänsä käsitellään kirjassa aika tasapuolisesti. Eugenides on tehnyt kaikista kolmesta päähenkilöstään kokonaiset ja uskottavat henkilöhahmot, mutta kaikkein vahvimmin minulle jäi mieleen Leonard ja tämän koskettavasti ja väliin hyvinkin riipaisevasti kuvattu kamppailunsa maanis-depressiivisen mielisairauden kanssa. Lahjakkaan ja parhaimmillaan hyvinkin karismaattisen Leonardin kohtalo vaivasi mieltäni kirjan lopettamisen jälkeenkin. Tosin tunsin myös vahvasti sympatiaa sairaan miehen rinnalla elävää nuorta Madeleinea kohtaan.

Kirja vilisee kirjallisia viittauksia 1800-luvun klassikoista semiotiikkoihin ja biologiaan. Madeleinen kirjahyllyssä asustelee muun muassa Whartonia, Austenia, Dickensiä ja "hirmuisia Brontën sisaria". Madeleinen ja Leonardin suhdetta kuvatessa taas viitataan muun muassa Derridaan ja Barthesiin. Osa näistä viittauksista meni iloisesti ohi, vaikka olenkin törmännyt semiotiikan klassikoihin opiskeluaikani.

Vaikka kirjassa olikin turhan paljon viittauksia kirjallisuustieteeseen, mutta ennen kaikkea biologiaan ja hiivatutkimukseen, niin silti Naimapuuhia oli minulle hyvä lukuelämys. Tiivistämisellä ja viittausten karsimisella kirjasta olisi tullut taatusti erinomainen, mutta toki kirjaa voi hyvillä mielin  suositella tiiliskiven, kampusromaanien ja 1800-luvun kirjallisuuden ystäville.

Juhannusta!

Mä metsän polkua kuljen

Mä metsän polkua kuljen

kesäillalla aatteissain

ja riemusta rintani paisuu

ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla

oli kummia äskettäin,

niin vienoa, ihmeellistä

all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,

minä vain sekä muuan muu

ja lehdon lempivä kerttu

ja tuoksuva tuomipuu.

(Eino Leino: Maaliskuun lauluja, 1896)

Hyvää keskikesän juhlaa,

toivottelee Anna Elina

Lisää kirjankansirunoja

Minut haastettiin jo toistamiseen kirjoittamaan kirjankansirunoja. Tällä kertaa haastajana oli upeita  kirjankansirunoja laatinut Valkoinen kirahvi.

Olen parina iltana tutkaillut kirjahyllyjäni runollisin mielin ja tarjoan luettavaksenne vielä muutaman uuden runon. Kannet jätin nyt kuvaamatta. Sen sijaan annan sanojen puhua.

Naurattavien rakkauksien kirja

Pikku prinssi,
kerjäläistyttö.
Léon ja Louise.
Ystävät hämärän jälkeen.

Välisarjan avioliitto.
Arkipäivän mitättömyys.    
Uskottomuuden houkutus.

Loppuunkäsitelty.
--------
Kun olen luonasi

Loistohotelli.
Nuoruuteni Pariisi.   

     Alkuvoimat.
     Kiireettömyys.
     Elämän musiikki.

Olemisen sietämätön keveys.
--------
Paluu maan ääreen

Missä kuljimme kerran
hiljaa virtaa Don.
Hiljaisuuden tuolla puolen
idän sielunmessu.

PS. En nyt haasta ketään, koska tein sen jo aiemmassa kirjankansirunoja käsittelevässä postauksessani. Jos sinua ei vielä haastettu, mutta olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjankansirunoja, niin ole hyvä ja nappaa haaste tästä itsellesi!

EDIT: PS 2.  Tein kirjankansirunoille oman sivupalkin, jossa tulen julkaisemaan näitä jo esillä olleita runoja, mutta toivon mukaan myös ihkauusia runoja.